The Alan Parsons Project

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 20. lokakuuta 2020 kello 12.43 käyttäjän Miihkali (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
The Alan Parsons Project
Alan Parsons esiintymässä The Alan Parsons Live Projectin kanssa vuonna 2017.
Alan Parsons esiintymässä The Alan Parsons Live Projectin kanssa vuonna 2017.
Tiedot
Toiminnassa 1975–1990
Tyylilaji progressiivinen pop
progressiivinen rock
elektroninen musiikki
aikuisrock (1980-luvulla)
soft rock (1980-luvulla)
synth pop (1980-luvulla)
Jäsenet

Alan Parsons
Eric Woolfson

Levy-yhtiö

Charisma, Arista
Aiheesta muualla
Kotisivut

The Alan Parsons Project (APP) oli brittiläinen progressiivinen rockyhtye, jonka Alan Parsons ja Eric Woolfson perustivat vuonna 1975. Yhtye oli koko elinkaarensa ajan studioprojekti, eikä se konsertoinut lainkaan, sillä Woolfson ja Parsons näkivät itsensä ensisijaisesti säveltäjinä ja tuottajina eivätkä esiintyjinä. The Alan Parsons Project julkaisi vuosien 1976 ja 1987 välillä yhteensä kymmenen albumia. Suosituimmillaan yhtye oli 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa, jolloin se oli yksi suosituimmista taiderock-yhtyeistä.

Parsons ja Woolfson olivat yhtyeen ainoat varsinaiset jäsenet. Heidän lisäkseen yhtyeen jokaisella albumilla soitti kitaristi Ian Bairnson. Muita pitkäaikaisia jäseniä olivat basisti David Paton ja orkestraatioista vastannut Andrew Powell. Osa yhtyeen soundia olivat vaihtuvat laulusolistit. Yhtyeen suurimmat hitit ”Time”, ”Eye in the Sky” ja ”Don’t Answer Me” lauloi Eric Woolfson. Tunnettuja kappaleita ovat myös Lenny Zakatekin laulamat ”I Wouldn’t Want to Be Like You” ja ”Games People Play”.

Kaikki The Alan Parsons Projectin levyt olivat konseptialbumeja. Musiikillisesti yhtye määritellään yleensä progressiiviseksi rockiksi tai progressiiviseksi popiksi. Vaikka sävellykset sinänsä olivat yksinkertaisia ja radioystävällisiä, niiden sovitukset olivat kunnianhimoisia ja hyödynsivät sekä orkesterisovituksia että syntetisaattoreilla tuotettuja äänimassoja. Yhtye sai useita Grammy-ehdokkuuksia parhaiten tuotetusta levystä, ja sen toista albumia I Robot (1977) pidetään elektronisen musiikin edelläkävijänä. Vaikka yhtye oli aikanaan erittäin suosittu, sen jälkimaine progressiivisen rockin harrastajien parissa on ollut melko kielteinen, ja sen albumeja on arvosteltu mahtipontisiksi ja ylituotetuiksi. Elektronisen musiikin ja popin parissa The Alan Parsons Projectin vaikutus on ollut kestävämpi.

1980-luvun myötä The Alan Parsons Projectin musiikkiin ilmestyi enenevässä määrin aikuisrockin ja valtavirran popin elementtejä. Vuosikymmenen puolivälistä alkaen yhtyeen suosio laski, ja yhtyeen viimeinen albumi Gaudi ilmestyi 1987. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi vielä Parsonsin ja Woolfsonin yhteistyöprojektina toteuttama Freudiana, jota ei kuitenkaan enää julkaistu The Alan Parsons Projectin nimellä. Woolfson teki sen jälkeen APP:n musiikkiin pohjautuvia musikaaleja, kun taas Alan Parsons siirtyi soolouralle.

Historia

Perustaminen (1974–1976)

Alan Parsons soitti 1960-luvulla The Earth -nimisessä bluesyhtyeessä ja työskenteli Abbey Roadin studioilla, missä hän äänitti muun muassa The Beatlesia ja Pink Floydia. Työkiireiden vuoksi hän erosi The Earthista ja alkoi keskittyä pelkästään äänitystekniikkaan ja tuottamiseen. Myös Eric Woolfson työskenteli Abbey Roadilla, ja hänen kirjoittamansa kappale ”Sole” nousi 1970-luvun alussa Ranskassa listaykköseksi. Woolfsonia harmitti, että menestyksestä huolimatta hän oli kotimaassaan jäänyt tuntemattomaksi. Parsons taas oli turhautunut, koska useampi hänen tuottamansa albumi oli noussut Britanniassa listojen kärkeen, mutta se ei näkynyt hänen tuloissaan.[1]

Vuonna 1974 Parsons tapasi sattumalta studioilla Woolfsonin, joka ryhtyi hänen managerikseen. Woolfson lupasi hankkia Parsonsille levytyssopimuksen ja rahaa omien projektiensa toteuttamiseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti Edgar Allan Poe -teemaista projektia ja tarjosi Parsonsin käyttöön itse kirjoittamaansa materiaalia.[2] Koska Woolfson oli yhtyeen manageri ja koska Parsons oli saanut näkyvyyttä työskenneltyään kuuluisien rock-yhtyeiden kanssa, Woolfson nimesi 20th Century Recordsiin lähettämänsä ehdotuksen ”The Alan Parsons Projectiksi”. Levy-yhtiö piti konseptista, minkä seurauksena nimi jäi elämään.[3] Yhtye perustettiin vuonna 1975.[4] Vaikka projekti nimettiin Parsonsin mukaan, sen albumit syntyivät Parsonsin ja Woolfsonin tiiviin yhteistyön tuloksena.[5]

The Alan Parsons Project ei ollut varsinainen yhtye. Vaikka sessiomuusikoiden käyttö aiheuttikin toisinaan väärinkäsityksiä, Parsons ja Woolfson olivat projektin ainoat viralliset jäsenet.[3][6] Miesten visiona oli tehdä musiikkia samaan tapaan kuin auteur-ohjaajat tekivät elokuvia: Alfred Hitchcockin ja Stanley Kubrickin kaltaiset ohjaajat olivat nostaneet ohjaajan yksittäisiä tähtinäyttelijöitä keskeisemmäksi huomion kohteeksi, ja Woolfson uskoi, että tuottajan rooli tulisi musiikissa korostumaan samalla tavoin.[3][7]

