Jamaica Innin rannikkorosvot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jamaica Innin rannikkorosvot
Jamaica Inn
Jamaica Inn-1939.jpg
Ohjaaja Alfred Hitchcock
Käsikirjoittaja Sidney Gilliat
Joan Harrison
Alma Reville
J. B. Priestley
Romaani: Daphne du Maurier
Tuottaja Erich Pommer
Charles Laughton
Säveltäjä Eric Fenby
Kuvaaja Bernard Knowles
Harry Stradling
Leikkaaja Robert Hamer
Lavastaja Thomas N. Morahan
Pääosat Charles Laughton
Maureen O'Hara
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdistynyt kuningaskunta
Tuotantoyhtiö Mayflowers Productions
Ensi-ilta 15. toukokuuta 1939
Suomi: 17. joulukuuta 1939
Kesto 98 min
Alkuperäiskieli Englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Jamaica Innin rannikkorosvot, myös nimellä Jamaica Innin rantarosvot, (Jamaica Inn) on Alfred Hitchcockin ohjaama brittiläinen merirosvoelokuva vuodelta 1939. Se oli Hitchcockin viimeinen elokuva Britanniassa ennen kuin hän siirtyi Yhdysvaltoihin. Elokuva muistetaan ennen kaikkea Maureen O'Haran ja Charles Laughtonin vaikuttavista roolisuorituksista. Monet kriitikot ovatkin todenneet, että Jamaica Innin rannikkorosvot on ensisijaisesti Laughton-elokuva – ei Hitchcock-elokuva.[1][2]

Tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Arvostettu sir Humphrey Pengaltan johtaa salaa rannikkorosvoja, jotka houkuttelevat laivoja karille väärillä majakkavaloilla ja sitten murhaavat matkustajat ja ryöstävät lastin. Nuori Mary saapuu setänsä ja tätinsä vieraaksi Jamaica Inn -majataloon. Mary huomaa pian majatalon olevan rannikkorosvojen päämaja. Hän pelastaa yhden miehen, joka yrittää paljastaa rannikkorosvot. Loppuhuipennuksessa sir Humphrey ja hänen liittolaisensa tapetaan.[3]

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Charles Laughton  … sir Humphrey Pengallan  
 Leslie Banks  … Joss Merlyn  
 Emlyn Williams  … Harry  
 Robert Newton  … James 'Jem' Trehearne  
 Marie Ney  … Patience Merlyn  
 Maureen O'Hara  … Mary Yellen  
 Horace Hodges  … hovimestari (Chadwick)  
 Hay Petrie  … tallirenki  
 Frederick Piper  … agentti  
 Herbert Lomas  … vuokralainen  
 Clare Greet  … vuokralainen  
 William Devlin  … vuokralainen  
 Jeanne De Casalis  … sir Humphreyn ystävä  
 Mabel Terry-Lewis  … lady Beston  
 A. Bromley Davenport  … Ringwood  
 George Curzon  … kapteeni Murray  
 Basil Radford  … lordi George  

Hitchcockin cameo-rooli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitchcockilla ei ole cameo-roolia tässä elokuvassa.[4]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuteos ja käsikirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitchcock oli aloittanut Nainen katoaa -elokuvan kuvausten aikana sopimusneuvottelut David O. Selznickin kanssa. Selznick oli suunnitellut Hitchcockin ensimmäiseksi elokuvaksi Titanicia. Elokuva kuitenkin hyllytettiin elokuussa 1938 eikä Hitchcockia tarvittu Hollywoodissa ennen kuin vuoden 1939 loppupuolella. Hitchcockilla oli siis yhtäkkiä runsaasti aikaa käytettävissään Britanniassa ja hän ryhtyi etsimään sopivaa materiaalia, josta hän voisi tehdä elokuvan.[5]

Tässä vaiheessa Hitchcock oli jo sopinut Selznickin kanssa, että Daphne du Maurierin romaaniin perustuva Rebekka olisi Hitchcockin ensimmäinen Hollywood-elokuva. Erikoisen sattuman kautta hänelle tarjottiin elokuvattavaksi toista du Maurierin romaania Jamaica Inniä. Romaanin oikeudet oli ostanut Erich Pommerin ja Charles Laughtonin Mayflower Pictures. Hitchcock oli työskennellyt Pommerin kanssa Saksassa elokuvassa Die Prinzessin und der Geiger 1924. Hitchcockin mielestä romaanissa oli ainesta ja hän allekirjoitti sopimuksen.[6]

Kuitenkin kun Hitchcock sai nähdä ensimmäisen käsikirjoitusversion, hän oli järkyttynyt siitä ja halusi välittömästi pois projektista. Pommer ja Laughton eivät kuitenkaan suostuneet purkamaan sopimusta. Hitchcockille ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tehdä siitä niissä olosuhteissa paras mahdollinen elokuva. Hitchcock ja hänen vaimonsa Alma Reville muokkasivat käsikirjoitusta perusteellisesti ja lopullisen silauksen antoivat Joan Harrison ja Sidney Gilliat.[7]

