Tämä on hyvä artikkeli.

Tales of Mystery and Imagination (albumi)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tales of Mystery and Imagination
The Alan Parsons Project
Studioalbumin Tales of Mystery and Imagination kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  heinäkuu 1975 –
tammikuu 1976
 Studio  Abbey Road Studios
Kingsway Hall
Mama Jo’s
The Grange
 Julkaistu 20. toukokuuta 1976[1]
 Formaatti LP, C-kasetti
 Tuottaja(t) Alan Parsons
 Tyylilaji progressiivinen rock, pop, hard rock, klassinen musiikki[2]
 Kesto 40.29
 Levy-yhtiö 20th Century Records
Muut kannet

Vuoden 1977 uusintapainoksen kansikuva.
The Alan Parsons Projectin muut julkaisut

Tales of Mystery and Imagination
1976 		I Robot
1977

Tales of Mystery and Imagination: Edgar Allan Poe on brittiläisen progressiivista rockia esittäneen The Alan Parsons Project -yhtyeen ensimmäinen albumi. Se julkaistiin vuonna 1976. Edgar Allan Poen teoksiin perustuvan konseptialbumin idea oli lähtöisin levyllä esiintyvältä Eric Woolfsonilta. Tuottajana toimi yhtyeen keulahahmo Alan Parsons. Albumin sisäkannessa on Poen elämäkertatietoja.

Albumia äänitettiin noin puoli vuotta, ja sen tekemiseen osallistui suuri määrä vaihtuvia sessiomuusikoita. Poe-teema pidettiin äänitysten ajan salassa, koska Parsons ja Woolfson pelkäsivät jonkun varastavan ideansa. Albumi sisälsi ajalleen harvinaisia teknisiä kokeiluja, kuten vokooderin käyttöä ja runsasta orkesterisäestystä.

Tales of Mystery and Imaginationin aikalaisvastaanotto oli varauksellinen, eikä albumin katsottu tavoittavan Poen teosten makaaberia tyyliä. Kaupallinen menestys oli kohtalaisen hyvää, mutta lopullisen läpimurtonsa yhtye saavutti vasta seuraavalla albumillaan I Robot. Myöhemmät arvostelut ovat olleet myönteisempiä ja Tales of Mystery and Imaginationia pidetään yleisesti yhtenä The Alan Parsons Projectin parhaista levyistä. Kriitikot ovat ylistäneet erityisesti albumin tyylillistä monimuotoisuutta ja korkeita tuotantoarvoja. Classic Rock valitsi sen vuonna 2010 viidenkymmenen merkittävimmän progressiivisen rockalbumin joukkoon.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Alan Parsons Projectin pääasiallinen lauluntekijä Eric Woolfson kiinnostui Edgar Allan Poesta jo lapsena, jolloin hän usein kulki Glasgow’n elokuvateatterien ja niiden Poe-filmatisointeja mainostavien julisteiden ohi. Erityisesti hänen mieleensä painuivat Kuilu ja heiluri, Korppi ja Vieraana kauhujen talossa. Itse elokuvia hän ei kuitenkaan nuoren ikänsä vuoksi päässyt katsomaan. Myös Poen kiehtova elämä inspiroi Woolfsonia, joka piti Poeta musiikkiinsa eniten vaikuttaneena henkilönä.[3]

1960-luvun lopulla Woolfson opiskeli markkinointia, ja opettaja mainitsi, ettei yksikään Poen teokseen perustuva elokuva ollut koskaan tehnyt tappiota. Tästä Woolfson sai idean Poeta käsittelevään musiikkialbumiin. Hän äänitti demoversioita muutamista Tales of Mystery and Imaginationin kappaleista jo 70-luvun alussa, jolloin hän ja Parsons eivät olleet vielä edes tavanneet.[3]

