Clark Ashton Smith

Clark Ashton Smith
Smith vuonna 1912.
Henkilötiedot
Syntynyt	13. tammikuuta 1893 Long Valley, Kalifornia
Kuollut	14. elokuuta 1961 (ikä 68) Pacific Grove, Kalifornia
Kansalaisuus	Yhdysvallat
Ammatti	kirjailija, puutarhuri
Puoliso	Carol Jones Dorman (1954–1961)
Kirjailija
Salanimi	Klarkash-Ton
Äidinkieli	englanti
Tuotannon kieli	englanti, ranska, espanja
Tyylilajit	runous, kauhukirjallisuus, tieteisfantasia, itämainen kertomus, conte cruel
Aiheet	ikävystyminen, kuolema, yliluonnollinen, groteski, erotiikka, nekrofilia
Kirjallinen suuntaus	dekadenssi romantiikka kosminen kauhu
Pääteokset	The Hashish Eater (1922) Zothique (1932–1953)
Aiheesta muualla
www.eldritchdark.com
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Clark Ashton Smith (13. tammikuuta 1893 – 14. elokuuta 1961) oli yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija ja taiteilija. Hän on tullut tunnetuksi pääasiassa novellimuotoisesta tuotannostaan, joka koostuu lähinnä kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta. Suurin osa teksteistä julkaistiin maineikkaassa pulp-lehti Weird Talesissa. Smith itse katsoi olevansa ensisijaisesti runoilija.

Smith eli suurimman osan elämäänsä vanhempiensa mökissä Kalifornian syrjäseuduilla. Hänellä oli vain lyhyt muodollinen koulutus, mutta hän luki ja opiskeli itsekseen paljon. Kirjallisen uransa Smith aloitti Tuhannen ja yhden yön inspiroimilla itämaisilla seikkailutarinoilla. Myöhemmin hän kiinnostui englanninkielisestä gotiikasta ja ranskalaisesta dekadenssista. Vuonna 1912 ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa. Runot saivat ylistäviä arvioita, mutta paineet olivat liikaa Smithille, joka koki henkisen romahduksen ja vetäytyi julkisuudesta. Seuraavina vuosina hänen suosionsa laski nopeasti.

Vuodesta 1925 alkaen Smith palasi proosan pariin. Syynä oli lähinnä rahan tarve, sillä Smith oli itsensä lisäksi vastuussa myös sairaista vanhemmistaan. Tuotteliaimmillaan hän oli vuosina 1929–1937, jolloin hän kirjoitti noin sata novellia ja kymmeniä runoja. Vanhempiensa kuoltua Smith lopetti kirjoittamisen kolmeksi vuodeksi, mutta vuodesta 1940 lähtien hän kirjoitteli jälleen novelleja harvakseltaan. Hän jatkoi myös runojen kirjoittamista, maalaamista ja kuvanveistoa. Vuonna 1954 Smith avioitui ja kolme vuotta myöhemmin hän muutti vaimonsa luo Pacific Groveen. Naimisiinmenon jälkeen Smith kirjoitti vain vähän.

Smithin proosa on runollista, polveilevaa ja unenomaista. Useimmat hänen tekstinsä sijoittuvat kuvitteellisiin maailmoihin, joissa taikuus on todellista, ja monet niistä tapahtuvat lähestyvän maailmanlopun alla. Tyypillinen Smithin henkilöhahmo kärsii sietämättömästä ikävystymisestä ja masennuksesta, joita paetessaan hahmo ajautuu erilaisiin ihmeellisiin ja makaabereihin tapahtumiin. Usein tarinat päättyvät julmaan kohtalon ivaan. Toistuvia teemoja Smithin tuotannossa ovat tuomion ja menetyksen tunteet, rappiokuvaukset, ruumiit ja elävät kuolleet sekä hienovarainen erotiikka.

Elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus

Smithin isä Timeus syntyi Englannissa ja äiti Mary Frances (”Fanny”, o.s. Gaylord) Yhdysvaltain Keskilännessä. Timeus ja Fanny avioituivat 1891 ja elivät alkuun Fannyn suvun maatilalla Kalifornian Long Valleyssä. Tienoo sijaitsi Sierra Nevadan aluskukkuloilla ja oli vanhaa kultaryntäyksen sydänmaata. Timeus oli luonteeltaan synkkä ja vähäpuheinen, kun taas Fanny oli iloinen ja perheelleen omistautunut. Perheen ainoa lapsi Clark Ashton syntyi tammikuussa 1893. Nuori Smith eli isovanhempiensa kodissa teini-ikäiseksi saakka.

Smith oli herkkä lapsi, joka kärsi toistuvista painajaisista. Neljävuotiaana hän sairastui vakavaan tulirokkoon, josta toipuminen kesti vuosia. Vuonna 1902 Timeus osti hotellivirkailijan säästöillään 44 eekkeriä metsää läheltä Auburnin pikkukaupunkia. Seuraavina vuosina Timeus rakensi poikansa avustuksella nelihuoneisen talon ja kaivoi kaivon. Vuonna 1906 tai 1907 koti oli siinä kunnossa, että perhe saattoi muuttaa sinne asumaan. Maaperä oli kuitenkin hedelmätöntä ja kuivaa, ja perhe kärsi jatkuvasta köyhyydestä.

Smithin muodollinen koulutus jäi suppeaksi. Hän kävi kolme vuotta paikallista pikkukoulua ja sen jälkeen viisi vuotta Auburnin yläkoulua. Hän pyrki ja tuli hyväksytyksi Auburnin high schooliin, mutta lopetti opinnot muutaman päivän jälkeen. Vanhempiensa hyväksynnällä Smith alkoi opiskella yksin ja luki Encyclopædia Britannican kahdesti. Hän oli kiinnostunut myös sanojen etymologioista ja luki sanakirjoja aakkosellisesti läpi. Hän opetteli latinaa ja myöhemmin myös ranskaa ja espanjaa. Itseopiskeluun uskonut Smith jopa kieltäytyi Guggenheim-stipendistä. Smithin vanhemmat suhtautuivat hänen itseopiskeluunsa ja kirjailijahaaveisiinsa kannustavasti ja tukivat hänen uravalintaansa. S. T. Joshin mukaan Smithistä tuli ennen pitkää eräs aikansa yleissivistyneimmistä itseoppineista.

Smith aloitti kirjoittamisen 11-vuotiaana, vuoden 1904 tienoilla. Hänen ensimmäiset tarinansa olivat Tuhannen ja yhden yön innoittamia satuja ja itämaisia kertomuksia. Vaikka Smith tunnetaan erityisesti novellikirjailijana, hänen varhaiset yritelmänsä olivat pitkää proosaa. Koulunsa kirjastosta Smith löysi Edgar Allan Poen runot 13-vuotiaana, ja 15-vuotiaana hän luki William Beckfordin goottilaisen romaanin Hirmuvaltias. Samoihin aikoihin Smith tutustui runoilija George Sterlingin tuotantoon. Vuonna 1910 teini-ikäinen Smith julkaisi kaksi novellia Overland Monthly -lehdessä ja vuosina 1911–1912 kaksi tarinaa bostonilaisessa The Black Cat -lehdessä. Kaikki neljä novellia olivat itämaisia conte cruel -seikkailuja.

”Sierra Nevadan lapsinero”

Smithin esikoiskokoelma vuodelta 1912.

Vuodesta 1911 alkaen Smith keskittyi runouteen. Auburnilaisissa lehdissä julkaistut runot saivat hyvän vastaanoton, ja high schoolin äidinkielen opettaja ehdotti, että Smith lähettäisi tekstejään ihailemalleen George Sterlingille.

Sterling innostui Smithin runoista, joita piti tämän 18 vuoden ikään nähden hämmästyttävän kypsinä. Hän antoi Smithille myös parannusehdotuksia ja lukusuosituksia ja pyysi tämän teksteistä omia kopioita. Sterling alkoi mainostaa Smithin runoja haastatteluissa ja esitteli niitä esikuvalleen Ambrose Biercelle, joka myös vaikuttui Smithin ”arvokkuudesta ja voimasta”. Sterling kutsui Smithin luokseen Carmel-by-the-Sean kaupunkiin, jonne rahapulasta kärsinyt Smith kykeni matkustamaan vasta kesäkuussa 1912. Matkan maksoi lopulta Sterling, joka arvasi Smithin haluttomuuden syyn. Hän myös osti nuorelle suojatilleen hienon puvun, jota tämä pitää kuuluisimmassa muotokuvassaan (tämän artikkelin alussa).

