Hyvinkään taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hyvinkään taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

19.–21. huhtikuuta 1918

Paikka:

Hyvinkää

Lopputulos:

saksalaiset valtaavat kaupungin

Osapuolet

Saksa Saksan keisarikunta

Punakaarti

Komentajat

Konrad Wolf

Oskari Koivula
Topias Harju
Jalmari Ranta

Vahvuudet

n. 3 000

300–500

Tappiot

21 kaatunutta

n. 50 kaatunutta

Hyvinkään taistelu käytiin Suomen sisällissodan aikana 19.–21. huhtikuuta 1918, kun Helsingin suunnasta edenneet Saksan Itämeren-divisioonan joukot valtasivat paikkakunnan sitä kolmen kuukauden ajan hallussaan pitäneiltä punaisilta. Saksalaiset hyökkäsivät Hyvinkäälle kolmesta eri suunnasta; Klaukkalan ja Nurmijärven suunnasta Hangon radan kautta sekä Tuusulan maantietä ja päärataa pitkin. Punaisten pääpuolustusasemat olivat Hangon radan varrella Hyvinkäänkylässä, jonka jälkeen kiivaita taisteluita käytiin myös asemanseudulla. Hyvinkään valtauksen jälkeen alkoi verinen jälkiselvittely, jonka yhteydessä valkoiset teloittivat toukokuun aikana noin 150 punaista tai sellaiseksi epäiltyä.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan syttyessä Hyvinkää oli noin 8 000 asukkaan kunta, joka oli vuotta aikaisemmin itsenäistynyt Nurmijärven pitäjästä. Paikkakunta oli vuosisadan vaihteesta lähtien ollut kahtiajakautunut varakkaisiin tilanomistajiin ja virkamiehiin sekä paikkakunnalle rautatien ja teollisuuden myötä saapuneisiin työläisiin. Hyvinkään suurin työllistäjä oli Yhdistyneet Villatehtaat. Vuoden 1905 suurlakkoon asti Nurmijärven pitäjässä olivat valtaa käyttäneet lähinnä paikalliset maanomistajasuvut, mutta yhteiskunnallisen murroksen myötä myös työväenliike sai vaikutusvaltaa.[1] Marraskuun 1917 yleislakon jälkeen Hyvinkään kunnallishallinto siirtyi vähitellen punaisille ja lopullisesti valta päätyi heidän käsiinsä helmikuun puoliväliin 1918 mennessä. Punaisten vallan aikana Hyvinkäällä surmattiin yhteensä 16 valkoista. Osallisina veritekoihin oli myös muualta tulleita punakaartilaisia.[2]

Saksan Itämeren-divisioonan noustua maihin Hangossa 3. huhtikuuta, se eteni rantarataa pitkin Helsinkiin, joka vallattiin 13. huhtikuuta. Samassa yhteydessä saksalaiset ottivat haltuunsa myös Helsingin pitäjän sekä pääradan varrella sijaitsevat Tikkurilan ja Malmin kylät. Helsingin taistelun jälkeen saksalaiset jatkoivat 19. huhtikuuta pohjoiseen kohti Tuusulaa, Keravaa ja Hyvinkäätä.

Hyvinkään punakaartin päällikkö Oskari Koivula (kesk.) ja Emil Ylen (vas.).

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisilta taisteluun osallistui noin 300–500 Hyvinkään punakaartin miestä ja naista, joilla oli tukenaan tykistöpatteri sekä panssarijuna. Pääosa hyvinkääläisistä oli tuolloin taistelemassa Satakunnan ja Hämeen rintamilla tai vankina Tampereella. Hyvinkään punakaartin päällikkönä toimi Oskari Koivula, jonka esimiehenä oli Riihimäelle sijoitetun piiriesikunnan ylipäällikkö Efraim Kronqvist. Paikalla oli todennäköisesti myös Viialasta saapunut sikäläisen punakaartin päällikkö Topias Harju. Hän johti Hyvinkäänkylässä käytyä puolustustaistelua, koska sen komppanianpäälliköllä Jalmari Rannalla ei ollut aikaisempaa rintamakokemusta. Hyvinkäänkylän esikunta toimi työväentalolla ja Hyvinkään esikunta puolestaan rautatieasemalla.[3]

