Tämä on suositeltu artikkeli.

Clark Ashton Smith

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Clark Ashton Smith
Smith vuonna 1941.
Smith vuonna 1941.
Henkilötiedot
Syntynyt13. tammikuuta 1893
Long Valley, Kalifornia
Kuollut14. elokuuta 1961 (68 vuotta)
Pacific Grove, Kalifornia
Kansalaisuus yhdysvaltalainen
Ammatti kirjailija
Puoliso Carolyn Dorman (1954–1961)
Kirjailija
Äidinkielienglanti
Tyylilajit runous, kauhukirjallisuus, tieteisfantasia
Aiheet kuolema, yliluonnollinen, groteski
Kirjallinen suuntausdekadenssi
romantiikka
kosminen kauhu
weird fiction
Pääteokset The Hashish-Eater(1922)
Zothique (1932–1953)
Aiheesta muualla
www.eldritchdark.com
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Clark Ashton Smith (13. tammikuuta 1893 Long Valley, Kalifornia14. elokuuta 1961 Pacific Grove, Kalifornia) oli yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija ja taiteilija. Hän on tullut tunnetuksi pääasiassa novellimuotoisesta tuotannostaan, joka koostuu lähinnä kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta.

Smith itse katsoi olevansa ensisijaisesti runoilija. Hän julkaisi neljä romanttista tyyliä edustavaa runokokoelmaa, mutta siirtyi proosan pariin ennen muuta taloudellisista syistä. Tuotteliaimmillaan Smith oli vuosina 1929–1937, minkä jälkeen hän kirjoitti vain harvakseltaan. Suurin osa hänen teksteistään julkaistiin pulp-lehti Weird Talesissa, jossa hän oli lehden merkittävimpiä kirjoittajia yhdessä Robert E. Howardin ja H. P. Lovecraftin kanssa. Smithin novelleja on julkaistu useissa kokoelmissa, suomeksi muun muassa valikoimissa Viimeinen hieroglyfi (1994) ja Zothique (2021).

Smithin proosa on runollista, polveilevaa ja unenomaista. Useimmat hänen tekstinsä sijoittuvat kuvitteellisiin maailmoihin, joissa taikuus on todellista, ja monet niistä tapahtuvat lähestyvän maailmanlopun alla. Tyypillinen Smithin henkilöhahmo kärsii sietämättömästä ikävystymisestä ja masennuksesta, joita paetessaan hahmo ajautuu erilaisiin ihmeellisiin ja makaabereihin tapahtumiin. Usein tarinat päättyvät julmaan kohtalon ivaan. Toistuvia teemoja Smithin tuotannossa ovat perikadon ja menetyksen tunteet, rappiokuvaukset, ruumiit ja elävät kuolleet sekä hienovarainen erotiikka.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smithin isä Timeus Smith syntyi Englannissa ja äiti Mary Frances Smith (”Fanny”, o.s. Gaylord) Yhdysvaltain Keskilännessä. Timeus ja Fanny avioituivat 1891. He asuivat alkuun Fannyn suvun maatilalla Kalifornian Long Valleyssä, joka sijaitsee Sierra Nevadan aluskukkuloilla.[1] Perheen ainoa lapsi Clark Ashton syntyi tammikuussa 1893.[1] Nuori Smith asui isovanhempiensa luona teini-ikään saakka.[2]

Smith vuonna 1912.

Vuonna 1902 Timeus osti hotellivirkailijan palkasta säästämillään rahoilla 17 hehtaaria metsää läheltä Auburnin pikkukaupunkia. Seuraavina vuosina Timeus rakensi poikansa avustuksella nelihuoneisen talon ja kaivoi kaivon. Noin vuonna 1907 perhe muutti uuteen kotiinsa asumaan.[1] Maaperä oli kuitenkin hedelmätöntä ja kuivaa,[3] ja perhe pysyi köyhänä.[1]

Smith kävi koulua kahdeksan vuotta.[2] Hän pääsi Auburnin high schooliin mutta lopetti opinnot muutaman päivän jälkeen. Smith alkoi vanhempiensa suostumuksella opiskella yksin.[4] Hän luki Encyclopædia Britannican kahdesti. Hän oli kiinnostunut myös sanojen etymologioista ja luki sanakirjoja läpi.[1] Hän opetteli latinaa ja myöhemmin myös ranskaa ja espanjaa.[5] Smithin vanhemmat suhtautuivat hänen itseopiskeluunsa ja kirjailijahaaveisiinsa kannustavasti.[2]

Smith aloitti kirjoittamisen 11-vuotiaana. Hänen ensimmäiset tarinansa olivat Tuhannen ja yhden yön innoittamia satuja ja itämaisia kertomuksia.[1] Smith löysi 13-vuotiaana Edgar Allan Poen runot. 15-vuotiaana hän luki William Beckfordin goottilaisen romaanin Hirmuvaltias', jonka tyyli vaikutti Smithiin suuresti.[1][6] Samoihin aikoihin Smith tutustui runoilija George Sterlingin tuotantoon. Myös Thomas Lovell Beddoesin näytelmä Death’s Jest-Book oli Smithin esikuvia.[2]

Vuosien 1907 ja 1910 välillä Smith kirjoitti seikkailuromaanit The Black Diamonds ja The Sword of Zagan, jotka julkaistiin vasta 2002 ja 200.[4][7] Vuosina 1910–1912 teini-ikäinen Smith julkaisi neljä lehtinovellia. Kertomukset olivat itämaisia conte cruel -seikkailuja.[1] Jo ensimmäisissä tarinoissaan Smith viljeli paljon eksoottista kuvastoa, josta tuli myöhemmin tunnetuksi.[2]

Runoilija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smithin esikoiskokoelma vuodelta 1912.

