Tämä on suositeltu artikkeli.

Hirmuvaltias

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo romaanista. Hallitsijatyypistä kerrotaan artikkelissa tyranni.

Hirmuvaltias
Vathek, The History of Caliph Vathek
Hirmuvaltias.jpg
Alkuperäisteos
Kirjailija William Beckford
Kieli ranska
Genre orientalismi, uusgotiikka
Kustantaja J. Johnson (englanninkielinen laitos)
Julkaistu 1786 (englanninkielinen laitos)
1787 (ranskankielinen laitos)
Suomennos
Suomentaja Valfrid Hedman
Kustantaja Karisto
Julkaistu 1923
Sarja: Kariston romaanisarja
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Hirmuvaltias (ransk. Vathek, engl. The History of Caliph Vathek) on englantilaisen keräilijän ja eksentrikon William Beckfordin itämainen kauhuromaani. Beckford kirjoitti tarinan alkujaan ranskaksi vuosina 1781–1783, mutta se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1786 Beckfordin ystävän Samuel Henleyn englanninkielisenä käännöksenä. Käännös oli otsikoitu An Arabian Tale, from an Unpublished Manuscript, ja esipuhe väitti teoksen olevan käännös vanhasta arabialaisesta kertomuksesta. Alkukielinen versio ilmestyi puoli vuotta myöhemmin nimellä Vathek. Ranskan- ja englanninkieliset versiot eroavat yksityiskohdissa ja tapahtumissa toisistaan jonkin verran.

Tarinan päähenkilö on abbasidikalifi al-Wathiq. Romaanin Vathek on hedonistinen tyranni, joka yhdessä mustaa magiaa harjoittavan äitinsä kanssa tavoittelee yliluonnollisia voimia. Ihmisuhrien ja noituuden avulla he yrittävät suostutella paholaismaista miestä paljastamaan Aatamia edeltäneiden sulttaanien salaisen tietämyksen. Vathek hylkää islamin ja joutuu lopulta helvettiin. Beckford kirjoitti tarinalle myös kolme lyhyempää, episodeina tunnettua jatko-osaa, joita hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi ja jotka julkaistiin vasta 1900-luvun alussa. Niiden teemoja ovat homoseksuaalisuus, transvestismi, nekrofilia ja insesti.

Hirmuvaltiaan aikalaisvastaanotto oli myönteinen, ja se sai runsaasti ihailijoita ja jäljittelijöitä. Teosta ylistettiin sen tarkasta miljöökuvauksesta ja loppuratkaisun tarjoamasta moraaliopetuksesta. Erityisen suosituiksi muodostuivat Henleyn laatimat ”selittävät ja arvioivat viitteet”, joiden käytöstä tuli 1800-luvulla itämaishenkisen kirjallisuuden tavanomainen käytäntö. Nykyään Hirmuvaltiasta pidetään goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikkona, ja se muistetaan varsinkin helvettiin sijoittuvasta loppuhuipennuksesta. Poikkeuksellisesti englanninkielinen käännös on jopa alkutekstiä arvostetumpi.

Hirmuvaltiaan tyylistä ja teemoista on vuosien saatossa tehty erilaisia keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Kertomusta on tarkasteltu esimerkiksi omaelämäkertana, hedonistisena todellisuuspakona, satiirina englantilaisesta yhteiskunnasta, parodiana itämaisen kirjallisuuden arkkityypeistä sekä kertomuksena älyllisen ja moraalisen vapauden etsinnästä. Teoksen katsotaan edustavan siirtymää perinteisestä, fantastisesta itämaiden kuvauksesta kohti realistisempaa, tieteelliseen tietoon perustuvaa orientalismia. Toisaalta romaania on 2000-luvulla ajoittain myös arvosteltu sen stereotyyppisestä Lähi-idän ja islamin kuvauksesta.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vathek ja Carathis ennustavat tähdistä. A. H. Torrieren etsaus.
Kalifi ja Giaour. Richard Westallin maalaus noin vuodelta 1800.

»Seuraavassa esiteltävän Kertomuksen Alkuperäisversion, kuten muutamia samankaltaisia, keräsi Idässä muuan Oppinut mies ja välitti tämän Toimittajalle kolme vuotta sitten. Mielihyvä, jota tarinan tutkiskelu hänelle tuotti, houkutti hänet ensin siirtokirjoittamaan ja sittemmin kääntämään sen. Missä määrin käsillä oleva versio tekee oikeutta alkuperäiselle, ei liene hänen päätettävissään; kuitenkin katsoo hän oikeudekseen toivoa, että jos huomioidaan ne vaikeudet, joita arabiankielisten ilmaisujen sovittaminen englanninkieliseen puheenparteen väistämättä tuottaa, on lukija havaitseva niiden säilyttävän alkuperäisen voimansa myös meidän kielellämme.»
(Ensipainoksen esipuhe.[1])

Kalifi Vathek on ailahtelevainen hirmuhallitsija, jonka tiedonjano on sammumaton. Hän väittelee mielellään oppineiden kanssa, mutta rankaisee niitä, jotka eivät yhdy hänen näkemyksiinsä. Nautinnonhaluisena miehenä Vathek rakennuttaa itselleen viisi palatsia, jotka on omistettu viineille ja ruoille, musiikille, taiteille, tuoksuille sekä lihan iloille. Hän rakennuttaa myös 11 000 askelmaa korkean tornin, jonka huipulla hän ennustaa tähdistä. Profeetta Muhammed tarkkailee Vathekia seitsemännestä taivaasta, mutta päättää olla rankaisematta häntä, koska arvelee dekadentin kalifin aiheuttavan itse oman tuhonsa.

Samarraan saapuu salaperäinen ja vastenmielisen ruma intialainen, jota kalifi kutsuu nimellä Giaour ('vääräuskoinen'). Intialainen myy Vathekille maagisia aarteita, mutta kieltäytyy paljastamasta niiden alkuperää, jolloin Vathek heittää hänet vankilaan. Giaour kuitenkin pakenee, mistä masentuneena Vathek menettää ruokahalunsa ja sortuu juopottelemaan.

Vathekin äiti Carathis on kreikkalainen oppinut, joka taitaa monia taikoja ja harjoittaa ”maagien muinaista uskontoa” (zarathustralaisuutta). Hän saapuu lohduttamaan poikaansa ja alkaa yllyttää tätä hirmutekoihin, joiden tarkoituksena on miellyttää Giaouria. Giaour palaakin Samarraan ja lupaa isännälleen Aatamia edeltäneiden sulttaanien tietämyksen ja avaimet ”Maanalaisen tulen palatsiin”. Vastineeksi hän vaatii 50 ihmisuhria.

Vathek järjestää hovipojille urheilukilpailun. Nuorten vartaloiden katselusta kiihottuneena hän riisuutuu itsekin ja tarjoaa vaatteitaan lahjaksi kilpailun voittajille. Kun pojat yksi kerrallaan tulevat hakemaan palkintojaan, tuuppaa kalifi heidät kuiluun, jonka pohjalla Giaour mässäilee heidän verellään. Tapaus suututtaa Samarran asukkaat, mutta visiiri rauhoittaa väkijoukon rahalahjoilla ja järjestää suuret pidot, joihin Giaour kutsutaan kunniavieraaksi. Vathek yrittää voittaa vieraansa mässäilyssä ja juopottelussa mutta päihtyy ja nolaa itsensä. Riidan seurauksena Giaour katoaa jälleen.

Carathis ja Vathek kipuavat torniin tekemään taikoja. Samarran asukkaat luulevat tornista nousevaa savua tulipaloksi ja syöksyvät auttamaan kalifia, jolloin Carathis polttaa heidät elävältä. Hän saa tietää Giaourin odottavan Istakhrin raunioilla muinaisessa Persepoliissa. Vathek lähtee matkaan ja kohtaa emiirin, jonka viehättävän tyttären Nouroniharin hän viettelee. Nouroniharin rakastetun, naisellisen Gulchenrouz-nuorukaisen, hän päättää uhrata Giaourille, mutta Gulchenrouz pakenee viime hetkellä ja suojelushenki (genius) tempaa hänet korkealle vuorelle, jonka huipulla Giaourin aiemmin syömät lapset elävät ikuisessa viattomuuden tilassa.

Vathek jatkaa matkaa Nouronihar seuralaisenaan ja tappaa lisää alamaisiaan. Suojelushenki keskustelee Profeetan kanssa, ja he antavat kalifille viimeisen mahdollisuuden katua. Ylpeydessään Vathek torjuu tarjouksen ja julistaa luopuvansa islamista. Silloin käytävä ”Maanalaisen tulen palatsiin” avautuu, ja kalifi laskeutuu sinne rakastettunsa kanssa. Pitkän portaikon alapäässä odottaa Giaour, joka toivottaa Vathekin tervetulleeksi. Hän kertoo, että jokainen helvettiin saapunut saa nauttia Aatamia edeltäneiden sulttaanien mahdista muutaman päivän ajan, mutta sen jälkeen edessä on ikuinen rangaistus.

Vathek masentuu niin, ettei kykene lainkaan nauttimaan saamistaan voimista. Hän tapaa muita kadotukseen joutuneita aatelisia, joille hän kertoo tarinansa ja jotka vuorostaan kertovat omansa. Katkerana Vathek lähettää pahan hengen (ifrit) äitiään hakemaan. Nähdessään poikansa toimettomuuden Carathis raivostuu ja nostattaa helvetin asukit kapinaan. Määräajan kuluttua sekä Vathek että Carathis vajoavat kuitenkin apatian tilaan, ja heidän rintaansa syttyy ikuinen tuli. Kertoja huomauttaa tämän olevan sovelias rangaistus hillittömästä pahuudesta ja kunnianhimosta, kun taas viattoman ja hyljeksityn Gulchenrouzin palkkio on ikuinen lapsuus.