Hyvinkäällä oli taistelua edeltävinä päivinä ainoastaan Hyvinkäänkylän komppania, pohjoiseen vetäytynyt Helsingin pitäjän punakaartin Tapanilan komppania sekä Lauri Karan johtama Hyvinkään punakaartin lentävä osasto. Paikkakunnalla oli myös yksittäisiä punakaartilaisia Turun ja Hangon seuduilta. 18. huhtikuuta Oskari Koivula lähetti viestin Viipuriin siirtyneelle punaisten yleisesikunnalle ja tiedusteli, pitääkö hänen vetäytyä Hyvinkäältä, vai jäädä paikoilleen taistelemaan. Antautuminen ei Koivulan mukaan tullut kyseeseen. Apujoukoiksi lähetettiin vielä saman päivän aikana Lohjalla ollut 1. Hyvinkään joukkue, joka oli osallistunut Hangon radan viivytystaisteluihin jo 6. huhtikuuta käydystä Karjaan taistelusta saakka. Vuorokautta myöhemmin Hyvinkäälle komennettiin vielä osia Lempäälässä taistelleista Hyvinkään punakaartin I ja II komppanioista.[3]

18.–19. huhtikuuta paikkakunnalla suoritettiin myös pakko-ottoja, joiden tarkoitus oli lisävoimien saamisen ohella varmistaa, etteivät punakaartin ulkopuolelle jättäytyneet miehet toimineet vihollisen hyväksi. Pakko-ottojen yhteydessä miehille selvitettiin Seuratalolla pidetyissä tilaisuuksissa työväenliikkeen tavoitteita ja päämääriä. Aseistakieltäytyneet vangittiin ja kuljetettiin Riihimäen varuskuntaan.[3]

Saksalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan Itämeren-divisioonasta taisteluun osallistui kenraalimajuri Konrad Wolfin johtama 95. reservijalkaväkiprikaati, johon kuului kolme jääkäripataljoonaa, vahvistuksinaan kolme polkupyöräkomppaniaa ja kaksi konekivääriosastoa sekä tykistöä ja panssarijuna.[3] Saksalaiset olivat jakaneet joukkonsa kolmeen osaan. Helsingin pitäjän kirkonkylästä lähti maanteitse etenemään majuri Godert von Redenin johtama pääjoukko, sivustatukinaan Klaukkalaa ja Nurmijärven kautta Hangon radan suuntaan edennyt osasto sekä päärataa pitkin edennyt polkupyöräkomppania, jota saattoi itserakennettu panssarijuna.[3]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten eteneminen Hyvinkäälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvinkäätä puolustaneiden punaisten pääpuolustusasemat olivat Hangon radan varressa Hyvinkäänkylän Hevosmäessä, jonka länsipuolella virtasi Vantaanjoki. Lisäksi pienempiä osastoja oli kauempana Hangon radan varrella Nopossa ja Nurmijärven Rajamäellä, pääradan varrella Palopurossa sekä Tuusulaan johtavan maantien varrella Nukarin Pengarkoskella. Hyvinkäänkylän joukkojen tukena oli tykkipatteri sekä rautatiellä liikkunut Panssarijuna N:o 5.[3][4]

Majuri Lothar von Brandensteinin johtama saksalaisten etujoukko lähti aamulla 19. huhtikuuta kohti Tuusulaa, jossa kreivi von Plessenin eskadroona joutui koko päivän kestäneeseen taisteluun punaisia vastaan. Tuusulassa etujoukoksi vaihtui kreivi zu Solms-Baruthin johtama eskadroona, joka onnistui iltaan mennessä etenemään vajaat kymmenen kilometriä Tuusulan pohjoispuolella sijaitsevaan Jäniksenlinnaan saakka. Pääradalla saksalaiset saavuttivat Keravan, jossa syntyi taistelu panssarijunan tukemia punaisia vastaan. Lopulta punaiset havaitsivat yhden saksalaisosaston etenevän maanteitse Keravan itäpuolelta kohti Järvenpäätä, ja päättivät saarrostuksen välttääkseen vetäytyä Hyvinkäälle. Tämän jälkeen saksalaiset pääsivät vapaasti etenemään viitisen kilometriä Hyvinkään aseman eteläpuolella sijaitsevalle Palopurolle saakka. Panssarijunastaan he joutuivat kuitenkin luopumaan jo ennen Jokelan kylää, kun punaiset olivat räjäyttäneet Palojoen ylittävän rautatiesillan.[5]