Vuonna 1974 Woolfson tapasi sattumalta Abbey Roadin studioilla työskennelleen studioteknikko Alan Parsonsin.[4][5][6] Parsons oli saavuttanut mainetta mestarituottajana osallistuttuaan Pink Floydin The Dark Side of the Moonin äänittämiseen.[2] Molemmat olivat turhautuneita siihen, ettei heillä hittikappaleiden ja -albumien parissa työskentelystä huolimatta ollut valtavirran näkyvyyttä eikä rahaa. Woolfson ryhtyi Parsonsin manageriksi ja lupasi hankkia tälle levytyssopimuksen ja rahoituksen omien hankkeidensa toteuttamiseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti Edgar Allan Poe -teemaista projektia ja tarjosi Parsonsin käyttöön kirjoittamaansa materiaalia.[4][5][6]

Koska Woolfson oli yhtyeen manageri ja koska Parsons oli saanut näkyvyyttä työskenneltyään kuuluisien rock-yhtyeiden kanssa, Woolfson nimesi 20th Century Recordsiin lähettämänsä ehdotuksen ”The Project for Alan Parsonsiksi”.[7] Levy-yhtiö piti konseptista, minkä seurauksena nimi jäi elämään.[8] Woolfsonin ja Parsonsin visiona oli tehdä musiikkia samaan tapaan kuin auteur-ohjaajat tekivät elokuvia: Alfred Hitchcockin ja Stanley Kubrickin kaltaiset ohjaajat olivat nostaneet ohjaajan yksittäisiä tähtinäyttelijöitä keskeisemmäksi huomion kohteeksi. Woolfson uskoi, että tuottajan rooli tulisi musiikissa korostumaan samalla tavoin.[9][10] Woolfson ja Parsons olivatkin yhtyeen ainoat viralliset jäsenet, joskin Tales of Mystery and Imaginationilla soitti ja lauloi heidän lisäkseen suuri joukko sessiomuusikoita.

Äänitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi äänitettiin suurimmaksi osaksi Abbey Roadin studioilla Lontoossa. Demovaiheessa kappaleet lauloi Woolfson, mutta lopullisella albumilla esiintyi suuri joukko vaihtuvia laulajia.[3]

Parsons ja Woolfson pitivät albumin teeman salassa sessiomuusikoilta, laulajilta ja studion henkilökunnalta, koska pelkäsivät, että joku varastaisi heidän ideansa. Kappaleille annettiin harhaanjohtavat salanimet; esimerkiksi ”The Ravenista” tuli ”The Raver”. Ainakin Arthur Brown arvasi kuitenkin asioiden todellisen laidan nähtyään laulamansa kappaleen sanoitukset.[3]

Orkesteriosuudet äänitettiin Kingsway Hallissa, missä ongelmia aiheutti läheisen metroaseman meteli. Tämän vuoksi musiikin taustalla kuuluu paikoitellen matalaa, vaimeaa jylinää.[3] Muita äänityspaikkoja olivat Mama Jo’s Recording Studio North Hollywoodissa Los Angelesissa ja The Grange[1] Emnethissä Norfolkissa.

”The Raven” oli ensimmäisiä vokooderia käyttäneitä kappaleita ja ensimmäinen, joka sai valtavirran näkyvyyttä.[6] Harmony Vocoderin suunnittelija ja rakentaja oli EMI Central Research Laboratories. Laite oli käytettävissä pelkästään Abbey Road –studioilla.

Yhtye halusi lisätä ”The Fall of the House of Usheriin” sateen ja ukkosen ääntä. Studion arkistossa ei ollut kelvollisia tehosteita, ja koska albumia äänitettiin kesällä, myöskään sää ei ollut suosiollinen. Eräässä vaiheessa yhtye luki lehtiä aikomuksenaan lentää tarvittaessa vaikka ulkomaille heti säätiedotuksen luvatessa myrskyä. Loppujen lopuksi Lontooseen iski kuitenkin voimakas myrsky ja äänitehosteet nauhoitettiin Abbey Roadin studion katolla.[3]

