Alfred Hitchcock

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Alfred Hitchcock
Alfred Hitchcock NYWTS.jpg
Syntymäaika 13. elokuuta 1899
Syntymäpaikka Lontoo, Englanti
Aktiivisena 1922–1976
Kuolinaika 29. huhtikuuta 1980 (80 vuotta)
Kuolinpaikka Los Angeles, Yhdysvallat
Ammatti elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja
Puoliso Alma Reville 1926-1982 [1]
Tunnetuimmat ohjaukset 39 askelta (1935)
Nainen katoaa (1938)
Takaikkuna (1954)
Vertigo – punainen kyynel (1958)
Psyko (1960)
Linnut (1963)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sir Alfred Joseph Hitchcock (13. elokuuta 1899 Lontoo, Englanti – 29. huhtikuuta 1980 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat)[2] oli brittiläinen elokuvaohjaaja. Hän siirtyi 1939 Hollywoodiin, jossa hän teki useimmat merkittävimmistä elokuvistaan.

Hitchcockia pidetään jännityselokuvan mestarina[3], jonka juonenkuljetus oli taidokasta. Hänen katsottiin olleen aikansa muodikkaimpia ja kokeilunhaluisimpia elokuvantekijöitä. Hän ohjasi useita klassikkomaineen saaneita elokuvia, joiden tunnuspiirre on musta huumori.

Ranskalaiset elokuvateoreetikot nostivat pitkään vain viihdeohjaajana pidetyn Hitchcockin 1960-luvulla suureksi auteuriksi.[4] Hänelle myönnettiin kunnia-Oscar elämäntyöstään vuonna 1967.[5] Vastaanottaessaan palkintoaan Oscar-gaalassa hän piti kaikkien aikojen lyhimmän palkintopuheen sanomalla vain: "Kiitos."[6] Hän oli viidesti ehdolla parhaan ohjaajan Oscar-palkinnon saajaksi.[7]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Yksityiselämä

Alfred Hitchcock syntyi Lontoon Leytonstonessa nuorimpana William ja Emma Jane Hitchcockin[8] kolmesta lapsesta. Isällä oli ruokatavarakauppa Covent Gardenissa. Irlantilaista sukujuurta ollut perhe oli katolinen.

Hitchcock kuvasi lapsuuttaan suljetuksi ja yksinäiseksi. Hän kertoi usein lapsuudestaan tarinaa, kuinka hänen ollessaan noin viisivuotias isä rankaisi häntä jostakin pahanteosta lähettämällä paikalliselle poliisiasemalle paperilapun kanssa. Asemalla päivystävä poliisi luki lapun ja lukitsi Alfredin vähäksi aikaa selliin.[9] Tapauksesta juonsi alkunsa Hitchcockin jopa aikuisiälle saakka tuntema pelko poliiseja kohtaan, minkä hän kuitenkin käänsi voitokseen käyttämällä sitä elokuvissaan jännityselementtinä.

Yhdeksänvuotiaana Hitchcock lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään katoliseen kouluun[8], jossa vallitsi ankara kuri. 14-vuotias Alfred lopetti koulun isänsä kuolinvuonna 1914 ja hankki itselleen ammatin. Hän ryhtyi opiskelemaan konepiirtäjäksi ja sai lyhyen koulutuksen jälkeen työpaikan sähkökaapelia valmistavassa W. T. Henley Telegraph Companyssä.

Islingtonin studioilla Hitchcock myös tapasi tulevan vaimonsa, leikkaaja-kuvaussihteeri Alma Revillen. Pariskunta vihittiin 1926, ja he saivat yhden lapsen, vuonna 1928 syntyneen Patricia Hitchcockin. Alma Hitchcockista tuli korvaamaton taustahahmo jokaisen myöhemmän Hitchcock-elokuvan tuotannossa.

[muokkaa] Ura

[muokkaa] Englannin-kausi

[muokkaa] Alkuvuodet

Hitchcock aloitti 1914 opinnot School of Engineering and Navigation -koulussa ja sai lyhyen koulutuksen jälkeen paikan konepiirtäjänä W. T. Henley Telegraph Companyssä. Hitchcock julkaisi myös Henely yrityslehdessä karikatyyrejä ja lyhytkertomuksia. Hitchcock sai pian ylennyksen mainospiirtäjäksi, jonka vastuulla oli Henleyn ilmoitusten ja mainosten suunnittelu ja muotoilu.[10]

Yhdysvaltalainen Famous Players-Lasky -elokuvatuotantoyhtiö perusti vuonna 1919 tytäryhtiön Famous Players-Lasky British ja elokuvastudion Islingtoniin. Kun Hitchcock sai kuulla, että ensimmäisenä elokuva olisi Marie Corellisin romaanin The Sorrows of Satan filmatisointi, hän osti romaanin ja suunnitteli siihen välitekstit. Famous Players-Lasky ei ollut kuitenkaan vaikuttunut, sillä yhtiö oli päättänyt kuvata toisen romaanin The Great Dayn. Hitchcock palasi seuraavana päivänä uusien piirustusten kanssa ja saikin aluksi muutamia pieniä töitä – ensimmäisenä The Great Day (1921) – ennen kuin hän sai täyspäiväisen paikan välitekstien suunnittelijana vuoden 1920 loppupuolella ja irtisanoi itsensä Henleyltä. [11][12]

Islingtonin studioilla Hitchcockin yritti myös ensimmäisen kerran ohjaamista: Mrs. Peabody (tai Number 13) vuonna 1922. Famous Players-Lasky British oli kuitenkin ajautunut selvitystilaan ja elokuvan kuvaukset keskeytettiin. Sittemmin kaikki kuvattu materiaali on kadonnut. Seuraava ohjausmahdollisuus tuli jo seuraavana vuonna, kun Islingtonin studioilla kuvatun Always Tell Your Wife -elokuvan ohjaama Hugh Croise sairastui ja Hitchcock sai ohjata elokuvan loppuun. Hitchcock suoriutui tehtävästä hyvin, sillä hän sai apulaisohjaajan paikan Balcon-Saville-Freedman-elokuvatuotantoyhtiöstä, joka oli vuokrannut Islingtonin studiot Famous Players-Lasky Britishin konkurssin jälkeen vuonna 1923. Uuden yhtiön henkilökuntaan kuului myös Alma Reville, josta pari vuotta myöhemmin tuli Hitchcockin vaimo.[13]