Komea ja lahjakas Smith sai Carmelissa vaikutusvaltaisia ihailijoita ja suojelijoita, joiden seurassa hän matkusti San Franciscoon. Paikalliset lehdet julkaisivat Smithin novelleja ja jopa haastattelivat häntä. Pian häntä ylistettiin lehtien etusivuilla ”Sierra Nevadan ihmelapseksi” (The Boy Genius of the Sierras). Strelingin kustantaja A. M. Robertson ehdotti Smithille runokokoelman julkaisua. Sterlingin avustuksella Smith valitsi ja viimeisteli joukon parhaita runojaan. Sterling myös auttoi vedosten oikoluvussa ja kirjoitti teokseen saatesanat. The Star-Treader and Other Poems ilmestyi marraskuussa 1912 ja sai ristiriitaisen vastaanoton. Myönteisissä arvioissa Smithin tyyliä verrattiin Percy Bysshe Shelleyyn ja John Keatsiin; kielteisissä arvosteltiin hänen makaaberia tyyliään. Sekä Sterling että Bierce ryhtyivät puolustamaan Smithiä julkisesti. Kohu toi kirjalle ilmaista näkyvyyttä ja se myi yli tuhat kappaletta, mikä oli esikoiskirjailijalle hyvä tulos. Kirja itse asiassa menestyi paremmin kuin Sterlingin omat teokset, ja sen ylistäjiin lukeutui esimerkiksi englantilais-walesilainen Arthur Machen. Smithistä tuli Auburnissa paikallinen suuruus ja kaupunkilaiset ostivat hänen kirjaansa satamäärin. Tekijänpalkkiota hän sai kuitenkin vain noin 50 dollaria.

Matkoillaan Smith liikkui länsirannikon boheemeissa piireissä, mutta enimmän aikaa hän asui edelleen vanhempiensa mökissä. Sterling olisi halunnut esitellä Smithin ja Biercen toisilleen, mutta tapaaminen ei koskaan toteutunut. Vuoden 1912 lopulla Bierce julkaisi avoimen kirjeen, jossa varoitti, että liioiteltu ja ennenaikainen ylistys saattaisivat vahingoittaa Smithin uraa ja aiheuttaa vastareaktion. Tämä arvio osoittautui sittemmin aivan oikeaksi.

Sairastuminen ja suosion lasku

Esikoisensa julkaisun jälkeen Smith katosi nopeasti julkisuudesta. Syynä oli ujon ja herkän kirjailijan kokema hermoromahdus: Smith ei kestänyt julkisuuden paineita eikä sopeutunut suurkaupungin älykköjen boheemiin elämäntyyliin. Kotiin palattuaan hän kieltäytyi sekä Sterlingin että Jack Londonin kutsuista heikkoon taloustilanteeseensa vedoten. Masentunut ja neuroottinen Smith uskoi saaneensa San Franciscon kosteassa ilmastossa jonkin tartunnan. Paikallislääkäri diagnosoi sairauden tuberkuloosiksi, mutta toisaalta myöhemmissä lääkärintarkastuksissa Smithillä ei havaittu kyseistä sairautta. Todennäköisesti tauti parani itsellään. Sterling tarjoutui rahoittamaan Smithin hoidon, mutta tämä kieltäytyi. Smith palasi San Franciscoon vasta kesällä 1914. Kotiinpaluun jälkeen hän pysytteli vanhempiensa kodissa, missä hänelle kehittyi pakkomielle kuolemaan.

Vuosina 1912–1913 Smith julkaisi muutamia runoja kirjallisuuslehdissä. Vuodesta 1913 vuosikymmenen vaihteeseen hän oli osittain työkyvytön, ja hänen tuotteliaisuutensa laski huomattavasti. Smithin toinen kokoelma Odes and Sonnets ilmestyi vasta 1918. Lyhyessä kirjassa oli vain 15 runoa ja lisäksi Sterlingin esipuhe, jossa Smithiä ylistettiin parhaaksi eläväksi amerikkalaisrunoilijaksi. Lyhyydestään huolimatta teos sai myönteisiä arvosteluja, ja Edwin Markham yhtyi Sterlingin arvioon.

Arvovaltaisista suojelijoistaan huolimatta Smithin maine laski, ja perheen talousvaikeudet jatkuivat. Vuonna 1917 Smith pyysi Sterlingiä keräämään ystäviltään 1 500 – 2 000 dollaria, joiden avulla Smithit voisivat perustaa kanatilan. Sterling piti summaa epärealistisen suurena mutta onnistui löytämään joukon seurapiiri-ihmisiä, jotka alkoivat maksaa Smithin perheelle kuukausittaista apurahaa. Eräs heistä oli kaivospohatan vaimo Celia Clark, joka maksoi Smithille kuukausittain 75 dollaria. Maksut jatkuivat kevääseen 1920 saakka, minkä jälkeen Clark ilmeisesti unohti asian.

Kuntonsa salliessa Smith teki perheensä maatilalla erilaisia ruumiillisia töitä. Hänestä tuli joksikin aikaa siirtotyöläinen, ja hän esimerkiksi pilkkoi puita ja poimi hedelmiä. Ruumiillinen työ vahvisti hänen hintelää ruumiinrakennettaan ja ulkoilma auttoi tuberkuloosia paranemaan. Vuonna 1916 Smith alkoi maalata vesiväreillä ja harjoitteli säännöllisesti myös piirtämistä.

Smithin kolmas runokokoelma Ebony and Crystal ilmestyi 1922. Teos oli omakustanne ja painos 500 kappaleen suuruinen. Auburn Journalin toimistossa painettu kirja vilisi kirjoitusvirheitä, jotka Smith korjasi jokaiseen kappaleeseen lyijykynällä. Kirjassa oli 29 proosarunoa ja 85 runoa; erityisesti The Hashish-Eater sai aikalaisilta myönteisiä arvosteluja ja on sittemmin kohonut Smithin arvostetuimmaksi runoksi. Sterlingin ylistävästä esipuheesta huolimatta Smithillä oli vaikeuksia saada omakustanteelleen levitystä, ja monet kirjoista hän antoi lopulta pois lahjana. Arvostelut olivat aiempaa huonompia: Smithille ominainen fantastinen romantiikka oli mennyt muodista ja modernistinen, realistinen proosa hallitsi kirjamarkkinoita. 1910-luvun mittaan Smith alkoikin käsitellä teksteissään rakkauden ja luonnon kaltaisia aiempaa arkisempia aiheita. Sterling piti kehitystä myönteisenä ja auttoi Smithiä saamaan tekstejään erilaisiin aikakauslehtiin.

Vuosina 1923–1926 Smithillä oli vakituinen kolumni Auburn Journalissa. Hänen tekstinsä olivat lähinnä lyhyitä runoja. Niistä parhaat Smith kokosi vuonna 1925 julkaistuun Sandalwood-kirjaan. Sekin oli omakustanne, jota Smith painatti vain 250 kappaletta. Myös Sandalwoodin virheet hän joutui korjaamaan käsin. Vuosina 1921–1925 Smith kirjoitti myös muutamia rakkausnovelleja. Hän sai niistä myytyä vain kaksi, ja tarinoiden jälkimaine on ollut sangen kielteinen. Sandalwoodin jälkeen Smith ei enää kirjoittanut laajoja runokokonaisuuksia, vaikka pysyikin lajityypin harrastajana kuolemaansa saakka.

Kioskikirjailija

Smithiä esittävä piirros. Wonder Stories, 1930.

Smith oli vuodesta 1915 alkaen kirjeenvaihdossa Ambrose Biercen tuttavapiiriin kuuluneen runoilijan Samuel Lovemanin kanssa. Vuonna 1922 Loveman näytti Smithin kirjeitä ja runoja kauhukirjailija H. P. Lovecraftille. Elokuussa 1922 Lovecraft lähestyi Smithiä ihailijakirjeellä, jossa ylisti hänen tekstinsä kauneutta ja mielikuvitusta. Miehet olivat tämän jälkeen aktiivisessa kirjeenvaihdossa Lovecraftin kuolemaan saakka. Tämä kannusti Smithiä kirjoittamaan proosaa ja ehdotti, että tämä lähettäisi töitään Weird Tales -lehteen. Vuonna 1923 perustettu pulp-lehti keskittyi yliluonnollisiin ja ”outoihin” tarinoihin. Smith alkoikin lähettää runojaan lehteen pian sen perustamisen jälkeen. Keskeinen motiivi proosan kirjoittamiselle oli perheen jatkuva rahan tarve. Yliluonnollinen kirjallisuus oli tuohon aikaan äärimmäisen marginaalinen lajityyppi, joten fantasiasta kiinnostuneiden kirjailijoiden oli tyydyttävä julkaisemaan huonosti maksavissa kioskilehdissä.