Parsons oli hiljattain tuottanut Pilot-yhtyeen hittisinglen ”Magic”, joten sessiomuusikoiksi otettiin Pilotin jäseniä. Myöhemmillä albumeilla kokoonpanot vaihtelivat kuitenkin huomattavasti.[8] Koska APP:n keulahahmo oli tuottaja eikä soittaja, näyttävän lavashow’n järjestäminen olisi ollut vaikeaa. Parsons ja Woolfson eivät edes olleet kiinnostuneita live-esiintymisistä, joten he päättivät, ettei projekti konsertoisi lainkaan.[9] Parsons itse myöhemmin katui päätöstä, koska arveli sen vieneen yhtyeeltä mahdollisuuden ”jättimäiseen” suosioon.[10]

Tales of Mystery and Imagination -nimen saanut albumi äänitettiin Pathway-studiolla Islingtonissa.[11] Se ilmestyi Charisma Recordsin julkaisemana vuonna 1976 ja menestyi yllättäen hyvin.[12] Parhaiten albumi menestyi Saksassa ja Kanadassa, joissa se myi vuosikymmenen loppuun mennessä platinalevyyn oikeuttavan määrän.[13][14] Kotimaassaan Britanniassa sille myönnettiin hopealevy loppuvuodesta 1978.[15] Single ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” nousi Yhdysvalloissa parhaan 40 joukkoon.[16] Samana vuonna Parsons tuotti Al Stewartin albumin Year of the Cat. Albumi menestyi hyvin erityisesti Yhdysvalloissa, mikä toi näkyvyyttä myös The Alan Parsons Projectille.[17]

Läpimurto (1977–1979)

The Alan Parsons Projectin ensimmäinen levytyssopimus oli koskenut vain yhtä albumia, mutta Tales of Mystery of Imaginationin menestyksen myötä yhtye sai kymmenen albumin sopimuksen Arista Recordsilta.[3][4][18] Woolfsonin alkuperäisenä suunnitelmana oli jatkaa Edgar Allan Poen parissa, mutta Arista Records ei halunnut julkaista jatko-osaa toisen yhtiön julkaisulle. Teemaksi valikoitui sen sijaan tieteiskirjallisuus ja erityisesti Isaac Asimovin Robotit. Kirjasarjan mukaan nimetty I Robot -albumi ilmestyi 1977 ja se käsittelee robotteja, tekoälyn vaaroja ja vapaan tahdon ongelmaa.[19] Taustayhtyeenä jatkoivat Pilotin jäsenet, joskin Woolfson korvasi sairastelleen kosketinsoittaja Billy Lyallin. Jokaisessa kappaleessa lauloi eri henkilö.[20]

I Robot myi Yhdysvalloissa platinaa, Kanadassa tuplaplatinaa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa hopeaa.[13][15][21] Albumin menestystä auttoivat samana vuonna elokuvateattereihin tulleet tieteiselokuvat Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys.[4] Yhdysvalloissa I Robot sijoittui parhaimmillaan 10 suosituimman joukkoon, kun taas single ”I Wouldn’t Want to be Like You” saavutti sijan 36. I Robotin miljoonamyynti vakiinnutti APP:n aseman suosituimpien taiderock-yhtyeiden joukossa.[22] Musiikillisesti albumi oli merkittävä edelläkävijä elektronisten soittimien ja sekvensserien käytössä.[20]

Yhtyeen kolmas albumi Pyramid ilmestyi 1978. Sen aiheena oli aikakauden kiinnostus pyramideihin ja niiden väitettyihin yliluonnollisiin ominaisuuksiin. Egyptologia yleisemminkin oli albumin innoituksen lähteenä, mutta äänimaailmassa, kansitaiteessa sekä kappaleissa ”Voyager” ja ”Hyper-Gamma-Spaces” viitattiin myös futuristisiin teemoihin.[23][24] Pyramidin kaupallinen menestys oli hieman I Robotia huonompi, sillä Yhdysvalloissa sen levymyynti riitti vain kultalevyyn, kun taas Britanniassa Pyramidille ei myönnetty edes hopealevyä.[15][21] Kanadassa ja Saksassa albumi myi kuitenkin platinalevyyn oikeuttavan määrän.[13][14] Albumi oli lisäksi ehdolla parhaiten tuotetun albumin Grammy-palkinnon saajaksi. Kappaleita ”Voyager” ja ”What Goes Up” käytettiin elokuvassa Jääunelmat (1978), mikä toi yhtyeelle Grammy-ehdokkuuden myös parhaasta elokuvan tai TV-sarjan ääniraidasta. Samana vuonna Parsons ja Woolfson perheineen muuttivat Monacoon.[4]

”Uusi mestariteos mieheltä joka kykenee mahdottomaan.” Eve-albumin tuoreeltaan ilmestynyt mainos.

Vuoden 1979 albumin Even oli alkujaan tarkoitus kertoa historian merkittävistä naisista, kuten Jeanne d’Arcista. Lopullinen albumi käsitteli kuitenkin laajemmin naiseutta ja naisten kohtaamia vaikeuksia maailmassa, jossa päätöksiä tekevät lähinnä miehet. Woolfson oli pettynyt albumin kansikuvaan, joka esittää hunnutettuja, arpien ja paiseiden peittämiä naisia.[25] Monet albumin sanoituksista oli kirjoitettu sovinististen hahmojen näkökulmasta, ja niillä oli ”You Lie Down with Dogsin” ja ”I’d Rather be a Manin” kaltaisia nimiä. Eve sai mainetta naisvihamielisenä albumina, ja esimerkiksi rock-kriitikko Robert Christgau kuvaili yhtyeen jäseniä tusinatavaraa tuottaviksi ”taiderock-eunukeiksi”, joiden seksuaalinen turhautuminen on ilmeisen ansaittua.[26] Kohusta huolimatta albumi menestyi varsin hyvin ja myi Kanadassa jälleen platinaa sekä lukuisissa muissa maissa kultaa.[13][14][21][27][28] Se sai myös Grammy-ehdokkuuden parhaiten tuotetusta albumista.[4] Nykyään Eveä pidetään kuitenkin yleisesti APP:n huonoimpana 1970-luvun albumina.[29]

Even julkaisun aikoihin yhtyeen välit Arista Recordsiin tulehtuivat. Parsonsin ja Woolfsonin mielestä Arista vaati heiltä liian tiukkaa äänitysaikataulua, joten he äänittivät kolmessa päivässä joukon atonaalisia instrumentaaleja. The Sicilian Defence -niminen tuotos toimitettiin Arista Recordsille samaan aikaan Even kanssa. Parsonsin ja Woolfsonin odotusten mukaisesti The Sicilian Defence hylättiin, minkä jälkeen he vuorostaan perustelivat Aristan rikkoneen levytyssopimusta, koska se kieltäytyi julkaisemasta heidän albumiaan. Kiistan päätteeksi Parsons ja Woolfson neuvottelivat Aristan kanssa edullisemman sopimuksen.[30]

