Tämä on lupaava artikkeli.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa
Supernatural Horror in Literature
Ensimmäinen erillislaitos vuodelta 1945.
Ensimmäinen erillislaitos vuodelta 1945.
Alkuperäisteos
Kirjailija H. P. Lovecraft
Kieli englanti
Genre essee, kirjallisuudentutkimus
Kustantaja Ben Abramson
Julkaistu 1945
Suomennos
Suomentaja Juri Nummelin (2013)
Matti Rosvall ja Markku Sadelehto (2014)
Kustantaja Savukeidas (2013)
Jalava (2014)
Sivumäärä 150
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Supernatural Horror in Literature) on yhdysvaltalaisen kirjailija H. P. Lovecraftin 28 000 sanaa pitkä essee, joka käsittelee kauhukirjallisuuden historiaa ja tilaa 1920- ja 1930-luvuilla. Lovecraft kirjoitti alkuperäisen esseen 1925–1927 ja täydensi sitä vuosina 1933–1934. Teksti ilmestyi ensimmäisen kerran The Recluse -lehdessä vuonna 1927 ja omana kirjanaan vuonna 1945.

Essee alkaa pelon biologisen ja kulttuurisen taustan pohdiskelusta ja käy sen jälkeen seikkaperäisesti läpi eurooppalaisen kauhukirjallisuuden vaiheet kirjoitusajankohtaan asti. Lovecraft käsittelee laajasti erityisesti goottilaista romaania ja weird fictionia. Pisimmin hän esittelee henkilökohtaisia suosikkejaan Edgar Allan Poeta ja Lordi Dunsanya. Lovecraft myös kehittelee teoriaa kosmisesta kauhusta, joka luo pelontunnetta vierauden ja välinpitämättömyyden avulla.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on Lovecraftin merkittävin essee. Suomeksi se on ilmestynyt kahtena käännöksenä vuosina 2013 ja 2014.

Essee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Ihmiskunnan vanhin ja voimakkain tunne on pelko, ja pelon vanhin ja voimakkain laji on tuntemattoman pelko.»

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on alkukielisenä runsaat 28 000 sanaa pitkä.[1] Esseessä on kymmenen lukua: 1) Johdanto; 2) Kauhutarinan aamunkoitto; 3) Varhainen goottilainen romaani; 4) Goottilaisen romaanin lakipiste; 5) Goottilaisen kirjallisuuden seuraamukset; 6) Aavemainen kirjallisuus mannermaalla; 7) Edgar Allan Poe; 8) Kauhuperinne Amerikassa; 9) Kauhuperinne Brittein saarilla; 10) Uudet mestarit.[2]

Esseen alussa Lovecraft spekuloi pelon esihistorialla ennen kuin siirtyy muinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen. Lovecraft käsittelee myös okkulttista kirjallisuutta, eurooppalaista epiikkaa, balladeja ja romanssikirjallisuutta sekä varhaismoderneja klassikoita, kuten William Shakespearea. Goottilaiselle romaanille ja sen jälkeläisille Lovecraft omistaa esseen kymmenestä luvusta neljä ja Edgar Allan Poelle vielä oman lukunsa. Lovecraft kirjoittaa pitkästi myös Poen jälkeisestä amerikkalaisesta ja brittiläisestä kauhukirjallisuudesta. Hän kommentoi yksityiskohtaisesti useita kirjailijoita ja teoksia ja mainitsee ohimennen kymmeniä muita. Goottilaisen romaanin suurinta klassikkoa Horace Walpolea Lovecraft pitää kevytmielisenä ja tahattoman koomisena. Poen uraa kuvaillaan ”kirjalliseksi päivänkoitoksi”, joka muutti sekä kauhugenren että novellikirjallisuuden pysyvästi. Modernin kauhun suurimmiksi mestareiksi Lovecraft nostaa Algernon Blackwoodin, Lordi Dunsanyn, M. R. Jamesin sekä Arthur Machenin.