Seuraavana aamuna taisteluja käytiin Palopurolla, PengarkoskeIla ja Nopossa. Niiden aikana saksalaisten läntinen osasto saavutti Rajamäen, josta punaiset nyt alkoivat evakuoimaan joukkojaan ja perheenjäseniään kohti Hyvinkäätä. PengarkoskeIla punaiset irtaantuivat taistelusta jo ennen puoltapäivää, mikä avasi saksalaisille vapaan tien Rajamäen pohjoispuolella sijaitsevalle Nopon asemalle. Näin he pystyivät katkaisemaan radan ja keskeyttämään punaisten evakuoinnin, niin että ainoastaan yksi juna ehti pääsemään läpi. Noin kello 17 aikaan Rajamäeltä lähtenyt toinen juna pysäytettiin ennen Noppoa, jolloin siinä matkustaneet punaiset lähtivät pakenemaan kohti Kytäjää. He saivat peräänsä saksalaisosaston, jota vastaan Herusen kylässä käydyssä taistelussa kaatui ainakin 16 punakaartilaista.[5]

Illansuussa kaksi saksalaisosastoa aloitti etenemisen Noposta kohti Hyvinkäätä. Punaiset olivat kuitenkin hyvissä puolustusasemissa Hevosmäen harjulla, jonka vuoksi saksalaiset joutuivat jäämään asemiin Krissin kartanon edustalle tulvivan Vantaanjoen taakse. Alueella taisteltiin aina puoleenyöhön saakka, mutta eteenpäin päästäkseen saksalaisten olisi pitänyt ylittää punaisten miinoittamat rautatie- ja maantiesillat. Tämän johdosta he päättivät ryhmittää joukkonsa uudelleen seuraavana aamuna tehtävää hyökkäystä varten. Paikalle tuotiin lisäjoukkoja, niin että lopulta saksalaisia oli noin pataljoonan verran. Lisäksi Uudenkartanon pelloille ryhmitettiin kolme tykkipatteria.[5]

Taistelu Hyvinkäällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aamulla 21. huhtikuuta saksalaisten hyökkäys käynnistyi kello 7 alkaneella tykistökeskityksellä, joka kohdistui Hevosmäen eteläpäässä Åvikissa sijainneisiin punaisten puolustusasemiin. Punaiset onnistuivat torjumaan vihollisen ensimmäisen läpimurtoyrityksen, mutta saksalaiset pääsivät ylittämään Vantaanjoen pari kilometriä idempänä Kittelässä sijainnutta Rantalan siltaa pitkin, joka oli jätetty vartioimatta. Saksalaiset etenivät nyt kohti vihollisen selustaa, eikä punaisilla ollut mahdollisuutta lähettää vapaita reservejä torjumaan koukkausta. Punaiset päättivät jättää asemansa ja vetäytyä Hyvinkäänkylästä kohti neljän kilometrin päässä sijaitsevaa asemanseutua. Samaan aikaan saksalaiset aloittivat toisen saarrostusliikkeen, kun ratsumestari Ehrenkrookin johtama osasto kiersi idästä Ridasjärven kautta kohti Hyvinkään asemaa. Majamäen koulun paikkeilla saksalaiset kohtasivat idän suuntaa puolustaneita punaisia, jotka perääntyivät vasta vajaan kolmen tunnin taistelun jälkeen. Taisteluja käytiin myös Palopurossa, josta punaiset vetäytyivät Hyvinkäälle samaan aikaan kuin Majamäestäkin.[6]