Balcon-Saville-Freedman ehti tuottaa vain kaksi elokuvaa: Nainen naista vastaan (1923) ja Valkoinen varjo (1923), joissa kummassakin Hitchcock oli apualaisohjaajana, käsikirjoittajana ja lavastajana. Ensimmäinen menestyi hyvin, mutta toinen epäonnistui niin pahasti, että koko tuotantoyhtiö jouduttiin hajottamaan. Tuottaja Michael Balcon perusti kuitenkin heti uuden tuotantoyhtiön Gainsborough Picturesin, jonka palkkalistoille myös Hitchcock siirtyi. Balcon etsi jatkuvasti yhteistyökumppaneita ja 1924 hän solmi sopimuksen Die Prinzessin und der Geiger -elokuvasta UFA:n kanssa, joka hoiti rahoituksen, ja Gainsborough Pictures vastasi puolestaan tuotannosta ja levityksestä Saksan ulkopuolella. Elokuva kuvattaisiin UFA:n Babelsbergin studioilla, jonne Hitchcock lähti muun kuvausryhmän mukana 1924. Kuvausmatkalla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Hän oli Englannissa työskennellyt vain pienessä brittiläisessä studiossa ja oli nyt tuon ajan suurimmassa ja merkittävimmässä elokuvastudiossa. Viereisessä studiossa F. W. Murnau kuvasi Viimeistä miestä, jolla oli suuri vaikutus Hitchcockiin. Murnaulta Hitchcock oppi monia lavastukseen, trikkikuvaustekniikkaan ja elokuvakerrontaan liittyviä asioita. Murnaun – ja myös Fritz Langin, G. W. Pabstin sekä saksalaisen ekspressionismin – vaikutus näkyy ennen kaikkea Hitchcockin mykkäelokuvissa (esimerkiksi Vuokralaisessa ja Puhtauden lunnaissa). [14][15]

Die Prinzessin und der Geiger -elokuvan kuvaukset eivät kuitenkaan sujuneet hyvin. Naimisissa olevalla ohjaaja Graham Cuttsilla oli suhde virolaiseen tanssijattareen ja kuvausten loppupuolella he karkasivat. Hitchcock ja Alma Reville joutuivat ohjaamaan elokuvan loppuun. Elokuvan jälkituotanto tehtiin Englannissa (paluumatkalla Hitchcock oli kosinut Alma Revilleä ja saanut myöntävän vastauksen). Seuraavan elokuvan The Prude's Fall kuvausten aikana Hitchcock oli huomannut, että ohjaaja Cuttsin suhtautuminen häneen oli muuttunut pahansuopaiseksi. Cutts ilmoittikin, ettei hän halunnut Hitchcockia seuraavaan elokuvaansa.[16]

Gainsborough oli tässä vaiheessa laajentumassa ja tuottaja Michael Balcon ehdotti Hitchcockille oman elokuvan ohjaamista. Balcon oli tarkkaillut Hitchcockin työskentelyä vuosien ajan ja oli vakuuttunut, että Hitchcock pystyisi ohjaamaan elokuvan. Cutts, joka oli myös yhtiön osakas, vastusti sitä. Balconin perusteluina oli, että tuotannon laajentuessa Cutts ei mitenkään voinut ohjata kaikkia Gainsborough'n elokuvia ja lisäksi oli halvempaa käyttää jo palkkalistoilla olevaa työntekijää kuin palkata joku ulkopuolinen. Balcon sai tahtonsa läpi ja Hitchcock sai ensimmäisen elokuvan ohjattavakseen.[17]

Hitchcockin ensimmäinen ohjaustyö oli brittiläis-saksalainen yhteistuotanto The Pleasure Garden 1925. Ulkokuvaukset tehtiin Italiassa ja studiokuvaukset Saksassa. Sen vastaanotto oli positiivinen mutta se ei ollut arvostelu- tai yleisömenestys. Kunnolliseen levitykseen se pääsi vasta, kun Hitchcockin Vuokralaisesta (ensi-ilta syyskuussa 1926) oli tullut menestys.[18]

Seuraavaksi valmistunut melodraama The Mountain Eagle (1926) on ainut Hitchcockin ohjaamista elokuvista, joka on kadonnut (jollei oteta huomioon keskeneräiseksi jäänyttä Number 13 -elokuvaa).[15]

The Mountain Eagle -elokuvan kuvaukset 1926. Hitchcock on etuoikealla ja hänen takanaan Alma Reville

Vuonna 1927 valmistunut Vuokralainen oli Hitchcockin ensimmäinen jännityselokuva. Se oli myös Hitchcockin ensimmäinen yleisö- ja arvostelumenestys – sitä pidettiin jopa kaikkien aikojen parhaimpana brittielokuvana ja teknisten innovaatioidensa ansiosta Hitchcock sai "ihmepojan" maineen. Hitchcockin omasta mielestä Vuokralainen oli ensimmäinen "Hitchcock-elokuva".[19] Vuokralaisessa Hitchcock käytti myös ensimmäisen kerran viattomasti syytetyn miehen teemaa, jota hän muunteli lukuisissa myöhemmissä elokuvissaan.[3] Vuokralaisessa on myös Hitchcockin ensimmäinen cameo-rooli.[20]

Vuokralaisen menestystä seurasi kuitenkin alamäki. Downhill (1927), Kevytkenkäinen (1928) ja Kehä (1927) saivat vielä jokseenkin positiivisen vastaanoton, mutta Farmarin naimakauppa (1928), Champagne ja Man saaren tuomari (1929) menestyivät jokseenkin kehnosti. Kevytkenkäisen jälkeen (kuvattu 1927 mutta ensi-ilta vasta 1928) Hitchcock oli siirtynyt Gainsborough'lta British International Picturesille, joka oli luvannut suurempia budjetteja ja suurempaa taiteellista vapautta.[21] Vuokralaisen nostattamat odotukset Hitchcockin kyvystä tehdä laadukkaita alkoivat jo laantua, kunnes Puhtauden lunnaat sai ensi-iltansa 1929. Puhtauden lunnaiden kuvaukset alkoivat mykkäelokuvana mutta viime hetkellä siitä päätettiin tehdä äänielokuva. Elokuva oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys ja jopa kaikkein penseimmät kriitikot suhtautuivat siihen myötämielisesti.[22]