Vuodesta 1911 alkaen Smith keskittyi runouteen. Auburnilaisissa lehdissä julkaistut runot saivat hyvän vastaanoton, ja high schoolin äidinkielen opettaja ehdotti, että Smith lähettäisi tekstejään ihailemalleen George Sterlingille. Tämä innostui Smithin runoista, joita piti tekijän 18 vuoden ikään nähden hämmästyttävän kypsinä. Hän antoi Smithille myös korjausehdotuksia ja lukusuosituksia. Sterling alkoi mainostaa Smithin runoja haastatteluissa ja esitteli niitä esikuvalleen Ambrose Biercelle, joka myös vaikuttui Smithin ”arvokkuudesta ja voimasta”. Sterling kutsui Smithin luokseen Carmel-by-the-Sean kaupunkiin. Smith sai Carmelissa vaikutusvaltaisia suojelijoita, joiden seurassa hän matkusti San Franciscoon. Paikalliset lehdet julkaisivat Smithin novelleja ja haastattelivat häntä. Pian häntä ylistettiin lehtien etusivuilla ”Sierra Nevadan ihmelapseksi” ja Sterlingin kustantaja A. M. Robertson ehdotti Smithille runokokoelman julkaisua.[1]

The Star-Treader and Other Poems ilmestyi marraskuussa 1912. Myönteisissä arvioissa Smithin tyyliä verrattiin Percy Bysshe Shelleyyn ja John Keatsiin, kielteisissä arvosteltiin hänen makaaberia tyyliään. Sekä Sterling että Bierce ryhtyivät puolustamaan Smithiä julkisesti. Kohu toi kirjalle näkyvyyttä, ja kirjaa myytiin yli tuhat kappaletta.[1] Sen ylistäjiin lukeutui muun muassa brittiläinen Arthur Machen.[8] Smithistä tuli myös Auburnissa paikallinen suuruus.[2] Tekijänpalkkiota hän sai kuitenkin vain noin 50 dollaria.[1]

Esikoisensa julkaisun jälkeen Smith vetäytyi julkisuudesta. Syynä oli ujon ja herkän kirjailijan saama hermoromahdus.[1][2][8] 19-vuotias runoilija ei kestänyt julkisuuden paineita eikä sopeutunut suurkaupungin älykköjen boheemiin elämäntyyliin. Kotiin palattuaan hän kieltäytyi sekä Sterlingin että Jack Londonin kutsuista.[1] Smith kärsi mahdollisesti masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, joita perheen jatkuvat taloushuolet pahensivat.[8] Smith oli luonteeltaan herkkä ja näki jatkuvasti painajaisia jo lapsena. Vuodesta 1913 vuosikymmenen vaihteeseen Smith oli osittain työkyvytön.[9]

Smithin ystävän Hal Rubinin mukaan kokemukset länsirannikon suurkaupungeissa mursivat Smithin henkisesti ja synnyttivät pakkomielteen kuolemaan.[1] Smith uskoi saaneensa San Franciscon kosteassa ilmastossa jonkin tartunnan,[1][10] mahdollisesti tuberkuloosin.[9] Sairauden tuskalliset oireet ja kuolemanpelko olivat Smithille kammottava kokemus, vaikka tauti lopulta väistyikin.[2]

Kuntonsa salliessa Smith teki perheensä maatilalla erilaisia ruumiillisia töitä. Seuraavina vuosina hän toimi kiertelevänä työläisenä ja teki lähistön maatiloilla erilaisia aputöitä. Hän esimerkiksi pilkkoi puita ja poimi hedelmiä. Ruumiillinen työ vahvisti hänen hintelää ruumiinrakennettaan ja ulkoilma auttoi tuberkuloosia paranemaan.[1][10]

Smithin toinen kokoelma Odes and Sonnets ilmestyi vuonna 1918. Lyhyessä kirjassa oli vain 15 runoa ja lisäksi Sterlingin esipuhe, jossa Smithiä kiitettiin elävistä amerikkalaisrunoilijoista parhaaksi. Teos sai myönteisiä arvosteluja.[1] Kolmas runokokoelma Ebony and Crystal ilmestyi 1922. Teos oli omakustanne ja painos 500 kappaletta. Erityisesti ”The Hashish-Eater” sai aikalaisilta myönteisiä arvosteluja ja on sittemmin kohonnut Smithin arvostetuimmaksi runoksi. Smithillä oli vaikeuksia saada omakustanteelleen levitystä.[1] Arvostelut olivat aiempaa huonompia: Smithille ominainen fantastinen romantiikka oli mennyt muodista ja modernistinen, realistinen proosa hallitsi kirjamarkkinoita. 1910-luvun mittaan Smith alkoikin käsitellä lehtirunoissaan rakkauden ja luonnon kaltaisia aiempaa arkisempia aiheita.[11]

Smithillä oli vuosina 1923–1926 vakituinen palsta Auburn Journalissa. Hänen tekstinsä olivat lähinnä lyhyitä runoja. Niistä parhaat hän kokosi vuonna 1925 julkaistuun Sandalwood-kirjaan. Sekin oli omakustanne, jota Smith painatti vain 250 kappaletta.[1] Tämän jälkeen Smith ei enää kirjoittanut laajoja runokokonaisuuksia, vaikka pysyikin lajityypin harrastajana kuolemaansa saakka.[2]

Kioskikirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smithiä esittävä piirros. Wonder Stories, 1930.

Smith oli vuodesta 1915 alkaen kirjeenvaihdossa runoilija Samuel Lovemanin kanssa.[2] Vuonna 1922 Loveman näytti Smithin kirjeitä ja runoja kauhukirjailija H. P. Lovecraftille.[9] Vuonna 1922 Lovecraft lähestyi Smithiä ihailijakirjeellä, jossa hän kehui tämän tekstin kauneutta ja mielikuvitusta.[12] He olivat sen jälkeen kirjeenvaihdossa. Lovecraft kannusti Smithiä kirjoittamaan proosaa ja ehdotti, että tämä lähettäisi töitään Weird Tales -lehteen.[1] Vuonna 1923 perustettu lehti keskittyi yliluonnollisiin ja ”outoihin” tarinoihin. Smith alkoikin lähettää lehteen vuonna runojaan ja vuodesta 1925 myös proosaa.[13] Keskeinen motiivi proosan kirjoittamiselle oli rahan tarve.[1]

