Pseudokäännös
Pseudokäännös, näennäiskäännös[1] tai valekäännös[2] on käännöksenä esitelty teksti, joka todellisuudessa julkaistaan ensimmäistä kertaa eikä perustu mihinkään erikieliseen alkutekstiin.[1] Pseudokäännökset on tarkoituksellisesti suunniteltu muistuttamaan käännöskirjallisuutta. Pseudokäännöstä käytetään toisinaan keinona julkaista kirjallisuutta, joka poikkeaa tyylillisesti valtavirrasta tai on luonteeltaan kriittistä.[3] Gideon Touryn mukaan lukijat suhtautuvat tavallisuudesta poikkeaviin teksteihin hyväksyvämmin, jos he uskovat niiden olevan vieraan kulttuurin tuotosta. Pseudokäännöksen avulla voidaan siten tuoda ja vakiinnuttaa olemassaolevaan kirjalliseen kulttuuriin siitä perinteisesti puuttuvia piirteitä.[4]
Pseudokäännöksiä tehtiin jo antiikissa, ja esimerkiksi apokryfeistä monet voidaan luokitella genreen kuuluviksi.[5] Pseudokäännöksien laatiminen oli hyvin yleistä varhaismodernissa kaunokirjallisuudessa. Menetelmän avulla voitiin väistää kritiikkiä ja välttää sensuuria, ja se oli myös keino alleviivata teoksen kuvaamien tapahtumien uskottavuutta ja opettavaisuutta.[6] Pseudokäännöksen avulla kirjailija voi näennäisesti tuottaa asemansa jo vakiinnuttaneita klassikoita ja näin epäsuorasti korottaa itsensä kanonisoitujen mestarien joukkoon.[7] Lajityyppiä edustavia tekstejä esiintyy myös uusimman ajan kirjallisuudessa. Tutkimuskirjallisuudessa käsite vakiintui kuitenkin vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla.[8]
Esimerkkejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Don Quijote (1605, ”arabiasta” espanjaksi, Miguel de Cervantes)[3]
- Persialaisia kirjeitä (1721, ”persiasta” ranskaksi, Montesquieu)[3]
- Cleveland (1731, ”englannista” ranskaksi, Antoine François Prévost)[3]
- Candide (1759, ”saksasta” ranskaksi, Voltaire)[3]
- Ossianin laulut (1761, ”gaelista” englanniksi, James Macpherson)[8]
- Mormonin kirja (1830, ”reformoidusta egyptistä” englanniksi, Joseph Smith)[1]
- Le Livre de Jade (1867, ”kiinasta” ranskaksi, Judith Gautier)[3]
- Bilitisin laulut (1894, ”muinaiskreikasta” ranskaksi, Pierre Louÿs)[3]
- White Poems ja Dream Masters (1965 ja 1989, ”kreikasta” englanniksi, David Solway)[3]
- The Beijing of Possibilities (2009, ”kiinasta” englanniksi, Jonathan Tel)[3]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c pseudokäännös Tieteen termipankki. 5.12.2014. Viitattu 9.4.2020.
- ↑ valekäännös Tieteen termipankki. 5.12.2014. Viitattu 7.4.2022.
- ↑ a b c d e f g h i Cellier-Smart, Catharine: Pseudo-Translations A Smart Translator's Reunion. 12.11.2012. Viitattu 9.4.2020. (englanniksi)
- ↑ Toury, Gideon: Enhancing Cultural Changes By Means of Fictitious Translations Israel: Tel Aviv University. Viitattu 9.4.2020. (englanniksi)
- ↑ Screnock, John: Traductor Scriptor: The Old Greek Translation of Exodus 1-14 as Scribal Activity, s. 80. Brill, 2017. ISBN 9789004336568. Google-kirjat (viitattu 12.4.2020). (englanniksi)
- ↑ Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia, eli Don Quijoten perilliset, s. v, 18–19, 25–26, 62–63, 76–78, 107–109, 115–116, 235–242. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-080-0.
- ↑ Venuti, Lawrence: The Scandals of Translation: Towards an Ethics of Difference, s. 34–35. New York: Routledge, 1998. ISBN 0415169291. Archive.org (viitattu 9.4.2020). (englanniksi)
- ↑ a b Rath, Brigitte: Pseudotranslation State of the Discipline Report. 1.4.2014. Viitattu 9.4.2020. (englanniksi)