Lopulta saksalaiset pääsivät hyökkäämään asemanseudulle kolmesta eri suunnasta. Asemankylässä he kohtasivat ankaraa vastarintaa ja joutuivat etenemään talo talolta, taistellen omista kellareistaan puolustautuneita punaisia vastaan. Vastarinnan ankaruuden selittää, että punaisten välittömästi Hevosmäen puolustuksen murtumisen jälkeen aloittama Hyvinkään evakuointi oli vielä pahoin kesken. Heidän perheitään siirrettiin maanteitse turvaan Hausjärvelle ja Riihimäelle, jonne väkeä evakuoitiin myös junilla. Punaisten jälkijoukot sekä rautatiellä kulkenut panssarijuna onnistuivat viivyttämään saksalaisia niin, että he saivat Hyvinkään haltuunsa vasta kello 16–17 välillä, jolloin paikkakunta oli jo lähes kokonaan tyhjennetty punaisista. Panssarijuna onnistui aiheuttamaan saksalaisille tappioita muun muassa nykyisen Paavolan kaupunginosan Välenojassa.[6]

Taistelun päätyttyä osa saksalaisista jatkoi kohti Riihimäkeä vielä myöhään samana iltana. Yksi osasto saapui kello 22 aikaan Herajoelle, jossa se joutui taisteluun Riihimäen puolustukseen ryhmittäytyneiden punaisten kanssa. Majuri von Redenin johtama osasto marssi kohti Erkylää, jossa se kello 23 aikaan joutui punaisten väijytykseen. Erkylän taistelussa kaatui kuusi saksalaista ja neljä punaista. Kolmas saksalaisosasto pääsi ilman vastarintaa etenemään Monnin seisakkeen tuntumassa sijaitsevaan Kerkkolaan. Pääosa saksalaisista kuitenkin yöpyi Hyvinkään asemankylässä ja jatkoi Riihimäelle vasta seuraavana aamuna. Riihimäen valtaus saatiin päätökseen myöhemmin saman iltapäivän aikana.[6]

Hyvinkään taistelussa kaatui 21 saksalaista ja ainakin 50 punaista. Lisäksi taistelu vaati ainakin kaksi siviiliuhria, kun äiti ja poika kuolivat saksalaisten tykistötulituksessa.[7]

Puolimatkan kylässä sijainnut punaisten joukkohauta vuonna 1920.

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvinkään valtauksen jälkeen saksalaiset pitivät paikkakuntaa hallussaan noin kymmenen päivän ajan, ennen kuin valkoiset saivat järjestettyä oman hallintonsa. Toukokuun loppuun asti jatkuneiden välittömien kostotoimien aikana teloitettiin yhteensä 150–160 punaista tai sellaiseksi epäiltyä. Saksalaiset teloittivat heti taistelun jälkeen yhdeksän vartiomiehinä toiminutta punakaartilaista, jotka olivat jääneet paikkakunnalle kuvitellessaan heitä kohdeltavan sotavankeina. Saksalaiset ilmeisesti kostivat teloituksilla punaisten Välenojassa surmaamat kolme haavoittunutta saksalaista sotilasta. Lisäksi valtauspäivänä kuoli kolme punaista epäselvissä olosuhteissa. Kaksi heistä oli ammuttu kodeissaan Hevosmäessä.[8] Tämän jälkeen tilanne rauhoittui puoleksitoista viikoksi, kunnes saksalaiset vapunpäivänä teloittivat 11 punaista hieman aseman pohjoispuolella sijaitsevassa Lippaan santaluiskassa. Ammutuista kuusi oli Hyvinkäältä ja viisi Nurmijärveltä. Seuraavana päivänä samassa paikassa teloitettiin vielä 16 punaista, jotka olivat saksalaisten Karkkilassa vangitsemia paikallisen työväenyhdistyksen johtomiehiä. He olivat antautuneet taisteluitta 25. huhtikuuta tehdyn sopimuksen nojalla. Ampujina toimivat saksalaiset, mutta teloituksen taustalla oli todennäköisesti Hyvinkään suojeluskunnan esikunta.[8]