Lovecraftin vaikutuksesta Smith siirtyi kirjoittamaan ”weird fictionia”. Ensimmäinen lajityyppiä edustanut tarina oli ”The Abominations of Yondo”, jonka Smith kirjoitti 1925 ja julkaisi seuraavana vuonna Overland Monthly -lehdessä. Samana vuonna Weird Tales julkaisi häneltä kolme proosarunoa ja novellin. Tämän jälkeen Smith siirtyi enenevässä määrin proosaan. Smith ei mielellään työskennellyt muille, joten kirjoittaminen oli luonteva tapa tienata perheelle rahaa. Marraskuussa 1926 George Sterling teki itsemurhan, minkä jälkeen Smith menetti arvovaltaisimman suojelijansa ja kannustajansa. Smith itse kiisti Sterlingin tehneen itsemurhan ja spekuloi tämän ottaneen vahingossa myrkkyä. Hän myös kirjoitti ystävänsä muistoksi runon A Valediction to George Sterling.

Smith ryhtyi päätoimiseksi proosakirjailijaksi vuonna 1929, jolloin hänen ystävättärensä Genevieve Sully mainitsi, että proosa todennäköisesti myisi runoutta paremmin. Osasyynä aktiivisuuteen oli lokakuun 1929 pörssiromahdus ja yleinen talouden syöksykierre. Vuoteen 1937 mennessä Smith oli kirjoittanut noin sata novellia. Niistä yli puolet julkaistiin Weird Talesissa, ja 1930-luvun alussa lähes joka numerossa oli Smithin tarina. Hänen novellejaan julkaistiin myös Wonder Stories- ja Amazing Stories -lehdissä sekä useissa muissa pulp-lehdissä. Ne tarjosivat Smithille säännöllisen julkaisukanavan ja tulonlähteen, mikä motivoi häntä kirjoittamaan säännöllisesti ja paljon. Lehdet olivat kuitenkin epäluotettavia maksajia: Amazing Stories oli eräässä vaiheessa Smithille lähes 1 000 dollaria velkaa ja hän joutui karhuamaan saataviaan asianajajan avulla. Lukijoiden parissa Smith tunnettiin tuotteliaana ja suosittuna mutta mielipiteitä jakavana hahmona. Vastustusta herättivät tarinoiden irvokkaat aiheet ja poikkeaminen perinteisistä kioskikirjallisuuden kaavoista.

Smith oli myös aktiivisessa kirjevaihdossa muiden Weird Tales -kirjailijoiden kanssa, tunnetuimpina H. P. Lovecraft ja Robert E. Howard. Niin sanotussa Lovecraftin piirissä Smith oli Lovecraftin jälkeen arvostetuin ja vaikutusvaltaisin jäsen. Vuonna 1934 Smith nimitettiin yhdeksi vastaperustetun Science Fiction Leaguen toiminnanjohtajista.

Smithin omakustanteena julkaisema novellikokoelma The Double Shadow and Other Fantasies ilmestyi 1933. Se kävi heikosti kaupaksi, ja kesti vuosia ennen kuin Smith pääsi viimeisistä kappaleista eroon. Hän joutui myös jälleen kerran korjaamaan painovirheitä lyijykynällä. Omakustanteen avulla hänen oli kuitenkin mahdollista julkaista sellaisia novelleja, joita sensuuriin taipuvaiset ja kaupalliset pulp-lehdet eivät helposti hyväksyneet.

Vuonna 1935 Smith vieraili sukulaismiehensä kuparikaivoksessa, missä hän huomasi talkin olevan niin pehmeää, että sitä pystyi muovaamaan taskuveitsellä. Kokemuksen myötä hänestä tuli innokas amatöörikuvanveistäjä.

Vuonna 1933 Smith keskeytti kirjoittamisen väliaikaisesti, koska hänen vanhempiensa kunto oli huonontunut. Fanny Smith kuoli syyskuussa 1935. Seuraavana vuonna Robert E. Howard teki itsemurhan, ja vuonna 1937 H. P. Lovecraft kuoli luonnollisiin syihin. Smith kirjoitti hänen muistolleen tunteikkaan runon, joka julkaistiin Weird Talesissa. Myöhemmin samana vuonna myös Timeus Smith kuoli. Isänsä kuoleman jälkeen Smithillä oli keskittymisvaikeuksia, ja hän joi paljon. Vuodesta 1940 alkaen hän kirjoitti jälleen mutta harvakseltaan. Valmiiksi hän sai loppuelämänsä aikana vain runsaat kymmenen tarinaa. Lisäksi joitakin hänen vanhemmista, julkaisematta jääneistä novelleistaan ilmestyi Weird Talesissa ja muissa lehdissä.

Viimeiset vuodet

Proosasta luovuttuaan Smith palasi runouden pariin. 1930-luvun lopulla hän aloitti kirjeenvaihdon Lilith Lorrainen kanssa. Smith harrasti myös aktiivisesti piirtämistä, maalaamista ja kuvanveistoa. Monet kuvista ja veistoksista esittivät erilaisia groteskeja hahmoja ja mielikuvituksellisia maailmoja. Useimmat teoksensa Smith myi muutaman dollarin hintaan, antoi ilmaiseksi ystävilleen ja postitti kirjeystävilleen. Taidenäyttelyitä hän järjesti ainakin Auburnissa, San Franciscossa, Sacramentossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa. Montereyssä pitämässään näyttelyssä hän myös luki runojaan ääneen.

August Derlethin ja Donald Wandrein Arkham House -kustantamo julkaisi vuonna 1942 Smithiltä kokoelman Out of Space and Time. Kirja oli omistettu Genevieve Sullylle. Seuraavina vuosina Arkham House julkaisi Smithiltä useita novelli- ja runokokoelmia, mikä ilahdutti kirjailijaa suuresti. Derleth kävi Smithin luona elokuussa 1953. Ajoittain myös muut ihailijat vierailivat hänen luonaan. Vuonna 1958 Smith luki auburnilaiselle ystävälleen Robert Elderille muutamia runojaan. Necronomicon Press julkaisi Elderin äänitteen C-kasetilla vuonna 1995. Taltiointi on noin 30 minuuttia pitkä. Yksityiskokoelmissa on lisäksi säilynyt muita äänitteitä Smithin runonlausunnasta.

Vuoteen 1954 mennessä Smith oli myynyt lähes kaiken vanhemmiltaan perimänsä maan. Samana vuonna hän avioitui Pacific Grovessa asuneen Carolyn Dormanin kanssa. Paikallisen liikemiehen painostuksesta huolimatta Smith kieltäytyi myymästä kotitaloaan ja sitä ympäröivää maatilkkua. Vuonna 1955 Smith vietti aikaa Pacific Grovessa, ja poissaolon aikana hänen kotiinsa murtauduttiin. Tunkeilijat jopa rikkoivat hänen vanhempiensa tuhkauurnat, mistä järkyttyneenä Smith alkoi siirtää omaisuuttaan Pacific Groveen. Kotitalo paloi vuonna 1957; joidenkin arvioiden mukaan kyseessä oli tuhopoltto. Tulipalossa tuhoutui suuri määrä Smithin käsikirjoituksia, joukossa mahdollisesti jokunen julkaisematon teksti. Tämän jälkeen Smith myi loputkin maastaan ja muutti Pacific Groveen.

Viimeisinä vuosinaan Smith elätti itsensä hoitamalla muiden Pacific Groven asukkaiden puutarhoja. Smith ei avioliittonsa jälkeen juurikaan kirjoittanut, mutta jatkoi edelleen kuvanveistoa. Vuonna 1953 hän sai sydänkohtauksen ja vuonna 1961 useita aivoinfarkteja. Niiden seurauksena hänen puheensa hidastui pysyvästi. Smith kuoli nukkuessaan elokuussa 1961, 68 vuoden ikäisenä. Kuolema huomioitiin lyhyesti muutamissa kalifornialaisissa lehdissä, mutta ei maanlaajuisissa julkaisuissa. Myöskään tieteis- ja fantasialehdet eivät maininneet Smithin kuolemaa. Hänen ruumiinsa krematoitiin, ja muutamaa vuotta myöhemmin tuhkat levitettiin lähelle hänen vanhempiensa mökin paikkaa.