Romaanin vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taide- ja aatehistoriallinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämaiset aiheet nousivat Euroopassa 1700-luvun alussa suureen suosioon Antoine Gallandin käännettyä Tuhannen ja yhden yön tarinat ranskaksi. Varhaiset itämaiset pastissit olivat rehvakkaan mielikuvituksellisia ja seksuaalisesti vapaamielisiä humoristisia tarinoita. Vuosisadan puolivälissä lajityyppiin ilmaantui valistusajattelun ja satiirin elementtejä, moraalisia opetuksia sekä filosofista pohdiskelua.[2] Vuosisadan jälkipuoliskon keskeinen kirjallinen innovaatio oli uusgotiikka, joka pyrki jäljittelemään keskiaikaista ja goottilaista estetiikkaa. Sen keskiössä olivat synkästä menneisyydestä kumpuavat kauhut, sadistinen ja seksuaalinen väkivalta sekä yliluonnollisen kautta kohtalonomaisena toteutuva kosto.[3]

Aikakauden kirjallinen kulttuuri ei arvostanut fiktiota vaan piti kirjallisuuden keskeisinä arvoina aitoutta, alkuperäisyyttä ja hyödyllisyyttä. Siksi kaunokirjallisuus pyrittiin tyypillisesti esittelemään joko tositarinana tai käännöksenä vanhasta käsikirjoituslöydöstä. Romaanin käsite oli tuolloin selvästi nykyistä suppeampi ja tarkoitti lähinnä aikalaisille tunnistettaviin puitteisiin sijoittuvaa realistista proosaa. Englannissa mielikuvituksellisia tai historiallisiin puitteisiin sijoittuvia teoksia kuvailtiin yleensä romansseiksi (romance) tai yksinkertaisesti historioiksi (history). Ensin mainittu oli avoimen sepitteellinen ja fantastinen, kun taas jälkimmäinen ainakin väitti olevansa totta ja saattoi sisältää viittauksia todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Käytännössä genrerajat olivat hyvin häälyviä. Jatkuvien väärennösten seurauksena aitouden käsite itsessään hämärtyi, ja todenperäisyyden korostamisesta tuli paradoksaalisesti yksi romaanin tunnusmerkeistä.[4]

Kirjoitusprosessi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joshua Reynolds, William Beckford, 1782.

William Beckford (1760–1844) oli englantilainen eksentrikko, keräilijä ja libertiini, joka oli aikanaan Englannin rikkaimpia henkilöitä.[5] Hänen isänsä toimi pitkään Lontoon pormestarina ja kuoli vuonna 1770, minkä jälkeen nuori Beckford kasvoi eristetyissä oloissa äitinsä, palvelusväen ja yksityisopettajien ympäröimänä. Hänen kiinnostuksensa kohteisiin kuuluivat maalaustaide, Lähi-idän historia ja kulttuuri sekä mahdollisesti myös okkultismi. Beckford aloitti itämaisten kertomusten kirjoittamisen jo teini-iässä. Noin vuonna 1777 kirjoitetussa esikoisromaanissa Long Story (myös The Vision) on siinäkin itämaisia elementtejä. Lisäksi juonessa ja hahmoissa on yhtymäkohtia Hirmuvaltiaaseen. Kumpikin tarina kertoo etsinnästä ja kummassakin esiintyy kaunis, Nouronihar-niminen henkilöhahmo.[6]

Loppuvuodesta 1781 Beckford juhlisti täysi-ikäisyyttään sukutilansa ”Egyptiläisessä salissa” (the Egyptian Hall). Vieraita viihdytti joukko aikansa merkittävimpiä kastraattilaulajia, itämaisteemainen ohjelma ja Philippe de Loutherbourgin suunnittelema valonäytös, jonka aiheena oli nekromantia. Beckford aloitti järjestämästään juhlasta inspiroituneena Hirmuvaltiaan kirjoittamisen loppuvuodesta 1781, omien sanojensa mukaan uutenavuotena 1782.[7] Hän kirjoitti romaaninsa Voltairen tyyliä jäljittelevällä ranskalla.[8] Vuosia myöhemmin Beckford kehuskeli kirjoittaneensa tarinan kolmessa päivässä, mutta tosiasiassa hän hioi tekstiä yli vuoden. Se valmistui alkuvuodesta 1783, minkä jälkeen Beckford alkoi kirjoittaa ”episodeina” (the Episodes of Vathek) tunnettuja jatko-osia. Ne oli alkujaan tarkoitus liittää osaksi romaanin leipätekstiä, kohtaukseen, jossa Maanalaiseen tulen palatsiin vangitut aateliset kertovat tarinansa Vathekille.[9]

Hirmuvaltiaan käsikirjoituksen Beckford jätti Samuel Henleylle, joka oli kirkonmies, opettaja ja vanhojen kirjojen tutkija ja jonka oli määrä kääntää kertomus englanniksi.[10] Henley otti käännöstyössään suuria vapauksia, mutta hyväksytti tekstin Beckfordilla sitä mukaa kuin työ eteni. Käännöksen ensimmäinen osa valmistui vuodenvaihteen 1784–1785 tienoilla, ja Beckford oli siihen erittäin tyytyväinen. Tarvittaessa hän kuitenkin korjaili käännöstä. Toisaalta myös Henley esitti parannusehdotuksia, joiden perusteella Beckford teki juoneen pieniä muutoksia. Keskeisimmät muutokset koskivat Vathekin äidin Carathisin kohtaloa. Lisäksi tekstien yleisessä tunnelmassa on eroja: englanninkielinen versio korostaa kuivakkaa ironiaa ja kuvaa henkilöhahmot kielteisemmässä valossa, kun taas ranskankielinen versio on väkivaltaisempi. Beckford ja Henley pitivät yhteyttä etupäässä kirjeitse.[11] Osana käännöstyötään Henley lisäsi tekstiin suuren määrän ”arvioivia ja selventäviä” viitteitä, joissa selitetään teoksen itämaista miljöötä ja etsitään tekstille mahdollisia esikuvia. Beckford avusti noottien laatimisessa, mutta toisaalta pyrki myös hillitsemään Henleyn intoa lisäillä niitä. Erimielisyyksien vuoksi miesten välit aikaa myöten viilenivät.[12]

Henleyn käännöksen ohella tunnetaan Beckfordin yksityisopettajan John Letticen varhainen, lähes sanatarkka käännös vuodelta 1782. Katkelmallisuudestaan huolimatta se on osoittautunut arvokkaaksi lähteeksi, kun yritetään hahmottaa Hirmuvaltiaan tekstuaalista historiaa.[13]

Hirmuvaltiaan kirjoitusprosessin aikana Beckfordin yksityiselämä ajautui syvenevään kriisiin. Beckfordin suku ei pitänyt hänen elämäntavastaan, ja vuonna 1782 he estivät hänen matkakertomuksensa Dreamsin julkaisun sen ahdistuneen ja välinpitämättömän sävyn vuoksi. Syyskuussa 1784 Beckfordin pederastinen suhde teini-ikäiseen William Courtenayhyn aiheutti skandaaliin, ja kirjailijan oli lähdettävä maanpakoon. Toukokuussa 1786 hänen vaimonsa Lady Margaret kuoli synnytyskomplikaatioihin. Vastoinkäymisten seurauksena Beckfordin kirjallinen tuotteliaisuus romahti. Episodien viimeistely ja Hirmuvaltiaan julkaisu lykkääntyivät siten tulevaisuuteen.[14]

Julkaisu ja väitteet arabialaisesta alkuperästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Arabialainen kertomus, ennenjulkaisemattomasta käsikirjoituksesta, arvioivin ja selittävin huomautuksin.” Ensipainoksen nimilehti, 1786.

Kirjeissään Beckford painotti Henleylle, ettei Hirmuvaltiasta tulisi julkaista ennen episodien valmistumista eikä englanninkielistä laitosta missään tapauksessa ennen ranskankielista versiota.[15] Toistuvien viivytysten jälkeen Henley päätti kuitenkin julkaista käännöksensä itse.[16] Hän otsikoi laitoksensa nimellä An Arabian Tale, from an Unpublished Manuscript with Notes Critical and Explanatory. Anonyymissä esipuheessa Henley kertoo tekstin perustuvan vanhaan ”Idästä” löytyneeseen käsikirjoitukseen, jonka oli ”tämän toimittajalle” välittänyt ”Oppinut mies” (a Man of letters). Epämääräisten sanavalintojen vuoksi esipuhe jättää epäselväksi, onko kyseessä suora käännös vai pelkästään arabialaisen alkutekstin inspiroima tarina. Varsinaisen kertomuksen otsikkona on ensipainoksessa The History of the Caliph Vathek, with Notes.[17] Henleyn toimittama laitos ilmestyi J. Johnsonin kustantamana kesäkuussa 1786.[18] Yhteensä selittäviä viitteitä on ensipainoksessa sanamäärällä mitattuna miltei yhtä paljon kuin varsinaista leipätekstiä.[19]

Tutkijat ovat spekuloineet Henleyn motiiveilla. Ennenaikaisen julkaisun mahdollisia selityksiä ovat halu saattaa noottien sisältämä tieto yleisön saataville, Beckfordiin liittyvien skandaalien aiheuttama mainehaitta, rahan tarve sekä epäselvyys siitä, saisiko Beckford ikuisuusprojektiaan ylipäätään valmiiksi. Rahan tarvetta lukuun ottamatta Henley itse perusteli toimintaansa kaikilla edellä mainituilla seikoilla.[20] Beckfordin roolin vähättelyä puolestaan on selitetty esimerkiksi kateudella sekä miesten tulehtuneilla väleillä.[21] Noottien laatiminen ja julkaiseminen oli samalla osa Henleyn akateemista uraa. Hänelle myönnettiin sittemmin tohtorinarvo, ja hän toimi vuodesta 1805 alkaen East India Company Collegen rehtorina.[22] Vathek-tutkija Kenneth W. Grahamin mukaan Henleyn petosta ei voida pitää suurena syntinä, sillä hän oli työskennellyt käännöksen parissa vastikkeetta kolmen vuoden ajan. Jos hän ei olisi julkaissut Hirmuvaltiasta itse, teos olisi hyvinkin saattanut kokea episodien kohtalon ja ilmestyä vasta Beckfordin kuoleman jälkeen.[23]

Sveitsiin siirtynyt Beckford kuuli elokuussa 1786 Hirmuvaltiaan julkaisusta,[24] mikä masensi jo entuudestaan kovan paineen alaista kirjailijaa entisestään.[25] Vastareaktiona englanninkieliselle laitokselle Beckford painatti Lausannessa ranskankielisen versionsa nimellä Vathek. Se on päivätty vuodelle 1787, mutta painettiin tosiasiassa jo edellisen vuoden marraskuussa.[26] Myyntiin se tuli mahdollisesti joulukuussa 1786.[27] Laitos sisältää vain alkuperäisen kertomuksen, mutta se myös mainostaa vielä julkaisemattomia episodeja.[28] Viitteitä teoksessa on vain neljä, nekin luonnosmaisia.[29] Myös Beckford näyttää vihjailleen arabiankieliseen alkuperään: Lausannen-laitoksen esipuheessa hän viittaa ”muihin samankaltaisiin tarinoihin” ja nimeää lähteekseen Englannin Konstantinopolin-suurlähettilään Edward Wortley Montagun ja hänen vaimonsa Lady Maryn jäämistön.[30]