Albumiraitojen ohella yhtye äänitti ”Edgar”-nimisen kappaleen, joka levy-yhtiön painostuksesta jätettiin lopulliselta levyltä pois.[3] ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fetherin” alkuperäinen versio oli ragtime-tyylinen sävelmä, jota ei lopulta käytetty albumilla.[3]

Albumin valmistumisen ja prässäämisen jälkeen Orson Welles äänitti kertojaäänen, jota käytettiin Los Angelesissa järjestetyssä julkistamistilaisuudessa. Kertojaääni on mukana myös myöhemmillä CD-uusintapainoksilla. Welles ei puhetta äänittäessään ollut vielä kuullut The Alan Parsons Projectin musiikkia lainkaan.[3]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soundin Juha Seitzin mukaan Tales of Mystery and Imaginationin ”kauhutarinat risteilevät kevytprogen, klassisen musiikin, rouhean hardrockin sekä lempeän popin mättäillä”.[2] AllMusic-sivustolla albumin lajityypeiksi mainitaan albumirock, progressiivinen rock, soft rock ja pop rock.[1] Steve Lampiris (2017) kirjoittaa koomisuuteen asti liioitellun mahtipontisuuden olleen eräs progressiivisen rockin tunnusmerkeistä, ja nämä elementit ovat hänen mukaansa hyvin edustettuina Tales of Mystery and Imaginationin musiikissa.[11]

Kaikki albumin kappaleet ovat musiikkisovituksia Poen novelleista tai runoista. Perinteisten rock-soittimien lisäksi musiikissa on paljon orkesterisäestystä ja puhallinsoittimia.[12] Laulaja vaihtuu miltei joka kappaleessa. John Miles ja Jack Harris laulavat kuitenkin sekä ”The Cask of Amontilladossa” että ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fetherissä”.[13]

Rocktoimittajat Don & Jeff Breithaupt huomauttavat, että progressiivinen rock oli 1970-luvun alussa ollut valtavan suosittua, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen se menetti suosiotaan yksinkertaisemmille tyylilajeille, kuten punkille ja diskolle. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla alkoi ilmaantua helppotajuisempaa progressiivista popia esittäneitä yhtyeitä, joista yksi oli The Alan Parsons Project.[14]

Esikuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokainen Tales of Mystery and Imaginationin kappale on nimetty jonkin Poen tekstin mukaan. Suluissa julkaisuvuosi:

Kuvaus kappaleista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”A Dream Within a Dream” on lyhyt elektroninen introkappale. Vuoden 1987 uusintapainoksessa kappaleeseen on lisätty Orson Wellesin kertojaääni.[15] ”The Raven” julkaistiin tuoreeltaan singlenä,[16] ja se on nykyään albumin tunnetuin kappale.[12] Kappaleessa laulavat sekä vokooderi että Westminsterin koulun poikakuoro.[1] Tyylillisesti se vaihtelee hillityn New Age -tunnelmoinnin ja rock-tyylisemmän kertosäkeen välillä, ja siinä kuullaan myös mahtipontinen kitarasoolo. ”The Tell-Tale Heart” on kolmimuunteinen heavy metal -kappale, jossa on rauhallisempi, orkesterin ja syntetisaattorin soittama väliosa. Kappaleen laulaa Arthur Brown, jonka laulusuoritusta George Starostin kuvailee ”asiaankuuluvan eksentriseksi”.[12] ”The Cask of Amontillado” alkaa rauhallisena, klassista musiikkia ja progressiivista rockia yhdistelevänä kappaleena, mutta muuttuu sitten yllättäen synkemmäksi.[17] A-puolen viimeinen kappale ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” oli ”The Ravenin” ohella albumin toinen radiosoittoa saanut single.[12] Kappale vaihtelee kepeiden säkeistöjen ja painostavien, matalalla äänellä laulettujen kertosäkeiden välillä.[18]