Lovecraftin vaikutuksesta Smith siirtyi kirjoittamaan ”weird fictionia”. Smith ei mielellään työskennellyt muille, joten kirjoittaminen oli luonteva tapa ansaita perheelle rahaa.[1] Smith ryhtyi päätoimiseksi proosakirjailijaksi vuonna 1929. Osasyynä aktiivisuuteen oli lokakuun 1929 pörssiromahdus ja yleinen talouden syöksykierre. Vuoteen 1937 mennessä Smith oli kirjoittanut noin sata novellia. Niistä yli puolet julkaistiin Weird Talesissa, ja 1930-luvun alussa lähes joka numerossa oli Smithin tarina. Hänen novellejaan julkaistiin myös Wonder Stories- ja Amazing Stories -lehdissä sekä useissa muissa pulp-lehdissä.[1] Lukijoiden parissa Smith tunnettiin suosittuna mutta mielipiteitä jakavana hahmona. Vastustusta herättivät tarinoiden irvokkaat aiheet ja poikkeaminen perinteisistä kioskikirjallisuuden kaavoista.[14]

Smith kävi kirjeenvaihtoa muiden Weird Tales -kirjailijoiden kanssa, tunnetuimpina H. P. Lovecraft ja Robert E. Howard.[1] Niin sanotussa Lovecraftin piirissä Smith oli Lovecraftin jälkeen arvostetuin ja vaikutusvaltaisin jäsen.[14] Smith kirjoitti jokaisesta novellistaan neljä tai viisi versiota, joiden tekstiä hän hioi huolellisesti. Kirjoittaessaan hän asettui usein vanhempiensa mökin lähellä sijainneiden puiden alle.[1]

Smithin omakustanteena julkaisema novellikokoelma The Double Shadow and Other Fantasies ilmestyi 1933. Se kävi heikosti kaupaksi.[1] Omakustanteen avulla hänen oli kuitenkin mahdollista julkaista sellaisia novelleja, joita sensuuriin taipuvaiset ja kaupalliset pulp-lehdet eivät helposti hyväksyneet.[2]

Smithin äiti kuoli syyskuussa 1935. Seuraavana vuonna Robert E. Howard teki itsemurhan, ja vuonna 1937 H. P. Lovecraft kuoli luonnollisiin syihin. Myöhemmin samana vuonna myös kuoli Timeus Smith.[1] Isänsä kuoleman jälkeen Smithillä oli keskittymisvaikeuksia[15] ja hän joi paljon.[16] Vuodesta 1940 alkaen hän kirjoitti jälleen, mutta harvakseltaan. Valmiiksi hän sai loppuelämänsä aikana vain runsaat kymmenen tarinaa. Lisäksi lehdissä ilmestyi joitakin hänen vanhemmista, julkaisematta jääneistä novelleistaan.[1]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Proosasta luovuttuaan Smith palasi runojen pariin.[2] Smith harrasti myös piirtämistä, maalaamista ja kuvanveistoa. Monet kuvista ja veistoksista esittivät erilaisia groteskeja hahmoja ja mielikuvituksellisia maailmoja. Useimmat teoksensa Smith myi muutaman dollarin hintaan, lahjoitti pois tai postitti kirjeystävilleen. Hän järjesti taidenäyttelyitä ainakin Auburnissa, San Franciscossa, Sacramentossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa. Montereyssä pitämässään näyttelyssä hän myös luki runojaan ääneen.[1]

August Derlethin ja Donald Wandrein Arkham House -kustantamo julkaisi vuonna 1942 Smithiltä kokoelman Out of Space and Time. Seuraavina vuosina Arkham House julkaisi Smithiltä useita novelli- ja runokokoelmia.[1] Vuosina 1952–56 Smith kirjoitti runomuotoiseen vuoropuheluun pohjautuvan teoksen The Dead Will Cuckold You, jota piti eräänä pääteoksistaan.[17]

Vuoteen 1954 mennessä Smith oli myynyt lähes kaiken vanhemmiltaan perimänsä maan. Samana vuonna hän avioitui Pacific Grovessa asuneen Carolyn Dormanin kanssa. Smith kieltäytyi myymästä kotitaloaan ja sitä ympäröivää maatilkkua, paikallisen liikemiehen painostuksesta huolimatta. Vuonna 1955 Smithin poissaolon aikana hänen kotiinsa murtauduttiin, minkä jälkeen Smith alkoi siirtää omaisuuttaan Pacific Groveen. Kotitalo paloi vuonna 1957.[1] Joidenkin arvioiden mukaan kyseessä oli tuhopoltto.[3] Tulipalossa tuhoutui suuri määrä Smithin käsikirjoituksia, joukossa mahdollisesti jokunen julkaisematon teksti. Tämän jälkeen Smith myi loputkin maastaan ja muutti Pacific Groveen.[1]

Viimeisinä vuosinaan Smith elätti itsensä hoitamalla muiden Pacific Groven asukkaiden puutarhoja. Vuonna 1953 hän sai sydänkohtauksen ja vuonna 1961 useita aivoinfarkteja. Smith kuoli nukkuessaan elokuussa 1961. Hän oli 68-vuotias.[1] Kuolemasta kerrottiin lyhyesti muutamissa kalifornialaisissa lehdissä.[2] Hänen ruumiinsa tuhkattiin, ja muutamaa vuotta myöhemmin tuhkat levitettiin lähelle hänen vanhempiensa mökin paikkaa.[1]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikutteet ja kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smith katsoi olevansa ennen muuta runoilija.[18] Hänen esikuviaan olivat Ambrose Bierce, Edward Markham ja George Sterling sekä muut Yhdysvaltain länsirannikon boheemikirjailijat.[19] Smithin runot määritellään yleensä osaksi Yhdysvaltain länsirannikon romanttista suuntausta, johon Biercen ja Sterlingin ohella kuuluivat muun muassa Joaquin Miller ja Nora May French. Smith oli suuntauksen viimeisiä edustajia.[1] Erityisen suuri vaikutus Smithiin oli Sterlingin fantastisella runolla ”A Wine of Wizardry” (1907). Smith oli jo aiemmin vienyt runouttaan kosmiseen suuntaan,[20] ja Sterlingin kiinnostus tähtitieteeseen rohkaisi häntä hylkäämään Poe-pastissit.[2]

Vuoden 1912 tienoilla Smith tutustui Charles Baudelairen Pahan kukkiin ja Pieniin proosarunoihin, joiden pohjalta hän kehitti oman proosarunotyylinsä.[2] Kielen opittuaan hän käänsi useita dekadenttien ja parnassolaisten runoja englanniksi.[7][21] Viimeisinä vuosikymmeninään Smith kirjoitti useita rakkausrunoja, joista osan hän omisti vaimolleen.[2]