Lausannen-laitoksen spekuloitiin pitkään olleen paikallisen teologian professorin David Levaden tekemä kehno ranskannos Henleyn laitoksesta. Tämän version mukaan alkuperäinen käsikirjoitus olisi joko hävinnyt tai päätynyt Henleyn haltuun. Beckford ei nähnyt ranskankielistä käännöstä ennen kuin se oli painettu, jolloin hän totesi sen kelvottomaksi ja käänsi ranskalaisten ystäviensä avulla kertomuksen uudestaan myöhempää julkaisua varten.[31] Vertailu Letticen käännökseen on kuitenkin osoittanut käsityksen virheelliseksi. Lausannen-laitos perustuu siis alkuperäiseen käsikirjoitukseen, ja sen virheet näyttäisivätkin johtuvan kiireisestä julkaisuaikataulusta, Beckfordin kielitaidon puutteista sekä oikolukijaksi pyydetyn Levaden leväperäisestä työskentelystä. Myöhempiä ranskankielisiä laitoksia toimittaessaan Beckford turvautui lääkärinsä François Verdeilin ja näytelmäkirjailija Louis-Sebastien Mercierin apuun.[32]

Myöhempiä vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beckford julkaisi Pariisissa kesällä 1787 tarkistetun ranskankielisen laitoksen, joka sisälsi Henleyn viitteet lyhennettynä ja karsittuna versiona.[33] Henleyn laitoksesta otettiin uusintapainos vuonna 1809.[34] Lordi Byron ihastui Hirmuvaltiaaseen ja viittasi siihen vuosien 1815–1816 tuotannossaan toistuvasti, mikä nosti teoksen takaisin suosioon.[35] Tämän seurauksena Beckford julkaisi tarkistetut laitokset sekä ranskan- (1815) että englanninkielisistä (1816) versioista. Niissä Henleyn viitteitä on mukana huomattavasti aiempia Lausannen- ja Pariisin-laitoksia enemmän, mutta kuitenkin vähemmän kuin alkuperäisessä Lontoon-laitoksessa.[36] Vuoden 1809 laitos runsaine nootteineen muodostui aikanaan kaikkein suosituimmaksi, ja sen vaikutus tulevaan kirjailijasukupolveen oli suuri. Nykyään Beckfordin viimeinen, vuoden 1816 laitos on kuitenkin yleisin.[37]

Vuoden 1815 laitoksen esipuheessa Beckford lupaili edelleen episodien pikaista julkaisemista,[38] mutta niitä ei lopulta julkaistu hänen elinaikanaan, vaikka niistä kiinnostuivat muiden muassa Byron ja Benjamin Disraeli. Luonnoksiaan Beckford ei suostunut näyttämään edes ystävilleen.[39] Kirjailija kuoli 83-vuotiaana vuonna 1844.[40]

Herbert P. Grimsditch käänsi vuonna 1929 Hirmuvaltiaan uudelleen englanniksi Beckfordin vuonna 1815 Lontoossa julkaiseman ranskankielisen edition pohjalta.[41] Beckford teoksineen on 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen noussut suosituksi akateemisen tutkimuksen kohteeksi.[42] Kenneth W. Graham laati 1971 tekstikriittisen edition osana väitöskirjatyötänsä.[43] Hänen mukaansa teoksen ranskan- ja englanninkieliset versiot tulisi nähdä tasavertaisina ja itsenäisinä tulkintoina samasta aiheesta, ei alkutekstinä ja käännöksenä.[44] Grahamin laitos perustuu eri laitosten vertailevaan tutkimukseen, mutta ristiriitatilanteissa se antaa ranskankieliselle tekstille etusijan. Grahamin versiota käytetään muun muassa Penguin Classicsin laitoksessa vuodelta 1993.[45]

The Episodes of Vathek[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Dekadentteihin kauhu- ja fantasia-aiheisiin erikoistunut” pulp-kirjailija Clark Ashton Smith viimeisteli Hirmuvaltiaan keskeneräiseksi jääneen jatko-osan ja julkaisi sen vuonna 1937.[46]

Beckfordin jäämistöstä on löytynyt kaksi kokonaista episodia, joista yksi kahtena erilaisena versiona, ja katkelma kolmannesta. Jatko-osien nimet ovat:[47]

  • Histoire des deux Princes amis, Alasi et Firouz, enfermés dans le palais du feu souterrain. (The History of the Princes and Friends Alasi and Firouz, ”Maanalaisen tulen palatsiin vangittujen Prinssien ja ystävysten, Alasin ja Firouzin, tarina”.)
    • Histoire du Prince Alasi et de la Princesse Firouzka. (The History of Prince Alasi and the Princess Firouzkah, ”Prinssi Alasin ja Prinsessa Firouzkan tarina”. Vaihtoehtoinen versio.)
  • Histoire du Prince Barkiarokh enfermé dans le palais du feu souterrain. (The History of Prince Barkiarokh, ”Maanalaisen tulen palatsiin vangitun Prinssi Barkiarokhin tarina.”
  • Histoire du Prince Kalilah et de la Princesse Zulkaïs enfermés dans le palais du feu souterrain. (The History of Princess Zulkaïs and the Prince Kalilah, ”Maanalaisen tulen palatsiin vangittujen Prinssi Kalilah’n sekä Prinsessa Zulkaïsin tarina”. Fragmentti.)

Lausannen-laitoksessa mainitaan vielä neljäs tarina, jonka otsikossa on päähenkilön nimen kohdalla vain kolme pistettä. Luultavasti kyseessä oli idean asteelle jäänyt kehitelmä, jonka kirjoittamista Beckford ei koskaan edes aloittanut.[48]

Episodit keskittyvät seksuaalisten perversioiden ja hillittömyyksien kuvailemiseen. ”Alasin ja Firouzin tarina” kertoo nuoren miehen ja keskenkasvuisen pojan homoseksuaalisesta suhteesta. ”Barkiarokhin tarinassa” kuvaillaan nekrofiliaa ja ”Kalilah’n ja Zulkaïsin tarinassa” kaksoissisarusten välistä insestiä.[49] Vuoden 1834 tienoilla Beckford kirjoitti ”Alasin ja Firouzin tarinasta” toisen version, jossa feminiininen Firouz paljastuukin riisuutuessaan rintavaksi naiseksi. Beckfordin ilmeisenä pyrkimyksenä oli varjella skandaalien tahrimaa mainettaan, ja on yllättävää, että alkuperäinen versio on ylipäätään säilynyt.[50]

Elämäkerturi Lewis Melville löysi episodit Beckfordin jäämistöstä ja julkaisi ”Alasin ja Firouzkan” sekä ”Kalilah’n ja Zulkaïsin” tarinat alkukielisinä versioina English Review -aikakauslehdessä vuosina 1909–1910. Kaikki kolme tarinaa julkaistiin Frank Marzialsin englanninkielisenä käännöksenä vuonna 1912 nimellä The Episodes of Vathek. Sittemmin Hirmuvaltias jatko-osineen on useasti julkaistu yksissä kansissa, ensi kerran vuonna 1929 Guy Chapmanin toimittamana laitoksena.[51] ”Alasin ja Firouzin tarina” jäi kuitenkin vielä tuolloin julkaisematta alkuperäisessä asussaan, vaikka se olisi ollut saatavilla. Tiettävästi Melville piti sen homoerotiikkaa liian rohkeana. Sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuonna 2001 Kenneth W. Grahamin toimittamassa yhtenäisessä laitoksessa.[52] Hirmuvaltiaan yhteyteen liitettynä episodit yli kaksinkertaistavat romaanin pituuden.[53]

Rappioestetiikkaan viehättynyt amerikkalainen kioskikirjailija Clark Ashton Smith viimeisteli keskeneräiseksi jääneen ”Kalilah’n ja Zulkaisin tarinan”. Hänen versionsa tunnetaan nimellä Third Episode of Vathek, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran Leaves-lehdessä vuonna 1937 ja myöhemmin kokoelmassa The Abominations of Yondo (1960).[54] Sitä, kuten myöskään Beckfordin alkuperäisiä episodeja, ei ole suomennettu.

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esikuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Tulipallon päällä istui mahtava Eblis. – – Nuorukainen, jonka jalot ja kauniit piirteet olivat pahansuopaisten huurujen turmelemat.”[55] Beckfordin kuvaus helvetin ruhtinaasta muistuttaa Miltonin Kadotetun paratiisin Luciferia.[56] (Isaac Taylor vanhemman ja nuoremman kuvitusta vuoden 1816 laitokseen.)
”Kuvitteellinen vankila.” Giovanni Battista Piranesin etsaus 1700-luvun puolivälistä. Beckford ihaili Piranesin töitä, ja niiden on arveltu vaikuttaneen Hirmuvaltiaaseen.[57]

Beckfordin kalifi al-Wathiqia koskevat tiedot olivat peräisin lähinnä Barthélemy d’Herbelot’n Bibliothèque orientale -tietosanakirjasta. Sekä miljöökuvaus että nootit ovat selvästi d’Herbelot’sta riippuvaisia. Tuhat ja yksi yötä -tutkija Robert Irwinin mukaan Bibliothèque orientale olisikin ollut Beckfordin pääasiallinen innoittaja: Hirmuvaltiaan ja Bibliothèque orientalen Vathek-hakusanan ensimmäiset virkkeet ovat lähes sanatarkasti samanlaiset.[58] Muita yhteisiä elementtejä ovat esimerkiksi kalifin mieltymys pöydän antimiin ja lihan iloihin, astrologian harjoittaminen, oikeauskoisten muslimien vainoaminen, huonoja uutisia tuovien heitättäminen vankilaan sekä kuvaus ”hirvittävästä silmästä”, jonka tuikea katse herättää palvelusväessä kauhua.[59]

Hirmuvaltiaan kaunokirjallisia esikuvia olivat Tuhat ja yksi yötä sekä vähäisemmässä määrin muu Lähi-idän kirjallisuus. Ennen kaikkea kertomus on kuitenkin riippuvainen Ranskan ja Englannin itämaisesta kirjallisuusperinteestä.[60] Tällaisia teoksia olivat esimerkiksi John Hawkesworthin, Anthony Hamiltonin, Thomas-Simon Gueulletten ja Voltairen Lähi-itään sijoittuvat teokset ja kertomussikermät.[61] Hawkesworthin Almoran and Hamet (1761) – kertomus pahasta persialaisesta ruhtinaasta, joka džinnin antaman taikasormuksen avustuksella haluaa toteuttaa kaikki mielitekonsa ja julistaa mieluummin tuhoutuvansa ylpeänä kuin alistuvansa sovinnaiseen elämään – on teemoiltaan Hirmuvaltiaan suora edeltäjä.[62] Hamiltonin parodisista itämaa-kertomuksista Beckford jäljitteli pilkallisen tyylinsä ja liioitteluun perustuvan huumorinsa.[63] Voltairen itämaisista romansseista mainittakoon La Princesse de Babylone (”Babylonin prinsessa”, 1768). Samoin Beckfordiin luultavasti vaikutti hänen satiirinen, ei-itämainen romaaninsa Candide (1759).[64] Muita mahdollisia esikuvia olivat Horace Walpolen goottilainen romaani Otranton linna (1764), keskiaikainen Faustin legenda sekä Danten Inferno (1321).[65]