Vuosikymmenen vaihteessa Pat Benatar julkaisi oman versionsa I Robot -albumin kappaleesta ”Don’t Let it Show”. Yhtye oli nyt niin suosittu, että eräs EMI:n Saksassa sijainnut tehdas prässäsi ajoittain pelkkiä The Alan Parsons Projectin levyjä.[4] Levyjen yhteenlasketuksi myynniksi arvioitiin vuosikymmenen loppuun mennessä yli viisi miljooonaa kopiota. Kotimaassaan Britanniassa yhtyeen suosio jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi.[31]

Suosion huipulla (1980–1984)

Parsons ja Woolfson muuttivat vuonna 1980 takaisin kotimaahansa Britanniaan. The Alan Parsons Projectilta ilmestyi samana vuonna albumi The Turn of a Friendly Card, joka toi yhtyeelle jälleen Grammy-ehdokkuuden.[4] Albumin teemoina olivat uhkapelaaminen ja siihen verrattavissa olevat, jokapäiväisen elämän riskit. Aiheen valintaan vaikuttivat Parsonsin ja Woolfsonin Monacossa viettämät vuodet.[32] Albumi nousi kymmenen suosituimman joukkoon kahdeksassa maassa;[33] platinaa se myi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.[13][21] Albumilta julkaistiin kaksi singleä: ”Games People Play” ja ”Time”. Molemmat menestyivät hyvin, ja erityisesti ensin mainitusta on muodostunut eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista.[34] Jälkimmäisen esitti aiemmin vain taustoja laulanut Woolfson, joka siitä eteenpäin lauloi monissa yhtyeen suosituimmista kappaleista.[35]

Vuoden 1982 albumi Eye in the Sky erosi aiemmista, koska sitä ei ollut kirjoitettu minkään tietyn teeman ympärille, vaan kokonaisuudelle kehitettiin yhtenäinen konsepti vasta jälkeenpäin. Parsonsin mukaan yhtye halusi tietoisesti tehdä eroa aiempaan tuotantoonsa, sillä se oli suureellisten konseptialbumiensa myötä saanut omahyväisen maineen.[36] Teemaksi tuli lopulta tarkkailu ja valvonta. Albumin kuvasto otti hienovaraisia vaikutteita George Orwellin romaanista Vuonna 1984,[37] ja löyhään tieteiskirjallisuuden teemaan kytkeytyi myös sen nimi, joka on sama kuin Philip K. Dickin vuonna 1957 ilmestyneellä romaanilla.[38] Musiikillisesti albumi vei yhtyettä kaupallisempaan suuntaan ja toi siihen entistä voimakkaampia vaikutteita pehmorockista ja popmusiikista.[39]

The Turn of a Friendly Cardin menestyksen myötä yhtyeellä oli jo valmiiksi paljon näkyvyyttä, ja singlenä julkaistun nimikappaleen myötä Eye in the Skysta tulikin APP:n menestynein albumi.[40] Parhaan tuotannon Grammy-ehdokkuuden saanut albumi[4] nousi Yhdysvalloissa parhaan kymmenen joukkoon noussut ensimmäisenä APP-albumina sitten I Robotin.[41] Albumi myi Kanadassa tuplaplatinaa,[13] neljässä muussa maassa platinaa[21][27][42][43] ja lisäksi kultaa kolmessa maassa.[14][44][45] Britanniassa suosio oli vaatimattomampaa, mutta riitti kuitenkin hopealevyyn, mikä oli samalla viimeinen The Alan Parsons Projectille sen kotimaassa myönnetty sertifikaatti.[15]

Parsons itse ei aluksi pitänyt ”Eye in the Skysta”, ja Woolfsonin oli suostuteltava hänet ottamaan se mukaan albumille. Parsons jopa löi kitaristi Ian Bairnsonin kanssa vetoa siitä, että kappale ei koskaan menestyisi.[46] Kappaleesta tuli kuitenkin yhtyeen suosituin.[47] Yhdysvalloissa se oli parhaimmillaan singlelistan kolmantena. Discoja varten kappaleesta tehtiin myös 10-minuuttinen Disconet Remix. Muita albumilta irrotettuja singlejä olivat ”Psychobabble” ja ”Old and Wise”. Vaikka yhtyeen aiemmista kappaleista oli kuvattu musiikkivideoita, Eye in the Skylta ei tehty yhtäkään.[48]

Vuonna 1983 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi The Best of The Alan Parsons Project ja seuraavana vuonna studioalbumi Ammonia Avenue. Woolfson oli saanut idean albumin tekoon vierailtuaan Imperial Chemical Industries -yhtiön tehtailla 1981, ja sen kappaleet käsittelivät tieteen, teollisuuden ja suuren yleisön välistä kuilua. Sama vuonna APP:n albumit ilmestyivät ensi kertaa CD-muodossa. Niitä alettiin käyttää yleisesti CD-soittimien ominaisuuksien esittelemiseen. Musiikkivideoista oli vuoteen 1984 mennessä muodostunut keskeinen markkinoinnin väline. APP oli luonteeltaan varsin kasvoton yhtye, joten ”Don’t Answer Me” -kappaleesta tehty video oli kokonaan animoitu ja sellaisena ensimmäinen laatuaan. Se sai MTV Video Music Awards -ehdokkuuden, muttei voittanut.[4][49] Ammonia Avenue ei yltänyt Eye in the Skyn levymyyntiin, mutta myi kuitenkin platinalevyyn oikeuttavan määrän Ranskassa ja kultaa useissa muissa maissa.[13][14][21][42][45] Single ”Don’t Answer Me” nousi Yhdysvalloissa 20 suosituimman kappaleen joukkoon.[50]

Alamäki ja hajoaminen (1985–1990)

Eye in the Skyn julkaisun jälkeen yhtyeen suosio alkoi laskea, vaikka se säilyttikin uskollisen kulttiyleisön.[51] Myös yhtyeen taiteellisen tason katsotaan alkaneen laskea 1980-luvun puolivälistä alkaen.[52]