Yksityiselämä

Henkilökuva

Tiedosto:Clark Ashton Smith 1941.jpg

Smith vuonna 1941.

Smith oli komea, hoikka mies, jolla oli ruskeat hiukset. Hän oli noin 180 senttimetriä pitkä, mikä oli 1900-luvun alussa paljon. Smith pukeutui hienosti ja käytti usein pukua ja barettia, mikä herätti kummastusta muissa Auburnin asukkaissa. Vanhemmalla iällä hän kasvatti viikset ja myöhemmin myös pukinparran. Kirjallisuutensa mahtipontisesta ja vanhahtavasta tyylistä poiketen Smith puhui hiljaisella, matalalla ja rauhallisella äänellä.

Kirjoittaessaan Smith asettui usein vanhempiensa mökin lähellä sijainneiden puiden alle. Hän kirjoitti jokaisesta novellistaan neljä tai viisi versiota, joiden tekstiä hän hioi huolellisesti. Muille työskentelyä Smith inhosi. Vuosien 1910 ja 1950 välillä hän joutui kuitenkin ajoittain tekemään erilaisia ruumiillisia töitä, ensin isänsä apulaisena ja myöhemmin itsensä ja vanhempansa elättääkseen. Smith muun muassa poimi hedelmiä, sekoitti sementtiä ja hakkasi puita. Smithin kirjallisessa tuotannossa tai maalauksissa ei ole minkäänlaisia viitteitä näistä töistä.

Kirjeenvaihdossaan Smith antoi itsestään kuvan eksentrikkona, joka nautti Auburnin porvariston šokeeraamisesta. Sterlingille lähettämässään kirjeessä hän kertoi, ettei ollut rakastunut naimattomaan naisen sitten teinivuosiensa. Mahdollisesti Smithillä olikin entuudestaan avioituneita rakastajattaria, mutta varmaa tietoa asiasta ei ole. Enimmäkseen hän eli yksinäistä ja tapahtumaköyhää elämää. Keski-ikäisenä Smithillä oli ilmeisesti pitkäkestoinen parisuhde, joka päättyi riitaisasti 1950-luvun alussa. Naimisiin Smith meni vasta 14. marraskuuta 1954, jolloin hän oli 61-vuotias. Smithin vaimolla Carolyn Emily Jones Dormanilla oli edellisestä avioliitosta kolme lasta.

Smith ei aikuisiällä juurikaan poistunut Auburnin lähistöltä vaan eli vanhempiensa mökissä vanhukseksi saakka. Talossa oli neljä huonetta ja tervapahvikatto; ei sähköä eikä juoksevaa vettä. Hän teki kuitenkin joitakin matkoja San Franciscoon, Sacramentoon, Montereyyn ja Nevadaan. Vuonna 1942 Smith aikoi vierailla ystäviensä luona New Yorkissa, mutta tämä matka peruuntui. Avioiduttuaan Smith vietti aikaa sekä Auburnissa että vaimonsa luona. Vanhempiensa mökin tuhouduttua Smith muutti pysyvästi vaimonsa luokse.

Smith tupakoi paljon ja joi mielellään viiniä, jonka hän usein valmisti itse. Huumeita hänen ei tiedetä käyttäneen, vaikka hän käsittelikin aihetta kirjallisuudessaan. Sterlingille Smith kommentoi elämänsä olevan riittävän kauheaa ilman huumeitakin. Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tosin vanhemmalla iällä kokeillut huumeita. Naisseikkailuistaan ja omalaatuisista tavoistaan huolimatta Smith tuli Auburnin asukkaiden kanssa hyvin toimeen.

Terveys

Smith sairasteli varhaislapsuudessaan vakavasti ja kärsi koko elämänsä huonosta fyysisestä terveydestä. San Franciscossa hän ilmeisesti sai jonkin sairauden, jonka hän itse uskoi olevan tuberkuloosi. Sairauden oireita olivat nivelkivut, ruuansulatusvaivat sekä korkean kuumeen ja alilämmön vuorottelu. Tuskalliset oireet ja kuolemanpelko olivat Smithille kammottava kokemus, vaikka tauti lopulta väistyikin. 1950-luvulta alkaen Smithin terveys heikkeni tasaisesti ja alamäkeä jouduttivat erilaiset sairaskohtaukset. Viimeisinä elinkuukausinaan hänellä oli vaikeuksia puhua.

Luultavasti Smith kärsi myös jostakin psyykkisestä sairaudesta. S. T. Joshin mukaan kyseessä saattoi olla masennus, jota perheen jatkuvat taloushuolet pahensivat. Hän oli luonteeltaan herkkä ja kärsi toistuvista painajaisista jo lapsena. 19-vuotiaana Smith saavutti yllättävää suosiota ja joutui kohun keskelle makaaberien tekstiensä vuoksi. Paineiden seurauksena Smith alkoi kärsiä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta ja hänellä oli vaikeuksia kirjoittaa. Smithin ystävän Hal Rubinin mukaan kokemukset länsirannikon suurkaupungeissa murskasivat Smithin henkisesti ja synnyttivät pakkomielteen kuolemaan. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Smith kärsi keskittymisvaikeuksista. Hän ei työskennellyt paljoakaan ja vaikuttaisi ryypiskelleen rankasti.

Poliittiset näkemykset

Smithillä tiedetään olleen antisemitistisiä mielipiteitä. Joissakin Smithin tarinoissa esiintyy juutalaisvastaisia stereotyyppejä, ja kirjeissään Smith toisinaan pilkkasi juutalaisia toimittajia ja kustantajia, jotka olivat hylänneet hänen tekstejään. Vuonna 1933 Smith lähetti H. P. Lovecraftille kirjeen, jossa toivoi Adolf Hitlerin ”hoitelevan” erään juutalaisen kustantajan, joka oli kieltäytynyt julkaisemasta Lovecraftin kokoelman. Ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että Smith olisi ollut poliittisesti aktiivinen tai kampanjoinut juutalaisia vastaan henkilökohtaisessa elämässään. Smith ei ilmeisesti myöskään varsinaisesti uskonut rotuteorioihin, vaan vastusti juutalaisia heidän oletetun vaikutusvaltansa vuoksi.

Kirjallinen tuotanto

Vaikutteet ja kehitys

Cthulhu-novelli ”The Hunters from Beyond” oli Strange Talesin kansikuvatarina lokakuussa 1932. Kansitaide H. W. Wessolowski.

Smithin ensimmäiset julkaistut tekstit olivat conte cruel -kaavaa noudatelleita itämaisia novelleja, jotka ilmestyivät erilaisissa amatöörilehdissä. Niiden tärkein esikuva oli Tuhat ja yksi yötä, ja tarinoiden aiheita olivat esimerkiksi maharadžat, tiikerit, norsut ja oudot jumalat. Muita esikuvia olivat Edgar Allan Poen runot ja novellit, Thomas Lovell Beddoesin näytelmä Death’s Jest-Book sekä William Beckfordin Hirmuvaltias, jonka tyyli vaikutti Smithiin jopa lauserakenteiden tasolla. Jo ensimmäisissä tarinoissaan Smith viljeli paljon eksoottista kuvastoa, josta myöhemmin tuli tunnetuksi. Ainoan romaaninsa Smith kirjoitti vuoden 1907 tienoilla: The Black Diamonds oli 100 000 sanaa pitkä ja The Sword of Zagan hieman lyhyempi. The Black Diamonds valmistui vuoteen 1910 mennessä mutta julkaistiin vasta 2002. Teksteissä ei ole juurikaan yliluonnollisia tapahtumia, mutta niiden tunnelma muistuttaa Tuhannesta ja yhdestä yöstä sekä Hirmuvaltiaasta.