Maanalaisen tulen palatsin hallitsija, kaunis mutta piinattu nuorukainen Eblis, lienee saanut vaikutteita John Miltonin Kadotetusta paratiisista (Paradise Lost, 1667).[66] Giambattista Marinon runoelmassa L’Adone (1623) puolestaan kuvaillaan viisi puutarhaa, jotka muistuttavat Vathekin nautinnoille omistamia palatseja. Lisäksi Beckford ihaili Giovanni Battista Piranesin etsauksia, joissa kuvataan sokkelomaisia vankityrmiä (Le Carceri d’Invenzione, ”Kuvitteelliset tyrmät”, 1745–1750).[67] Brian Stableford on esittänyt, että Beckfordiin olisi vaikuttanut myös markiisi de Saden tuotanto, jossa pilkataan 1700-luvun seksuaalista käytöstä ja arvomaailmaa.[68]

Kirjallinen tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Beckford ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta kuvailla Vathekin turmeltuneita nautintoja tai loputonta luovuutta, jolla hän kiduttaa alamaisiaan ja vihollisiaan. – – Teoksen pornografinen väkivalta on kaiken aikaa suistamaisillaan koko kerronnan sivuraiteelle. – – Ja vaikka Beckford välttää kuvaamasta seksiä, vaanii väkisinmakaamisen pahaenteinen uhka joka kulman takana.»
(Joshua Grasso.[69])

Hirmuvaltias luokitellaan vaihtelevasti joko itämaiseksi kertomukseksi, goottilaiseksi kauhuksi tai molemmiksi. Kyseessä oli ensimmäinen mainittuja lajityyppejä yhdistelevä teos. Itämaisen kertomuksen perinteeseen kuuluivat moraaliopetukset ja satiiriset elementit, ja myös niistä Hirmuvaltiaassa on viitteitä.[70] Encyclopedia of Fantasyn mukaan kyseessä on ”itämainen fantasia, joka hyödyntää Tuhannen ja yhden yön suosituksi tekemää miljöötä ja kyllästää sen tuolloin muodikkaan goottilaisen fantasian ilmapiirillä.”[71] Uusgotiikalle tyypillisesti Hirmuvaltias sisältää voimakasta liioittelua. Suuntauksen valtavirrasta poiketen Beckford kuitenkin viljelee huumoria ja valjastaa lajityypille ominaisen hillittömyyden komedian välineeksi. Irwinin mukaan on mahdollista, että Hirmuvaltiaan goottilaiset elementit oli alkujaan tarkoitettu parodiaksi, mutta helvetti-kohtaukseen mennessä Beckford oli itsekin vaikuttunut aiheestaan siinä määrin, että alkoi käsitellä kauhukuvaston kautta aitoja, henkilökohtaisia pelkojaan.[72]

Hirmuvaltiaan kerronnalle ovat ominaisia jyrkät kontrastit ja sisäinen ristiriitaisuus: tunnelma vaihtelee mahtipontisen melodraaman ja absurdin huumorin välillä.[73] Teoksen kirjallista tyyliä on kuvailtu eklektiseksi: se sekoittaa subliimia, lyriikkaa, tragediaa, burleskia, dekadenssia, erotiikkaa, satiiria ja allegoriaa.[74] Nykykommentoijat ovat nähneet kertomuksessa myös camp-henkeä, ja englanninkielen professorin Joshua Grasson mukaan kyseessä olisi jopa ”goottilaisen campin syntysija”.[75] Hirmuvaltiaan huumori perustuu ennen kaikkea koomisiin mittasuhteisiin liioiteltuun groteskiin,[76] ja siinä on sekä pastissin että parodian piirteitä.[77] Omalaatuinen estetiikka ja pahantahtoinen sävy erottavatkin kertomuksen muusta aikakauden itämaisesta kirjallisuudesta.[78]

Hirmuvaltiasta on kuvailtu antiteesiksi 1700-luvun kirjallisille ihanteille: Beckford ja hänen hahmonsa eivät ole kiinnostuneita normeihin mukautumisesta vaan pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämisestä. Kertomus leikittelee paitsi hahmojensa myös lukijansa kustannuksella.[79] Teemu Ikosen mielestä Hirmuvaltias ”viljeli itämaiden populaarikuvastoa vailla sen syvällisempää päämäärää”. Hänen mukaansa ”itämaat ovat Beckfordille aistinautintojen ja hirmutekojen värikäs kulissi, puitteet kummajaisparaatille”. Ikosen mukaan tyypillinen 1700-luvun kirjallisuus käyttää retorisia keinoja lukijan vakuuttamiseen, mutta Hirmuvaltiaan fiktiivisessä maailmassa ne luovat konkreettisia tapahtumia. Kun Vathek potkii lyhyttä ja lihavaa Giaouria kuvaannollisesti ulos palatsistaan, tästä tulee kirjaimellinen pallo, joka pyörii vainoojiaan karkuun ja jota Vathekin kätyrit kilvan syöksyvät potkimaan kuin pallopelissä.[80]

Teoksen kirjalliselle tyylille ovat ominaisia myös runsas alkusoinnun käyttö (”a particular predilection for a pestilence”)[81] sekä sanaleikit – Vathekin äidin Carathisin kuvaillaan mielistyneen ruumiisiin ja muumioihin (engl. mummy, vrt. mommy [äiti]).[82] Kirjoitusajankohdan käytännöt heijastuvat modernista romaanikirjallisuudesta poikkeavina kerrontaratkaisuina. Ajoittain kertoja esimerkiksi osoittaa sanansa suoraan lukijalle: ”Mutta palatkaamme Kalifin luo…” (But let us return to the Caliph…)[83]

Teemat ja sanoma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Äkkiä heidän sydämensä leimahtivat liekkeihin ja siinä samassa menettivät he taivaan lahjoista arvokkaimman — TOIVON. – – Sellainen oli ja sellaisen on syytäkin olla rangaistus hillittömistä intohimoista ja kauhistuttavista teoista! Sellaisen on syytäkin olla ojennus sokeasta uteliaisuudesta, joka ylittää ne rajat jotka Luoja viisaudessaan on ihmisen ymmärrykselle määrännyt; ja sellainen on se hirmuinen seuraamus, jollainen on pidäkkeettömällä kunnianhimolla, – – joka hurjassa ylpeydessään ei oivalla, että ihmissuvun osa maan päällä on pysyä nöyränä ja ymmärtämättömänä. Näin kalifi Vathek, joka tyhjän turhamaisuuden ja kielletyn mahdin vuoksi oli saastannut itsensä tuhansin rikoksin, lankesi loputtoman murheen ja heltiämättömän katumuksen uhriksi, kun taas nöyrä, halveksuttu Gulchenrouz vietti ikuisuudet tyynessä levollisuudessa ja lapsuuden viattomassa ilossa.»
(Katkelma Hirmuvaltiaan loppuhuipennuksesta.[84])

Jorge Luis Borgesin mukaan Hirmuvaltias on pohjimmiltaan yksinkertainen faabeli. Hän siteeraa Stéphane Mallarmén huomiota teoksen yleisestä rakenteesta: Vathek aloittaa etsintänsä korkean tornin huipulta, missä hän lukee taivaiden viestejä. Viestejä seuraamalla hän päätyy lopulta maan alle, helvettiin.[85] Aikalaisten silmissä kertomuksen tarjoama moraaliopetus oikeutti sen sinänsä moraalittoman sisällön. Uudemmissa tulkinnoissa teoksen sisältämä irstailu ja groteski liioittelu on kuitenkin nähty mustan huumorin keinoina.[86] Robert Irwinin mukaan moraalisen opetuksen rooli on Beckfordilla pinnallinen ja mukana lähinnä genretraditioiden muodollisen noudattamisen vuoksi.[87] Toisaalta jotkut tutkijat ovat nähneet juonessa satiirisia ja allegorisia elementtejä, joiden avulla Beckford pilkkaa aikakautensa ilmiöitä sekä itämaisen kirjallisuuden klišeitä. Hirmuvaltiaassa onkin sekä eskapistisia että didaktisia elementtejä.[88]

Kenneth W. Grahamin mukaan Hirmuvaltiaan keskeinen jännite muodostuu ”ahdasmielisen islamin ja rajoja rikkovan, vapauttavan zarathustralaisuuden vastakkainasettelusta”.[89] Beckford-elämäkerturi Malcolm Jackin mielestä kyseessä on ennen kaikkea kertomus matkasta ja uteliaisuudesta. Hänen mukaansa koko teos rakentuu vastakohtaisuuksille: Beckford sekä ihannoi että pilkkaa aiheitaan ja sekoittaa kirjoittaessaan ylä- ja alatyyliä. Moralisoivista elementeistä huolimatta tapahtumien kuvaus on amoraalista. Sammumattoman tiedonjanon ajamana Vathek päätyy lopulta helvettiin, mutta se ei tarkoita, että hänen etsintänsä olisi täysin irrationaalinen.[90] Robert Kielyn mielestä Hirmuvaltiaan keskeinen teema on itsekäs hedonismi. Koska tarinan hahmot eivät kykene hillitsemään itseään, menettävät oikeus ja rangaistus merkityksensä. Faustilaisista elementeistä huolimatta Hirmuvaltias ei kerro lankeemuksesta, sillä sen päähenkilö on alusta lähtien langennut – kuin lapsi, jolle koko maailma on leikkikalu ja mielihyvän lähde. Tarinan lopun Kiely tulkitsee merkitsevän, että juuri aikuiseksi kasvaminen on suurin rangaistus: vain ikuisesti lapsena pysyvä Gulchenrouz välttää muiden kohdalle lankeavan hirmuisen kohtalon.[91]