3.–4. toukokuuta saksalaiset jättivät paikkakunnan ja valta Hyvinkäällä siirtyi valkoisille, jotka suorittivat ensimmäiset teloitukset kahden päivän kuluttua. Teloituspaikkaa oli nyt siirretty ratapenkereeltä hieman syrjempään nykyisen Sahamäen kaupunginosan suuntaan. Toukokuun loppuun mennessä valkoiset teloittivat Hyvinkäällä yhteensä 113 punaista, joka oli Helsingin jälkeen toiseksi eniten Uudenmaan läänin alueella.[8] Heidän joukossaan oli viisi naista, joista punakaartiin kuulumattomat 54-vuotias Hilda Maria Jakovleff ja 50-vuotias Augusta Vilhelmina Lehtonen olivat täysin syyttömiä. Teloitettujen naisten joukossa oli myös Hyvinkään lentävän osaston päällikön Lauri Karan puoliso Elsa Kara (o.s. Hietaniemi). Hänen teloituksensa on arveltu olleen kosto Neuvosto-Venäjälle paenneen Lauri Karan osallisuudesta sodan aikaisiin surmiin.[9]

Tuomiot jakoi valkoisten perustama sotaoikeus, jota johtivat Hyvinkään suojeluskunnan päällikkö Aleksander Olof Wilén (joissain lähteissä myös H. A. Wilén) ja apulaispäällikkö kreivi Isarias Gylling-Laorsi.[8] Muita jäseniä olivat muun muassa metsänhoitaja Kaarlo Tapiovaara, vanhassa väessä palvellut muurari Johan Fredrik Wallenius, varatuomari Gösta Sahlström, opettaja O. Alanko, apteekkari Emil Väyrynen, opettaja Kalle Heinilä, poliisimestari Albrecht Hornborg sekä aikaisemmin paikkakunnalla tuntematon opettaja ja lakimies Kaarlo Hile.[10] Kuulusteluja johti luutnantti Bengt Hornborg,[8] joka oli palvellut ratsumestarina Venäjän armeijassa ja taistelut itärintamalla.[11] Paikallisesta suojeluskunnasta oli neljä henkilöä mukana kaikissa teloituksissa. He saivat palkkioksi yleensä 100 markkaa jokaisesta teloituksesta tai vaihtoehtoisesti kenkiä ja vaatteita. Muistitieto kertoo, että esimerkiksi Elsa Karan ampuneelle nuorelle pojalle maksettiin sievoinen summa rahaa.[9]

28. toukokuuta Hufvudstadsbladetissa julkaistiin Hyvinkäällä sijainneen Kytäjän kartanon isännän Hjalmar Linderin kirjoitus Nog med blodbad!, jossa hän paheksui teloituksia ja kauhisteli vankileirien oloja. Hyvinkään teloitukset koskettivat Linderiä myös omakohtaisesti, sillä osa ammutuista karkkilalaisesta oli hänen omistamansa Högforsin tehtaan työntekijöitä.[9][12]

Hyvinkään taistelussa kaatuneiden saksalaisten hauta.

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvinkäällä kaatuneista saksalaisista 15 on haudattu rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan puistoon, jossa on myös muistomerkki.[13] Se paljastettiin Hyvinkään valtauksen vuosipäivänä 21. huhtikuuta 1921. Juhlatilaisuudessa oli puhumassa muun muassa Saksan lähetystön edustaja.[14] Ahdenkalliontien ja Agronomintien risteyksessa on punaisten surmaaman Ahdenkallion kartanon tilanhoitajan Martin Olinin muistomerkki.[15]

Taisteluissa kaatuneet punaiset haudattiin aluksi Puolimatkan koulun tuntumassa sijainneeseen joukkohautaan.[16] Keväällä 1939 eri puolille Hyvinkäätä haudattujen punaisten jäännökset siirrettiin Puolimatkan hautausmaalle, jossa toukokuun lopussa järjestettiin myös siunaustilaisuus. Joukkohaudalla on punagraniittinen muistomerkki.[17]