Tutkijat ovat erimielisiä Smithin proosan esikuvista. Elämäkerturi Donald Sidney-Fryer kiisti lordi Dunsanyn ja H. P. Lovecraftin vaikuttaneen Smithin kirjallisuuteen merkittävästi. Päinvastaista mieltä on Lovecraft-tutkija S. T. Joshi, jonka mukaan Dunsany antoi esikuvan kuvitteellisille maille ja Smithin ivalliselle huumorille. Lovecraftin tuotanto puolestaan osoitti Smithille, että weird fictionia oli mahdollista kirjoittaa vakavana kirjallisuudenlajina. Smithin ja Lovecraftin lähestymistavat olivat tosin hyvin erilaiset, minkä he itsekin tiedostivat. Kumpikin kirjailija halusi pitäytyä omassa taiteellisessa näkemyksessään. Lovecraft myös teki näin, mutta Smith joutui perheensä taloushuolien vuoksi tekemään myönnytyksiä julkaisijoidensa toiveille. Hän kirjoitti tarinoita paljon ja oli valmis muokkaamaan niiden tyyliä toiminnallisempaan suuntaan, mikäli julkaisija sitä edellytti.[22]

Smith julkaisi useita itämaisia seikkailuja muun muassa Oriental Stories -lehdessä. Monet tarinoista olivat Beckford-vaikutteisia ja käsittelivät makaabereja aiheita. Yksi novelleista jopa sijoittuu Hirmuvaltiaan päähenkilön al-Wathiqin hallitsemaan Bagdadiin.[2] Lisäksi Smith käänsi ranskasta ja viimeisteli Beckfordin keskeneräisen tarinan ”The Third Episode of Vathek”.[1][6] 1930-luvun mittaan Smith vei tyyliään tieteiskirjallisuuden suuntaan, koska lajityyppi myi fantasiaa paremmin.[23]

Tyyli ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smithin tyylille ovat ominaisia värikkäät, painajaismaiset kuvaukset henkisestä ja moraalisesta rappiosta.[17] Brian Stablefordin (1997) mukaan hänen tuotantonsa ”on ranskalaisen dekadenssin suora perillinen – – ja vie suuntauksen laskelmoidun eksotiikan loogiseen päätepisteeseensä”. Parhaiten dekadentit vaikutteet näkyvät Smithin runossa ”The Hashish Eater” (1922) sekä Zothique-sarjan viimeisissä novelleissa.[21] Niiden tunnelma on amoraalinen: kertoja kuvaa outoja ja pelottavia asioita välinpitämättömästi, sadistisia ja groteskeja tapahtumia tuomitsematta.[17]

Nuoruudessaan Smith luki sanakirjoja ja tietosanakirjoja johdonmukaisesti läpi. Niiden vaikutus näkyi hänen laajassa sanavarastossaan, joka vilisi outoja ja vanhahtavia ilmauksia.[24] Smithin proosa on runollista, polveilevaa ja unenomaista, ja sen kuvailemat maailmat ovat mielikuvituksellisia.[21] Teksteissä esiintyy myös paljon keksittyjä sanoja, jotka eivät muistuta mitään todellisen maailman kieltä.[25] Tarinoissaan Smith ei juuri hyödynnä varhaisempaa mytologiaa tai kuvaile normaalin arkikokemuksen piiriin kuuluvia tapahtumia. Tyypillinen henkilöhahmo on sietämättömästä ikävystyneisyydestä kärsivä mies, jota uusien kokemusten etsiminen ajaa yhä oudompiin paikkoihin ja hillittömämpiin tekoihin. Lopullisena seurauksena on lähes poikkeuksetta pettymys ja tuhoutuminen.[21] The Encyclopedia of Science Fictionissa John Clute ja Peter Nicholls (2020) huomauttavat, että Smithin ”nokkela eksentrisyys” sekoittaa eri lajityyppejä ja pakenee vakiintuneita määritelmiä.[7]

Smithin novelleista noin kaksi kolmasosaa sijoittuu joko kuvitteelliseen muinaishistoriaan tai kaukaiseen tulevaisuuteen. Useimmat niistä sekoittavat tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa.[1] Aikakauden tieteiskirjallisuudelle poikkeuksellisesti Smith käsitteli teksteissään filosofisia ja psykologisia teemoja.[14] Fantasioidensa kautta Smith kuvasi pelkoa, surua, uteliaisuutta ja muita tunteita.[26] E. F. Bleilerin (1983) mukaan Smithin yleisin teema on äärimmäinen itsekkyys, jota seuraa yliluonnollinen rangaistus.[14] Ryan Harvey (2006) on toisaalta huomauttanut, etteivät tarinoiden henkilöhahmot välttämättä tuhoudu moraalisen tuomion seurauksena, vaan päähenkilön hirvittävä kuolema on tarinan sisäisen logiikan puitteissa täysin tavanomainen tapahtuma. Jos tarinassa onkin toisinaan siveä moraaliopetus, Smith itse ei vaikuta siihen uskovan.[17] Juri Nummelinin (2003) mukaan Smithin tuotanto heijastelee Lovecraftin piirin jäsenten pessimismiä: ”ihmisen osa on tuhoutua muinaisten jumalten ahdistamana, syömänä tai muuten silpomana. Ihmiset itsekin ovat pahoja ja turmeltuneita ja viehättyvät jatkuvasti pahuudesta.” Monissa tarinoissa päähenkilö tuhoutuu, koska ei kykene vastustamaan ”kuoleman kutsua”.[25]

Monissa novelleissaan Smith käsitteli eroottisia aiheita, kuten sadomasokismia ja nekrofiliaa.[17][25] Pulp-lehdet vaativat rohkeimpia kohtauksia sensuroitavaksi, eikä Smith vaivautunut korjailemaan sensuroituja tekstejä uusintapainoksia varten.[25] Brian Stablefordin (1997) mukaan on yllättävää, että Smith ylipäätään sai julkaistuksi äärimmäisiä rappiokuvauksiaan.[21] Osa alkuperäisversioista tuhoutui Smithin mökin tulipalossa, mutta osa on säilynyt, ja tuoreemmissa uusintapainoksissa käytetään usein alkuperäisiä versioita.[25]