Suurin osa B-puolesta koostuu viisiosaisesta instrumentaalista ”The Fall of the House of Usher”.[19] Kappale alkaa klassisena orkesterimusiikkina, mutta muuttuu myöhemmin syntetisaattorilla soitetuksi progressiiviseksi rockiksi. Osat III ja V ovat lähinnä atonaalista meteliä.[17] Osia sävelmästä on lainattu sellaisenaan Claude Debussyn oopperasta La chute de la maison Usher, vaikka tätä ei albumin tekijätiedoissa mainitakaan.[20] Tunnelmaltaan kappale on albumin synkin.[17] B-puolen päättää Pink Floyd -vaikutteinen balladi ”To One in Paradise”.[12]

Julkaisu ja painokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Musiikki yhdistettynä miellyttävään ajatukseen on runoutta. Musiikki vailla ajatusta on pelkkää musiikkia.” Albumin mainosjuliste siteerasi Edgar Allan Poen kirjoituksia. Uusintapainoksilla sama Poe-sitaatti avaa albumin Orson Wellesin lukemana.

Tales of Mystery and Imagination ilmestyi 20. toukokuuta 1976.[1] Studiotyöskentelyyn keskittyneenä projektina yhtye ei markkinoinut albumia konserttikiertueella, kuten ei muitakaan julkaisujaan.[9][21][22] Albumilta julkaistiin kuitenkin kolme singleä: ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether”, ”The Raven” ja ”To One in Paraside”.[16] ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” oli parhaimmillaan Billboardin singlelistan sijalla 37[23] ja ”The Raven” sijalla 80.[24] Itse albumi kävi heinäkuussa 1976 Yhdysvaltojen albumilistan sijalla 38.[25] Albumi nousi listoille myös Saksassa ja Uudessa-Seelannissa.[26] Yhtyeen kotimaassa Britanniassa Tales of Mystery and Imagination menestyi vaatimattomasti, eikä se pysynyt listalla kuin viikon.[27]

Vuonna 1977 albumista ilmestyi uusintapainos. Alkuperäisen vihreän kannen sijaan kansikuva esitti Parsonsia kiiltävään nauhaan käärittynä.[28]

Huhtikuussa 1977 Tales of Mystery and Imaginationille myönnettiin Kanadassa kultalevy.[29] Vuosikymmenen loppuun mennessä albumi oli myynyt platinalevyyn oikeuttavan määrän Saksassa ja Kanadassa ja hopeaa Britanniassa.[30][29][31] Sitä ennen yhtye oli kuitenkin ehtinyt julkaista kaupallisesti huomattavasti menestyneemmän I Robotin,[32][33] joka tuli Yhdysvaltojen-markkinoille 1. kesäkuuta 1977.[34]

Tales of Mystery and Imagination ilmestyi CD-muodossa ensi kertaa 1987.[35] CD-versiota varten Parsons miksasi albumin uudelleen ja lisäsi kappaleisiin Orson Wellesin kertojaäänen, joka oli aikatauluongelmien vuoksi jäänyt alkuperäiseltä julkaisulta pois.[5] Samalla albumiin palautettiin sen alkuperäinen kansi.[28] Uusintapainos nousi listoille ainakin Alankomaissa ja Saksassa.[26]

Vuonna 2007 albumista ilmestyi remasteroitu 30-vuotisjuhlajulkaisu.[35] Uusintapainoksella on mukana joukko bonuskappaleita. Niistä suurin osa erilaisia demoja ja vaihtoehtoisia ottoja, mutta mukana on myös Parsonsin ja Woolfsonin haastattelu, Wellesin monologi leikkaamattomana sekä ennenjulkaisematon kappale ”Edgar”. Juhlajulkaisu sisältää lisäksi Blu-Ray-levyn, näköispainoksia vanhasta mainosmateriaalista sekä 60-sivuisen kirjan.[3]

Listasijoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Lähde
 Iso-Britannia 56. 1 [27]
 Saksa 11. 133 [26]
 Uusi-Seelanti 7. 18 [26]
 Yhdysvallat 38. 46 [25]
Vuoden 1987 versio
Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Lähde
 Alankomaat 75. 1 [26]
 Saksa 18. 16 [26]

Sertifikaatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio Sertifikaatti Toimitukset tai myynti Ajankohta Lähde
 Britannia hopealevy 60 000 1978 [31]
 Kanada kultalevy 50 000 1977 [29]
 Kanada platinalevy 100 000 1978 [29]
 Saksa kultalevy 250 000 1978 [30]
 Saksa platinalevy 500 000 1979 [30]

Arvostelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastaanotto
Arvostelupisteet
JulkaisuPisteet
The All-Music Guide to Rock[19]
William Ruhlmann		4/5 tähteä
AllMusic[1]
Mike DeGagne		4.5/5 tähteä
The Encyclopedia of Popular Music[36]
Colin Larkin		3/5 tähteä
Musichound Rock[19]
Gary Graff		3/5 tähteä
Only Solitaire[12]
George Starostin		12 / 15
Sputnikmusic[17]
Nimim. Fallenbird		4.5/5 tähteä

Aikalaisvastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rolling Stone julkaisi syyskuussa 1976 Billy Altmanin arvostelun. Altmanin mukaan albumilla on ”joitakin hyvin kauniita kappaleita”, kuten ”The Cask of Amontillado” ja ”The Raven”. Alkuperäisteosten ”painostava, surrealistinen kauhu” ei kuitenkaan ole musiikissa läsnä, ja gotiikan ystävät tulevat siksi pettymään albumiin. Lähimmäksi Poen henkeä pääsee Arthur Brownin ”hysteerisesti” tulkitsema ”The Tell-Tale Heart”. Albumin kunnianhimoisin sävelmä ”The Fall of the House of Usher” alkaa ”majesteettisesti”, mutta sen kaoottinen finaali ei ole riittävän järkyttävä.[19]

Samoihin aikoihin julkaistussa Stereo Review’n arviossa Peter Reilly kuvailee jo pelkkää ajatusta Poe-rockista ”epäonniseksi”. ”Tuotantoarvot ovat äärimmäisen korkeat, mutta teeskentely on niin paksua ja – – Poe-sovitukset niin veteliä ja tylsiä” että yleisö voisi yhtä hyvin kuunnella äskettäin puhumaan oppineen lapsen tajunnanvirtaa. Reillyn mukaan kappaleissa parasta on niiden lyhyys.[19]

Billboardin arvostelu oli myönteisempi ja piti lähtökohtaa kiinnostavana. Arvion mukaan albumi on ”varteenotettava yhdistelmä eurooppalaista rockia ja sinfonisia soundeja”. A-puoli on B-puolta onnistuneempi ja sisältää tarttuvia ”koukkuja”, joilla on potentiaalia radiosoittoon. Sovitukset vaihtelevat ”niukasta rehevään” ja parhaan laulusuorituksen tarjoaa Arthur Brown kappaleessa ”The Tell-Tale Heart”. Muita kohokohtia ovat ”The Cask of Amontillado” ja ”The Fall of the House of Usherin” finaali. Poe-teema jää kuitenkin ohuehkoksi.[19]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Ruhlmann kehui The All-Music Guide to Rockissa (1995) albumia The Alan Parsons Projectin parhaaksi, mikä tekee siitä ihanteellisen lähtökohdan yhtyeen musiikista kiinnostuneelle. ”Syntetisaattoreihin ja dramaattisiin kuoro-osuuksiin painottuva albumi on rock-soundtrack miinus elokuva.”[19] Musichound Rock: The Essential Album Guiden (1996) kirjoittanut Gary Graff totesi Tales of Mystery and Imaginationin olevan vuonna 1980 ilmestyneen The Turn of a Friendly Cardin ohella yhtyeen temaattisesti ehein albumi.[19][37] Myös Soundin Juha Seitz nostaa vuonna 2014 julkaistussa arviossa Tales of Mystery and Imaginationin The Alan Parsons Projectin parhaaksi levyksi.[2]