Vuodesta 1911 alkaen Smith julkaisi muutamia runoja paikallisissa aikakauslehdissä. Tärkeitä esikuvia olivat Ambrose Bierce, Edward Markham ja George Sterling sekä muut Yhdysvaltain länsirannikon boheemit kirjailijat. Erityisen suuri vaikutus oli Sterlingin fantastisella runolla ”A Wine of Wizardry” (1907). Smith oli jo aiemmin vienyt runouttaan kosmiseen suuntaan, ja Sterlingin kiinnostus tähtitieteeseen rohkaisi häntä hylkäämään Poe-pastissit. Vuoden 1912 tienoilla Smith tutustui Charles Baudelairen Pahan kukkiin ja Pieniin proosarunoihin, joiden pohjalta hän kehitti oman proosarunotyylinsä. Smith luki Baudelairea ensin englanniksi, mutta opetteli myöhemmin ranskaa. Kielen opittuaan hän käänsi useita dekadenttien ja parnassolaisten runoja englanniksi. Vuosina 1912–1925 Smithiltä julkaistiin neljä runokokoelmaa. Ensimmäinen oli pienimuotoinen menestysteos ja toinenkin sai myönteisiä arvioita. Kaksi viimeistä olivat pienilevikkisiä omakustanteita. Vuonna 1920 kirjoitettu ja vuonna 1922 julkaistu The Hashish-Eater on Smithin arvostetuin runo.

Smith katsoi olevansa ennen muuta runoilija. Hänen runonsa määritellään yleensä osaksi laajempaa Yhdysvaltain länsirannikon romanttista suuntausta, johon Biercen ja Sterlingin ohella kuuluivat muun muassa Joaquin Miller ja Nora May French. Smith oli suuntauksen viimeisiä edustajia. Varsinkin hänen varhaiset runonsa käsittelivät fantastisia ja kosmisia aiheita, kuten yliluonnollisia olentoja ja taivaankappaleita. 1910-luvulta alkaen hänen teksteihinsä alkoi tulla tunteellisempia ja arkisempia elementtejä, kuten rakkauden ja luonnon kuvausta.

Smith alkoi kirjoittaa Weird Talesiin jo sen ensimmäisenä ilmestymisvuonna 1923. Alkuun hän tarjosi lehdelle pelkkiä runoja. Myöhemmin Smith alkoi H. P. Lovecraftin kannustamana tehdä kokeiluja weird fictionin parissa. Ensimmäisenä valmistuivat 1925 ”The Abominations of Yondo” ja ”Sadastor”. Niiden proosaa ja runoutta yhdistellyt tyyli muistutti Poen novellista ”Punaisen kuoleman naamio”. Yhteensä Smith kirjoitti pulp-lehdille yli sata novellia ja useita pitkiä proosarunoja. Tarinoista osa ilmestyi vasta vuosia kirjoittamisen jälkeen. Eniten novelleja julkaisi Weird Tales, jossa ilmestyi Smithiltä 69 novellia, enimmäkseen kauhukirjallisuutta ja tieteisfantasiaa. Lehti julkaisi myös 39 Smithin kirjoittamaa runoa ja useita käännösrunoja. Smithin proosa ei sanottavasti muuttunut hänen elinaikanaan, vaan hänen ensimmäiset ja viimeiset tekstinsä olivat tyylillisesti hyvin samankaltaisia.

Tutkijat ovat erimielisiä Smithin proosan esikuvista. Elämäkerturi Donald Sidney-Fryer kiisti Lordi Dunsanyn ja H. P. Lovecraftin vaikuttaneen Smithin kirjallisuuteen merkittävästi. Päinvastaista mieltä on Lovecraft-tutkija S. T. Joshi, jonka mukaan Dunsany antoi esikuvan kuvitteellisille maille ja Smithin ivalliselle huumorille. Lovecraftin tuotanto puolestaan osoitti, että weird fictionia oli mahdollista kirjoittaa vakavana kirjallisuudenlajina. Smithin ja Lovecraftin lähestymistavat olivat tosin hyvin erilaiset, minkä he itsekin tiedostivat. Kumpikin kirjailija halusi pitäytyä omassa taiteellisessa visiossaan. Lovecraft myös teki näin, mutta Smith joutui perheensä taloushuolien vuoksi tekemään jatkuvia myönnytyksiä julkaisijoidensa toiveille. Hän kirjoitti tarinoita paljon ja oli valmis muokkaamaan niiden tyyliä toiminnallisempaan suuntaan, mikäli julkaisija edellytti tätä.

Smith opetteli 1920-luvun puolivälissä ranskaa. Hän käänsi englanniksi ainakin 14 Baudelairen runoa ja yhden Paul Verlainen runon, jotka julkaistiin Weird Talesissa. Smith kirjoitti myös muutamia omia runoja ranskaksi. 1940-luvulla hän opetteli espanjaa ja sekä käänsi että kirjoitti joitakin espanjankielisiä runoja.

Farnsworth Wright perusti vuonna 1930 Oriental Stories -nimisen lehden, johon Smith kirjoitti useita itämaisia seikkailuja. Myös muissa lehdissä Smith julkaisi itämaisia tarinoita. Monet niistä olivat Beckford-vaikutteisia ja käsittelivät makaabereja aiheita. Yksi novelleista jopa sijoittuu Hirmuvaltiaan päähenkilön al-Wathiqin hallitsemaan Bagdadiin. Lisäksi Smith käänsi ranskasta ja viimeisteli Beckfordin keskeneräisen tarinan ”The Third Episode of Vathek”. 1930-luvun mittaan Smith vei tyyliään tieteiskirjallisuuden suuntaan, koska lajityyppi myi fantasiaa paremmin.

Vuosina 1921–1925 Smith kirjoitti puolenkymmentä rakkausnovellia ja vuonna 1930 kolme lisää. Hän sai teksteistä kaupaksi vain kaksi, ja niidenkin jälkimaine on ollut varsin kielteinen. Viimeisinä vuosikymmeninään Smith kirjoitti useita rakkausrunoja, joista osa oli omistettu hänen vaimolleen.

Tyyli ja teemat

”	Bow down: I am the emperor of dreams; I crown me with the million-colored sun Of secret worlds incredible, and take Their trailing skies for vestment when I soar, Throned on the mounting zenith, and illume The spaceward-flown horizons infinite.	”
– The Hashish-Eater, or The Apocalypse of Evil (1922)

Smithin tyylille olivat ominaisia värikkäät, painajaismaiset kuvaukset henkisestä ja moraalisesta rappiosta. Brian Stablefordin (1997) mukaan hänen tuotantonsa ”on ranskalaisen dekadenssin suora perillinen – – ja vie suuntauksen laskelmoidun eksotiikan loogiseen päätepisteeseensä”. Parhaiten dekadentit vaikutteet näkyvät Smithin runossa The Hashish-Eater, or The Apocalypse of Evil (1922) sekä Zothique-sarjan viimeisissä novelleissa. Niiden tunnelma on amoraalinen: kertoja kuvaa outoja ja pelottavia asioita välinpitämättömästi, sadistisia ja groteskeja tapahtumia tuomitsematta.

Nuoruudessaan Smith luki sanakirjoja ja tietosanakirjoja johdonmukaisesti läpi. Niiden vaikutus näkyi hänen laajassa sanavarastossaan, joka vilisi outoja ja vanhahtavia ilmauksia. Smithin proosa on runollista, polveilevaa ja unenomaista, ja sen kuvailemat maailmat ovat mielikuvituksellisia. Teksteissä esiintyy myös paljon keksittyjä sanoja, jotka eivät muistuta mitään todellisen maailman kieltä. Tarinoissaan Smith ei juurikaan hyödynnä varhaisempaa mytologiaa tai kuvaile normaalin arkikokemuksen piiriin kuuluvia tapahtumia. Tyypillinen henkilöhahmo on sietämättömästä ikävystyneisyydestä kärsivä mies, jota uusien kokemusten etsiminen ajaa yhä oudompiin paikkoihin ja hillittömämpiin tekoihin. Lopullisena seurauksena on lähes poikkeuksetta pettymys ja tuhoutuminen. The Encyclopedia of Science Fictionissa John Clute & Peter Nicholls (2020) huomauttavat, että Smithin ”nokkela eksentrismi” sekoittaa eri lajityyppejä ja pakenee vakiintuneita määritelmiä.