Äänielokuvan tulon myötä musikaali- ja revyyelokuvia tehtiin runsaasti, koska se koettiin oivaksi tavaksi osoittaa äänielokuvan mahdollisuudet. Tämän takia Hitchcock joutuikin osallistumaan Elstree Calling -episodielokuvaan (1930), jonka Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor kuittaa sanoilla "omituinen välinäytös". Junoa ja riikinkukkoa (1930) voidaan pitää Hitchcockin ensimmäisenä todellisena äänielokuvana, sillä elokuva tuotettiin alusta alkaen äänielokuvana. Irlantilaisia käsittelevä aihe oli perienglantilaiselle Hitchcockille täysin vieras, mutta kriitikoiden mielestä Hitchcock käsitteli irlantilaisia mestarillisesti. Epäiltynä murhasta (1930) vahvisti kuitenkin jälleen Hitchcockin mainetta jännityselokuvien ohjaajana, vaikka se olikin enemmän tyypillinen "Kuka sen teki" -tarina kuin jännitykseen perustuva Hitchcock-elokuva. Sitä seurannut Rikkauden huuma (1931) epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Hitchcockin viimeiset British International Picturesille olivat nopeasti tehdyt tilaustyöt Talo numero 17 (1932) ja Lord Camber's Ladies (1932), joka oli Hitchcockin ainut pelkkänä tuottajana tekemä elokuva.[23]

BIP:n jälkeen Hitchcock siirtyi Gaumont Britishille, joka oli BIP:n ohella Britannian johtava elokuvatuotantoyhtiö. Hitchcockin ura Gaumontilla ei kuitenkaan alkanut hyvin, sillä hän sai ohjattavakseen Waltzes from Vienna -musiikkielokuvan (1933), joka oli Hitchcockin omien sanojen mukaan hänen uransa pohjanoteeraus.[24]

[muokkaa] Jännityksen mestarin synty (1934–1939)

Hitchcockin ura ennen vuotta 1934 oli ollut hyvin poukkoileva, Vuokralainen ja Puhtauden lunnaat olivat olleet suuria yleisö- ja arvostelumenestyksiä, mutta niiden vastapainona oli ollut runsas joukko epäonnistuneita elokuvia. Waltzes of Vienna -elokuvan kuvausten aikana Gaumont Britishin johtaja Michael Balcon – jonka Gainsborough Pictures oli nyt osa Gaumontia – tarjosi Hitchcockille mahdollisuuden ohjata haluamansa elokuva heti, kun Hitchcock vain löytäisi sopivan materiaaliin. Hitchcockilla oli jo sellainen tiedossaan ja hän osti BIP:ltä Sapperin Bulldog Drummondin elokuvaoikeudet ja ohjasi siitä Mies joka tiesi liikaa -elokuvan vuonna 1934. Siitä alkanutta ja vuoteen 1939 kestänyttä ajanjaksoa Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor nimittää Hitchcockin Englannin-kauden suuruuden ajaksi.[25] Robert A. Harris ja Michael S. Lasky puolestaan puhuvat "jännityksen mestarin synnystä".[26]

Tuottajat Michael Balcon ja Ivor Montagu antoivat Hitchcockille vapaat kädet Mies joka tiesi liikaa -elokuvan tekoon ja siitä muodostui sekä arvostelu- että yleisömenestys.[27] Vaikka se rikkoi kaikki siihenastiset brittiläiset yleisöennätykset, se oli tappiollinen, koska sitä esitettiin kakkoselokuvana kiinteään hintaan. Hitchcockille Mies joka tiesi liikaa merkitsi läpimurtoa, jonka menestyksen ansiosta hän sai vapaammat kädet ja suuremman budjetin seuraavan elokuvan tekoon.[28]

39 askelta (1935) oli suuri menestys Britannian lisäksi myös ulkomailla ja etenkin Yhdysvalloissa. Sen ansiosta Hitchcock sai ensimmäiset tarjoukset Hollywoodista, joskin British Gaumont pimitti useimmat näistä, koska se ei halunnut menettää tuottoisinta ohjaajansa. 39 askeleen nopeatempoisuus ja yllättävät siirtymät muistuttavatkin Hitchcockin Vaarallista romanssia ja Taylor onkin huomannut, että jos kriitikon mielestä 39 askelta oli Hitchcockin paras brittielokuva, niin samaisen kriitikon mielestä Vaarallinen romanssi oli puolestaan Hitchcockin paras yhdysvaltalainen elokuva.[29] 39 askeleen vakoiluteema jatkui myös seuraavissa elokuvissa Salainen asiamies (1936) ja Sabotaasi (1936). Niiden saama vastaanotto ei ollut niin hyvä kuin 39 askeleen ja varsinkin Sabotaasin pommikohtauksen julmuus sai runsaasti kritiikkiä aikalaisilta.[30]

Nuori ja viaton (1937) menestyi yhtä vaatimattomasti kuin sitä edeltäneet kaksi elokuvaa ja varsinkin jälkikäteen elokuvatutkimus on pitänyt sitä sormiharjoitteluna Nainen katoaa -elokuvaa (1938) varten.[31] Nainen katoaa oli ennennäkemätön menestys. Siitä tuli nopeasti Britannian menestynein elokuva ja menestys Yhdysvalloissa oli samaa luokkaa.[32] Aikalaiskriitikot olivat lähes hurmostilassa ja elokuvaa verrattiin jopa Paul Cézannen ja Igor Stravinskyn töihin.[33] Myöhemmissä arvioissa elokuvaa on pidetty Hitchcockin parhaimpana brittielokuvana ja ylipäätään yhtenä hänen parhaimmista elokuvistaan. [34]