AllMusicin arvostelussa Mike DeGagne kuvailee albumia ”lumoavaksi äänimatkaksi Edgar Allan Poen parhaiden töiden halki”. Parsonsin ammattitaitoinen tuotanto on läsnä läpi tyylillisesti monimuotoisen albumin, ja vaihtuvat laulajat tuovat albumiin väriä ja monipuolisuutta.[1] George Starostinin mukaan Poe-teeman heikkoutena on, että se altistaa yhtyeen syytöksille suuruudenhulluudesta. Toisaalta lähtökohta ei liene sen huonompi kuin Poe-filmatisoinneissakaan. Vahvuutena on, ettei kukaan voi tulla syyttämään yhtyettä tyhjänpäiväisyydestä. Albumin tunnelmaa Starostin kuvaa ”ylelliseksi, unimaiseksi [ja] toismaailmalliseksi”. Äänenlaatu on analogisen äänityshistorian parhaita ja todistaa Parsonsin merkityksen Pink Floydin The Dark Side of the Moonille.[12] Sputnikmusic-sivustolla julkaistussa arviossa Tales of Mystery and Imaginationia kehutaan ”lähes täydelliseksi progressiivisen rockin mestariteokseksi”, joka on suotta jäänyt vähäiselle huomiolle. Laatu tosin notkahtaa B-puolen pitkissä klassisvaikutteisissa osuuksissa.[17]

Varauksellisemmin albumiin suhtautui The Science Fiction Encyclopedian (2019) Adam Roberts. Hän kirjoittaa The Alan Parsons Projectin sovittaneen Poen teoksia rock-kappaleiksi ”vaihtelevalla menestyksellä”.[37]

Classic Rock valitsi vuonna 2010 Tales of Mystery and Imaginationin 50 merkittävimmän progressiivisen rockalbumin joukkoon.[38]

Julkaisun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tales of Mystery and Imaginationin odotuksia parempi menestys toi yhtyeelle vakituisen levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parsons ja Woolfson julkaisivat The Alan Parsons Projectin nimellä yhteensä 10 albumia ja heidän yhteistyönsä jatkui vuoteen 1990 saakka.[10] Yleisesti ottaen yhtyeen myöhemmät albumit pitäytyivät Tales of Mystery and Imaginationilla kehitellyssä kaavassa. Lopullisen läpimurtonsa yhtye saavutti kuitenkin vasta seuraavana vuonna julkaistun I Robotin myötä.[32][33][34]

Woolfson palasi Edgar Allan Poen pariin vuonna 2003, jolloin hän julkaisi sooloalbumin Poe: More Tales of Mystery and Imagination.[39] Vuonna 2009 sai ensi-iltansa Woolfsonin säveltämä musikaali Edgar Allan Poe.[40]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki kappaleet on merkitty Alan Parsonsin ja Eric Woolfsonin kirjoittamiksi, lukuun ottamatta ”The Fall of the House of Usheria”, jonka ovat säveltäneet Parsons, Woolfson ja Andrew Powell. Sulkuihin on merkitty kappaleen laulaja.

A-puoli
  1. ”A Dream Within a Dream” – 4.14
  2. ”The Raven” (Alan Parsons, Leonard Whiting) – 3.57
  3. ”The Tell-Tale Heart” (Arthur Brown, taustalaulaja Jack Harris) – 4.38
  4. ”The Cask of Amontillado” (John Miles, taustalaulaja Terry Sylvester) – 4.33
  5. ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” (John Miles, taustalaulaja Jack Harris) – 4.20
B-puoli
  2. ”The Fall of the House of Usher)” – 16.10
    1. Prelude (2:40) – 2. Arrival (1:00) – 3. Intermezzo (4:36) – 4. Pavane (0:51) – 5. Fall (4:47)
  3. ”To One in Paradise” (Terry Sylvester, taustalaulajat Eric Woolfson & Alan Parsons) – 4.46

Deluxe Edition (2007)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. levy

Kappaleet 1–11: alkuperäinen albumi, vuoden 1976 miksaus.