Vuoden 1985 albumi Vulture Culture sai nimensä sanaleikistä: kielikuva ”Culture Vulture” tarkoittaa taiteista kiinnostunutta henkilöä. Albumin aiheena olivat ihmisten ahneus ja toisten vaikeuksia hyväksikäyttävät ihmiset.[53] Albumi menestyi selvästi APP:n aiempia julkaisuja huonommin, mutta myi kuitenkin kultaa Kanadassa ja Saksassa.[13][14] Yhdysvalloissa, missä yhtye oli aiemmin nauttinut huomattavaa suosiota, Vulture Culture ei yltänyt edes hopealevyyn oikeuttaviin myyntilukuihin.[21]

Vulture Culturen julkaisun aikoihin Eric Woolfsonia häiritsi huijari, joka osteli hänen nimissään luksusautoja ja huviveneitä. Woolfsonina esiintynyt henkilö myös antoi haastattelun Billboardille ja pestasi kitaristi Al Di Meolan olemattomiin äänityksiin.[53]

Vuonna 1986 ilmestynyt Stereotomy oli ensimmäinen albumi, jonka The Alan Parsons Project äänitti kokonaan digitaalisesti. Albumin tekovaiheessa CBS Recordsin Walter Yetnikoff yritti houkutella APP:n omaan yhtiöönsä, ja Woolfson kävi soittamassa CBS:n hämmentyneelle johdolle toisen levy-yhtiön albumin demonauhoja. Woolfsonin mukaan Yetnikoff oli noihin aikoihin ”jossain määrin pihalla”. Stereotomyn nimi oli viittaus Edgar Allan Poen kertomukseen Rue Morguen murhat. Sana tarkoittaa hienonhienoiksi lastuiksi leikattujen näytteiden säilömistä vahaan, ja albumin teemana ovat modernin maailman paineet.[54] Stereotomy ei menestynyt kaupallisesti kovinkaan hyvin, ja sen myyntiluvut jäivät pieniksi jopa yhtyeen perinteisesti vahvoilla markkina-alueilla Kanadassa ja Saksassa.[13][14] Se sai kuitenkin Grammy-ehdokkuudet parhaiden kansitaiteiden ja parhaan instrumentaalikappaleen (”Where’s the Walrus”) sarjoissa.[4]

Viimeinen virallinen The Alan Parsons Projectin nimellä julkaistu albumi oli vuonna 1987 ilmestynyt Gaudi.[55] Sen inspiraationa oli katalonialainen arkkitehti Antoni Gaudí, joka tunnettiin pakkomielteisestä paneutumisesta työhönsä. Gaudin kappaleet käsittelivätkin perheen ja työn välistä ristiriitaa. Idean albumiin Woolfson sai Barcelonan-matkaltaan, mutta aiheen valintaan vaikutti myös Abbey Roadin lähellä sijainneen ravintolan barcelonalaistaustainen viinuri. Hänen improvisoitu monologinsa kuullaan albumin alussa.[56] Parin edellisen albumin tapaan Gaudin suosio jäi englanninkielisessä maailmassa melko vaatimattomaksi.[13][15][21] Espanjassa albumi sen sijaan nousi listaykköseksilähde? ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän.[27] Kappaletta ”Closer to Heaven” käytettiin lisäksi eräässä Miami Vicen jaksossa.[4]

1987 ilmestyi myös ensimmäinen CD-versio Tales of Mystery and Imaginationista.[4] Parsons teki uusintapainosta varten muutoksia ja muun muassa lisäsi sille Orson Wellesin kertojaäänen. Wellesin osuus oli äänitetty jo alkuperäistä julkaisua varten, mutta ei aikatauluongelmien vuoksi ehtinyt mukaan sille.[57] Kokoelmalevy Limelight, Best of The Alan Parsons Project Volume 2 ilmestyi vuotta myöhemmin.[4]

Gaudin julkaisun myötä yhtyeen sopimus Arista Recordsin kanssa umpeutui. Woolfson ja Parsons alkoivat sen jälkeen työstää albumia, jonka aiheena olisivat Sigmund Freudin elämä ja psykologiset teoriat. Valintaan vaikutti Woolfsonin vaimo, joka opiskeli tuolloin psykologiaa. Tekoprosessin aikana Woolfson ja Parsons päätyivät kuitenkin siihen, että albumia ei julkaistaisi APP:n nimellä. Parsons ei osallistunut sen sanoittamiseen ja säveltämiseen juuri lainkaan, kun taas Woolfson halusi tehdä konseptialbumin sijaan musikaalin. Freudiana ilmestyi EMIn kustantamana vuonna 1990, ja sen kannessa oli tarra, jossa kerrottiin albumin olevan Eric Woolfsonin suunnittelema ja säveltämä ja Alan Parsonsin tuottama ja äänittämä. Samana vuonna Woolfson alkoi esittää Wienissä Freudianaan perustuvaa musikaalia, ja albumi jäi viimeiseksi Parsonsin ja Woolfsonin yhteistyöprojektiksi.[3][4][58]

Hajoamisen jälkeen (1990–)

Alan Parsons yhtyeineen vuonna 2009.

The Alan Parsons Project ei koskaan konsertoinut, vaan se oli puhdas studioprojekti. Vuodesta 1994 lähtien Parsons on kuitenkin tehnyt kiertueita The Alan Parsons Live Project -nimellä. Hän on myös julkaissut sooloalbumeja, mutta suurin osa hänen konserteissa esittämästään materiaalista on APP:n tuotantoa. Woolfson puolestaan teki yhtyeen hajoamisen jälkeen musikaaleja, joissa kuultiin niin Alan Parsons Projectin kappaleita, julkaisematta jääneitä Edgar Allan Poe -aiheisia sävellyksiä kuin uutta musiikkiakin. Hänellä oli myös suunnitelmia APP:n albumeilla soittaneiden muusikoiden kanssa toteutetuista konserteista, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet. Woolfson kuoli munuaissyöpään vuonna 2009.[3][59]

Vuodesta 2006 alkaen APP:n albumeja on julkaistu uusintapainoksina, joiden bonusmateriaalina on toisinaan ollut aiemmin julkaisemattomia kappaleita. Albumit ovat Parsonsin remasteroimia, ja myös Woolfsonin tytär Sally on osallistunut niiden kokoamiseen.[4][60] Vuonna 2014 aiemmin julkaisematon The Sicilian Defence ilmestyi. Se oli ensimmäinen kokonaan uutta musiikkia sisältänyt APP-albumi sitten vuoden 1987 Gaudin, mutta arvostelut olivat varsin kielteisiä eikä Parsons itsekään pitänyt albumia erityisen hyvänä.[61] Woolfson myös viimeisteli ja julkaisi Eric Woolfson Sings the Alan Parsons Project that Never Was -nimellä sellaista materiaalia, joka taiteellisten erimielisyyksien vuoksi oli aikoinaan jäänyt julkaisematta.[62]