Nainen katoaa -elokuvan myötä Hitchcockin sopimus Gaumont-Britishin kanssa umpeutui. Hitchcock oli jo neuvotellut 1937 RKO:n ja MGM:n kanssa, mutta neuvottelut kariutuivat Hitchcockin palkkapyyntöihin. Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana David O. Selznick teki Hitchcockille tarjouksen Titanic-aiheisesta elokuvasta. Hitchcock lensi heinäkuussa 1938 Yhdysvaltoihin neuvottelemaan sopimuksesta, joka loppujen lopuksi takasi Hitchcockille 40 000 dollaria elokuvasta. Lisäksi palkka oli säännöllinen eli Hitchcock sai palkkansa riippumatta siitä, kuvasiko hän elokuvaa vai ei. Lisätäkynä neuvotteluissa Selznickillä oli ollut Hitchcockia kiinnostaneen Rebekan elokuvaoikeudet, josta tulisi Hitchcockin toinen Hollywood-elokuva.[35]

Titanic-elokuva kuitenkin peruutettiin ja Hitchcockien muutto Yhdysvaltoihin siirtyi alkuvuoteen 1939. Väliaikana Hitchcock suostui ohjaamaan Jamaica Innin rannikkorosvot -elokuvan (1939). Vaikka se oli yleisömenestys, kritiikki oli nuivaa niin ensi-iltana kuin myöhemminkin.[35] Maaliskuussa 1939 Hitchcockit lähtivät Yhdysvaltoihin. Mukaan lähti – kokin ja palvelijan lisäksi – myös Joan Harrison, joka oli ollut Hitchcockin sihteeri vuodesta 1933 alkaen.[36]

[muokkaa] Amerikan-kausi

[muokkaa] Selznickin vuodet (1940–1947)

Cary Grant ja Ingrid Bergman elokuvassa Notorious - kohtalon avain (1946).

Alfred Hitchcock aloitti Selznickillä huhtikuussa 1939 ja ryhtyi Joan Harrisonin kanssa muokkaamaan Rebekan käsikirjoitusta.[37] Rebekan tuotannon aikana Hitchcock joutui totuttelemaan Hollywoodin tuotantojärjestelmään. Selznickin kaltainen kaikkeen – myös luovaan työhön – sekaantuva tuottaja oli Hitchcockille jotain uutta, sillä Britanniassa studioiden johtajat olivat olleet voitosta kiinnostuneita liikemiehiä. Työskentelytavastaan Hitchcock ei kuitenkaan luopunut Selznickin painostuksesta huolimatta. Hollywoodissa oli tapana kuvat kohtauksista monia eri versioita eri kuvakulmista ja kuvatusta materiaalista tuottaja pystyi halutessaan leikkaamaan itseään tyydyttävän version. Hitchcock suunnitteli elokuvat etukäteen viimeistä yksityiskohtaa myöten ja myös kuvasi vain ja ainoastaan sen, mitä oli suunnitellut. Leikkausvaiheessa kuvatusta materiaalista saattoikin tehdä vain Hitchcockin haluaman version.[38]

Rebekka oli suuri yleisö- ja arvostelumenestys ja toi Selznickille toisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon (edellisenä vuonna hän sai saman palkinnon Tuulen viemäästä. Hitchcock oli ehdolla ensimmäistä kertaa parhaasta ohjauksesta, mutta hävisi John Fordille.[39] Tuulen viemään ja Rebekan suuret voitot pakottivat Selznickin keskeyttämään elokuvien tuottamisen kolmeksi vuodeksi. Tämän vuoksi Selznick lainasi Hitchcockin muille studioille seuraavien vuosien aikana.[40]

Hitchcockin ensimmäinen elokuva "David O. Selznickin ystävällisellä luvalla" oli Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940) itsenäiselle tuottajalle Walter Wangerille. Se on sota-ajan Hollantiin sijoittuva jännityselokuva, jossa on monia piirteitä Hitchcockin 39 askelta -elokuvasta. Se oli arvostelumenestys ja menestyi myös taloudellisesti hyvin.[41]

Ulkomaankirjeenvaihtajan jälkeen Selznick lainasi Hitchcockin RKO Picturesille kahta elokuvaa varten. Ensimmäinen oli Hitchcockille epätavallinen perinteinen komediaelokuva Herra ja rouva Smith (1941), joka menestyi taloudellisesti hyvin mutta sen saamat arvostelut olivat vaihtelevia.[42][43] Toinen oli romanttinen jännityselokuva Vaarallisia valheita, joka oli Hitchcockin ensimmäinen yhteinen elokuva Cary Grantin kanssa. Elokuva oli suuri yleisömenestys, mutta arvostelijat kritisoivat etenkin elokuvan vesitettyä loppua.[44][45]

Selznickin piti toimia Hitchcockin seuraavan elokuvan Viidennen kolonnan mies (1942) tuottajana, mutta Selznick myi koko paketin Universalille. Sota-aikaan sijoittuvan elokuvan teema on sama kuin 39 askeleessa ja Vaarallisessa romanssissa: syylliseksi epäily viaton mies joutuu todistamaan syyttömyytensä. Elokuvan yleisö- ja arvostelumenestys oli yllätys niin Hitchcockille kuin studiollekin, sillä lukuisten kompromissien takia kukaan ei ollut tyytyväinen valmistuneeseen elokuvaan.[46][47]

Epäilyksen varjossa (1943) Hitchcock kuvasi ulkokohtaukset studion ulkopuolella aidossa ympäristössä, mitä hän oli suurimittaisesti tehnyt viimeksi mykkäelokuvan aikoina. Amerikkalaiseen pikkukaupunki-idylliin sijoittuva jännityselokuva oli Takaikkunan ohella Hitchcockin suurimpia suosikkeja omasta tuotannostaan.[48] Donald Spoto arvelee sen johtuvan siitä, että missään muussa elokuvassaan Hitchcock ei anna näin paljon viitteitä omasta tunne-elämästään ja persoonastaan.[49]

Hitchcockin kolmas sota-aikaan sijoittuva elokuva Pelastusvene (1944), jonka kaikki tapahtumat sijoittuivat pelastusveneeseen. Perinteisen cameo-roolinsa Hitchcock ratkaisi esiintymällä laihdutustuotteen mainoksessa lehdessä, jota eräs pelastusveneessä oleva luki.[50] Pelastusvene sai jokseenkin murskaavat arvostelut, sillä sen katsottiin ihannoivan natseja. Muutamaa yhdysvaltalaista suurkaupunkia lukuun ottamatta se ei myöskään innostanut katsojia. [51] Pelastusveneen kuvausten päätyttyä Hitchcock vietti 1944 kahdeksan kuukautta Englannissa. Siellä ollessaan Hitchcock ohjasi kaksi ranskankielistä propagandalyhytelokuvaa Britannian tiedotusministeriölle: Aventure Malgache ja Bon Voyage.[52] Matkan tärkein anti oli kuitenkin yhteistyön tiivistyminen vanhan ystävän Sidney Bernsteinin kanssa, joka oli erittäin kiinnostunut yhteisestä, itsenäisestä tuotantoyhtiöstä Hitchcockin kanssa.[53]