  2. ”The Raven” (varhainen demoversio)
  3. ”Edgar” (ennen julkaisematon kappale)
  4. ”Orson Welles Radio Spot”
  5. ”Interview with Alan Parsons and Eric Woolfson” (1976)
2. levy

Kappaleet 1–11: alkuperäinen albumi, vuoden 1987 miksaus (mukana Orson Wellesin kertojaääni).

  2. ”Eric’s Guide Vocal Medley”
  3. ”Orson Welles Dialogue”
  4. ”Sea Lions in the Departure Lounge” (sound effects and experiments)
  5. ”GBH Mix” (unreleased experiments)

Muusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sessiomuusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laulajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arthur Brown – laulu kappaleessa ”The Tell-Tale Heart”
  • John Miles – laulu kappaleissa ”The Cask of Amontillado” ja ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether”
  • Jack Harris – taustalaulu kappaleissa ”The Tell-Tale Heart” ja ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether”
  • Alan Parsons – vokooderi kappaleessa ”The Raven”, taustalaulu kappaleessa ”To One in Paradise”
  • Terry Sylvester – taustalaulu kappaleessa ”The Cask of Amontillado”
  • Leonard Whiting – laulu kappaleessa ”The Raven”
  • Eric Woolfson – taustalaulu kappaleessa ”To One in Paradise”
  • Smokey Parsons – taustalaulu