Kirjallisuuden professori Donna Landry näkee Hirmuvaltiaassa allegorian, joka vieraannuttaa englantilaisen yhteiskunnan ja elämäntavan ilmiöt eksoottiseen ympäristöön ja satirisoi niitä. Erityisesti hän näkee teoksessa pilkkaa yläluokkaista maalaiselämää ja metsästyskulttuuria kohtaan. Samalla Beckfordin hahmot parodioivat itämaisen fiktion arkkityyppejä. Vathekin ja Gulchenrouzin suhteessa puolestaan henkilöityvät orientalismin kaksi miesstereotyyppiä: maskuliininen despootti ja pedofiilisen himon kohde. Nouronihar valitsee lopulta ensinmainitun, mistä rangaistuksena on ikuinen kärsimys.[92] Toisaalta esimerkiksi Jamie Jamesin mukaan Hirmuvaltias nimenomaisesti poikkeaa muista aikakauden itämaisista kertomuksista, koska se ei satirisoi aikansa Eurooppaa vaan kuvaa ”puhtaan mielikuvituksen valtakunnan, joka uhmaa ja pitää pilkkanaan yhteiskunnallisia ja seksuaalisia tabuja”. Hänestä teos heijastelee epätervettä kiinnostusta ”sieviä poikia sekä synnissä rypeviä vääräuskoisia” kohtaan ja on siten nykypäivänä lähes yhtä epäsovinnainen kuin ilmestysmisajankohtanaan.[93] Joshua Grasson mukaan Hirmuvaltiaan perimmäinen sanoma jää lopulta arvoitukseksi: se on samaan aikaan sekä pilkallinen provokaatio valistusaatteen ihanteita kohtaan että faustilainen murhenäytelmä hirviömäisen tyrannin itseaiheutetusta tappiosta.[94]

Elämäkerrallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

T. Higham ja Z. Martin, Fonthill Abbey, 1823. Beckfordia on myöhemmin luonnehdittu ”Fonthillin kalifiksi”.[95]

»Kiiruhdin vuoteeseen, ja kohta myrsky jo tuudittikin minut nukuksiin. Uni kantoi minut Persepoliihin; ja johdatti minut ohitse suurten maanalaisten aarteiden, saliin jossa Salomo, näin arvelen, pitkästi puheli niiden arvottomuudesta.»
(Katkelma Beckfordin teoksesta Dreams, Waking Thoughts and Incidents.[96])

Beckfordin varhaistuotannossa on usein omaelämäkerrallisia piirteitä. Katkelmallisena säilynyt teinivuosien novelli L’Esplendente kertoo muslimipojasta, joka uskontonsa vastaisesti piirtää ihmistä esittävän kuvan ja joutuu siksi isänsä rankaisemaksi. Novellin juoni heijastelee Beckfordin vanhempien inhoa poikansa itämaa-harrastusta kohtaan. Esikoisromaani Long Storyn päähenkilö puolestaan on nimeltään William.[97] Myös Hirmuvaltiaan tulkitseminen omaelämäkerralliseksi on tavanomaista.[98]

Omaelämäkerrallisessa tulkinnassa koko kertomus palautuu viime kädessä Beckfordin vuonna 1781 järjestämiin juhliin. Kalifi Vathek on kirjailija itse, Carathis hänen ankara kalvinistiäitinsä, Nouronihar kirjailijan rakastajatar Louisa Beckford, Gulchenrouz teini-ikäinen William Courtenay ja Giaour Beckfordin okkultismiin tutustuttanut taiteilija Alexander Cozens.[99] Toisaalta romaanin Vathek kuvataan lapsellisena ja epämiellyttävänä henkilönä, ja vasta Gulchenrouzin ja Nouroniharin astuessa tarinaan fiktiivinen kalifi muuttuu syvällisemmäksi hahmoksi, joka kykenee itsereflektioon ja aitoon tunne-elämään. Beckfordin kerronta samaistuukin vaihtelevasti kaikkiin kolmeen ja toisinaan jopa pelottavaan ja voimakastahtoiseen Carathisiin.[100]

Huomiota on kiinnitetty Beckfordin tapaan jäljitellä itämaisten kertomuksien kuvaamaa elämäntapaa.[101] Hän esimerkiksi keräsi ympärilleen palvelijoista koostuvan hovin, mukaan lukien ovivahtina toimineen kääpiön sekä ”palvelijanuorukaisten haaremin”. Lapsuudenkotinsa hän purki maanpaosta palattuaan ja rakennutti tilalle Fonthill Abbey -nimisen goottilaisen katedraalin, joka oli aikoinaan koko Englannin suurimpia rakennuksia. Rakennus avattiin vuoden 1800 tienoilla[102], ja sen pahaenteisessä arkkitehtuurissa on nähty yhtymäkohtia Hirmuvaltiaassa kuvattuun helvettiin.[103] Beckfordia onkin aika ajoin kuvailtu ”Fonthillin kalifiksi”.[104]

Orientalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beckfordin itämainen estetiikka luokitellaan yleensä ”siirtymävaiheen” orientalismiksi.[105] Varhainen itämainen kirjallisuus otti suuria vapauksia miljöön suhteen eikä edes yrittänyt toisintaa aidon Lähi-idän kirjallisuuden tyyliä. Sen sijaan itämainen aihe käsitettiin ennen kaikkea vapaudeksi moraalin ja realismin rajoituksista. Vuosisadan puolivälissä lajityyppi omaksui filosofisen romaanin ja satiirin piirteitä, ja siitä tuli valistuksen kulttuurikritiikin väline.[106] Osa itämaisista valistuskirjailijoista suhtautui Tuhanteen ja yhteen yöhön ja sen fantastisiin tapahtumaan halveksuen.[107] Hirmuvaltiaan jälkeen suosituksi tuli romanttinen orientalismi, joka oli kaupallisempaa mutta samalla myös heijasteli parempaa Lähi-idän tuntemusta. Lisäksi 1800-luvun orientalismi palveli imperialismin tavoitteita. Hirmuvaltias sisältää kummankin lajityypin piirteitä.[108]

Beckford ja Henley olivat erittäin ylpeitä Hirmuvaltiaan tarkasta miljöökuvauksesta. Henley jopa katsoi, että Hirmuvaltias voisi toimia havainnollistavana esimerkkinä Lähi-idän kirjallisuudesta ja kulttuurista ja olisi siten avuksi orientalistien tekemälle tutkimukselle. Toisaalta Henley pelkäsi, ettei tavallinen lukija ymmärtäisi teoksen arvoa, ja piti siksi noottien lisäämistä tärkeänä. Työtapaansa hän kuvaili ”ammattimaiseksi tieteelliseksi objektiivisuudeksi”.[109] Samalla Henley tuotti teokselle historiankirjoituksen ja oppineisuuden sädekehää ja vahvisti aitouden illuusiota.[110] Nootit ovatkin teoksen omaperäisin piirre. Nykynäkökulmasta niiden sisältämä tieto on kuitenkin vanhentunutta, ja Henleyn asiantuntemusta on tutkimuskirjallisuudessa kritisoitu näennäiseksi. Lisäksi noottien on katsottu tuottavan teokseen tahatonta komiikkaa.[111]

Hirmuvaltiaan tarkkuudesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Perinteisesti sen itämaa-kuvauksen on katsottu pohjautuvan ennen kaikkea Gallandin kääntämään Tuhanteen ja yhteen yöhön sekä d’Herbelot’n Bibliothèque orientaleen. Vaikka Hirmuvaltias edustaa aikakaudelle poikkeuksellista osaamista, se ei tarkoita, että kyseessä olisi erityisen uskottava kuvaus Lähi-idästä.[112] Osa tutkijoista pitää tätä kuitenkin vähättelynä: Beckford osasi arabiaa ja Hirmuvaltias sekä episodit osoittavat aidon Lähi-idän kirjallisuuden ja arabiankielisten alkutekstien tuntemusta.[113] Joka tapauksessa kyseessä oli siihen mennessä tarkin Euroopassa ilmestynyt fiktiivinen kuvaus itämaiden elämäntavasta.[114]

Viime vuosikymmeninä jälkikolonialistisesti suuntautuneet tutkijat ovat kritisoineet Hirmuvaltiasta stereotyyppisestä itämaiden kuvauksesta. Kertomuksen on katsottu heijastelevan islamofobisia ja rasistisia asenteita, ja Aasia näyttäytyy teoksessa helvetillisenä, irrationaalisena toiseutena. Oikeauskoisten muslimien edustaja Vathek on yksiselitteisen paha ihminen, ja harvat myönteisessä valossa esitetyt hahmot ovat hänen avuttomia uhrejaan. Hirmuteoista huolimatta taikauskoiset alamaiset pysyvät sokean uskollisina ”oikeauskoisten hallitsijalle”. Jopa profeetta Muhammed on voimaton puuttumaan hänen toimintaansa.[115] Lisäksi Henleyn nootit ovat täynnä ”absurdeja ja loukkaavia asiavirheitä”. Beckfordiin kielteisesti suhtautuva tutkija Muna Al-Alwan on Edward Saidin Orientalismiin (1978) pohjautuen esittänyt, ettei Hirmuvaltias niinkään kuvaa orienttia vaan luo sen tuottamalla Lähi-idästä tiettyä kielteistä stereotypiaa vastaavan esityksen. Al-Alwanin mukaan romaani palvelee imperialismin päämääriä, mikä tekee sen kirjallisen arvon varauksettomasta ylistämisestä moraalisesti arveluttavaa.[116]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epävarmuus teoksen alkuperästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lady Mary Wortley Montagu kohosi Konstantinopolin-kirjeenvaihtonsa myötä kuuluisaksi.[117] Hirmuvaltiaan arveltiin 1700-luvun lopulla olevan käännös hänen jäämistöstään löytyneestä tarinasta.[118]

»En tiedä mistä lähteestä tuon ainutlaatuisen niteen kirjoittaja on aineistonsa kerännyt; – – mutta mitä tulee ilmiasun virheettömyyteen, kerronnan kauneuteen, ja mielikuvituksen voimaan, lyö [Hirmuvaltias] laudalta kaikki eurooppalaiset jäljitelmät; ja kantaa sellaisia aitouden merkkejä, että Idässä vierailleen on jossain määrin vaikea uskoa kyseessä olevan pelkän käännöksen.»
(Lordi Byron.[119])

Hirmuvaltiaan vastaanotto oli erittäin myönteinen, ja sekä tarinaa että Henleyn kommentaaria ylistettiin. Eri kriitikot keskittyivät eri aiheisiin: teosta tulkittiin joko uskottavana ja tarkkana kuvauksena Lähi-idän aineellisesta ja tapakulttuurista, poikkeuksellisen vapaasti mielikuvitusta käyttävänä fantasiana tai moraalisesti opettavaisena vertauskuvallisena kertomuksena. Usein Beckfordin miljöökuvauksen katsottiin olevan niin tarkkaa, että teos oli jollain tapaa aidosti itämainen, ja Hirmuvaltiasta verrattiinkin usein Tuhanteen ja yhteen yöhön. Monet tunnistivat teoksen eurooppalaisen alkuperän, mutta osa käsitteli sitä aitona Lähi-idän kirjallisuutena.[120]