Robert M. Pricen mukaan Smithin novellit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: Dunsany-vaikutteisiin fantasioihin, lovecraftilaisiin Cthulhu-kertomuksiin sekä ”perinteisiin kummitusjuttuihin”.[27] Markku Sadelehto pitää Smithin kauhutarinoista parhaana riivausaiheista kertomusta ”Genius loci” (1933).[28] Monet Smithin luomukset on sittemmin omaksuttu Cthulhu-taruston osaksi. Niistä tunnetuimpia ovat salatieteellisen Eibonin kirja sekä paha jumala Tsathoggua.[29] S. T. Joshin mukaan Smith ei varhaisessa vaiheessa kuitenkaan kirjoittanut Lovecraft-pastisseja, vaan Lovecraft pikemminkin sai vaikutteita Smithiltä. August Derlethille vuonna 1933 lähettämässään kirjeessä Smith arveli: ”Näyttää siltä, että olen aloittamassa mytologiaa.”[30] Smith allekirjoitti toisinaan kirjeensä Cthulhu-tarustoon viittaavalla lempinimellä ”Klarkash-Ton” ja myöhemmin signeerasi veistoksiaan kirjaimilla ”KA” eli ”Klark-Ashton”.[31]

Smithin maailmoissa dekadenteilta omaksuttu melankolinen ikävystyneisyys yhdistyi tieteellisestä maailmankuvasta ammentavaan ulkopuolisuuteen ja kylmään tunteettomuuteen.[21] Lovecraftin tavoin Smithin kauhu perustui ihmisen merkityksettömyyteen mahtavien kosmisten voimien armoilla.[21][32] Tieteistarinoissaan Smith ei yleensä piitannut todellisen tieteen havainnoista ja kuvasi tulevaisuuden pessimistisessä valossa.[7]

Omaelämäkerrallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet Smithin painajaismaisista ja raaoista aiheista todennäköisesti heijastelivat hänen pitkiä ja traumaattisia sairausjaksojaan, joita leimasivat sekä fyysinen että psyykkinen oireilu. Smithin isä oli ennen avioitumistaan matkustellut paljon, ja tämä saattoi olla eräs syy Smithin viehtymykselle eksotiikkaan. Mahdollisesti hän sai vaikutteita myös lapsuuden ympäristöstään, joka sijaitsi suuren vuoriston alarinteillä ja jossa kasvoi hedelmäpuita. Alueella oli paljon hylättyjä kaivoksia. Smithin aikuisiän tuotannossa esiintyy usein kaivoksia ja geologian sanastoa.[2] Osa Smithin luontokuvauksesta on realistista, ja esimerkiksi novellissa ”Laulavan liekin kaupunki” hän kuvailee elävästi kotinsa ympäristöä.[23]

Smithin viimeisiin novelleihin kuuluu vuonna 1952 valmistunut ”Morthylla”. Siinä nuori runoilija kyllästyy maallisiin nautintoihin ja joutuu levottomuuden valtaan.[17] Runoilija luopuu suurkaupungin houkutuksista ja vaeltaa hautausmaalle, missä hän rakastuu demonina esiintyvään naiseen. Totuuden paljastuessa päähenkilö pettyy ja surmaa itsensä. Todellisen onnen hän löytää vasta kuolemaa seuraavasta varjomaisesta rakkauden toisinnosta.[33] Novellissa runoilija myös pohtii unien alkuperää ja haaveilee löytävänsä maailman, josta unet ovat lähtöisin. Maailma ilman unia sen sijaan herättää runoilijassa pelkkää epätoivoa.[17]

Teossarjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Xiccarph-sarjan novelli ”The Flower-Women” oli Avon Fantasy Readerin kansikuvatarinana vuonna 1949. Taiteilija tuntematon.

Yksittäisten novellien lisäksi Smith kirjoitti kuusi löyhää jatkosarjaa. Niitä yhdistävät lähinnä yhteiset teemat ja tapahtumapaikat, mutta joissakin on myös pysyviä henkilöhahmoja. Monissa Smithin miljöissä toistuu asetelma vääjäämättä lähestyvästä tuhosta, jota odottaen rappeutuneen kulttuurin viimeiset edustajat elävät.[17][34][35][36] Miljööt ovat temaattisesti melko samanlaisia, ja E. F. Bleilerin mukaan ”kurjia paikkoja asua, jos ei satu olemaan sadistinen velho”.[14]

Hyperborea (10 novellia, kirjoitettu 1929–1957) on kuvitteellinen versio esihistoriallisesta Grönlannista, joka on hitaasti jäämässä mannerjään alle. Tarinoissa on satiirisia elementtejä, mustaa huumoria ja surrealistisia juonenkäänteitä. Toistuvia hahmoja ovat veijarivaras Satampra Zeiros, erakkovelho Eibon ja irvokas epäjumala Tsathoggua. Hyperborea-novellien ironinen kirjoitustyyli on vaikeaselkoinen, ja hänen eläessään tarinat kävivät huonosti kaupaksi. Sittemmin sarjan suosio on noussut, mikä on pitkälti groteskin huumorin ja Cthulhu-tarustosta otettujen vaikutteiden ansiota.[34]

Poseidonis (5 novellia, kirjoitettu 1929–1933) on Smithin tulkinta Atlantiksesta. Mantereen asukkaat käyttävät magiankaltaista, äärimmäisen edistynyttä tekniikkaa, joka ei kuitenkaan voi estää uppoamista. Kahdessa tarinassa esiintyy velho Malygris, mikä on kertakäyttöhahmoja suosineen Smithin tuotannossa poikkeuksellista. Joissakin novelleissa on viittauksia Hyperborea-tarinoihin, joten Poseidonis on niiden kronologinen seuraaja.[35]

Averoigne (11 novellia, julkaistu 1930–1941) on kuvitteellinen Etelä-Ranskan maakunta, jossa tapahtuu erilaisia yliluonnollisia kohtaamisia. Smithin muista sarjoista poiketen Averoignen outoudet ovat enimmäkseen perinteistä kauhukirjallisuuden kuvastoa, kuten vampyyrejä, ihmissusia, noitia ja lumottuja metsiä. Novellit ajoittuvat keskiajalle ja varhaismodernille aikakaudelle. Smithille poikkeuksellisesti tarinoissa on melko paljon inhimillisten tunteiden ja jopa rakkauden kuvausta. Myöhemmin Averoigne-novellit ovat jääneet Smithin fantastisempien tekstien varjoon.[36]