Hitchcockin elämäkerturi John Russell Taylor pitää Noiduttua (1945) Hitchcockin ensimmäisenä todellisena amerikkalaisena elokuvana. Sitä edeltäneet yhdysvaltalaiset elokuvat olivat olleet periaatteessa joko englantilaisia elokuvia tai propagandaelokuvia. Myös amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva Epäilyksen varjo on Taylorin mielestä elokuva, jonka vain ulkomaalainen olisi saattanut tehdä.[54] Noiduttu oli välitön yleisö- ja arvostelumenestys. Se oli myös ensimmäinen psykoanalyysiä popularisoiva menestyselokuva.[55]

Romanttinen jännityselokuva Notorious – kohtalon avain (1946) on yksi Hitchcockin parhaimmista elokuvista. Se oli valtava yleisö- ja arvostelumenestys ja varsinkin Ingrid Bergman sai ylistäviä arvosteluja. Hitchcockin ohjaus on kuin oppitunti elokuvan teosta: tapahtumien kulku ja jännityksen rakentaminen on moitteetonta. Elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia ovat pitkä kamera-ajo juhlavieraiden yleiskuvasta erikoislähikuvaan Bergmanin kädessä olevaan avaimeen ja Cary Grantin ja Bergmanin pitkä suutelukohtaus.[56][57]

Oikeussalidraama 2 pisaraa viiniä (1947) oli Hitchcockin viimeinen elokuva Selznickille ja se epäonnistui jokseenkin täydellisesti. Elokuvan valtavat tappiot vaikuttivat osaltaan siihen, että Selznickin itsenäinen levitysyhtiö joutuu lopettamaan toimintansa.[58]

[muokkaa] Itsenäisenä tuottajana ja Warnerin vuodet (1948–1954)

Alfred Hitchcock oli ollut tyytymätön Selznickin kanssa tekemäänsä sopimukseen jo useamman vuoden ajan. Toisaalta kyse oli ollut rahasta ja toisaalta taas valinnanvapauden puutteesta.[59][60] Ajatus omasta tuotantoyhtiöstä alkoi konkretisoitua Hitchcockin Lontoon-matkalla 1944, kun hän keskusteli asiasta vanhan ystävänsä Sidney Bernsteinin kanssa.[53] Neuvottelut jatkuivat kesällä 1945[61] ja Transatlantic Pictures -yhtiön perustamisesta kerrottiin julkisuudessa huhtikuussa 1946, kun 2 pisaraa viiniä oli vielä tuotannossa ja Hitchcockin välinpitämättömyys koko projektia kohtaan oli julkinen salaisuus Hollywoodissa.[62] Transatlantic Picturesin ensimmäinen elokuva oli jännityselokuva Köysi (1948), joka oli samalla Hitchcockin ensimmäinen värielokuva. Elokuvan vastaanotto oli laimeaa, mutta se onnistui kuitenkin tuottamaan voittoa. Transatlanticin toinen elokuva, Britanniassa valmistunut historiallinen pukudraama Kauriin merkeissä (1949) epäonnistui kuitenkin niin täydellisesti, että koko yhtiö ajautui konkurssiin.[63]

Transatlanticin konkurssin jälkeen Hitchcock solmi Warnerin kanssa sopimuksen useammasta elokuvasta. Niistä ensimmäinen, Esirippu laskee (1950), sai kuitenkin edellisten elokuvien tapaan laimean vastaanoton.[64] Sitä seurannut Muukalaisia junassa (1951) oli kuitenkin valtava menestys ja aloitti Hitchcockin paluun elokuvamaailman huipulle. Teemallisesti elokuvan murhia "vaihtavat" miehet jatkavat jo Epäilyksen varjossa esiintynyttä teemaa kahdesta samankaltaisesta ihmisestä, jotka edustavat tavallaan yhden persoonan hyvää ja pahaa puolta.[65][66]

Minä tunnustan -elokuvan (1953) tekemistä Hitchcock oli suunnitellut jo 1930-luvulta lähtien. Rippisalaisuuteen perustuva elokuva ei kuitenkaan menestynyt. Perinteisempi – tai "hitchcockmaisempi" – Täydellinen rikos (1954) menestyi jo paremmin. Täydellisen rikoksen pääosaan Hitchcock valitsi Grace Kellyn, jonka Hitchcock varasi heti myös kahteen seuraavaan elokuvaansa. Täydellinen rikos oli myös Hitchcockin viimeinen elokuva Warnerille, jonka jälkeen hän siirtyi Paramount Picturesille.[67][68]

[muokkaa] Huippuvuodet Paramountilla (1954–1960)

Cary Grant elokuvan Vaarallinen romanssi (1959) trailerissa.

Kesällä 1953 Hitchcock solmi sopimuksen Paramountin kanssa yhdeksästä elokuvasta. Viiden elokuvan tekijänoikeudet siirtyisivät myös Hitchcockille ja neljän elokuvan oikeudet jäisivät Paramountille. Loppujen lopuksi Hitchcock teki Paramountille vain kuusi elokuvaa ja Paramountille jäivät vain yhden elokuvan (Varkaitten paratiisi) oikeudet.[69]