Usea kriitikko spekuloi tekstin olevan peräisin Wortley Montagun käsikirjoituskokoelmasta. Myös muita itämaisia käsikirjoituskokoelmia oli tuolloin liikkeellä Englannissa ja niitä huutokaupattiin suhteellisen usein. Vielä vuonna 1802 eräs englantilainen kirjojen keräilijä kirjasi muistiin Henleyltä kuulemansa tarinan. Sen mukaan teksti perustui Wortley Montagun pariskunnan kokoelmista peräisin olevaan kertomukseen, jonka Beckfordin luona vieraillut turkkilainen oli kääntänyt ”erittäin heikolle englanninkielelle”. Turkkilaisen tarinan Beckford oli edelleen kääntänyt ranskaksi vähäisin lisäyksin, mistä Henley puolestaan käänsi sen jälleen englanniksi korjaillen samalla tekstiä.[121] Tämä tarina on kuitenkin puhdasta fiktiota. Kalifi al-Wathiq oli historiallinen henkilö, mutta sellaista islamilaista tekstiä ei tunneta, joka voisi olla Hirmuvaltiaan alkuperäinen versio.[122]

Aikalaisarviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

A New Review -lehden tuoreeltaan julkaistussa arvostelussa Hirmuvaltiasta kuvaillaan ”kirjalliseksi komeetaksi”. Arvioija ei kyseenalaista kertomuksen arabialaista taustaa, vaan spekuloi alkutekstin olevan peräisin Wortley Montagun pariskunnan kokoelmista. Hänen mukaansa Hirmuvaltias kuvaa ”idän asukkaiden uskomuksia ja oppeja” ainutlaatuisen tarkasti ja on laajin ja opettavaisin siihen mennessä julkaistuista, ”idän merkillistä elämäntapaa” esittelevistä teoksista, mikä tekee siitä arvokkaan tietolähteen.[123]

Critical Review’ssä hieman myöhemmin ilmestyneessä arviossa mainitaan Hirmuvaltiaan ”sepitteellinen hillittömyys” ja itämaisten tapojen tarkka kuvaus, mutta ennen kaikkea arvostelussa kiinnitetään huomiota kertomuksen loppuun, jossa Vathek saa ansaitsemansa rangaistuksen. Arvioijan mukaan lain, moraalin ja uskonnollisten velvoitteiden vastaisia nautintoja tavoitteleva henkilö väistämättä uhraa onnensa sekä ajassa että ikuisuudessa, mistä myös Hirmuvaltias vakuuttavasti todistaa.[124] The European Magazinen syksyllä 1797 julkaistussa arvostelussa ylistetään Hirmuvaltiaan ”itämaisen asun” olevan ”oppinutta lajia” ja kehutaan teoksen arvoa kuvauksena Lähi-idän elämästä.[125]

Osa arvostelijoista kiinnitti huomiota Henleyn nootteihin. Monthly Review’n arvostelu huomautti niiden eroavan huomattavasti itse kertomuksen sävystä.[126] Gentleman's Magazinessa alkuvuodesta 1787 julkaistussa lukijakirjeessä englantilainen oppinut Stephen Weston jopa esitti koko teoksen olevan nootteja varten sepitetty. Westonin mukaan noottien laatija, jonka hän ilmeisesti olettaa kirjoittaneen myös tarinan, on ”oppinut ja erinomaisen kyvykäs”.[127]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jorge Luis Borgesin mukaan Hirmuvaltiaassa kuvataan länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen aidosti pelottava helvetti.[128]

Encyclopedia of Fantasyn mukaan Hirmuvaltias vahvisti ”paholaismaista” mainetta, jonka Beckford oli seksuaalisen vapaamielisyytensä ja ylellisen elämäntapansa myötä saanut.[129] Teos on sittemmin noussut goottilaisen kauhun ja itämaishenkisen kirjallisuuden klassikoksi, ja sitä pidetään yleisesti parhaana englanninkielisenä itämaisena romaanina.[130] Tuhat ja yksi yötä -tutkija Robert Irwinin mukaan kyseessä on ensimmäinen Euroopassa kirjoitettu itämainen kertomus, jolla on ”aitoa ja kestävää kirjallista arvoa”.[131] E. F. Bleilerin mukaan Beckford onnistui tuomaan perusluonteeltaan ikävystyttävään itämaa-genreen mielikuvitusta ja siten palautti lajityyppiin sen islamilaisten esikuvien herättämän ihmeen tunnun.[132] Beckfordin tunnetuimpana ja kestävimpänä saavutuksena pidetään teoksen viimeisiä sivuja, joissa kuvaillaan hänen visionsa helvetistä.[133]

The American Review: A Whig Journal -aikakauslehti julkaisi Hirmuvaltiaasta arvostelun lokakuun 1845 numerossa. Sen mukaan ”ylistetty ja ihailtu” romaani on ”modernin aikakauden omaperäisimpiä kirjoja”. Romaania on usein virheellisesti arvioitu yhtenä lukemattomista Tuhannen ja yhden yön jäljitelmistä, kun sen todellisia vahvuuksia ovat ”vastustamaton satiiri” sekä ovela, hienovarainen huumori. Arvostelijan mukaan vain Beckfordin kaltainen, hemmoteltu ja satumaisen rikas mies on voinut kirjoittaa näin onnistuneesti oikukkaasta ja kieroutuneesta kalifista sekä hänen mustaa magiaa kylmän rationaalisesti harjoittavasta äidistään.[134] New Monthly Magazinen Englannissa kirjoitettuja itämaisia kertomuksia käsittelevä artikkeli vuodelta 1877 kuvailee Hirmuvaltiasta yhdeksi monista romaaneista, jotka ”kuvaavat itämaiden itsekästä etiikkaa sekä sen seuraamuksia”.[135] Vuoden 1887 uusintapainoksen esipuheessa Hirmuvaltiaan ylistettiin ”lisäävän tuhanteen ja yhteen tarinaan tuhannennentoisen”.[136]

Richard Garnett kuvailee Beckfordia Dictionary of National Biography -tietosanakirjan artikkelissa vuodelta 1885 ”englantilaisen kirjallisuuden loistavimmaksi amatööriksi”. Vain harva on kyennyt tuottamaan samanlaisia mestariteoksia niin vähäisellä vaivalla. Artikkelin mukaan Beckford kirjoitti pääteoksensa yhdeltä istumalta, kolmessa päivässä. Garnettin mielestä Euroopan itämainen kertomusperinne ei ole tuottanut toista Hirmuvaltiaan lailla mielikuvitusta kiihottavaa teosta: teos onnistuu liki mahdottomassa yhdistäessään fantastisen ja subliimin voimalliseksi ja mieleenpainuvaksi kokemukseksi. Garnett kuitenkin huomauttaa, että Hirmuvaltias on paikoitellen raskassoutuinen ja irvokas.[137]

Kauhukirjailija H. P. Lovecraft kommentoi Hirmuvaltiasta vuonna 1927 julkaistussa esseessään ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa”. Lovecraftin mukaan Beckford tuntee lähdeaineistonsa erinomaisesti ja teksti tavoittaa itämaisen tunnelman poikkeuksellisen taitavasti. Mukana on myös absurdia mustaa huumoria, mutta ennen kaikkea kyse on ”kauhukirjallisuuden riemuvoitosta”, joka on ansainnut pysyvän aseman englantilaisessa kirjallisuudessa. Kuitenkin Beckfordilta puuttuu ”todellinen mystiikka”, eikä hänen pohjimmiltaan rationaalinen kerrontansa kykene herättämään parhaille kauhutarinoille ominaista paniikin tunnetta.[138] Kirjailija ja esseisti Jorge Luis Borgesin mukaan Hirmuvaltiaan lopussa kuvaillaan länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen pelottava helvetti. Aiemmat helvettikuvaukset esimerkiksi Danten Jumalaisessa näytelmässä eivät ole itsessään kammottavia paikkoja, vaan niissä pelkästään tehdään kammottavia asioita, mutta Beckfordin kuvailema helvetti on jo itsessään kauhea. Laitosten eroja Borges kommentoi huomauttamalla, ettei ”alkuperäinen lainkaan tee käännökselle oikeutta”, mikä johtuu hänen mukaansa siitä, että 1700-luvun englanti soveltuu aikakauden ranskaa paremmin tuntemattomien kauhujen kuvaamiseen.[139]

Stablefordin hakuteos The A to Z of Fantasy Literature kuvailee Hirmuvaltiasta kuumeiseksi ja riemukkaan perverssiksi klassikoksi.[140] Joshua Grasson mukaan kyseessä on ”ehkä eriskummallisin reaktio” 1700-luvun itämaa-villitykseen. Hänestä teos on ristiriitaisuudessaan ”kuin sfinksin salaperäinen hymy”.[141] Toimittaja Juri Nummelin kuvailee Hirmuvaltiasta aikaa kestäneeksi, ”hurjaksi” kertomukseksi. Onnistuneimpana hän pitää loppuhuipennusta, jossa ”vanhanaikaiseen proosaan tulee yllättävää voimaa ja modernikin lukija hätkähtää Beckfordin visioita”. Hedmanin suomennos on Nummelinin mukaan ”edelleen kelvollinen” ja pienin korjauksin julkaisukelpoinen nykyäänkin.[142]

Episodit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin Hirmuvaltias, episodit ovat saaneet kriitikkojen keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton. Niitä on usein kuvailtu Vathekin tarinaa heikkolaatuisemmiksi ja sisällöltään vastenmielisiksi,[143] ja niiden tunnettuus asiantuntijapiirien ulkopuolella on jäänyt vähäiseksi.[144] Mike Ashley arvioi Encyclopedia of Fantasy -hakuteoksen Beckfordia käsittelevässä artikkelissaan, että episodit ovat nautintojen kuvauksessa liian hillittömiä, toistavat alkuteoksen kaavaa eivätkä yllä sen voimaan.[145] Samaa mieltä on Juri Nummelin teoksessaan Ulkomaisia kauhukirjailijoita. Nummelinista tarinat ovat ”laimeita verrattuna Hirmuvaltiaaseen, koska niistä puuttuu romaanin dekadenssi ja pahuuden ylistys.”[146] Robert Irwinin mukaan niissä ”paljastuvat Beckfordille luonteenomaiset pakkomielteet”.[147]

Toisaalta Kenneth W. Graham katsoo episodien täydentävän Beckfordin itämaisen vision ja tuovan teokseen temaattista yhtenäisyyttä. ”Alasin ja Firouzin tarinan” sensuroitua versiota hän ei kuitenkaan arvosta, vaan pitää päähenkilön yllättävää sukupuolenvaihdosta väkinäisenä ja katsoo kielletyn rakkauden teeman muuttuvan sen myötä järjettömäksi.[148] Malcolm Jack on pitänyt jatko-osia jopa Hirmuvaltiasta onnistuneempana, sillä niiden insestiä ja nekrofiliaa käsittelevät kohtaukset ovat uskaliaampia. Myös suorasukainen homoerotiikka on hänestä vahvuus, sillä Hirmuvaltiaassa teeman käsittely jää viitteelliseksi.[149]

Myöskään Smithin Third Episode of Vathekin ei yleensä katsota nousevan Hirmuvaltiaan tasolle.[150]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lordi Byronin kertomaruno The Giaour (1813) on Hirmuvaltiaan inspiroima.[151] Eugène Delacroix’n maalaus Giaourin ja Hassanin kamppailu (Combat du Giaour et Hassan, 1826) perustuu puolestaan Byronin kertomukseen.