Orkesteri ja kuoro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Alan Parsons Project LP Tales of Mystery and Imagination (20th Century Records 1976)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g DeGagne, Mike: Tales of Mystery and Imagination: Edgar Allan Poe. AllMusic. Viitattu 1.10.2020. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Seitz, Juha: Alan Parsons Project: The Complete Albums Collection Soundi. 23.5.2014. Viitattu 1.10.2020. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j Tales of Mystery and Imagination (1976) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 2.10.2020. (englanniksi)
  4. ↑ a b Davies, Paul: Alan Parsons Exclusive: Legend reveals what The Beatles and Pink Floyd were Really like Express. 5.10.2017. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  5. ↑ a b c Miller, Chuck: Alan Parsons: If You Believe in the Power of Magic (Parsonsin verkkosivuilta arkistoitu versio) Goldmine Magazine. lokakuu 2005. Arkistoitu 2.3.2014. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  6. ↑ a b c Murphy, Ben: Interview: Alan Parsons Red Bull Music Academy. 17.11.2015. Viitattu 2.10.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Pilkington, Steve: The Alan Parsons Project – Return To Ammonia Avenue. Velvet Thunder 6.2.2020. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  8. ↑ FAQ – Your questions answered! The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  9. ↑ a b Greco, Ralph: The Eric Woolfson Interview Vintage Rock. 2009. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  10. ↑ a b Grimes, William: Eric Woolfson, Co-Founder of Alan Parsons Project, Dies at 64 The New York Times. 4.12.2009. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  11. ↑ Lampiris, Steve: Bargain Bin Babylon: The Alan Parsons Project: I Robot Spectrum Culture. 30.4.2017. Viitattu 20.10.2020. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e f g Starostin, George: Tales of Mystery and Imagination. Only Solitaire, noin 2001. Viitattu 4.11.2020. (englanniksi)
  13. ↑ Tales of Mystery and Imagination. The Alan Parsons Project, 20th Century Records, 1976.
  14. ↑ Breithaupt, Don & Breithaupt, Jeff: ”Logical Songs: Progressive Pop”, Night Moves. Pop Music in the Late ’70s. St. Martin’s Publishing Group, 2014. ISBN 9781466871380. Google-kirjat (viitattu 7.10.2020). (englanniksi)
  15. ↑ ”A Dream Within a Dream” (Tales of Mystery and Imagination). The Alan Parsons Project, UMG Recordings, Inc., 1987.
  16. ↑ a b The Alan Parsons Project: Singles & EPs. Discogs. Viitattu 10.10.2020.
  17. ↑ a b c d e Nimim. Fallenbird: The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination. Sputnikmusic 8.3.2014. Viitattu 4.11.2020.
  18. ↑ ”(The System of) Doctor Tarr and Professor Fether” (Tales of Mystery and Imagination). The Alan Parsons Project, 20th Century Records, 1976.
  19. ↑ a b c d e f g h Tales Of Mystery And Imagination – The Alan Parsons Project. SuperSeventies (sisältää lainauksia albumin arvosteluista). Viitattu 1.10.2020. (englanniksi)
  20. ↑ Trezise, Simon & Cross, Jonathan & Simon, Trezise: The Cambridge Companion to Debussy, s. 297. Cambridge: Cambridge University Press, 2003. Google-kirjat, viitattu 4.11.2020. (englanniksi)
  21. ↑ Dunphy, Dw: The Alan Parsons Paradox New Jersey Stage. 2015. Viitattu 12.2.2020. (englanniksi)
  22. ↑ Prasad, Anil: Alan Parsons: The Golden Touch Innerviews – Music Without Borders. 2013. Viitattu 20.2.2020. (englanniksi)
  23. ↑ (The System Of) Doctor Tarr And Professor Fether: The Alan Parsons Project. Billboard. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  24. ↑ The Raven: The Alan Parsons Project. Billboard. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  25. ↑ a b Chart History: The Alan Parsons Project – Tales of Mystery and Imagination. Billboard. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  26. ↑ a b c d e f The Alan Parsons Project – Tales of Mystery and Imagination. AustrianCharts.at. Viitattu 10.10.2020.
  27. ↑ a b Alan Parsons Project. Official Charts, The Official UK Charts Company, 2020. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  28. ↑ a b Fiedler, Jeff: Albums from the Lost and Found: Tales of Mystery and Imagination. The Great Albums 24.10.2017. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  29. ↑ a b c d Gold/Platinum (Hakusana ”Alan Parsons”.) Music Canada. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  30. ↑ a b c GOLD-/PLATIN-Datenbank (Hakusana ”Alan Parsons”.) Bundesverband Musikindustrie. Viitattu 10.10.2020. (saksaksi)
  31. ↑ a b BRIT Certified – Explore UK music’s top selling artists (Hakusana ”Tales of Mystery and Imagination”.) British Phonographic Industry. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  32. ↑ a b I Robot (1977) The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  33. ↑ a b I Robot – The Alan Parsons Project. Super Seventies (sisältää lainauksia I Robotin arvosteluista). Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  34. ↑ a b Erlewine, Stephen Thomas: The Alan Parsons Project: I Robot Allmusic. Viitattu 24.4.2020. (englanniksi)
  35. ↑ a b Timeline The Alan Parsons Project -verkkosivut. 1974–2020. Woolfsongs. Viitattu 10.10.2020. (englanniksi)
  36. ↑ Larkin, Colin: ”Parsons, Alan”, The Encyclopedia of Popular Music. London: Omnibus Press, 2011. ISBN 0-85712595-8. Google-kirjat (viitattu 1.10.2020). (englanniksi)
  37. ↑ a b Roberts, Adam: Alan Parsons Project (Edited by John Clute and David Langford) The Encyclopedia of Science Fiction. 28.6.2019. London: Reading: SFE Ltd: Ansible Editions. Viitattu 16.11.2020. (englanniksi)
  38. ↑ The 50 Albums That Built Prog Rock. Classic Rock, heinäkuun 2010 numero.
  39. ↑ Eric Woolfson – Biography 1945-2009. The official Eric Woolfson website. Viitattu 6.10.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Sweeting, Adam: Eric Woolfson obituary: Songwriter and co-founder of rock band the Alan Parsons Project. The Guardian 8.12.2009. Viitattu 6.10.2020. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tales_of_Mystery_and_Imagination_(albumi)&oldid=21735688”