Lovecraft kehittelee esseessään teoriaa kosmisesta kauhusta, joka kiistää ihmisen erityisaseman maailmankaikkeudessa ja katsoo universumin olevan välinpitämätön ja outo. Juuri vierauden tunne ja tuntemattoman pelko herättävät lukijassa voimakkaimman pelon. Kirjoittajan ei siksi pidä kuvailla ilmiöitä liian tarkasti tai rationaalisesti, vaan tyytyä vihjaamaan käsittämättömistä voimista ymmärryksen ja aistien ulkopuolella.

Esseen lopussa Lovecraft arvioi, että vaikka kauhu- ja fantasiakirjallisuuden laatu paranee jatkuvasti, sen arvostus ei todennäköisesti tule nousemaan, vaan se pysyy pienen ja ”erityisen herkän” yleisön harrastuksena. Kirjoittamishetkellä yliluonnollisen kirjallisuuden suosiosta kilpailevat sekä nousussa oleva kyyninen ja epäkunnioittava ”raskas realismi” että ”lisääntyvän mystisismin rinnakkainen liike”, joka okkulttisen ja uskonnollisen ahdasmielisyyden varjolla kiistää tieteen tulokset. Marginaalisuudestaan huolimatta kauhukirjallisuus on Lovecrtaftin mukaan ”oleellinen osa inhimillistä ilmaisua”.

Kirjoittaminen ja julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa sai kimmokkeen Lovecraftin kirjeystävältä W. Paul Cookilta, joka tilasi The Recluse -lehteensä artikkelin ”kauheasta ja eriskummallisesta kirjallisuudesta”. Lovecraft kirjoitti esseetä marraskuusta 1925 toukokuuhun 1927. Kirjoitusprosessin aikana Lovecraft luki weird fictionin klassikoita, joista monet olivat hänelle tuttuja jo entuudestaan. Suurin osa tekstistä valmistui huhtikuuhun 1926 mennessä. Tämän jälkeenkin Lovecraft tutustui kuitenkin uusiin kirjailijoihin ja teoksiin, joita käsitteleviä osuuksia hän lisäsi aiempaan käsikirjoitukseensa. Esseee ilmestyi The Recluse -lehden ainoassa numerossa elokuussa 1927 ja kattoi lehden pituudesta miltei puolet. Nykyään lehden alkuperäiskappaleiden arvo nousee tuhansiin dollareihin.[1][3]

Syksyllä 1933 ja elokuussa 1934 Lovecraft palasi esseen pariin täydentäen ja korjaillen sitä. Tarkistettu versio ilmestyi Fantasy Fan -lehdessä lokakuusta 1933 helmikuuhun 1935. Lehti lakkautettiin, ennen kuin esseen kaikki osat ehtivät ilmestyä. Kokonaisuudessaan pitempi versio ilmestyi ensimmäistä kertaa vuoden 1939 Lovecraft-kokoelmassa The Outsider and Others ja omana kirjanaan vuonna 1945.[3][1]

Essee ei täysimittaisena ilmestynyt Lovecraftin elinaikana. Kirjailijan ystäväpiirissä se levisi kuitenkin käsikirjoituksena laajalti.[4]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2013 suomenkielinen laitos.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on suomennettu kahdesti. Juri Nummelinin suomentama ja toimittama erillinen nide ilmestyi Savukeitaan kustantamana vuonna 2013. Seuraavana vuonna Matti Rosvallin ja Markku Sadelehdon käännös ilmestyi Jalavan kustantamassa H. P. Lovecraftin koottujen teosten kuudennessä ja viimeisessä osassa.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on Lovecraftin merkittävin essee. S. T. Joshi ja David E. Schultz ovat kuvailleet sitä ”erääksi hienoimmista kauhukirjallisuuden historian tutkielmista”.[1] Vuonna 1973 E. F. Bleiler piti Lovecraftin suurimpina virheinä lordi Dunsanyn ja Clark Ashton Smithin ylistämistä. Bleiler on myös huomauttanut, että Lovecraftia entuudestaan tuntemattomalle esseen sanavalinnat saattavat jäädä hämäriksi. Lovecraft saattaa esimerkiksi käyttää näennäisen kielteisiä ilmauksia, joiden avulla hän itse asiassa ylistää arvioimiensa tekstien pelottavuutta ja vastenmielisyyttä.[5] Joissakin arvioissa on moitittu Lovecraftin kankeaa kieltä, jolle ominaisia ovat pitkät virkkeet, monimutkaiset lauseenvastikerakenteet ja vaikeaselkoiset sanavalinnat.[6]