Mars (3 tarinaa, kirjoitettu 1931–1933) muistuttaa jossain määrin Edgar Rice Burroughsin John Carter -romaaneja. Smithin Mars on kuollut juuri ennen ihmisten tuloa. Marsilaiset ovat jättäneet jälkeensä synkkiä raunioita, joissa vaanivat oudot hirviöt ja muut kauhut. Huonon menekin vuoksi sarja jäi lyhyeksi, mutta nykyään sen novellit luetaan Smithin parhaimmistoon.[35]

Xiccarph (2 novellia, kirjoitettu 1932–1933) on tieteisfantastinen maailma. Se sijoittuu vieraalle planeetalle, jota hallitsee Maal Dweb -niminen velho. Kertomusten taiat ovat tosiasiassa äärimmäisen kehittynyttä teknologiaa. Smithin oli mahdollisesti tarkoitus kirjoittaa tarinoita lisää, mutta vuonna 1933 hänen aktiivisin kirjailijakautensa päättyi ja Xiccarph-sarja loppui. Sarjan ensimmäinen novelli ”The Maze of the Enchanter” oli sekä Smithin että ihailijoiden mieleen.[35]

Zothique (16 novellia, runo ja näytelmä, kirjoitettu vuosina 1932–1956) on Smithin teossarjoista laajin ja arvostetuin.[21] Se sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen kuolemaa tekevälle maapallolle, jonka viimeiset asukkaat harjoittavat hillitöntä irstailua ja mustaa magiaa. Zothique-novellien tarinat liikkuvat pitkälti kidutuksen, ruumiiden, hautojen ja elävien kuolleiden parissa. Joissakin novelleissa on myös eroottisia aineksia ja nekrofiliaa, ja tarinat päättyvät usein julmaan kohtalon ivaan.[17] Sarjan keskeisiä teemoja ovat perikato, suru ja menetys.[37]

Kuvataiteilijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smith oli innokas kuvataiteen harrastaja, ja hän kuvitti muutamia novellejaan itse. Hän suosi räikeitä värejä ja mielikuvituksellisia miljöitä. Usein piirrokset esittivät joko hänen omien novelliensa tai Lovecraftin tarinoiden hahmoja, ja niissä oli kummallisia rakennuksia ja kuvitteellisia kasveja.[1] Teosten esikuvaksi on veikkailtu ranskalaista symbolistia Odilon Redonia.[1]

Kuvanveistosta Smith innostui vuonna 1935.[1] Smith alkoi tehdä pehmeästä kivestä veistoksia kynäveitsen ja polttouunin avulla.[15] Hän suosi epätavallisia materiaaleja, kuten talkkia, saippuakiveä ja laavaa.[1] Ainakin yhdessä veistoksessa Smith käytti fossiloitunutta dinosauruksen luuta.[16] Monet veistoksista olivat groteskeja pieniä hahmoja, Cthulhu-taruston olentoja tai antiikin mytologian hahmoja.[1] Juri Nummelinin mukaan Smithin veistokset muistuttivat ”arkaaisia jumalankuvia”.[38] Niiden estetiikkaa on verrattu Pääsiäissaaren Moai-päihin ja Kolumbusta edeltäneen ajan intiaanikulttuureihin.[1]

Smith oli taiteilijana itseoppinut, ja Eldritch Dark -sivustolla hänen piirroksiaan kuvaillaan ”lapsekkaiksi” (naive).[1] Markku Sadelehdon mukaan ”Smithin yli 200 pienoisveistosta ovat keräilijöiden aarteita. Piirtäjänä ja maalarina hän oli vain lahjakas amatööri”.[39]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Smithiä verrataan usein Robert E. Howardiin ja H. P. Lovecraftiin.[7] Nykyään heihin viitataan toisinaan Weird Talesin ”kolmena suurena”.[40] Clute ja Nicholls kirjoittavat Howardin ja Lovecraftin olleen Smithin ainoat todelliset verrokit 1930-luvun kirjallisuudessa: Howard oli kertojana vetävämpi ja Lovecraft filosofina syvällisempi, mutta Smith oli kolmikosta ”hienostunein ja sivistynein”.[7]

Lovecraft ihaili Smithiä suuresti ja kirjoitti tästä jopa sonetin, jossa ylisti tätä ”Averoignen mustaksi ruhtinaaksi”, joka katselee ”muille näkymättömiä unten kuiluja”.[2] Novellissaan ”Pickmanin malli” (1927) Lovecraft mainitsee ohimennen Smithin ”vertahyytävät” avaruusmiljööt.[41] Esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1934) Lovecraft kirjoitti, että uudemman polven amerikkalaisista kauhukirjailijoista ”ei yksikään iske kosmisen kauhun säveliä yhtä hyvin” kuin Smith. ”Silkassa demonisessa outoudessa ja mielikuvien hedelmällisyydessä Smithiä ei luultavasti voita kukaan toinen kirjailija, elävä tai kuollut.”[42]

E. F. Bleilerin (1973) mukaan Smith käsittelee kiinnostavia ajatuksia ja ajalle epätyypillisiä teemoja, mutta hänen novellinsa ovat usein huonosti kirjoitettuja ja lankeavat helposti teennäiseen mahtipontisuuteen. Smithin eri fantasiamiljööt ovat Bleilerin mukaan jokseenkin samasta puusta veistettyjä. Bleiler katsoo Smithin hekumoivan kuolemalla ja poikkeavuuksilla ja pitää hänen vaikeaselkoista kieltään mauttomana. Vuonna 1983 julkaisemassaan yliluonnollisen kaunokirjallisuuden hakuteoksessa Bleiler piti Smithiä vaikeasti arvioitavana ja epätasaisena kirjoittajana.[14] Sittemmin Smithiä on myös arvostettu eräänä amerikkalaisen kauhukirjallisuuden mestareista.[38] Alan Gulletten (2006) mukaan Smithin vahvuuksina pidetään voimakasta mielikuvitusta ja kykyä luoda eksoottista tunnelmaa. Heikkouksiksi lasketaan ohuet henkilönhahmot ja yksinkertaiset juonet sekä yleinen kehittymisen puute proosakirjailijana. Gulletten mukaan Smithin proosaa ja proosarunoutta sekä erilaisia spekulatiivisen fiktion lajityyppejä yhdistelevää tyyliä ei voi arvioida perinteisen proosakirjallisuuden mittapuulla.[1]