Hitchcockin ensimmäinen elokuva Paramaountille oli Takaikkuna (1954), jonka tapahtumat sijoittuvat yhteen ainoaan lavasteeseen. Se oli yksi Hitchcockin omia suosikkeja Epäilyksen varjon ohella ja se on ylipäätään yksi Hitchcockin arvostetuimmista ja suosituimmista elokuvista. Pääosaa näytteli Grace Kelly, joka oli myös seuraavan Hitchcockin elokuvan Varkaitten paratiisi (1955) pääosassa. Varkaitten paratiisi kuvattiin Ranskan Rivieralla vuoden 1954 kesällä.[70] Kuvausmatkan merkittävin anti liittyi Hitchcockin arvostukseen elokuvantekijänä. Hitchcock tapasi silloin vaikutusvaltaisen ranskalaisen elokuvakriitikon André Bazinin. Bazinin vähän myöhemmin Cahiers du cinéma -lehdessä julkaisema artikkeli laukaisi keskustelun siitä, oliko Hitchcock vakavasti otettava taiteilija vai vain lahjakas tarinankertoja ja elokuvatekniikan soveltaja. Bazinille Hitchcock oli vain lahjakas tarinankertoja, mutta nuorempi kriitikkopolvi suhtautui asiaan toisin. Kiistelyn yksi tulos oli kuitenkin, että Éric Rohmer ja Claude Chabrol julkaisivat 1957 ensimmäisen Hitchcockin elokuvia käsittelevän kirjan.[71]

Mutta kuka murhasi Harryn? (1955) oli Hitchcockin omien sanojen mukaan hänen yhdysvaltalaisista elokuvista englantilaisin. Elokuvan brittiläinen musta huumori ei kuitenkaan purenut yhdysvaltalaiseen yleisöön tai arvostelijoihin, mutta sitä paremmin se menestyi Britanniassa ja Ranskassa.[72] Hitchcockin kuuluisuuden kannalta vuoden 1955 toinen projekti oli paljon merkittävämpi: televisiosarja Alfred Hitchcock esittää (1955–1965). Hitchcockia edustanut agentuuri oli ajautunut viihdekonserni MCA:n omistukseen ja sitä kautta Hitchcockilta lopulta kysyttiin, olisiko Hitchcock kiinnostunut televisiosarjan tekemisestä. Hitchcock suostui ja perusti sitä varten Shamley Productions -yhtiön. Sarjan tuottajaksi Hitchcock kutsui entisen luottotyöntekijänsä Joan Harrisonin. Hitchcock itse esitteli jokaisen jakson omalla sarkastisella mustan huumorin höystämällä tyylillään. Varsinkin nämä televisioesiintymiset tekivät Hitchcockista etenkin Yhdysvalloissa ennen kokemattoman kuuluisan. Televisiosarjan suosio poiki myös lukuisia oheistuotteita kuten taskukirjoja, joiden nimet olivat tyyliin "Tarinoita, joita en saanut tehdä televisiossa", sekä jännityslukemisto Alfred Hitchcock Magazine (1956–). Televisiotuotannon ansiosta Hitchcockin varallisuus kasvoi huomattavasti – vuonna 1964 hän oli jo MCA:n (ja sitä kautta myös Universalin) viidenneksi suurin omistaja.[73]

Mies joka tiesi liikaa (1956) on Hitchcockin värillinen uudelleenfilmatisointi omasta elokuvastaan (1934). Siitä jäi elämään Doris Dayn esittämä kappale "Que Será, Será". Lopun kliimaksi klassisessa konsertissa on jännityksen mestarin parhaimpia.

Vertigoa (1958) pidetään yleisesti Hitchcockin parhaimpana elokuvana. Elokuva on samalla varsinainen San Franciscon kaupungin perinnedokumentti. Ensi-iltansa aikaan elokuva ei kuitenkaan ollut yleisömenestys.

Vaarallinen romanssi (1959) päätti Hitchcockin yhteistyön Cary Grantin kanssa. Elokuvassa päähenkilöllä on kuuluisa kohtaaminen lentokoneen kanssa maissipellolla jossakin Yhdysvaltojen Keskilännessä. Seikkailuntäyteistä jännityselokuvaa pidetään yhtenä molempien parhaista.

Alfred Hitchcock puhuu 50. elokuvastaan "Linnut" kansallisella lehdistöklubilla Washingtonissa 1963.

Vuosien myötä Hitchcock hioi tyylinsä melkoiseen täydellisyyteen. Hänestä onkin sanottu, että hän kuvasi saman elokuvan uudelleen ja uudelleen. "Self-plagiarism is style" (itsensä plagiointi on tyyli), hän sanoi eräässä haastattelussa. 1960-luvulle tultaessa uusien kuvausmetodien myötä Hitchcockin voidaan sanoa jääneen vanhanaikaiseksi. Hän ei esimerkiksi halunnut yleensä tehdä kuvauksia studion ulkopuolella. Hän halusi kontrolloida valaistusta ja ääntä tavalla, joka ei hänen mielestään onnistunut ulko-oloissa.

[muokkaa] Viimeiset vuodet Universalilla (1962–1980)

Vielä 1960-luvun alussa Hitchcock ylsi parhaiden ohjaustensa tasolle elokuvissa Psyko (1960) ja Linnut (1963), jota pidetään biologisen kauhun avainteoksena. Psykon murhaava suihkukohtaus on elokuvahistorian järkyttävimpiä, ei vähiten musiikkinsa ansiosta. Linnuissa ei ollut varsinaista musiikkia lainkaan, vain jännitystä tihentävä äänimaisema. Ääni olikin Hitchcockille melkein yhtä tärkeällä sijalla kuin filmattu materiaali. Bernard Herrmann vastasi useimpien 1950–1960-lukujen klassikoiden musiikista aina Marnieen asti.

Marniessa (1964) Hitchcock käytti pääosassa Sean Connerya, joka oli Bond-elokuvien ansiosta aikakauden kuumia nimiä. Elokuvassa on aikanaan kohahduttanut kohtaus laivalla, jossa Conneryn esittämä Mark Rutland raiskaa frigidin nuorikkonsa. Elokuvassa sovelletaan myös freudilaista psykoanalyysiä Marnien menneisyydestä johtuvissa mielenterveysongelmissa, mitä monet aikalaiset pitivät pinnallisena ja naurettavana. Marnien myötä Hitchcock jätti jäähyväiset kahdelle tuotantoryhmäänsä pitkään kuuluneelle henkilölle - George Tomasinille ja Bob Burksille, jotka kuolivat vähän elokuvan valmistumisen jälkeen. Myöhemmin osoittautui myös, että Marnie jäi säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi Hitchcockin kanssa.

Alfred Hitchcock elokuvan Linnut trailerissa.