Hirmuvaltias oli aikanaan varsin pidetty teos, ja sen vaikutus Euroopan itämaiseen kirjallisuusperinteeseen oli huomattava. Erityisesti tämä näkyi viiteapparaatin käytössä. Vuoteen 1786 mennessä edes Tuhannesta ja yhdestä yöstä ei ollut ilmestynyt huomautuksin selitettyä laitosta. Henleyn nootit saavuttivat kuitenkin suosiota siinä määrin, että myöhemmissä itämaisissa kertomuksissa selittävien viitteiden käytöstä tuli hyvin yleistä. Näin esimerkiksi Robert Southeyn Thalabassa (1801) ja Thomas Mooren Lalla-Rookhissa (1817).[152]

Hirmuvaltiaan dekadentti sekoitus herkkyyttä, erotiikkaa, ironiaa, fantasiaa ja gotiikkaa vaikutti sellaisiin kirjailijoihin kuten Ronald Firbank, Joris-Karl Huysmans, Stéphane Mallarmé ja Algernon Swinburne.[153] Beckfordin kenties vaikutusvaltaisin ihailija oli Lordi Byron, joka viittasi teokseen tuotannossaan toistuvasti.[154] Hänen kertomarunonsa The Giaour: A Fragment of a Turkish Tale (1813) pohjautuu suuressa määrin Hirmuvaltiaaseen ja erityisesti Henleyn noottien sisältämään tietoon.[155]

Tuoreemmista kirjailijoista esimerkiksi H. P. Lovecraft omaksui vaikutteita Beckfordilta. Hän aloitti Hirmuvaltiaan inspiroimana Azathoth-nimisen romaanin, joka jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Lovecraftin pitkä novelli Tuntematon Kadath (The Dream-Quest of Unknown Kadath) on sekin Hirmuvaltiaan innoittama. Tarina valmistui 1927 mutta julkaistiin vasta 1943.[156] Myös Clark Ashton Smith lukeutui Hirmuvaltiaan ihailijoihin. Hän luki teoksen ensi kerran 15-vuotiaana, ja se oli hänen tärkeimpiä kirjallisia esikuviaan.[157]

Musiikin saralla Hirmuvaltias on innoittanut portugalilaista Luís de Freitas Brancoa. Hänen sävelrunonsa Vathek vuodelta 1913 pohjautuu Beckfordin romaaniin.[158] Espanjalainen ambient-muusikko Luis Delgado julkaisi vuonna 1986 kokeellisen albumin Vathek: Procesos Electrónicos Para Instrumentos Acústicos.[159]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaislähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • [Anon.]: An Arabian Tale, from an Unpublished Manuscript with Notes Critical and Explanatory. Lontoo: J. Johnson, 1786. (englanniksi)
  • [Anon.]: ”Vathek—an Oriental Romance. By W. Beckford.”, The American Review: A Whig Journal of Politics, Literature, Art and Science — Vol. II., s. 434–435. New York: George H. Colton, 1845. Google-kirjat (viitattu 30.10.2018). (englanniksi)
  • Byron, George Gordon: The Giaour, a Fragment of a Turkish Tale. Fifth Edition, with Considerable Additions. Lontoo: John Murray, Albermarle-Street, 1813. Archive.org (viitattu 5.11.2019). (englanniksi)
  • D’Herbelot, Barthélemy & Galland, Antoine: ”Vathek”, Bibliothèque orientale, ou dictionnaire universel contenant tout ce qui regarde la connoissance des peuples de l'Orient, s. 902–903. J. E. Dufour & Ph. Roux, 1776. (ranskaksi)
  • Weston, Stephen: Conjectural Criticism on a famous Passage in Virgil. Gentleman’s Magazine, tammikuu 1787, 57. vsk, s. 55. (englanniksi)

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Al-Alwan, Muna: The Orient “Made Oriental”: A Study of William Beckford’s Vathek. Arab Studies Quarterly (ASQ), syksy 2008, 30. vsk, nro 4, s. 43–52. (englanniksi)
  • Bleiler, E. F. (toim.): ”William Beckford and Vathek”, Three Gothic Novels, s. xix–xxx. Esipuhe. Mineola, New York: Dover Publications, 1966. ISBN 978-0-486-21232-6. (englanniksi)
  • Borges, Jorge Luis: On William Beckford's Vathek. (Sobre el Vathek de William Beckford, 1943.) Verkkoversio (viitattu 17.9.2019). (englanniksi)
  • Châtel, Laurent: ”Re-Orienting William Beckford: Transmission, Translation, and Continuation of The Thousand and One Nights”, Scheherazade's Children: Global Encounters with the Arabian Nights. Toim. Philip F. Kennedy & Marina Warner. New York: New York University Press, 2013. ISBN 978-1479840311. (englanniksi)
  • Connors, Scott & Hilger, Ron (toim.): ”The Third Episode of Vathek: The Story of the Princess Zulkaïs and the Prince Kalilah”, The Collected Fantasies of Clark Ashton Smith: The Maze of the Enchanter. Esipuhe Smithin viimeistelemään episodiin. Night Shade Books, 2009. ISBN 978-1-59780-031-0. (englanniksi)
  • Craig, Randall: Beckford's Inversion of Romance in Vathek. Orbis Litterarum, 1984, nro 39, s. 95–106. Albany, N.Y.: State University of New York. Wiley Online Library (PDF) Viitattu 9.9.2019. (englanniksi)
  • Garnett, Richard: ”Beckford, William”, Dictionary of National Biography, 1885-1900, Volume 04. Stephen, Leslie (toim.). Lontoo: Smith, Elder & Co., 1885. Wikisource (viitattu 9.9.2019). (englanniksi)
  • Graham, Kenneth W.: ”Vathek in English and French”, Studies in Bibliography Vol. 28, s. 153–166. Charlottesville: Bibliographical Society of the University of Virginia, 1975. (englanniksi)
  • Graham, Kenneth W. (toim.): Vathek; with The Episodes of Vathek. Sisältää Beckfordin vaiheiden aikajanan, johdannon, selittäviä viitteitä sekä liitteitä. Peterborough, Ontario: Broadview Press Ltd., 2001. ISBN 1-55111-281-7. (englanniksi)
  • Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli Don Quijoten perilliset. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-080-0.
  • Irwin, Robert: The Arabian Nights: A Companion. Lontoo & New York: Tauris Parke Paperbacks (2017), 1994. ISBN 978-1-86064-983-7. (englanniksi)
  • Jack, Malcolm (toim.): Vathek and Other Stories: A William Beckford Reader. Lontoo: Penguin Books, 1993. ISBN 978-0-140-43530-6. (englanniksi)
  • James, Jamie: The Caliph of Fonthill. The American Scholar, talvi 2003, 72. vsk, nro 1, s. 67–79. Yhdysvallat: The Phi Beta Kappa Society. JSTOR Viitattu 21.8.2019. (englanniksi)
  • Landry, Donna: ”William Beckford’s Vathek and the Uses of Oriental Re-enactment”, The Arabian Nights in Historical Context: Between East and West, s. 167–194. Toim. Saree Makdisi & Felicity Nussbaum. Los Angeles: Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-955415-7. (englanniksi)
  • Kiely, Robert: ”Vathek: William Beckford (1786)”, The Romantic Novel in England, s. 43–64. 3. laitos (1979), uusintapainos vuodelta 2014. Harvard University Press, 1972. ISBN 978-0-674-86399-6. (englanniksi)
  • Lovecraft, H. P.: ”Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa”, Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia, s. 249–251. Englanninkielinen essee Supernatural Horror in Literature julkaistu alun perin vuonna 1927. Suomentanut Matti Rosvall ja Markku Sadelehto. Helsinki: Jalava, 2014. ISBN 978-951-887-500-3.
  • Moriarty, Gerald Patrick: ”Henley, Samuel”, Dictionary of National Biography, 1885-1900, Volume 25. Stephen, Leslie & Lee, Sidney (toim.). Lontoo: Smith, Elder & Co., 1891. Wikisource (viitattu 9.9.2019). (englanniksi)
  • Nummelin, Juri: ”William Beckford”, Ulkomaisia kauhukirjailijoita, s. 34–37. Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.). Helsinki: BCJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2.
  • Nummelin, Juri: ”William Beckford (1760-1844)”, Re: Lovecraft: Suomentajan huomautuksia. Sähkökirja. Books on Demand, 2017. Google-kirjat (viitattu 31.10.2018).
  • Rumore, M. A.: The Terror of Translation: Ruins of the Translatio in The Castle Of Otranto and Vathek. Studies in the Fantastic, talvi 2015 / kevät 2016, nro 3, s. 3–22. University of Tampa Press. (englanniksi)
  • Stableford, Brian: ”Beckford, William”, The A to Z of Fantasy Literature, s. 40. Sähkökirja. Scarecrow Press, Inc, 2009. ISBN 9780810863453. (englanniksi)
  • Tarihi, Yayın Geliş: William Beckford’s Depiction of the Orient and the Oriental as Infernal in Vathek. Journal of Social Sciences, joulukuu 2016, nro 39, s. 241–255. Aralik: SDU Faculty of Arts and Sciences. Verkkoversio Viitattu 9.9.2019. (englanniksi)
  • Warner, Marina: Stranger Magic: Charmed States & the Arabian Nights. Lontoo: Chatto & Windus, 2011. ISBN 9780701173319. (englanniksi)
  • Watt, James: ”‘The peculiar character of the Arabian Tale’: William Beckford and the Arabian Nights”, The Arabian Nights in Historical Context: Between East and West, s. 195–211. Toim. Saree Makdisi & Felicity Nussbaum. Los Angeles: Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-955415-7. (englanniksi)
  • Zade, Morteza Sobhani: An Orientalist Perspective on the Gothic Vathek. World Scietific News, 2017. Iran: University of Semnan. Verkkoversio Viitattu 9.9.2019. (englanniksi)

Verkkosivut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikäli samassa viitteessä mainitaan useita lähteitä, on ne pyritty järjestämään tärkeimmästä vähiten tärkeään.