Smith oli tärkeä miekka ja magia -kirjallisuuden edeltäjänä. Juhani Hinkkasen mukaan hänen novelleissaan ”oli sword and sorcery miltei valmiina. Niissä oli magiaa ja niissä oli miekkoja, vain sankareita puuttui”. Lopullisen muotonsa lajityyppi sai Howardin teksteissä vuodesta 1932 alkaen.[43] Brian Stablefordin mukaan Smithin ”ultradekadentit fantasiat” olivat keskeinen dark fantasy -alagenren innoittaja.[44] Smithin ”koristeellisen keinotekoinen” proosa ja kiinnostus ”nääntyviä kulttuureja” kohtaan innoittivat monia myöhempiä kirjailijoita, joista tunnetuimpia ovat Thomas Ligotti, Jessica Amanda Salmonson ja Darrell Schweitzer.[45] Smithin vaikutus näkyy myös Ray Bradburyn Marsin aikakirjoissa ja Jack Vancen Iltaruskon maassa.[15] Joissakin lähteissä Smith mainitaan kuoleva maapallo -alagenren tärkeänä kirjailijana.[46] Smithiä pidetään tällä perusteella merkittävänä tieteisfantasian kirjoittajana.[47] Toisaalta The Encyclopedia of Science Fictionin ”Dying Earth” -artikkeli ei mainitse Smithiä ensinkään.[48] Dekadentti Zothique-sarja on kuitenkin lajityypin tunnettuja edustajia.[49]

Smithin viimeisinä elinvuosina hänen parhaat työnsä pysyivät saatavilla pienilevikkisinä kokoelmina.[16] Ihailijoiden ja jäljittelijöiden myötä hänen maineensa alkoi vähitellen kasvaa.[7] 1970-luvulla ilmestyivät ensimmäiset Smith-käännökset.[50] Monet myöhemmät kirjailijat ovat tehneet löyhiä jatko-osia Smithin fantasia- ja Cthulhu-novelleihin.[51] Atlantislaisesta Tsathogguan ylipapista Klarkash-Tonista ovat kirjoittaneet sekä H. P. Lovecraft että nuoremmat kauhukirjailijat.[52] Vuonna 1999 ilmestyi John Pelanin toimittama The Last Continent, joka sisältää 19 uutta Zothique-novellia eri kirjailijoilta.[53]

Auburnissa on kaksi Smithin mukaan nimettyä katua: Poet Smith Drive ja Smith Court. Molemmat sijaitsevat lähellä hänen vanhempiensa mökin paikkaa.[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmassa Viimeinen hieroglyfi. Suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19571-5.

  • ”Viimeinen loitsu” (The Last Incantation, 1930).
  • ”Laulavan liekin kaupunki” (The City of the Singing Flame, 1931).
  • Saturnuksen portti” (The Door to Saturn, 1931).
  • ”Ennustuksen hirviö” (The Monster of the Prophecy, 1932).
  • Jäädemoni” (The Ice-Demon, 1933).
  • ”Malygriksen kuolema” (The Death of Malygris, 1934).
  • ”Kaksoisvarjo” (The Double Shadow, 1939).
  • Valkoinen mato” (The Coming of the White Worm, 1941).

Kokoelmassa Zothique. Suomentanut Eero Nurmi. Tampere: Vaskikirjat, 2021. ISBN 978-952-5722-73-4.

Antologioissa:

Suomennettu runo:

Smithin eläessä julkaistut kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Star-Treader and Other Poems. San Francisco: A. M. Robertson, 1912.
  • Odes and Sonnets. San Francisco: The Book Club of California, 1918.
  • Ebony and Crystal, Poems in Verse and Prose. Auburn: The Auburn Journal Press, 1922.
  • Sandalwood. Auburn: The Auburn Journal Press, 1925.
  • The Double Shadow and Other Fantasies. Auburn: The Auburn Journal Press, 1933.
  • Nero and Other Poems. Lakeport: The Futile Press, 1937.
  • Out of Space and Time. Sauk City: Arkham House, 1942.
  • Lost Worlds. Sauk City: Arkham House, 1944.
  • Genius Loci and Other Tales. Sauk City: Arkham House, 1948.
  • The Dark Chateau and Other Poems. Sauk City: Arkham House, 1951.
  • Spells and Philtres. Sauk City: Arkham House, 1958.
  • The Abominations of Yondo. Sauk City: Arkham House, 1960.