Käsikirjoituksen tiellä oli ennen muuta yksi suuri este: Charles Laughton, elokuvan tuottaja ja pääosan näyttelijä. Laughtonilla oli omia ajatuksia roolijaosta, jonka seurauksena käsikirjoitusta oli muokattava lukemattomia kertoja ennen kuin se olisi uuden roolituksen kannalta uskottava. Lisäksi tuottajat tajusivat äkkiä, että naisia himoitseva pappismies ei koskaan menisi yhdysvaltalaisen sensuurin läpi. Uuden muokkauskierroksen jälkeen papista tuli rauhantuomari. Lisäksi Laughton huomasi tässä vaiheessa, ettei hänellä ole tarpeeksi vuorosanoja. Laughton palkkasi J. B. Priestleyn kirjoittamaan hänelle lisää vuorosanoja. Hitchcock oli tästä kaikesta kaikkea muuta kuin onnellinen.[8]

Roolijako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jamaica Innin rannikkorosvoissa on monia tuttuja kasvoja aikaisemmista Hitchcock-elokuvista kuten Leslie Banks, Basil Radford ja Claire Greet. Greet oli ollut mukana Hitchcockin ensimmäisessä, keskeneräiseksi jääneessä Number 13 -elokuvassa (1922).[8]

Elokuvan naispääosaan Pommer ja Laughton olivat löytäneet nuoren ja tuntemattoman Maureen O'Haran. O'Hara oli tehnyt omasta mielestään epäonnistuneen koekuvauksen, jonka Pommer ja Laughton olivat nähneet ja palkanneet hänet elokuvaan My Irish Molly (1938). Jamaica Inn oli seuraava elokuva ja se oli O'Haran ensimmäinen päärooli. Laughton palkkasi O'Haran myös seuraavaan elokuvaansa Notre Damen kellonsoittaja, joka kuvattiin vielä samana vuonna Hollywoodissa.[8][2]

Kuvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvauksissa Hitchcockin suurin ongelma oli Charles Laughton. Laughton ei ollut tyytyväinen rooliinsa, koska ei ollut sinut sen kanssa. Hitchcock puolestaan ei ymmärtänyt tällaista asennetta lainkaan, koska Hitchcockin mielestä kyseessä oli vain typerä rooli uskomattomassa melodraamassa. Hitchcock oli kuitenkin pakotettu kuvaamaan Laughtonista vain lähikuvia, kunnes Laughton vihdoin löysi oikeanlaisen kävelytyylin ja hänen liikkumistaan voitiin kuvata.[9]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jamaica Innin rannikkorosvot tuotti varsin hyvin, sillä Hitchcockilla oli jo mainetta hyvien ja viihdyttävien elokuvien tekijänä. Lisäksi elokuvassa oli tunnettuja näyttelijöitä ja se perustui suosittuun romaaniin. Kriitikot olivat kuitenkin varsin tylyjä. Elokuvaa moitittiin tylsäksi ja pitkävetiseksi. Näyttelijöistä myönteisimmän arvostelun sai Charles Laughton, joka oli tuolloin kansainvälinen elokuvatähti. Myös O'Haran luonnollisuutta kehuttiin. Jamaica Innin ja Notre Damen kellonsoittajan menestys 1939 loivat vahvan pohjan O'Haran nousulle tähdeksi.[10][9][2]

Alkuperäisromaanin kirjoittanut Daphne Du Maurier ei puolestaan pitänyt elokuvasta lainkaan. Hän inhosi sitä itse asiassa niin paljon, että hän jopa harkitsi Rebekan elokuvausoikeuksien perumista.[11]

Jamaica Innin rannikkorosvot ei ole Hitchcockin tuotannossa kovin arvostetussa asemassa. Lähes kaikki kirjoitukset tästä elokuvasta alkavat toteamuksella ”Hitchcockin viimeinen elokuva Englannissa”. Allmovien kriitikko toteaa, ettei Jamaica Inn ole aivan niin kamala, mitä useat kuvittelevat. Se tosin kärsii siitä, ettei Hitchcock saanut kuvata sitä haluamallaan tavalla, mutta elokuvasta löytyy silti muutamia Hitchcockille tyypillisiä piirteitä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harris, Robert A. & Lasky, Michael S.: The Films of Alfred Hitchcock. Secaucus, N. J.: The Citadel Press, 1976. ISBN 0-8065-0619-9. (englanniksi)
  • Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0. (saksaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Butler, Craig: Jamaica Inn Allmovie. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  2. a b c Steffen, James: Jamaica Inn tcm.com. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)
  3. Harris & Lasky 1976, 75–77
  4. Alfred Hitchcock's Film Cameo Appearances Viitattu 6.9.2010. (englanniksi)
  5. Taylor 1980, 172
  6. Taylor 1980, 172–173
  7. Taylor 1980, 173
  8. a b c Taylor 1980, 174
  9. a b Taylor 1980, 175
  10. Harris & Lasky 1976, 77
  11. Duguid, Mark: Jamaica Inn (1939) BFI Screenonline. 2003. British Film Institute. Viitattu 7.10.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]