Revitty esirippu (1966) ja Topaz (1969) olivat kylmän sodan kaudelle tyypillisiä agenttitarinoita, eivätkä ne saavuttaneet aikanaan suurtakaan suosiota. Väitettiin, että Hitchcock oli hukannut otteensa, mutta varsinkin François Truffaut'n ylistävän arvion myötä (Truffaut, Cinema selon Alfred Hitchcock, 1967, suom. Hitchcock, 1983) jälkipolvet ovat tunnustaneet Hitchcockin myöhäiskauden elokuvien arvon. Hitchcock oli jo saanut kaupallisten markkinoiden tunnustuksen, mutta Truffaut'n arvio toi hänelle taiteilijayhteisön arvostuksen.

Vuonna 1968 Hitchcock alkoi työstää elokuvaa The Short Night. Kyseessä oli agenttitarina, jossa puolueeton Suomi tarjosi turvapaikan Neuvostoliiton hyväksi vakoilleen brittimiehen perheelle. Elokuvaa varten Hitchcock kävi tutkimassa mahdollisia kuvauspaikkoja Suomessa, muun muassa Helsingissä, Vainikkalassa ja Hämeenlinnan Aulangolla. Elokuvahanke ei loppujen lopuksi toteutunut.[74]

Alfred Hitchcock palasi juurilleen Englantiin vuonna 1972 elokuvalla Frenzy, joka palautti hänen luomisvoimansa vielä kerran kukoistukseensa. Elokuvassa on melko makaaberi raiskauskohtaus ja paljasta pintaa, mikä oli Hitchcockilta ennennäkemätöntä. Filmissä tulee hyvin esille myös Hitchcockin mieltymys ruoanlaittoon ja ruokailuun - tietysti hirtehisen huumorin sävyttämällä tavalla. Hänen viimeiseksi jäänyt elokuvansa oli Yhdysvalloissa ohjattu komediallinen trilleri Perintö (1976).

Hitchcock oli ollut viimeisten elokuviensa aikana jo sairas (hänellä oli muun muassa sydämentahdistin). Seuraavaa elokuvaa varten oli käsikirjoitus valmiina, mutta Hitchcock ilmoitti studionsa ja filmiryhmänsä tyrmistykseksi jäävänsä eläkkeelle. Hän kuoli munuaisten vajaatoimintaan 29. huhtikuuta 1980 Los Angelesin kodissaan. Kuningatar Elisabet II oli saman vuoden alussa myöntänyt hänelle aatelisarvon, jota hän ei ehtinyt ottaa virallisesti vastaan.

[muokkaa] Hitchcockin käyttämiä näyttelijöitä

James Stewart elokuvan Takaikkuna trailerissa

Monissa Hitchcockin elokuvissa on romanttinen sivujuoni. Hänen elokuviensa naishahmot ovat usein mystisiä vaaleaverikköjä. Kun Grace Kelly vetäytyi Hollywoodista Monacoon, Hitchcock palkkasi naispääosiin Tippi Hedrenin, Kim Novakin, Janet Leighin ja Eva Marie Saintin.

Hitchcockin vakionäyttelijöitä olivat Kellyn lisäksi Ingrid Bergman, James Stewart ja Cary Grant. Muita kuuluisia pääroolien esittäjiä olivat Henry Fonda, Montgomery Clift, Sean Connery, Janet Leigh ja Anthony Perkins. Perkinsille roolista Psykon Norman Batesina tuli taakka, josta hän ei päässyt irtilähde?.

Myöhempinä vuosinaan Hitchcock katsoi paremmaksi työskennellä vielä läpimurtoaan odottavien näyttelijöiden kanssa ajan kohunimien sijasta. On sanottu, että kahnaukset Revityn esiripun miespääosan esittäjän Paul Newmanin kanssa metodinäyttelemisen takia olisi yksi syy tähän. Toinen syy lienee ollut Hitchcockin halu karsia budjettia käyttämällä halvempia (mutta ei huonompia) näyttelijöitä.

Hitchcockin on sanottu kohdelleen näyttelijöitään tylysti. Haastatteluissa hän sanoi, että näyttelijöitä tulee ohjata kuin karjaa laitumella. Monet hänen näyttelijöistään pitivät itseään suuren ohjaajan oppipoikina. Hitchcock vaati molemminpuolista kunnioitusta eikä antanut näyttelijöiden puuttua ohjaukseen. Kuvausvaiheessa Hitchcockin elokuva oli jo valmis, se vain täytyi "pistää purkkiin". Kaikki oli huolellisesti valmisteltu storyboardissa. Hitchcock pitikin kuvausvaihetta äärimmäisen tylsänä, hänhän oli jo "nähnyt" elokuvansa.

Hitchcock näyttäytyi elokuvissaan lyhyessä cameo-roolissa 37 kertaa.[75]

[muokkaa] Filmografia

Pääartikkeli: Alfred Hitchcockin filmografia

[muokkaa] Lähteet

  • Spoto, Donald: Alfred Hitchcock. Die dunkle Seite des Genies. Suom. saksannos Bodo Fründt. München: Wilhelm Heyne Verlag, 1986. ISBN 345355146X. (saksaksi)
  • Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0. (saksaksi)