Yhtyeen musiikki

Ei tiedostoa

”The Fall of the House of Usher: Pavane” (Tales of Mystery and Imagination, 1976)

Debyyttialbumi Tales of Mystery and Imagination sekoitti klassista musiikkia ja progressiivista rockia.[63]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”I Robot” (I Robot, 1977)

The Alan Parsons Projectin 70-luvun lopun albumit yhdistelivät klassista orkesteria ja elektronisia äänimassoja.[64]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Eye in the Sky” (Eye in the Sky, 1982)

”Eye in the Sky” samannimiseltä albumita (1982) oli The Alan Parsons Projectin menestynein single. Tyylillisesti se edustaa unimaista kitarapoppia.[65]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Standing on Higher Ground” (Gaudi, 1987)

Yhtyeen viimeisillä albumeilla oli voimakkaita vaikutteita syntikkapopista ja aikuisrockista.[66]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet


Vaikutteet ja työskentelytapa

Parsons ja Woolfson halusivat vedota Pink Floydin, Genesiksen, Yesin ja King Crimsonin kaltaisten yhtyeiden yleisöön.[67] Yhtyeen musiikki oli sekoitus progressiivista rockia ja progressiivista popia, mutta painopiste oli yleensä jälkimmäisessä. Epäkaupallisemmasta progressiivisesta rockista poiketen APP:n kappaleissa oli esimerkiksi selkeät säkeistöt ja kertosäkeet, ja ne pyrkivät tarttuviin, tanssittaviin rytmeihin. Valtavirran popista yhtye poikkesi toisaalta siinä, että sen musiikissa oli rauhattomia tempojen ja tunnetilojen muutoksia. Lisäksi kappaleiden sovitukset olivat monikerroksisia ja kunnianhimoisia.[68][69] Parsons itse määrittelee yhtyeen musiikin progressiiviseksi popiksi.[70]

Kaikki The Alan Parsons Projectin sanoitukset ja miltei kaikki sävellykset olivat Woolfsonin mukaan hänen käsialaansa. Lisäksi hän soitti koskettimia useimmilla APP:n kappaleilla ja lauloi monet yhtyeen isoimmista hiteistä, kuten ”Eye in the Sky”, ”Time” ja ”Don’t Answer Me”. Parsons keskittyi enimmäkseen tuottamiseen, ja hänen aikaansaannostaan oli yhtyeen tunnistettava äänimaailma. Hän sävelsi yhtyeelle enimmäkseen instrumentaaleja ja ajoittain myös soitti koskettimia ja lauloi taustoja.[3] Parsons taas on muistellut, että kaikki kappaleet olisi tehty yhteistyössä. Woolfsonin panos olisi ollut suurempi lauluissa, kun taas instrumentaalit olivat etupäässä Parsonsin reviiriä.[71] APP:n albumeja hiottiin jopa kuukausia, ja yhtyeellä oli poikkeuksellinen mahdollisuus viettää studiossa niin paljon aikaa kuin oli tarpeen.[72]

Varsinkin yhtyeen varhaisemmille albumeille ominaisia piirteitä olivat syntetisaattoreilla tuotetut äänimassat, tieteiskirjallisuudesta ammentava tunnelma ja funk-henkiset rytmit, mikä on tehnyt niistä suosittuja lähteitä sämpläämiselle.[73] Elektronisten soittimien vastapainona Parsons hyödynsi Andrew Powellin tekemiä orkesterisovituksia, mikä oli aikakauden progressiivisille yhtyeille epätavallista. Ne käyttivät yleensä syntetisaattorin ja mellotronin kaltaisia soittimia, mikä Parsonsin mielestä kuitenkin jätti äänimaailman epätäydelliseksi. Aidon klassisen orkesterin käytön hän omaksui Beatles-tuottaja George Martinilta.[74]

Musiikkityyli

Aikalaisarvioissa huomautettiin usein, että The Alan Parsons Projectia oli vaikea luokitella mihinkään vakiintuneeseen genreen.[75]

Debyyttialbumi Tales of Mystery and Imaginationin tavoitteena oli tarjota kilpailija Pink Floydin Dark Side of the Moonille, jota Parsons oli ollut tuottamassa.[76] Albumi yhdistelee progressiivista ja klassista musiikkia, hard rockia sekä kepeää popmusiikkia.[77] A-puolen kappale ”The Raven” oli ensimmäisiä vokooderia hyödyntäneitä kappaleita. Parsonsin mukaan kappale ei todennäköisesti ollut aivan ensimmäinen, mutta se oli ensimmäinen, joka sai laajempaa näkyvyyttä.[78] B-puolen pitkä sävellys ”The Fall of the House of Usher” puolestaan oli koko APP:n tuotannon progressiivisin kappale.[79]

Tieteisteemainen I Robot vei yhtyeen musiikkia elektronisempaan ja scifi-henkisempään suuntaan. Albumilla hyödynnetään laajasti tuolloin uutta Yamaha CS-80 -syntetisaattoria, ja sitä pidetään tärkeänä merkkipaaluna elektronisen musiikin synnyssä. Parsonsin mukaan albumilla käytettiin paljon myös oikeaa orkesteria, mikä oli tuolloin progressiiviselle rockille epätavallista, mutta yleisö erehtyi pitämään orkesteria syntetisaattorilla tuotettuna. I Robotilla ja Pyramidilla on vaikutteita myös 70-luvun lopulla suurta suosiota nauttineista discosta ja funkista, mikä Parsonsin mukaan tosin oli tahatonta.[80] Aikalaisarvioissa I Robotia ja Pyramidia kuvattiin myös avaruusrockiksi (space rock).[81]

Even myötä APP:n musiikki siirtyi kaupallisempaan suuntaan ja kokeelliset elementit vähenivät. Albumeille alkoi ilmestyä The Bee Gees -tyyppisiä balladeja, ja äänimaailma muuttui ajan hengen mukaisesti diskanttivoittoiseksi.[82] Tämä suuntaus voimistui 1980-luvun julkaisuissa. Eye in the Skysta alkaen yhtyeen albumit edustavat lähinnä radioystävällistä rock- ja pop-musiikkia. Niitä on kuvailtu esimerkiksi soft popiksi, soft rockiksi ja aikuisrockiksi. Erityisesti Eye in the Sky keskittyi melodian sijaan tekstuuriin, ja sen nimikappale muistuttaa tyylillisesti dream popia.[39][83] APP:n 1980-luvun puolivälissä julkaisemilla albumeilla on vaikutteita myös tuolloin suositusta syntikkapopista. Progressiivisia elementtejä yhtyeen viimeisillä levyillä ei enää juurikaan ollut.[84]