  1. An Arabian Tale, s. iii–iv. Vapaa suomennos ja lyhennelmä.
  2. Irwin 1994, s. 237–254; Ikonen 2010, s. 93–94, 96–97, 186; Lovecraft 1927, s. 249–251.
  3. Ikonen 2010, s. 286–291.
  4. Ikonen 2010, s. v, 18–19, 25–26, 62–63, 76–78, 107–109, 115–116, 235–242.
  5. Jack 1993, s. ix–xvii; Graham 2001, s. 20; Borges 1943; Nummelin 2017; Walsh 2002.
  6. Jack 1993, s. ix–xvii.
  7. Jack 1993, s. ix–xvii; Graham 2001, s. 12–13.
  8. James 2003.
  9. Graham 2001, s. 12–15, 17; Nummelin 2005, s. 34–37; Ashley 1997.
  10. Graham 2001, s. 12–15, 378.
  11. Graham 1975.
  12. Graham 2001, s. 374–380; Watt 2008, s. 199–201.
  13. Graham 1975, s. 156–157.
  14. Jack 1993, s. xii–xiv; Graham 2001, s. 12–15, 20–22.
  15. Graham 2001, s. 21.
  16. Jack 1993, s. xiv; Graham 2001, s. 21.
  17. Warner 2011, s. 298–299; Warner 2013, s. 55.
  18. Jack 1993, s. xiv.
  19. Graham 2001, s. 374–380.
  20. Graham, 2001, s. 21–22.
  21. Châtel 2013, s. 55; Watt 2008, s. 200.
  22. Graham 2001, s. 374–380; Moriarty 1891; Châtel 2013, s. 55.
  23. ”Henley may be forgiven…” Graham 1975, alaviite sivulla 154.
  24. Graham 2001, s. 22.
  25. Jack 1993, s. xiv.
  26. Graham 2001, s. 22.
  27. Jack 1993, s. xiv.
  28. Graham 2001, s. 22.
  29. Graham 2001, s. 378.
  30. Châtel 2013, s. 54–55.
  31. Bleiler 1866, s. xxiv.
  32. Graham 1975, s. 156–157.
  33. Graham 2001, s. 378–379; Jack 1993, s. xxxiv–xxxv.
  34. Landry 2008, s. 185.
  35. Graham 2001, s. 12–15.
  36. Graham 2001, s. 12–15, 378–379; Jack 1993, s. xxxiv–xxxv.
  37. Landry 2008, s. 185.
  38. James 2003.
  39. Jack 1993, s. ix–xvii; Nummelin 2017.
  40. Graham 2001, s. 15.
  41. Graham 1975, s. 153.
  42. Esim. Châtel 2013; Graham 1975; Graham 2010; Jack 1993; James 2003; Kiely 1972; Landry 2008; Norton 1999; Watt 2008.
  43. Jack 1993, s. xxxiv–xxxv.
  44. Graham 1975.
  45. Jack 1993, s. xxxiv–xxxv.
  46. Nummelin 2005, s. 34–37.
  47. Graham 2001, s. 7, 22–33.
  48. Graham 2001, s. 22.
  49. Irwin 1994, s. 251; Graham 2001, s. 15, 22–25.
  50. Graham 2001, s. 15, 22–25.
  51. Ashley 1997; Nummelin 2005, s. 34–37.
  52. Graham 2001, s. 22–23.
  53. Blatchley 2012.
  54. Ashley 1997; Nummelin 2005, s. 34–37.
  55. Vathek, translated from the Original French. Third Edition. Vuoden 1816 laitos, s. ⁠209⁠. Wikisource.
  56. Irwin 1994, s. 252–253.
  57. Borges 1943.
  58. Irwin 1994, s. 15, 251.
  59. Bibliothèque orientale, s. 902–903.
  60. Irwin 1994, s. 252; Châtel 2013, s. 53–69; Graham 2001, s. 376–377.
  61. Irwin 1994, s. 244, 252–254; Borges 1943; Nummelin 2005, s. 34–37; Kiely 1974, s. 53, 61.
  62. Irwin 1994, s. 244, 252.
  63. Irwin 1994, s. 252; Borges 1943.
  64. Borges 1943; Nummelin 2005, s. 34–37.
  65. Irwin 1994, s. 244, 252–254; Borges 1943; Nummelin 2005, s. 34–37; Kiely 1974, s. 53, 61.
  66. Irwin 1994, s. 252–253.
  67. Borges 1943.
  68. Nummelin 2005, s. 34–37.
  69. Grasso 2019.
  70. Irwin 1994, s. 245.
  71. Ashley 1997.
  72. Irwin 1994, s. 253.
  73. Jack 1993, s. xxi–xxii.
  74. Kiely 1974, s. 51; Norton 1999; Grasso 2019.
  75. Grasso 2019. Ks. myös James 2003: ”Vathek is delightfully camp”.
  76. Ikonen 2010, s. 97, 288.
  77. Landry 2008, s. 171.
  78. Irwin 1994, s. 245–60; Grasso 2019.
  79. Kiely 1974, s. 51, 53–55, 57, 60–62.
  80. Ikonen 2010, s. 97, 288; Grasso 2019.
  81. Landry 2008, s. 188.
  82. Grasso 2019.
  83. Blatchley 2012.
  84. Vathek, translated from the Original French. Third Edition. Vuoden 1816 laitos, s. 226–227. Wikisource.
  85. Borges 1943.
  86. Craig 1984, s. 95.
  87. Irwin 1994, s. 245.
  88. Craig 1984, s. 95; Kiely 1974, s. 51; Norton 1999; Landry 2008; Grasso 2019.
  89. Graham 2001, s. 33–34.
  90. Jack 1993, s. xx–xxii.
  91. Kiely 1974, s. 51, 53–55, 57, 60–62.
  92. Landry 2008, s. 167, 171, 176–177, 183–184, 187–194.
  93. James 2003.
  94. Grasso 2019. Ks. myös Jack 1993, s. xxi: ”Vathek remains a puzzling work.”
  95. James 2003; Irwin 1994, s. 248; Tarihi 2016.
  96. ”I hurried to bed, and was soon lulled asleep by the storm. A dream bore me off to Persepolis; and led me thro’ vast subterraneous treasures to a hall, where Solomon, methought, was holding forth on their vanity.” Bleiler 1966, ss. xxx.
  97. Jack 1993, s. xvii–xviii.
  98. Jack 1993, s. xxi; Landry 2008, s. 183–184; Walsh 2002.
  99. Jack 1993, s. xxi; Landry 2008, 183–184; Irwin 1994, 246, 250–251.
  100. Landry 2008, s. 183–184.
  101. Landry 2008.
  102. Norton 1999.
  103. Irwin 1994, s. 251; Walsh 2002.
  104. James 2003; Irwin 1994, s. 248; Tarihi 2016.
  105. Landry 2008, s. 170; Châtel 2013, s. 54.
  106. Irwin 1994, s. 237–254; Ikonen 2010, s. 93, 96–97, 186; Jack s. xix–xx.
  107. Irwin 1994, s. 237–254.
  108. Landry 2008, s. 170–171.
  109. Watt 2008, s. 195–201; Warner 2011, s. 298–299.
  110. Rumore 2015, s. 18; Grasso 2019.
  111. Irwin 1994, s. 252; Grasso 2019.
  112. Irwin 1994, s. 252; Al-Alwan 2008.
  113. Châtel 2013, s. 53–69; Graham 2001, s. 376–377.
  114. Irwin 1994, s. 252; Jack 1993, s. xix–xx.
  115. Al-Alwan 2008; Tarihi 2016; Zade 2017.
  116. Al-Alwan 2008.
  117. Ikonen 2010, s. 94–96.
  118. Châtel 2013, s. 54-55.
  119. Byron 1813, s. 65–66.
  120. Watt 2008, s. 195–203; Châtel 2013, s. 54–55; Graham 2001, s. 377; Weston 1787, s. 55.
  121. Châtel 2013, s. 54–55.
  122. Bleiler 1966, s. xxix.
  123. A New Review 9, kesäkuun 1786 numero.
    (Siteeraus: Watt 2008, s. 198; Châtel 2013, s. 54–55.)
  124. Critical Review 62, heinäkuun 1786 numero.
    (Siteeraus: Watt 2008, s. 199.)
  125. European Magazine, and London Review 32, syyskuun 1797 numero.
    (Siteeraus: Watt 2008, s. 198.)
  126. Monthly Review 76, toukokuun 1786 numero.
    (Siteeraus: Watt 2008, s. 199.)
  127. Weston 1787, s. 55.
  128. Borges 1943.
  129. Ashley 1997.
  130. Bleiler 1966, s. xxviii–xxx; Ashley 1997; Stableford 2009, s. 40; Lovecraft 1927, s. 249–251.
  131. Irwin 1994, s. 245.
  132. Bleiler 1966, ss. xxix–xxx.
  133. Borges 1943.
  134. The American Review, 434–435.
  135. Watt 2008, s. 201.
  136. Beckford, William: The History of the Caliph Vathek. Cassell & Co., Lontoo 1887.
    (Siteeraus: Watt 2008, s. 195.)
  137. Garnett 1885.
  138. Lovecraft 1927, s. 249–251.
  139. ”The original is unfaithful to the translation.” Borges 1943.
  140. Stableford 2009, s. 40.
  141. Grasso 2019.
  142. Nummelin 2005, 34–37; Nummelin 2017.
  143. Blatchley 2012.
  144. Bleiler 1966, s. xxvii.
  145. Ashley 1997.
  146. Nummelin 2005, s. 34–37.
  147. Irwin 1994, s. 250.
  148. Graham 2001, s. 22–33.
  149. Nummelin 2005, s. 34–37.
  150. Nummelin 2005, s. 34–37.
  151. Byron 1813, s. 65–66; ”Introduction to The Giaour” (2016).
  152. Irwin 1994, s. 252; Landry 2008, 185.
  153. Norton, 1999.
  154. Graham 2001, s. 12–15.
  155. Byron 1813, s. 65–66; ”Introduction to The Giaour” (2016).
  156. Nummelin 2017.
  157. Connors & Hilger, 2009.
  158. Barnett 2001.
  159. Luis Delgado ‎– Vathek - Procesos Electrónicos Para Instrumentos Acústicos Discogs. Viitattu 10.9.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]