Apollinarismi

Apollinarismi oli idän piispa Apollinaris Laodikealaisesta (n. 310-390) nimensä saanut 350-luvulla kehitetty kristologia, jonka mukaan ihmiseksi tullessaan jumalallinen Logos ei ottanut koko ihmisluontoa itselleen (jossa tapauksessa Hän olisi ollut yhtä syntinen kuin ihmiset), vaan oli yhdistänyt jumalallisen ja inhimillisen yhdeksi. Ellei näin olisi ollut, jumalallinen ei saattaisi läpäistä inhimillistä (kts. perikoreesi), so. ihminen ei voisi muuttua Jumalan kaltaiseksi eikä pelastua.

Liittyen uusplatonistiseen antropologiaan, joka käsitti ihmisen sieluksi, joka oli ruumiissa sen elämää antavana prinsiippinä, Apollinaris esitti (mm. Athanasiukseen liittyen ja areiolaisuutta kiivaasti vastustaen), miten Logos oli ottanut sielun ja järjen paikan lihaksi tulleessa Kristuksessa ja liittynyt niin täydellisesti ruumiiseen, että syntyi fyysis-biologinen kokonaisuus; inkarnaatiota tuli niin ollen kuvata 'jumalallisen Logoksen yhdeksi lihaksi tulleeksi luonnoksi' (Joh. 1:14). Siksi koko lihaksi tullutta Kristusta voitiin lähestyä rukoillen samoin kuin voitiin pitää kiinni siitä, että eukaristiassa nautittiin Kristuksen jumalalliseksi muuttunut liha. Kristus oli omaksunut ainoastaan ihmisen ruumiin mutta ei sielua eikä järkeä.

Monet pitivät apollinarismia itsestäänselvästi oikeana, mutta se herätti myös ankaraa arvostelua ja sitä pidettiin dokeettisena, koska se ei opettanut Kristuksen olevan täydellisesti ihminen; lisäksi mm. Gregorius Nazianzolainen esitti, että inhimillinen sielu ja järki saattoivat pelastua vain, jos Kristus oli omaksunut ne tullessaan ihmiseksi.

Aikanaan Aleksandrian koulukunnan kannattamalle apollinarismille (Kristuksella yksi 'sekoittunut' luonto) vastakkaiseksi näkemykseksi muodostui Antiokian koulukunnan omaksuma nestoriolaisuus (Kristuksella kaksi erillistä luontoa, jotka yhtyvät toisiinsa).