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Film.com4.10.2009 englanniksi
  2. ↑ Berg C R: A Short Biography 1995. Alfred Hitchcock Trust. Viitattu 4.10.2009. (englanniksi)
  3. ↑ a b Flint P: Alfred Hitchcock Dies; A Master of Suspense (Muistokirjoitus) 30.4.1980. NY Times. Viitattu 4.10.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Onnimani Liukkonen: Alfred Hitchcock - itse kuultuna. Anna, 2009, nro 33-34, s. 103.
  5. ↑ Irving G. Thalberg Award Oscars.com
  6. ↑ Trivia Movie to me
  7. ↑ TV-NOW TV guide
  8. ↑ a b Alfred Hitchcock: A Biography Alfred Hitchcock Fans Online
  9. ↑ Books: Hitchcock on the Half Shell (Kirja-arvio) Time CNN.
  10. ↑ Taylor 1980, 30–34
  11. ↑ Taylor 1980, 36–39
  12. ↑ Spoto 1984, 72
  13. ↑ Taylor 1980, 42–48
  14. ↑ Taylor 1980, 54–58
  15. ↑ a b Duguid, Mark: The Mountain Eagle BFI Screenonline. 12.7.2010. British Film Institute. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  16. ↑ Taylor 1980, 60–63
  17. ↑ Taylor 1980, 63–65
  18. ↑ Taylor 1980, 65–72
  19. ↑ Taylor 1980, 81–83
  20. ↑ Legare, Patrick: The Lodger www.allrovi.com. Viitattu 25.12.2011. (englanniksi)
  21. ↑ Taylor 1980, 91–107
  22. ↑ Taylor 1980, 108–114
  23. ↑ Taylor 1980, 115–130
  24. ↑ Taylor 1980, 133–134
  25. ↑ Taylor 1980, 140–141
  26. ↑ Harris & Lasky 1976, 40
  27. ↑ Harris & Lasky 1976, 43–48
  28. ↑ Taylor 1980, 145
  29. ↑ Taylor 1980, 146–151
  30. ↑ Taylor 1980, 158–161
  31. ↑ Stafford, Jeff: Articles for the Girl Was Young www.tcm.com. Turner Classic Movies. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  32. ↑ Miller, Frank: The Lady Vanishes tcm.com. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  33. ↑ Harris & Lasky 1976, 68
  34. ↑ Duguid, Mark: Lady Vanishes, The (1938) BFI Screenonline. 2003. British Film Institute. Viitattu 26.12.2011. (englanniksi)
  35. ↑ a b Taylor 1980, 170–175
  36. ↑ Spoto 1984, 233–234
  37. ↑ Spoto 1984, 241
  38. ↑ Taylor 1980, 180–182.
  39. ↑ The 13th Academy Awards (1941) Nominees and Winners The Academy of Motion Picture Arts and Sciences. Viitattu 14.1.2012. (englanniksi)
  40. ↑ Taylor 1980, 186.
  41. ↑ Spoto 1984, 253–263, 273.
  42. ↑ Taylor 1980, 199.
  43. ↑ Spoto 1984, 277–278.
  44. ↑ Taylor 1980, 203–205.
  45. ↑ Spoto 1984, 283.
  46. ↑ Taylor 1980, 207–211.
  47. ↑ Spoto 1984, 291.
  48. ↑ Taylor 1980, 216–218.
  49. ↑ Spoto 1984, 297.
  50. ↑ Taylor 1980, 219–223.
  51. ↑ Spoto 1984, 313.
  52. ↑ Taylor 1980, 224–226.
  53. ↑ a b Spoto 1984, 315–316.
  54. ↑ Taylor 1980, 228. Muita tällaisia elokuvia ovat Taylorin mukaan esim. Renoirin Suursuon salaisuus ja Schlesingerin Keskiyön cowboy
  55. ↑ Taylor 1980, 228–231.
  56. ↑ Taylor 1980, 233–237.
  57. ↑ Spoto 1984, 340, 349.
  58. ↑ Taylor 1980, 237–241.
  59. ↑ Spoto 1984, 285. Spoto puhuu rahasta ensimmäisen kerran vuoden1941 yhteydessä.
  60. ↑ Taylor 1980, 237.
  61. ↑ Spoto 1984, 330.
  62. ↑ Spoto 1984, 342–343.
  63. ↑ Taylor 1980, 242–245.
  64. ↑ Spoto 1984, 369–374.
  65. ↑ Taylor 1980, 250–257.
  66. ↑ Spoto 1984, 373–390.
  67. ↑ Taylor 1980, 259–261.
  68. ↑ Spoto 1984, 402–406.
  69. ↑ Spoto 1984, 405.
  70. ↑ Taylor 1980, 262–265.
  71. ↑ Spoto 1984, 414–415.
  72. ↑ Taylor 1980, 266–267.
  73. ↑ Taylor 1980, 268–274.
  74. ↑ Helsingin Sanomat - International Edition - Culture: A Hitchcock thriller that never was
  75. ↑ Alfred Hitchcock's Famed Cameo Film Appearances Filmsite

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alfred Hitchcock.
Alfred Hitchcock
Ohjaukset
1920-luku Number 13 (1922) · The Pleasure Garden (1925) · The Mountain Eagle (1926) · Vuokralainen (1927) · Downhill (1927) · Kevytkenkäinen (1928) · Kehä (1927) · Farmarin naimakauppa (1928) · Champagne (1928) · Man saaren tuomari (1929) · Puhtauden lunnaat (1929)
1930-luku Juno ja riikinkukko (1930) · Epäiltynä murhasta (1930) · Elstree Calling (1930) · An Elastic Affair (1930) · Kieroa peliä (1931) · Mary (1931) · Rikkauden huuma (1931) · Talo numero 17 (1932) · Waltzes from Vienna (1933) · Mies joka tiesi liikaa (1934) · 39 askelta (1935) · Salainen asiamies (1936) · Sabotaasi (1936) · Nuori ja viaton (1937) · Nainen katoaa (1938) · Jamaica Innin rannikkorosvot (1939)
1940-luku Rebekka (1940) · Ulkomaankirjeenvaihtaja (1940) · Herra ja rouva Smith (1941) · Vaarallisia valheita (1941) · Viidennen kolonnan mies (1942) · Epäilyksen varjo (1943) · Pelastusvene (1944) · Aventure Malgache (1944) · Bon Voyage (1944) · Noiduttu (1945) · Notorious – kohtalon avain (1946) · Kaksi pisaraa viiniä (1947) · Köysi (1948) · Kauriin merkeissä (1949)
1950-luku Esirippu laskee (1950) · Muukalaisia junassa (1951) · Minä tunnustan (1953) · Täydellinen rikos (1954) · Takaikkuna (1954) · Varkaitten paratiisi (1955) · Mutta kuka murhasi Harryn? (1956) · Mies joka tiesi liikaa (1956) · Väärä mies (1956) · Vertigo – punainen kyynel (1958) · Vaarallinen romanssi (1959)
1960-luku Psyko (1960) · Linnut (1963) · Marnie – vaarallisella tiellä (1964) · Revitty esirippu (1966) · Topaz (1969)
1970-luku Frenzy (1972) · Perintö (1976)
Televisiosarjat

Alfred Hitchcock esittää (1955–1965)
Tuotantoyhtiöt

Transatlantic Pictures

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alfred_Hitchcock&oldid=11289017
Henkilökohtaiset työkalut
Nimiavaruudet
Muuttujat
Toiminnot
Valikko
Osallistuminen
Tulosta tai vie
Työkalut
Muilla kielillä