Smithin novelleista noin kaksi kolmasosaa sijoittuu joko fiktiiviseen muinaishistoriaan tai kaukaiseen tulevaisuuteen. Useimmat niistä sekoittavat tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa. Aikakauden tieteiskirjallisuudelle poikkeuksellisesti Smith käsitteli teksteissään filosofisia ja psykologisia teemoja. E. F. Bleilerin (1983) mukaan Smithin yleisin teema on äärimmäinen itsekkyys, jota seuraa yliluonnollinen rangaistus. Ryan Harvey (2006) on toisaalta huomauttanut, etteivät tarinoiden henkilöhahmot välttämättä tuhoudu moraalisen tuomion seurauksena, vaan päähenkilön hirvittävä kuolema on fiktion sisäisen logiikan puitteissa täysin tavanomainen tapahtuma. Jos tarinassa onkin toisinaan siveä moraaliopetus, Smith itse ei vaikuta siihen uskovan. Juri Nummelinin (2003) mukaan Smithin tuotanto heijastelee Lovecraftin piirin jäsenten voimakasta pessimismiä: ”ihmisen osa on tuhoutua muinaisten jumalten ahdistamana, syömänä tai muuten silpomana. Ihmiset itsekin ovat pahoja ja turmeltuneita ja viehättyvät jatkuvasti pahuudesta.” Monissa tarinoissa päähenkilö tuhoutuu, koska ei kykene vastustamaan ”kuoleman kutsua”.

Monissa novelleissaan Smith käsitteli eroottisia aiheita, kuten sadomasokismia ja nekrofiliaa. Pulp-lehdet vaativat rohkeimpia kohtauksia sensuroitavaksi, eikä Smith vaivautunut korjailemaan sensuroituja tekstejä uusintapainoksia varten. Brian Stablefordin (1997) mukaan on yllättävää, että Smith ylipäätään sai julkaistuksi äärimmäisiä rappiokuvauksiaan. Osa alkuperäisversioista tuhoutui Smithin mökin tulipalossa, mutta osa on säilynyt, ja tuoreemmissa uusintapainoksissa käytetään usein alkuperäisiä versioita; näin myös suomalaisessa Smith-kokoelmassa Viimeinen hieroglyfi.

Cthulhu-antologisti Robert M. Pricen mukaan Smithin novellit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: Dunsany-vaikutteisiin fantasioihin, Cthulhu-kertomuksiin sekä ”perinteisiin kummitusjuttuihin”. Markku Sadelehto pitää Smithin kauhutarinoista parhaana riivausaiheista kertomusta ”Genius loci” (1933). Monet Smithin luomukset on sittemmin omaksuttu Cthulhu-taruston osaksi. Niistä tunnetuimpia ovat salatieteellisen Eibonin kirja sekä paha jumala Tsathoggua. S. T. Joshin mukaan Smith ei varhaisessa vaiheessa kuitenkaan kirjoittanut Lovecraft-pastisseja, vaan Lovecraft pikemminkin otti vaikutteita Smithiltä. August Derlethille vuonna 1933 lähettämässään kirjeessä Smith arveli: ”Näyttää siltä, että olen aloittamassa mytologiaa.” Smith allekirjoitti toisinaan kirjeensä Cthulhu-tarustoon viittaavalla lempinimellä ”Klarkash-Ton” ja myöhemmin signeerasi veistoksensa kirjaimilla ”KA” eli ”Klark-Ashton”.

Smithin maailmoissa dekadenteilta omaksuttu melankolinen ikävävystyneisyys yhdistyi tieteellisestä maailmankuvasta ammentavaan ulkopuolisuuteen ja kylmään tunteettomuuteen. H. P. Lovecraftin tavoin Smithin kauhu perustui ihmisen merkityksettömyyteen mahtavien kosmisten voimien armoilla. Tieteistarinoissaan Smith ei yleensä piitannut todellisen tieteen havainnoista ja kuvasi tulevaisuuden pessimistisessä valossa.

Omaelämäkerralliset piirteet

Monet Smithin painajaismaisista ja raaoista aiheista todennäköisesti heijastelivat hänen pitkiä ja traumaattisia sairausjaksojaan, joita leimasivat sekä fyysinen että psyykkinen oireilu. Smithin isä oli ennen avioitumistaan matkustellut paljon, ja tämä saattoi olla eräs syy Smithin viehtymykselle eksotiikkaan. Mahdollisesti hän sai vaikutteita myös lapsuuden ympäristöstään, joka sijaitsi suuren vuoriston alarinteillä ja jossa kasvoi monia hedelmäpuita. Alueella oli paljon hylättyjä kaivoksia, joista monista oli aiemmin kaivettu kultaa. Smithin aikuisiän tuotannossa esiintyy usein kaivoksia ja geologian sanastoa. Kalifornian maaseudun arkea hän ei koskaan käsitellyt tuotannossaan, eikä siitä juurikaan ole hänen teksteissään edes epäsuoria viitteitä.

Eräs Smithin viimeisistä novelleista oli vuonna 1952 valmistunut ”Morthylla”. Siinä nuori runoilija kyllästyy maallisiin nautintoihin ja joutuu levottomuuden valtaan. Runoilija luopuu suurkaupungin houkutuksista ja vaeltaa hautausmaalle, missä hän rakastuu demonina esiintyvään naiseen. Totuuden paljastuessa päähenkilö pettyy ja surmaa itsensä. Todellisen onnen hän löytää vasta kuolemaa seuraavasta varjomaisesta rakkauden toisinnosta. Novellissa runoilija myös pohtii unien alkuperää ja haaveilee löytävänsä maailman, josta unet ovat lähtöisin. Maailma ilman unia sen sijaan herättää runoilijassa pelkkää epätoivoa.

Teossarjat

Xiccarph-sarjan novelli ”The Flower-Women” oli Avon Fantasy Readerin kansikuvatarinana vuonna 1949. Taiteilija tuntematon.

Yksittäisten novellien lisäksi Smith kirjoitti kuusi löyhää jatkosarjaa. Ne linkittyvät lähinnä yhteisten teemojen ja tapahtumapaikkojen myötä, mutta joissakin on myös vakituisia henkilöhahmoja. Monissa Smithin miljöissä toistuu asetelma vääjäämättä lähestyvästä tuhosta, jota odottaen rappeutuneen kulttuurin viimeiset edustajat elävät. Miljööt ovat temaattisesti melko samanlaisia, ja E. F. Bleilerin mukaan ”kurjia paikkoja asua, jos ei satu olemaan sadistinen velho”.

Hyperborea (10 novellia, kirjoitettu 1929–1957) on fiktiivinen versio esihistoriallisesta Grönlannista, joka on hitaasti jäämässä mannerjään alle. Tarinoissa on satiirisia elementtejä, mustaa huumoria ja surrealistisia juonenkäänteitä. Toistuvia hahmoja ovat erakkovelho Eibon ja irvokas epäjumala Tsathoggua. Hyperborea-novellien ironinen kirjoitustyyli on jopa Smithin mittapuulla vaikeaselkoinen, ja hänen eläessään tarinat kävivät huonosti kaupaksi. Sittemmin sarjan suosio on noussut, mikä on pitkälti groteskin huumorin ja Cthulhu-tarustosta otettujen vaikutteiden ansiota.

Poseidonis (5 novellia, kirjoitettu 1929–1933) on Smithin tulkinta Atlantiksesta. Mantereen asukkaat käyttävät magiankaltaista, äärimmäisen edistynyttä teknologiaa, joka ei kuitenkaan kykene estämään uppoamista. Kahdessa tarinassa esiintyy velho Malygris, mikä on kertakäyttöhahmoja suosineen Smithin tuotannossa poikkeuksellista. Joissakin novelleissa on viittauksia Hyperborea-tarinoihin, joten Poseidonis on niiden kronologinen seuraaja.

Averoigne (11 novellia, julkaistu 1930–1941) on kuvitteellinen Etelä-Ranskan maakunta, jossa tapahtuu erilaisia yliluonnollisia kohtaamisia. Smithin muista sarjoista poiketen Averoignen outoudet ovat enimmäkseen perinteistä kauhukirjallisuuden kuvastoa, kuten vampyyrejä, ihmissusia, noitia ja lumottuja metsiä. Novellit ajoittuvat keskiajalle ja varhaismodernille aikakaudelle. Smithille poikkeuksellisesti tarinoissa on melko paljon inhimillisten tunteiden ja jopa rakkauden kuvausta. Nykyään Averoigne-novellit ovat jääneet Smithin fantastisempien tekstien varjoon.

Mars (3 tarinaa, kirjoitettu 1931–1933) muistuttaa jossain määrin Edgar Rice Burroughsin John Carter -romaaneja. Burroughsin Mars oli kuolemaa tekevä maailma, kun taas Smithin Mars on kuollut juuri ennen ihmisten saapumista. Marsilaisten jälkeensä jättämät rauniot ovat synkkiä goottilaisia raunioita, joissa vaanivat oudot hirviöt ja muut kauhut. Huonon menekin vuoksi sarja jäi lyhyeksi, mutta nykyään sen novellit luetaan Smithin parhaimmistoon.