The Alan Parsons Projectin albumit olivat musiikkityylinsä puolesta ajalleen varsin tyypillisiä. Epätavallista sen sijaan oli yhtyeelle ominainen studiotekniikan, syntetisaattorien ja elävän musiikin yhdistäminen sekä pyrkimys tehdä näistä lähtökohdista helposti lähestyttävää progressiivista rockia. Koska The Alan Parsons Projectin albumit sekoittivat eri tyylilajeja, radiokanavien oli helppo poimia niiltä kohdeyleisönsä makuun sopivaa musiikkia, mikä lisäsi yhtyeen suosiota.[85]

Sanoitukset

Kaikki The Alan Parsons Projectin albumit oli rakennettu jonkin yhtenäisen teeman ympärille. Usein aihe ja erityisesti kansitaiteet ottivat vaikutteita tieteisfiktiosta. Muita tyypillisiä aiheita olivat kirjallisuus, psykologia ja fantasia. Vaikka yhtye viittasi albumiensa ja kappaleidensa nimissä toistuvasti kuuluisiin kirjailijoihin, olivat albumeilla kerrotut tarinat itsenäisiä kokonaisuuksiaan lukuun ottamatta Edgar Allan Poe -aiheista esikoisalbumia Tales of Mystery and Imagination.[86]

Sessiomuusikot

Woolfsonin ja Parsonsin ohella The Alan Parsons Projectin albumeilla esiintyi suuri määrä sessiomuusikoita, ja jokaisella albumilla soitti eri kokoonpano.[87] Sessiomuusikot eivät olleet The Alan Parsons Projectin vakituisia jäseniä, vaan heidät pyydettiin aina tarvittaessa mukaan. Jotkut heistä tekivät kuitenkin yhtyeen kanssa yhteistyötä pitkäänkin. Esimerkiksi Ian Bairnson soitti kitaraa yhtyeen kaikilla albumeilla, ja Andrew Powell sovitti orkesterisäestyksen yhtyeen kaikkiin albumeihin lukuun ottamatta Vulture Culturea, jolla orkesteria ei käytetty lainkaan.[3]

Kullakin albumilla lauluraitoja esitti useampi laulaja.[88] Monet yhtyeen nopeatempoisista hiteistä (”Games People Play” ja ”I Wouldn't Want to be Like You”) lauloi Lenny Zakatek.[3] Jotkut vierailevista muusikoista olivat tunnettuja jo entuudestaan. Esimerkiksi Tales of Mystery and Imaginationin kappaleen ”The Tell-Tale Heart” esitti Arthur Brown,[89] kun taas Eve-albumin ”Don’t Hold Backin” lauloi Pink Floydin ”The Great Gig in the Skyn” säveltänyt ja laulanut Clare Torry.[90] Demovaiheessa kappaleet lauloi aina Woolfson, ja lopullinen laulaja etsittiin vasta kappaleen jo valmistuttua. Parsons ja Woolfson onnistuivat yleensä valitsemaan laulajan, jonka ääniala soveltui kappaleeseen ongelmitta, mutta Torryn tapauksessa melodiaan täytyi tehdä pieniä muutoksia, koska ”Don’t Hold Back” oli alkujaan tarkoitettu mieslaulajalle.[91]

The Alan Parsons Projectissa vaikuttaneet basisti David Paton ja laulaja Chris Rainbow esiintyivät Camelin albumeilla The Single Factor (1982) ja Stationary Traveller (1984). Jälkimmäisellä soitti lisäksi APP:n saksofonisti Mel Collins. Camel äänitti Abbey Roadin studioilla samaan aikaan APP:n kanssa, jolloin yhtyeen keulahahmo Andy Latimer vaikuttui sessiomuusikoiden taidoista. The Alan Parsons Projectin ja Camelin 80-luvun alkupuolen albumit muistuttavatkin tyylillisesti melko paljon toisiaan.[92]

Joukko The Alan Parsons Projectin vakituisia sessiomuusikoita levytti ja julkaisi vuonna 1984 Parsonsin tuottaman albumin nimellä Keats. APP:n muusikoista yhtyeeseen kuuluivat Bairnsonin ja Patonin lisäksi laulaja Colin Blunstone ja rumpali Stuart Elliott; koskettimia soitti Camelin Pete Bardens. Musiikillisesti Keats edusti The Alan Parsons Projectia suoraviivaisempaa ja vähemmän kokeellista ilmaisua. Parsons ja Woolfson eivät myöskään osallistuneet sävellystyöhön, vaan kappaleet merkittiin soittajien itse kirjoittamiksi.[93]

Jälkimaine

The Alan Parsons Project oli aikanaan erittäin suosittu yhtye, ja 2000-luvun alussa julkaistun lehdistötiedotteen mukaan yhtyeen albumeja olisi myyty yhteensä 43 miljoonaa kappaletta.[94] Sen jälkimaine on kuitenkin ollut melko kielteinen: ”alaviite niiden taiderock-yhtyeiden historiassa, jotka eivät koskaan luoneet mitään omaperäistä”.[95] The Encyclopedia of Science Fictionin APP-artikkelissa Adam Roberts kirjoittaa enimmän osan yhtyeen tuotannosta kuulostavan korvike- Pink Floydilta. Yhtyeen alkupään albumit ja varsinkin I Robot tarjoavat hänen mukaansa kuitenkin myös onnistumisia.[96] BBC:n Tim Nelson taas kirjoitti vuonna 2007 julkaistussa retrospektiivissä The Alan Parsons Projectin tuotannon olevan ”pöhöttyneen suureellinen” näyte progressiivisesta rockista pahimmillaan ja muistutus siitä, mihin punkia tarvittiin. Nelsonin mukaan Parsonsin albumeja käytettiin 80-luvulla lähinnä hifi-laitteistojen testaamiseen, eivätkä ne juuri muuhun sovellukaan.[97] Samansuuntaisia ajatuksia oli esittänyt jo Rolling Stonen tuoreeltaan julkaisema arvio vuoden 1979 Eve-albumista.[98]