Lippaan teloituspaikalla Sahanmäen kaupunginosassa on vuonna 1967 valmistunut muistomerkki, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Oiva Hurme ja pystyttänyt Osuusliike Ahjo. Kesäkuussa 1968 järjestetyssä paljastustilaisuudessa puhui ministeri Viljo Virtanen. Teoksessa on kuvattuna pronssisen muistolaatan pinnasta nouseva avautuva kämmen. Se symbolisoi paikalle liian mataliin kuoppiin haudattuja vainajia, joiden kädet jäivät näkyville. Keväällä 1939 vainajat siirrettiin joukkohautaan Puolimatkan hautausmaalle. Vuonna 1990 nykyisten Niinistön- ja Kerkkolankatujen risteyksessä sijaitsevan teloituspaikan nimeksi annettiin Surujen puisto.[18][19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kronlund, Jarl: ”Hyvinkää itsenäisyyssodassa”, Tiede ja ase Vol 44, s. 154–205. Helsinki: Suomen Sotatieteellinen Seura, 1986. ISSN 0358-8882. Teoksen verkkoversio.
  • Ylitalo, Essi: "Innokas punikki". Hyvinkään punakaartilaisnaiset sisällissodan jälkiselvittelyissä 1918. Helsinki: Helsingin yliopiston Valtiotieteellinen tiedekunta, 2011. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 69–71. Helsinki: Atena, 2014. ISBN 978-952-30004-8-3.
  2. ↑ Kronlund 1986, s. 165, 167–168.
  3. ↑ a b c d e f Kronlund 1986, s. 171–174.
  4. ↑ Eerola, Jouni: ”Punaisen Suomen panssarijunat”, Sotahistoriallinen aikakauskirja 29, s. 149. Helsinki: Suomen Sotahistoriallinen Seura, 2010. ISSN 0357-816X. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ a b c Kronlund 1986, s. 176–178.
  6. ↑ a b c Kronlund 1986, s. 178–183.
  7. ↑ Kronlund 1986, s. 185.
  8. ↑ a b c d e Kronlund 1986, s. 186, 188–193.
  9. ↑ a b c Ylitalo, 2011. s. 37–40.
  10. ↑ Ylitalo, 2011. s. 44.
  11. ↑ Harjula, Mirko: Ryssäupseerit. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956, s. 438. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
  12. ↑ Kronlund 1986, s. 193–194.
  13. ↑ Kaatuneiden saksalaisten sotilaiden muistomerkki ja hauta 9.12.2015. Hyvinkään kaupunki. Arkistoitu 9.8.2017. Viitattu 27.3.2017.
  14. ↑ Vapaussodan muistomerkin paljastustilaisuus MUISTAJA museotietokanta. Viitattu 27.3.2017. [vanhentunut linkki]
  15. ↑ Ahdenkallion kartanon tilanhoitajan muistomerkki 9.12.2015. Hyvinkään kaupunki. Arkistoitu 28.3.2017. Viitattu 27.3.2017.
  16. ↑ Hyvinkäällä kansalaissodassa kaatuneiden punaisten hautapaikka Puolimatkassa MUISTAJA museotietokanta. Viitattu 27.3.2017. [vanhentunut linkki]
  17. ↑ Punaisten muistomerkit: Hyvinkää 2006. Työväenmuseo Werstas. Arkistoitu 28.3.2017. Viitattu 27.3.2017.
  18. ↑ 1918 teloitettujen punaisten muistomerkki 9.12.2015. Hyvinkään kaupunki. Arkistoitu 30.6.2016. Viitattu 27.3.2017.
  19. ↑ 1918 kaatuneiden punaisten muistomerkin paljastustilaisuus MUISTAJA museotietokanta. Viitattu 27.3.2017. [vanhentunut linkki]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Muistitietoja vuosien 1917-18 tapahtumista Hyvinkäällä. Hyvinkää: Keräystoimikunta, 1971.
  • Tukkinen, Tauno: "Kadonnut kapinassa". Hyvinkään punaisten henkilötappiot 1918. Karjalohja: TT, 2002. ISBN 951-98363-4-9.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hyvinkään_taistelu&oldid=22173757”