Puhtauden lunnaat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puhtauden lunnaat
Blackmail
Blackmail.jpg
Ohjaaja Alfred Hitchcock
Käsikirjoittaja Charles Bennett
Benn Levy (dialogi)
Alfred Hitchcock (sovitus)
Michael Powell
Näytelmä: Charles Bennett
Tuottaja John Maxwell
Säveltäjä John Hubert Bath
John Reynders
Henry Stafford
Kuvaaja Jack Cox
Leikkaaja Emile de Ruelle
Lavastaja Norman J. Arnold
Wilfred C. Arnold
Pääosat Anny Ondra
John Longden
Cyril Ritchard
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdistynyt kuningaskunta
Tuotantoyhtiö British International Pictures
Ensi-ilta 30. kesäkuuta 1929
Suomi: 19. tammikuuta 1931
Kesto 86 min. (ääniversio)
Alkuperäiskieli englanti
mykkäelokuva
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Puhtauden lunnaat, televisiossa myös nimellä Kiristys, (Blackmail) on Alfred Hitchcockin ohjaama brittiläinen jännityselokuva vuodelta 1929. Elokuvasta on olemassa sekä mykkä- että äänielokuvaversiot.[1]

Hitchcockille Puhtauden lunnaat oli monessa mielessä erittäin merkittävä elokuva. Vuokralaisen (1926) jälkeen se merkitsi paluuta jännityselokuvan pariin. Se oli myös Hitchcockin ensimmäinen äänielokuva (ja yksi ensimmäisistä brittiläisistä äänielokuvista). Elokuvan saama hyvä vastaanotto myös vakiinnutti Hitchcockin aseman elokuvaohjaajana. Hänen uransa oli siihen mennessä ollut usein vaakalaudalla, mutta Puhtauden lunnaiden jälkeen hän oli vakavasti otettava ohjaaja, jonka uraa epäonnistumiset eivät enää vaarantaneet niin paljon kuin aikaisemmin.[2]

Tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Alice rakastunut etsivä Frank Webberiin. Hän flirttailee kuitenkin taiteilijan kanssa ja päätyy lopulta hänen malliksi. Kun taiteilija yrittää lähennellä Alicea, Alice joutuu paniikkiin ja surmaa taiteilijan leipäveitsellä. Alicen poikaystävä Frank tutkii juttua ja löytää murhapaikalta Alicen käsineen, jonka hän kuitenkin salaa. Alicen toinen käsine on joutunut kiristäjän käsiin. Kun poliisi saapuu kuulustelemaan häntä, kiristäjä pakenee ja putoaa lopulta kuolemaan British Museumin katolta. Alice menee poliisiasemalle tekemään tunnustusta muttei saa siihen tilaisuutta. Frank vie Alicen pois asemalta. Tapaus suljettu.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Rooleissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Anny Ondra  … Alice White  
 Sara Allgood  … rouva White  
 Charles Paton  … herra White  
 John Longden  … etsivä Frank Webber  
 Donald Calthrop  … Tracy  
 Cyril Ritchard  … herra Crewe, taiteilija  
 Hannah Jones  … rouva Humphries, vuokraemäntä  
 Harvey Braban  … ylitarkastaja (ääniversiossa)  
 Ex-Det. Sergt. Bishop  … poliisietsivä  
 Alfred Hitchcock  … mies maanalaisessa (cameo)  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuteos ja käsikirjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtauden lunnaat perustuu Charles Bennettin näytelmään Blackmail (1928). Se ei kuitenkaan menestynyt hyvin ja olisikin unohtunut kokonaan, ellei Bennettin seuraava näytelmä This Last Hour olisi ollut jättimenestys. Alkuvuodesta 1929 Blackmail lähti uudelleen teatterikiertueelle. Silloin siitä myös haluttiin tehdä elokuva. Bennett ei ollut siitä kuitenkaan järin kiinnostunut, mutta tapasi kuitenkin Hitchcockin. Bennett sai kuitenkin nimensä alkuteksteihin yhtenä käsikirjoittajista, vaikka omien sanojensa mukaan hänen osuutensa oli minimaalinen.[2]

Myöhemmin Bennettillä oli suuri vaikutus Hitchcockin uraan, sillä hän käsikirjoitti Hitchcock-elokuvat Mies joka tiesi liikaa, 39 askelta, Salainen asiamies, Sabotaasi, Nuori ja viaton ja Ulkomaankirjeenvaihtaja.

Hitchcock kirjoitti itse käsikirjoituksen ja Benn Levy dialogin. Tosin alkuvaiheessa dialogi rajoittui pelkästään välitekstien kirjoittamiseen.[3]

Mykkäelokuvasta äänielokuvaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitchcock olisi halunnut tehdä Puhtauden lunnaat äänielokuvana, mutta tuottaja John Maxwell kaihtoi uuden tekniikan kustannuksia. Elokuvan kuvaukset alkoivatkin mykkäelokuvana. Tilanne muuttui kuitenkin pian ja kesken kuvausten Maxwell päätti, että ainakin elokuvan viimeisessä kelassa pitäisi olla mukana ääni, jotta elokuvaa voitaisiin mainostaa ”osittain puhuttuna elokuvana”. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Hitchcockille. Kun elokuva esitettiin tuottajille, Hitchcock oli lisännyt ääniefektejä ja keskustelunpätkiä jo ennen viimeistä kelaa. Hitchcockin tapa käyttää ääntä vakuutti tuottajat, jotka tämän jälkeen oli helppoa ylipuhua siihen, että kaikki keskeiset kohtaukset kuvattaisiin uudelleen äänielokuvana.[4]