Nykyisin yhtyeen albumit muistetaan ennen kaikkea niiden hiotusta äänimaailmasta ja korkeista tuotantoarvoista. Yleensä yhtyeen elektronisten instrumentaalien arvioidaan kestäneen aikaa laulettuja osuuksia paremmin.[99] Viime vuosina yhtye onkin saavuttanut uutta suosiota house-, tekno-, disko- ja hip hop -DJ:den parissa. Varsinkin Eye in the Sky -albumin ”Sirius” ja ”Mammagamma” ovat olleet sämpläämisen ja jäljittelyn kohteena.[100] Esimerkiksi P. Diddyn menestysalbumi The Saga Continuesin nimikappale rakentui suurelta osin ”Siriuksen” varaan.[4] Muita APP:tä sämplänneitä yhtyeitä ovat esimerkiksi Daft Punk, Jay-Z ja Kendrick Lamar.[101] ”Eye in the Skyn” unimaisissa, huolellisesti tuotetuissa äänimaisemissa on yhtäläisyyksiä myöhempään skandinavialaiseen dream popiin.[102] ”Eye in the Sky” -vaikutteita on nähty myös Lady Antebellumin country pop -hitissä ”Need You Now” (2010).[103]

Monet The Alan Parsons Projectin kappaleista ovat tulleet suosituiksi urheilutapahtumien yhteydessä. Gaudi-albumilta mukaillusta laulunpätkästä ”La Sagrada, Barcelona” tuli heti albumin ilmestyttyä suosittu hokema espanjalaisten jalkapallofanien keskuudessa.[4] Eye in the Skyn avauskappale ”Sirius” taas on aika ajoin toiminut 1990-luvulta lähtien Chicago Bulls -koripalloseuran sisääntulomusiikkina.[4][104] Bonnie Tylerin versio Ammonia Avenuen kappaleesta ”Limelight” toimi Saksassa vuoden 1996 olympialaisten virallisena tunnusmusiikkina. Yhtyeen musiikkia on käytetty myös elokuvissa ja TV-sarjoissa kuten Donnie Brasco ja Flubber – maailman mahtavin mönjä (molemmat 1997) sekä Simpsonien jaksossa ”Kanuunanruokaa” (1996).[4] Lisäksi elokuvassa Austin Powers – kumma jätkä (1997) mainitaan ”tohtori Alan Parsonsin” kehittämä lasersäde, jonka avulla tohtori Paha aikoo valloittaa koko maailman. Eräs elokuvan hahmoista huomauttaa tähän, että nimi ”The Alan Parsons Project” on jo varattu.[105]

Suomessa Pyramid-albumin kappaletta ”Hyper-Gamma-Spaces” käytettiin Kuningaskuluttajan tunnusmusiikkina 1990-luvun alussa.[106]

Diskografia

Jäsenet

  • Alan Parsons — tuotanto, äänitys, ohjelmointi, säveltäminen, kosketinsoittimet, kitara, taustalaulu
  • Eric Woolfson — säveltäminen, sanoittaminen, piano, kosketinsoittimet, laulu

Sessiomuusikoita

Luettelo sisältää vain merkittävimmät The Alan Parsons Projectin albumeilla esiintyneet muusikot. Yksittäisissä kappaleissa esiintyneitä laulajia ei mainita, vaikka he olisivat tunnettujakin. Lähteenä on käytetty The Alan Parsons Projectin levynkansien tekijätietoja.

Tales of Mystery and Imagination I Robot Pyramid Eve The Turn of a Friendly Card Eye in the Sky Ammonia Avenue Vulture Culture Stereotomy Gaudi Freudiana
Ian Bairnson
(kitara)
Colin Blunstone
(laulu)
Mel Collins
(saksofoni)
Laurie Cottle
(basso)
Richard Cottle
(kosketins., saks.)
Stuart Elliott
(lyömäsoittimet)
Jack Harris
(laulu)
Billy Lyall
(kosketinsoittimet)
Duncan Mackay
(kosketinsoittimet)
John Miles
(laulu)
David Paton
(basso, laulu)
Andrew Powell
(orkesterisovitukset)
Chris Rainbow
(laulu)
Stuart Tosh
(lyömäsoittimet)
Dave Townsend
(laulu)
Lenny Zakatek
(laulu)