Myöhempiä kokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Emperor of Dreams. Toimittanut Stephen Jones. London: Gollancz, 2002. ISBN 0-575-07373-X.
  • The Black Diamonds. Edited by S. T. Joshi. New York: Hippocampus Press, 2002. ISBN 0-96732-152-2.
  • Selected Letters of Clark Ashton Smith. Sauk City: Arkham House, 2003. ISBN 0-87054-182-X.
  • The Sword of Zagan and Other Writings. New York: Hippocampus Press, 2004. ISBN 0-97-216445-6.
  • The Collected Fantasies of Clark Ashton Smith, Vol. 1–5. Edited by Scott Connors ja Ron Hilger. San Francisco: Night Shade Books, 2007–2009.
  • The Annotated Hashish-Eater. Edited by Donald Sidney-Fryer. New York: Hippocampus Press, 2008. ISBN 978-0-9793806-8-6.
  • The Miscellaneous Writings of Clark Ashton Smith. Edited by Scott Connors ja Ron Hilger. San Francisco: Night Shade Books, 2011. ISBN 978-1-59780-297-0.
  • The Complete Poetry and Translations of Clark Ashton Smith, Vol. 1–3. Edited by S. T. Joshi and David E. Schultz. New York: Hippocampus Press, 2012. ISBN 978-1-61498-048-3.
  • The Dark Eidolon and Other Fantasies. Edited by S. T. Joshi. New York: Penguin, 2014. ISBN 978-0-14-310738-5.
  • The Last Oblivion. Best Fantastic Poems of Clark Ashton Smith. Edited by S. T. Joshi and David E. Schultz. Second edition. New York: Hippocampus Press, 2021. ISBN 978-1-61498-240-1.
  • The Averoigne Chronicles. The Complete Averoigne Stories of Clark Ashton Smith. Edited by Ronald S. Hilger. New York: Hippocampus Press, 2021. ISBN 978-1-61498-320-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at Gullette, Allan: Clark Ashton Smith Biography Eldritch Dark. 19.9.2006. Viitattu 19.12.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Connors, Scott & Hilger, Ron: A Biography of Clark Ashton Smith The Miscellaneous Writings of Clark Ashton Smith. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  3. a b Sadelehto 1994, s. 7.
  4. a b Joshi 2014, s. IX.
  5. Joshi 2014, s. IX, XIX.
  6. a b Connors & Hilger 2009 (luku: ”The Third Episode of Vathek”).
  7. a b c d e f g Clute, John & Nicholls, Peter: Smith, Clark Ashton The Encyclopedia of Science Fiction. Päivitetty 30.7.2020. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  8. a b c Joshi 2014, s. XI.
  9. a b c Sadelehto 1994, s. 9.
  10. a b Joshi 2014, s. XII.
  11. Joshi 2014, s. XII–XIII.
  12. Joshi 2014, s. XIII–XIV.
  13. Ashley, Mike: Weird Tales. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1. Artikkelin verkkoversio (viitattu 17.12.2020). (englanniksi)
  14. a b c d e f Bleiler 1983, 458–459.
  15. a b c Sadelehto 1994, s. 10.
  16. a b c Joshi 2014, s. XIX.
  17. a b c d e f g h i Harvey, Ryan: The Fantasy Cycles of Clark Ashton Smith Part III: Tales of Zothique Black Gate. 2006. Viitattu 8.4.2017. (englanniksi)
  18. Lupoff, Richard A.: A Note on the Texts The Collected Fantasies, Volume 5: The Last Hieroglyph. 2010. Baen Books. Viitattu 16.12.2020. (englanniksi)
  19. Stableford 2009, s. 321.
  20. Joshi 2014, s. X.
  21. a b c d e f g h Stableford, Brian: Smith, Clark Ashton. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1. Artikkelin verkkoversio (viitattu 18.12.2020). (englanniksi)
  22. Joshi 2014, s. XVI–XVII.
  23. a b Joshi 2014, s. XVIII.
  24. Sadelehto 1994, s. 8.
  25. a b c d e Nummelin 2003, s. 183–186.
  26. Joshi 2014, s. XXI.
  27. Price 2008, s. ix.
  28. Sadelehto, Markku (toim.): Outoja tarinoita 4. Suomentanut Matti Rosvall. Helsinki: Jalava, 1992. ISBN 951-8954-95-X.
  29. Sadelehto, Markku: Esipuhe. Teoksessa Sadelehto, Markku (toim.): Musta kivi, s. 11. Suomentaneet Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Fan-sarja. Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20103-0.
  30. Joshi, S. T. & Schultz, David E.: Cthulhu Mythos (Internet Archive) An H. P. Lovecraft encyclopedia. 2001. Viitattu 22.2.2022. (englanniksi)
  31. Price 2008, s. v–vi.
  32. Stableford 2009, s. 377–378.
  33. Smith, Clark Ashton: Morthylla Eldritch Dark. 27.10.2006. Viitattu 24.4.2017. (englanniksi)
  34. a b Harvey, Ryan: The Fantasy Cycles of Clark Ashton Smith Part II: The Book of Hyperborea Black Gate. 2007. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  35. a b c d Harvey, Ryan: The Fantasy Cycles of Clark Ashton Smith Part IV: Poseidonis, Mars, and Xiccarph Black Gate. 2007. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  36. a b Harvey, Ryan: The Fantasy Cycles of Clark Ashton Smith Part I: The Averoigne Chronicles Black Gate. 2007. Viitattu 18.12.2020. (englanniksi)
  37. Murray, Will: Introduction to ’Tales of Zothique’ (Esipuhe Tales of Zothique -kokoelmaan) Eldritch Dark. 1995. Viitattu 24.4.2017. (englanniksi)
  38. a b c Nummelin 2013, s. 173–175.
  39. Sadelehto 1994, s. 10–11.
  40. Thomas, G. W.: The Sword & Sorcery of Clark Ashton Smith Dark Worlds Quarterly. 11.1.2020. Viitattu 17.12.2020. (englanniksi)
  41. Lovecraft, H. P.: Pickman’s Model. Kirjoitettu syyskuussa 1926, julkaistu alun perin Weird Talesin lokakuun 1927 numerossa. The H. P. Lovecraft Archive. Viitattu 9.1.2021. (englanniksi)
  42. Lovecraft, H. P.: H. P. Lovecraftin kootut teokset 6. Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia, s. 282–283. Suomentaneet Matti Rosvall ja Markku Sadelehto. Helsinki: Jalava, 2014. ISBN 978-951-887-500-3.
  43. Hinkkanen 1989, s. 7–11.
  44. Stableford 2009, s. 97.
  45. Stableford 2009, s. 101.
  46. Stableford, Brian: Dying Earth. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1. Artikkelin verkkoversio (viitattu 21.12.2020). (englanniksi)
  47. Stableford 2009, s. 145–146, 362, 378.
  48. Clute, John & Langford, David: Dying Earth The Encyclopedia of Science Fiction. 17.9.2013. Viitattu 21.12.2017. (englanniksi)
  49. Stableford 2009, s. 145–146. (”Clark Ashton Smith’s tales of Zothique provided a cardinal example, perfectly adapted to the extremism of his stylistic decadence, although an earlier precedent had been set by William Hope Hodgson in The Night Land.”)
  50. Joshi 2014, s. XX–XXI.
  51. Ks. esim. Price 2008, s. ix–x; sekä myös Pricen toimittamat Cthulhu-antologiat The Tsathoggua Cycle (Chaosium, 2005) sekä The Book of Eibon (Chaosium, 2006).
  52. Harms & Appel 1998, s. 168–169.
  53. Dodds, Georges T.: The Last Continent: New Tales of Zothique, edited by John Pelan The SF Site. 1999. Viitattu 8.4.2017. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Connors, Scott (toim.): The Freedom of Fantastic Things. Selected Criticism on Clark Ashton Smith. New York: Hippocampus Press, 2006. ISBN 0-9-7615-924-4. (englanniksi)
  • Clark Ashton Smith. The Emperor of Dreams. Dokumenttielokuva. New York: Hippocampus Press, 2018. ISBN 978-1-61498-232-6. (englanniksi) (DVD)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]