Puhtauden lunnaat – kuten monet muutkin alkuajan äänielokuvat – ei ollut sataprosenttinen äänielokuva, vaan yhdistelmä mykkiä ja äänijaksoja. Avausjakso ja monet muut osat elokuvasta ovat periaatteessa mykkiä ja niihin on vain lisätty musiikki ja ääniefektejä.[5]

Kun päätös ääniversion tekemisestä oli tehty, Hitchcock ei tyytynyt pelkästään vuoropuhelun lisäämiseen vaan teki myös kokeiluja äänellä. Kuuluisin näistä ”veitsi”-kohtaus. Murha tapahtui veitsellä, ja seuraavana aamuna aamiaisella veitsi-sana toistuu lukemattomia kertoja – myös täysin viattomissa merkityksissä – ja vähitellen kaikki muut sanat häipyvät taustalle ja vain ”veitsi” on kuultavissa erittäin selvästi.[6][5] Kuten lasinen katto Vuokralaisessa 1926 niin myös tämä kohtaus oli sensaatio 1929.[6]

Ääni tuotti myös muita ongelmia. Pääosan esittäjä Anny Ondralla oli niin vahva itäeurooppalainen aksentti, että Hitchcock palkkasi Joan Barryn lukemaan Ondran vuorosanat. Koska jälkiäänitystä ei ollut vielä keksitty, kuvausten aikana Ondra liikutti vain huuliaan samalla kun Barry luki vuorosanat kulissien takaa.[1][5] Se vakuutti ainakin New York Timesin kriitikon, joka ihasteli Ondran hyvää englannin kielen taitoa.[5]

Teknisiä ratkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan lopussa oleva takaa-ajo tapahtuu British Museumissa (sisällä ja lopuksi katolla). British Museumissa valaistus ei kuitenkaan ollut riittävä, joten paikan päällä ei voinut kuvata. Hitchcock ratkaisi tämän käyttämällä Schüfftanin menetelmää. Tapahtumapaikoista otettiin valokuvat, joista tehtiin oikein valaistut diakuvat. Dioista raaputettiin pois ne kohdat, joissa näyttelijöiden piti esiintyä ja näyttelijöille rakennettiin lavasteet vain siitä osasta, missä heidän piti esiintyä. Kun diakuva sitten asetettiin kameran linssin eteen, diakuva ja lavasteet sopivat saumattomasti yhteen.[7]

Nämä kohtaukset Hitchcock joutui kuvaamaan tuottajan tietämättä. Tuottaja Maxwell oli jo hermostunut pitkittyneistä kuvauksista ja studion johto tiesi Schüfftanin menetelmästä vain, että se on jokin uusi tekninen jippo. Elokuvan ennakkoesityksessä tuottaja ja studion johto ihmettelivätkin, miten Hitchcock oli ehtinyt käydä kuvaamassa British Museumissa.[7]

Arvostelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtauden lunnaiden ensi-ilta oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.Vuokralainen oli herättänyt kriitikoissa toivon siitä, että Britanniassa myös osattaisiin tehdä jännityselokuvia, jotka olisivat yhtä hyviä kuin ulkomaalaisetkin. Useimmat Hitchcockin elokuvat Vuokralaisen jälkeen olivat kuitenkin olleet tusinatuotteita. Puhtauden lunnaat saikin ylistävän vastaanoton ja jopa kaikkein kriittisimmät elokuvalehdet kehuivat sitä. Elokuvaa kehuttiin erityisesti sen tavasta käyttää uuden median – äänielokuvan – mahdollisuuksia.[8]

Teemoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cameo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alfred Hitchcockin ensimmäinen cameo-rooli Vuokralaisessa oli syntynyt tarpeesta, sillä parissa kohtauksessa tarvittiin lisää näyttelijöitä. Puhtauden lunnaissa hän on ensimmäistä kertaa selkeästi tunnistettavissa. Hän istuu Lontoon maanalaisessa lukemassa kirjaa ja pikkupoika kiusaa häntä.[7]

Monumentti tapahtumapaikkana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtauden lunnaat huipentuu takaa-ajoon British Museumissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hitchcock käytti jotain kuuluisaa monumenttia loppuhuipennuksen tapahtumapaikkana. Myöhemmin seurasivat muun muassa Royal Albert Hall (Mies joka tiesi liikaa 1934 ja 1956), Vapaudenpatsas (Viidennen kolonnan mies 1942) ja Mount Rushmore (Vaarallinen romanssi 1959).[5]

Syyllinen nainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtauden lunnaissa esiintyy ensimmäisen kerran ”syyllisen naisen” teema Hitchcockin elokuvassa. Sama teema toistui myöhemmin monissa merkittävissä Hitchcock-elokuvissa: Rebekka (1940), Notorious – kohtalon avain (1946), Vertigo – punainen kyynel (1958), Psyko (1960), Linnut (1963) ja Marnie – vaarallisella tiellä (1964).[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harris, Robert A. & Lasky, Michael S.: The Films of Alfred Hitchcock. Secaucus, N. J.: The Citadel Press, 1976. ISBN 0-8065-0619-9. (englanniksi)
  • Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0. (saksaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Dixon, Winston: Blackmail – Review www.allmovie.com. Viitattu 4.8.2010. (englanniksi)
  2. a b Taylor 1980, 108
  3. Taylor 1980, 108-109
  4. Taylor 1980, 109
  5. a b c d e f Steffen, James: Articles for Blackmail (1929) www.tcm.com. Viitattu 4.8.2010. (englanniksi)
  6. a b Taylor 1980, 110-111
  7. a b c Taylor 1980, 113
  8. Taylor 1980, 113-114

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]