Juri Nummelin kirjoittaa toimittamansa suomenkielisen laitoksen esipuheessa, ettei Lovecraft tyydy luettelemaan ”teoksia eri ajoilta ja arvioimaan niitä erillään toisistaan”, vaan ”tekstissä näkyy vahva näkemys, joka tekee siitä elävän ja yhtenäisen”. Merkittävää on myös se, miten vähään tutkimuskirjallisuuteen pohjautuen Lovecraft onnistui kirjoittamaan kattavan ja asiantuntevan esseen, joka osoittaa laajaa lukeneisuutta.[7] H. P. Lovecraftin koottujen teosten esipuheessa Markku Sadelehto kirjoittaa: ”Hänen pitkissä ja polveilevissa virkkeissään on ideaa, ja usein niihin on haudattu ironinen näkemys kirjallisuuden merkityksestä maailmassa, jolla itsellään ei ole suurempaa merkitystä. – – Lovecraftin valinnat ja esittelyt ovat yleensä hyviä ja asiallisia, pahiten särähtää hänen kotijumalansa lordi Dunsany, jonka ohitse elämän juna on mennyt jo kauan sitten, pysähtymättä.”[4]

Keskisuomalaisen Juha Mäkinen arvosteli Nummelinin suomennoksen tuoreeltaan: ”Lovecraftin esseen suomentamista voi pitää kulttuuritekona. Toisaalta teksti kiinnostanee vain kirjailijan palavasilmäisimpiä faneja tai kauhukirjallisuuden historiasta kiinnostuneita.”[8] Risingshadow-sivustolla Juha Salmi piti Nummelinin selittäviä viitteitä hyvänä lisänä, jotka auttavat lukijaa ymmärtämään Lovecraftin lyhyitä viittauksia nykypäivänä tuntemattomiin kirjailijoihin ja kirjoihin. Alkuperäisen esseen suurin puute on Salmen mukaan se, ettei Lovecraft juurikaan käsittele esittelemiensä teosten ”mekaniikkoja”.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Joshi, S. T. & Schultz, David E.: An H. P. Lovecraft Encyclopedia. Westport, Connecticut – London: Greenwood Publishing Group, 2001. ISBN 9780313315787. Google-kirjat (viitattu 22.12.2020). (englanniksi)
  • Lovecraft, H. P.: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. Toimittanut ja suomentanut Juri Nummelin. Turku – Tampere: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-084-6.
  • H. P. Lovecraftin kootut teokset 6: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia. Suomentaneet Matti Rosvall ja Markku Sadelehto. Helsinki: Jalava, 2014. ISBN 978-951-887-500-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Joshi & Schultz 2001, s. 255.
  2. H. P. Lovecraftin kootut teokset 6, sivut 230–310.
  3. a b Nummelin 2013, s. 8–9.
  4. a b H. P. Lovecraftin kootut teokset 6, Markku Sadelehdon esipuhe (sivut 5–10).
  5. Nummelin 2013, s. 10, 12, 173–175.
  6. Nummelin 2013, s. 10.
  7. Nummelin 2013, s. 9.
  8. Mäkinen, Juha: H.P. Lovecraft: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Suom. Juri Nummelin. Savukeidas 2013. 150 s.). Keskisuomalainen, 21.1.2014. Viitattu 18.12.2020.
  9. Salmi, Juha: Arvostelu: H.P. Lovecraft: Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa. Risingshadow, 4.11.2013. Viitattu 18.12.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]