Lähteet

  • Christgau, Robert: Consumer Guide '70s: P Christgau's Record Guide. 1981. Yhdysvallat: Ticknor & Fields. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  • Roberts, Adam: Alan Parsons Project (Toim. Clute John; Langford, David, Nicholls, Peter & Sleight, Graham) SFE: The Encyclopedia of Science Fiction. 28.6.2019. Lontoo: Gollancz. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ Miller 2005; Murphy 2015.
  2. ↑ Davies 2017; Miller 2005.
  3. ↑ a b c d e f g h i FAQ – Your questions answered! The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Timeline The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  5. ↑ Davies 2017; Greco 2009.
  6. ↑ Greco 2009.
  7. ↑ Greco 2009; Grimes 2009.
  8. ↑ Reed 2019; Davies 2017.
  9. ↑ Greco 2009.
  10. ↑ Dunphy 2015; Prasad 2013.
  11. ↑ Davies 2017.
  12. ↑ Grimes 2009.
  13. ↑ a b c d e f g h i j Gold/Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Music Canada. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  14. ↑ a b c d e f g GOLD-/PLATIN-Datenbank (Hakusana ”Alan Parsons”.) Bundesverband Musikindustrie. Viitattu 17.2.2020. (saksaksi)
  15. ↑ a b c d e BRIT Certified – Explore UK music's top selling artists (Hakusana ”Alan Parsons”.) British Phonographic Industry. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  16. ↑ Miller 2005.
  17. ↑ Davies 2017.
  18. ↑ Greco 2009.
  19. ↑ I Robot (1977) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  20. ↑ a b Alan Parsons Music alanparsonsmusic.com. n. 2.4.2014. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  21. ↑ a b c d e f g h Gold & Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Recording Industry Association of America (RIAA). Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  22. ↑ Miller 2005; Reed 2019; Kachejian 2017.
  23. ↑ Pyramid (1978) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  24. ↑ Hughes 2014.
  25. ↑ Eve (1979) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  26. ↑ Christgau 1981; ”Mr. X.”, 2010; Levine, 2009.
  27. ↑ a b c Sólo Éxitos 1959–2002 Año A Año: Certificados 1979–1990 (Spanish certifications for 1979-1990 [PDF].) Iberautor Promociones Culturales. Viitattu 17.2.2020. (espanjaksi)
  28. ↑ Official Top 40 Albums. The Official NZ Music Charts. Viitattu 20.8.2020.
  29. ↑ Miler 2004b: ”Often referred to as the ALAN PARSONS PROJECT's worst album of the 1970s.”)
  30. ↑ Miller 2005; Prasad 2013.
  31. ↑ German Hit: Alan's Eve. Billboard, 22.9.1979. Viitattu 20.8.2020.
  32. ↑ The Turn of a Friendly Card (1980) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  33. ↑ Paul 2018.
  34. ↑ Paul 2018; Kachejian 2017.
  35. ↑ Miller 2005.
  36. ↑ Giles 2017; Reed 2019.
  37. ↑ Sander 1999.
  38. ↑ Roberts 2019.
  39. ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: The Alan Parsons Project / Alan Parsons: Eye in the Sky Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Paul 2018; Sander 1999.
  41. ↑ Reed 2019.
  42. ↑ a b Les Certifications (Hakusana ”Alan Parsons”.) Syndicat National de l'Édition Phonographique. Viitattu 17.2.2020. (ranskaksi)
  43. ↑ Official Top 40 Albums (30 January 1983) Recorded Music NZ. Viitattu 17.2.2020. (englanniksi)
  44. ↑ Certificazioni (Hakusana ”Alan Parsons”.) Federazione Industria Musicale Italiana. Viitattu 17.2.2020. (italiaksi)
  45. ↑ a b Goud/Platina (Hakusana ”Alan Parsons”.) Nederlandse Vereniging van Producenten en Importeurs van beeld- en geluidsdragers. Viitattu 17.2.2020. (hollanniksi)
  46. ↑ Spears 2016; Reed 2019.
  47. ↑ Paul 2018; Sander 1999.
  48. ↑ Sander 1999; Miller 2005; Spears 2016.
  49. ↑ Ammonia Avenue (1984) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  50. ↑ Kachejian 2017.
  51. ↑ The Alan Parsons Project (Artist Biography by Rovi Staff) Allmusic. Viitattu 20.2.2020. (englanniksi)
  52. ↑ DeGagne, Mike: Alan Parsons / The Alan Parsons Project: Stereotomy (”It seems as though the Alan Parsons Project's conceptual grandeur began to lose its potency right around the mid-'80s.”) Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  53. ↑ a b Vulture Culture (1985) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  54. ↑ Stereotomy (1986) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  55. ↑ Miller 2005
  56. ↑ Gaudi (1987) The Alan Parsons Project -verkkosivu. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  57. ↑ Miller 2005; Seitz 2014.
  58. ↑ Miller 2005.
  59. ↑ Reed 2019; Paul 2018; Greco 2009.
  60. ↑ Greco 2009; Paul 2018.
  61. ↑ Kachejian 2017; Seitz 2014; Prasad 2013.
  62. ↑ Greco 2009.
  63. ↑ Seitz 2014.
  64. ↑ Davies 2017.
  65. ↑ Paul 2018; Sander 1999; Hughes 2014.
  66. ↑ Miler 2004a; Nelson 2007; Tuffnell 2013a; Tuffnell 2013b.
  67. ↑ Murphy 2015.
  68. ↑ Erlewine, Stephen Thomas: The Alan Parsons Project: I Robot (”[T]he music is restless, shifting from mood to mood within the course of a song[. U]nlike some art pop there is attention paid to hooks – – but they change their tempo and feel quickly, which is what makes this an art rock album instead of a pop album.”) Allmusic. Viitattu 13.2.2020. (englanniksi)
  69. ↑ Murphy 2015.
  70. ↑ Murphy 2015; Prasad 2013.
  71. ↑ Davies 2017.
  72. ↑ Greco 2009.
  73. ↑ Murphy 2015.
  74. ↑ Davies 2017.
  75. ↑ The Alan Parsons Project: Pyramid. Superseventies. Viitattu 18.8.2020.
  76. ↑ Masley 2016.
  77. ↑ Seitz 2014.
  78. ↑ Murphy 2015.
  79. ↑ Kachejian 2017.
  80. ↑ Murphy 2015.
  81. ↑ Edward Buxbaum, Pyramidin arvostelu, Stereo Review, #10 / 1978.
    Stephen Holden, Pyramidin arvostelu, Rolling Stone, 10.8.1978.
    (The Alan Parsons Project: Pyramid. Superseventies. Viitattu 18.8.2020.)
  82. ↑ Tuffnell 2013a. Christgau 1981: ”Musically, this is a step toward schlock that knows its name.”
  83. ↑ Nelson 2007; Miller 2005; Hughes 2014.
  84. ↑ Tuffnell 2013a ja Tuffnell 2013b.
  85. ↑ Miller 2005. Hughes 2014: ”There are some hints of true progressive and original thinking. It was this mix of full band and electronics was still in its infancy, especially with this much more ’popular’ sound – this was the accessible side of prog.”
  86. ↑ Roberts 2019; Hughes 2014; Giles 2017; Reed 2019; Nelson 2007; Miller 2005.
  87. ↑ Kachejian 2017.
  88. ↑ The Alan Parsons Project – About The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  89. ↑ Greco 2009.
  90. ↑ Davies 2017.
  91. ↑ Miller 2005; Davies 2017.
  92. ↑ Sander, 1999.
  93. ↑ Adams, Bret: Keats: Keats (”Parsons produced Keats, but the songs are slicker than the more musically and lyrically adventurous Alan Parsons Project albums. That's saying something considering the highly polished sonic glaze Parsons gave his own work.”) Allmusic. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  94. ↑ Nelson 2007.
  95. ↑ Hughes 2014. (”History itself doesn't look too kindly on the career of APP - a footnote in the prog-art-rock category that failed to do anything original.”)
  96. ↑ Roberts 2019.
  97. ↑ Nelson 2007. Ks myös Hughes 2014: ”It's easy to dismiss APP as part of the excessive progressive rock madness that birthed the rebellion that was punk.”
  98. ↑ Holden, Stephen: Eve - The Alan Parsons Project Rolling Stone. 13.12.1979. Viitattu 18.8.2020. (englanniksi)
  99. ↑ Hughes 2014.
  100. ↑ Murphy 2015.
  101. ↑ Paul 2018.
  102. ↑ Hughes 2014.
  103. ↑ Rodgers 2010.
  104. ↑ Paul 2018.
  105. ↑ Roach, Jay: Austin Powers – kumma jätkä (Austin Powers: International Man of Mystery). Yhdysvallat, 1997. (englanniksi)
  106. ↑ Kuningaskuluttaja -tunnari v. 1991. Youtube, 26.12.2008. Viitattu 18.8.2020.

Aiheesta muualla

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Alan Parsons Project.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=The_Alan_Parsons_Project&oldid=19246854”