Xiccarph (2 novellia, kirjoitettu 1932–1933) on tieteisfantastinen maailma. Se sijoittuu vieraalle eksoottiselle planeetalle, jolla on neljä kuuta ja kolme aurinkoa. Planeettaa hallitsee Maal Dweb -niminen velho, jonka taiat ovat itse asiassa äärimmäisen kehittynyttä teknologiaa. Ensimmäisessä novellissa Maal Dweb on roisto, toisessa novellissa sankari ja päähenkilö. Mahdollisesti Smithin oli tarkoitus kirjoittaa lisää hahmon seikkailuja, mutta vuonna 1933 hänen aktiivisin kirjailijakautensa päättyi ja Xiccarph-sarja loppui. Sarjan ensimmäinen novelli ”The Maze of the Enchanter” oli sekä Smithin että ihailijoiden mieleen, mutta sen myyminen osoittautui vaikeaksi.

Zothique (16 novellia, runo ja näytelmä, kirjoitettu vuosina 1932–1956) on Smithin teossarjoista laajin ja arvostetuin. Se sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen kuolemaa tekevälle maapallolle, jonka viimeiset asukkaat harjoittavat hillitöntä irstailua ja mustaa magiaa. Zothique-novellien tarinat liikkuvat pitkälti kidutuksen, ruumiiden, hautojen ja elävien kuolleiden parissa. Joissakin novelleissa on myös eroottisia aineksia ja nekrofiliaa, ja tarinat päättyvät usein julmaan kohtalon ivaan. Sarjan keskeisiä teemoja ovat tuomio, suru ja menetys. Zothique-näytelmää The Dead Will Cuckold You (1956) Smith piti mestariteoksenaan.

Kuvataiteilijana

Smith oli innokas kuvataiteen harrastaja, ja hän kuvitti muutamia novellejaan itse. Hän aloitti vesivärimaalauksen vuonna 1916. Piirtämistä Smith harrasti väriliiduilla, musteella ja muilla edullisilla materiaaleilla. Hän suosi räikeitä värejä ja mielikuvituksellisia miljöitä. Usein piirrokset esittivät joko hänen omien novelliensa tai Lovecraftin tarinoiden hahmoja, ja niissä oli kummallista arkkitehtuuria ja kuvitteellisia kasveja. Uransa aikana Smith teki satoja maalauksia ja piirroksia. Niiden esikuvaksi on veikkailtu ranskalaista symbolistia Odilon Redonia.

Kuvanveistosta Smith innostui vuonna 1935, jolloin hän vieraili sukulaismiehensä kuparikaivoksessa. Vuonna 1936 Smith kertoi, että veistäminen oli hänelle paljon helpompaa ja nautinnollisempaa kuin kirjoittaminen. Smith alkoi tehdä pehmeästä kivestä veistoksia kynäveitsen ja polttouunin avulla. Hän suosi epätavallisia materiaaleja, kuten talkkia, saippuakiveä ja laavaa. Ainakin yhdessä veistoksessa Smith käytti fossiloitunutta dinosauruksen luuta. Monet veistoksista olivat groteskeja pieniä hahmoja, Cthulhu-taruston olentoja tai antiikin mytologian hahmoja. Juri Nummelinin mukaan Smithin veistokset muistuttivat ”arkaaisia jumalankuvia”. Niiden estetiikkaa on verrattu Pääsiäissaaren Moai-päihin ja Kolumbusta edeltäneen ajan intiaanikulttuureihin. Pienoisveistoksien ohella Smith valmisti erilaisia arkisia käyttöesineitä, kuten astioita, piippuja ja kynttilänjalkoja.

Smith oli taiteilijana itseoppinut, ja Eldritch Dark -sivustolla hänen piirroksiaan kuvaillaan ”lapsekkaiksi” (naive). Markku Sadelehdon mukaan ”Smithin yli 200 pienoisveistosta ovat [nykyään] keräilijöiden aarteita. Piirtäjänä ja maalarina hän oli vain lahjakas amatööri.” S. T. Joshin mukaan maalausten arvostelut ovat olleet huomattavan ristiriitaisia: ”toiset pitävät niitä karkeina ja kömpelöinä”, kun taas myöntesemmissä arvioissa on korostettu Smithin itseopiskeltua taitoa ja kuvista ilmenevää lennokasta mielikuvitusta. Koska Smith piti elinaikanaan useita näyttelyjä, eivät hänen teoksensa Joshin mukaan voi olla täysin vailla ansioita.

Jälkimaine

”	Nuoremmista amerikkalaisista ei yksikään iske kosmisen kauhun säveliä yhtä hyvin kuin – – Clark Ashton Smith, jonka bisarrit kirjoitukset, piirustukset, maalaukset ja kertomukset ovat ihastuttaneet herkkää vähemmistöä. – – Silkassa demonisessa outoudessa ja mielikuvien hedelmällisyydessä Smithiä ei luultavasti voita kukaan toinen kirjailija, elävä tai kuollut.	”
– Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, H. P. Lovecraft

Alan Gulletten mukaan Smithin vahvuuksina pidetään voimakasta mielikuvitusta ja kykyä luoda eksoottista tunnelmaa. Heikkouksiksi lasketaan ohuet henkilönhahmot ja yksinkertaiset juonet sekä yleinen kehittymisen puute proosakirjailijana. Gulletten mukaan Smithin proosaa ja proosarunoutta sekä erilaisia spekulatiivisen fiktion lajityyppejä yhdistelevää tyyliä ei voi arvioida perinteisen proosakirjallisuuden mittapuulla.

Smithiä verrataan usein Robert E. Howardiin ja H. P. Lovecraftiin. Nykyään heihin viitataan toisinaan Weird Talesin ”suurena kolmikkona” (”The Big Three”). Clute ja Nicholls kirjoittavat Howardin ja Lovecraftin olleen Smithin ainoat todelliset verrokit 1930-luvun kirjallisuudessa: Howard oli kertojana vetävämpi ja Lovecraft filosofina syvällisempi, mutta Smith oli kolmikosta ”hienostunein ja sivistynein”. Lovecraft ihaili Smithiä suuresti ja kirjoitti tästä jopa sonnetin, jossa ylisti tätä ”Averoignen mustaksi ruhtinaaksi”, joka katselee ”muille näkymättömiä unten kuiluja”. Novellissaan ”Pickmanin malli” (1927) Lovecraft mainitsee ohimennen Smithin ”vertahyytävät” avaruusmiljööt.

Esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927) Lovecraft kirjoitti Smithistä pitkästi ja ylistäen. Vuonna 1973 E. F. Bleiler piti Smithin ylistämistä koko esseen suurimpana virheenä. Bleilerin mukaan Smith käsittelee kiinnostavia ajatuksia ja ajalle epätyypillisiä teemoja, mutta hänen novellinsa ovat usein huonosti kirjoitetuja ja lankeavat helposti teennäiseen mahtipontisuuteen. Smithin eri fantasiamiljööt ovat Bleilerin mukaan jokseenkin samasta puusta veistettyjä. Bleiler katsoo Smithin hekumoivan kuolemalla ja poikkeavuuksilla ja pitää hänen vaikeaselkoista kieltään ”joskus” mauttomana. Vuonna 1983 julkaisemassaan yliluonnollisen kaunokirjallisuuden hakuteoksessa Bleiler piti Smithiä vaikeasti arvioitavana ja epätasaisena kirjoittajana. Sittemmin Smith on kuitenkin korotettu erääksi amerikkalaisen kauhukirjallisuuden mestareista. S. T. Joshin (2014) mukaan ”Smithin paikka amerikkalaisen runouden ja fantasiakirjallisuuden historiassa on vielä epävarma. Kiistatta hänen asemansa on kuitenkin arvostettu.”

Smith oli tärkeä miekka ja magia -kirjallisuuden edeltäjänä. Juhani Hinkkasen mukaan hänen novelleissaan ”oli sword and sorcery miltei valmiina. Niissä oli magiaa ja niissä oli miekkoja, vain sankareita puuttui.” Lopullisen muotonsa lajityyppi sai Howardin teksteissä vuodesta 1932 alkaen. Brian Stablefordin mukaan Smithin ”ultradekadentit fantasiat” olivat keskeinen dark fantasy -alagenren innoittaja. Smithin ”koristeellisen keinotekoinen” proosa ja kiinnostus ”nääntyviä kulttuureja” kohtaan innoittivat monia myöhempiä kirjailijoita, joista tunnetuimpia ovat Thomas Ligotti, Jessica Amanda Salmonson ja Darrell Schweitzer. Smithin vaikutus näkyy myös Ray Bradburyn Marsin aikakirjoissa ja Jack Vancen Iltaruskon maassa.

Joissakin lähteissä Smith mainitaan kuoleva maapallo -alagenren tärkeimpänä kirjailijana. Smithiä pidetään tällä perusteella eräänä kaikkien aikojen merkittävimmistä tieteisfantasian kirjoittajista, ja esimerkiksi Brian Stablefordin The A to Z of Fantasy Literature -tietosanakirjan (2009) hakusana ”science fantasy” nimeää vain kolme kirjailijaa: Edgar Rice Burroughsin, A. Merrittin ja Clark Ashton Smithin. Toisaalta The Encyclopedia of Science Fictionin ”Dying Earth” -artikkeli ei mainitse Smithiä ensinkään. Vaikka Smith oli ensimmäisiä kirjailijoita, jotka kuvasivat rappeutunutta ihmiskuntaa ja sammuvaa aurinkoa, hän ei ollut aivan ensimmäinen, vaan tämä kunnia kuuluu H. G. Wellsin pienoisromaanille Aikakone (1895) ja William Hope Hodgsonin romaanille The Night Land (1912). Dekadentista Zothique-sarjasta on kuitenkin muodostunut eräänlainen genren arkkityyppi.

Monet myöhemmät kirjailijat ovat tehneet löyhiä jatko-osia Smithin fantasia- ja Cthulhu-novelleihin. Atlantislainen Tsathogguan ylipappi Klarkash-Ton on vakiintunut erääksi Cthulhu-taruston hahmoista, ja hänestä ovat kirjoittaneet sekä H. P. Lovecraft että nuoremmat kauhukirjailijat. Vuonna 1999 ilmestyi John Pelanin toimittama The Last Continent: New Tales of Zothique, joka sisältää 19 uutta Zothique-novellia eri kirjailijoilta.

Auburnissa on kaksi Smithin mukaan nimettyä katua: Poet Smith Drive ja Smith Court. Molemmat sijaitsevat lähellä hänen vanhempiensa mökin paikkaa. Smithin syntymän satavuotispäivän tienoilla 10.–16. tammikuuta 1993 Auburnissa vietettiin kaupunginhallituksen päätöksellä Clark Ashton Smith -viikkoa.

Suomennetut novellit

Viimeinen hieroglyfi (1994) ”Adomphan puutarha” (The Garden of Adompha, 1938). ”Ennustuksen hirviö” (The Monster of the Prophecy, 1932). ”Jäädemoni” (The Ice-Demon, 1933). ”Kaksoisvarjo” (The Double Shadow, 1939). ”Kiduttajien saari” (The Isle of the Torturers, 1933). ”Kuolleiden jumala” (The Charnel God, 1934). ”Laulavan liekin kaupunki” (The City of the Singing Flame, 1931). ”Malygriksen kuolema” (The Death of Malygris, 1934). ”Musta seitti” (The Dark Eidolon, 1935). ”Noitien Naat” (Necromancy in Naat, 1935). ”Saturnuksen portti” (The Door to Saturn, 1931). ”Valkoinen mato” (The Coming of the White Worm, 1941). ”Viimeinen hieroglyfi” (The Last Hieroglyph, 1935). ”Viimeinen loitsu” (The Last Incantation, 1930). ”Xeethra” (Xeethra, 1934).

Antologioissa ”Adomphan puutarha” (The Garden of Adompha, 1938), antologiassa Weird Tales (suom. 1992). ”Genius loci” (Genius Loci, 1933), antologiassa Outoja tarinoita 4 (1992). ”Gorgo” (The Gorgon, 1932), antologiassa Outoja tarinoita 1 (1990). ”Satampra Zeiroksen tarina” (The Tale of Satampra Zeiros, 1931), antologiassa Mustan jumalan suudelma (1993). ”Ubbo-Sathla” (Ubbo-Sathla, 1933), antologiassa Musta kivi (1995). ”Velhojen valtakunta” (The Empire of Necromancers, 1932), antologiassa Velhojen valtakunta (1989). ”Yoh-Vombisin holvit” (The Vaults of Yoh-Vombis, 1932) antologiassa Lovecraftin lähteillä (2013). Suomennettu runo ”Tähtivaeltaja” (The Star-Treader, 1912), lehdessä Tuli & Savu 3/2008.

Suomentamatonta tuotantoa

Smithin eläessä julkaistut kirjat The Star-Treader and Other Poems (runokokoelma, 1912) Odes and Sonnets (runokokoelma, 1918) Ebony and Crystal (runokokoelma, 1922) Sandalwood (runokokoelma, 1925) The Double Shadow and Other Fantasies (novellikokoelma, 1933) Nero and Other Poems (runokokoelma, 1937) Out of Space and Time (novellikokoelma, 1942) Lost Worlds (novellikokoelma, 1944) Genius Loci and Other Tales (novellikokoelma, 1948) The Dark Chateau and Other Poems (runokokoelma, 1951) Spells and Philtres (runokokoelma, 1958) The Abominations of Yondo (novellikokoelma, 1960)

Ballantine Adult Fantasy Zothique (1970) Hyperborea (1971) Xiccarph (1972) Poseidonis (1973) Myöhempiä kokoelmia Selected Poems (runokokoelma, 1971) Grotesques and Fantastiques (piirroskokoelma, 1973) The Black Book of Clark Ashton Smith (kokoelma Smithin muistiinpanoja, 1979) Strange Shadows: The Uncollected Fantasies and Essays of Clark Ashton Smith (kokoelma julkaisematonta tuotantoa, 1989) The Emperor of Dreams (novellikokoelma, 2002) The Dark Eidolon and Other Fantasies (Penguin Books, 2014)

Lähteet

• Bleiler, Everett Franklin: ”Smith, Clark Ashton”, The Guide to Supernatural Fiction, s. 458–463. Kent, Ohio: Kent State University Press, 1983. ISBN 087338-228-9. Archive.org (viitattu 9.1.2021). (englanniksi)
• Connors, Scott & Hilger, Ron (toim.): The Collected Fantasies of Clark Ashton Smith: The Maze of the Enchanter. Night Shade Books, 2009. ISBN 978-1-59780-031-0. (englanniksi)
• Haining, Peter (toim.): Weird Tales. Fantasialehden parhaat alkuperäiskuvin. (Weird Tales, 1976.) Collector antologia 3. Book Studio, 1992. ISBN 951-611-489-X.
• Harms, Daniel & Appel Shannon: The Encyclopedia Cthulhiana. Second Edition. Oakland, CA: Chaosium, Inc., 1998. ISBN 1-56882-119-0. Archive.org. (englanniksi)
• Joshi, S. T. (toim.): The Dark Eidolon and Other Fantasies. Penguin Classics: Clark Ashton Smith. New York: Penguin Books, 2014. ISBN 978-0-14-310738-5. (englanniksi)
• Lovecraft, H. P.: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. Toimittanut ja suomentanut Juri Nummelin. Turku – Tampere: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-084-6.
• Hinkkanen, Juhani (toim.): Velhojen valtakunta. Suomentanut Ilkka Äärelä. Helsinki: Jalava, 1989. ISBN 951-9201-95-5.
• Nummelin, Juri: ”Clark Ashton Smith”, Ulkomaisia fantasiakirjailijoita, s. 183–186. Toimittanut Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu Oy, 2003. ISBN 951-692-539-1.
• Price, Robert M. (toim.): ”Introduction to The Klarkash-Ton Cycle”, The Klarkash-Ton Cycle, s. v–x. Chaosium, 2008. ISBN 978-1568821603. (englanniksi)
• Sadelehto, Markku: ”Esipuhe”, Viimeinen hieroglyfi, s. 7–12. Kokoelma Smithin novelleja. Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Fan-sarja. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19571-5.
• Stableford, Brian: The A to Z of Fantasy Literature. Lanham – Toronto – Plymouth, UK: Scarecrow Press, 2009. ISBN 9780810863453. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Smithin tuotantoa Wikiaineistossa (englanniksi)
• The Eldritch Dark Sivusto sisältää lähes koko Smithin kirjallisen tuotannon ja elämäkerrallista tietoa. (englanniksi)
• Juhani Hinkkanen: Viimeinen hieroglyfi. Aikakone 3/1995.
• Clark Ashton Smith ja oudon viehätys