Lontoon metro

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
London Underground
Underground.svg
Sijainti Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Avattu 10. tammikuuta 1863
Pituus 402 km
Asemia 270
Linjoja 11

 

Lontoon metro (engl. London Underground; tunnetaan myös nimillä The Tube ja The Underground) on metrojärjestelmä, joka palvelee suurta osaa Suur-Lontoon alueesta ja joitakin osia Buckinghamshiren, Hertfordshiren ja Essexin alueista Englannissa Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lontoon metrokartta vuodelta 1908.

Lontoon metro on maailman vanhin maanalainen rautatie. Sitä alettiin rakentaa vuonna 1860[1] ja ensimmäinen rata, Metropolitan Railway, otettiin käyttöön 10. tammikuuta 1863 välillä PaddingtonFarringdon.

Rakennustapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratoja rakennettiin aluksi maan päältä kaivamalla auki tieura, laittamalla sinne rata ja kattamalla se sitten.[2]

Ensimmäinen syvälle maan alle rakennettu linja oli City & South London Railwayn rata välillä King William StreetStockwell.[3]. Työssä käytettiin halkaisijaltaan 4,3-metristä pyöreää suojaa, jonka sisällä työläiset kaivoivat Lontoon maaperää, joka koostuu lähinnä savesta[4]. Suojaa siirrettiin eteenpäin kaivun edetessä. Tätä menetelmää edelleen kehiteltynä on käytetty lähes koko Lontoon metron rakentamisessa.

Käyttövoima[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun rataa suunniteltiin, käyttövoimaksi ajateltiin muun muassa paineilmaa, paineistettua höyryä.[1]

Ensimmäiset junat olivat kuitenkin höyryveturin vetämiä. Höyryvetureita käytettiinkin maan alla vuoteen 1905 asti[5]. Kattamattomilla sivuradoilla höyryvetureita käytettiin aina vuoteen 1961 asti[6].

Ensimmäiset sähköveturit tulivat käyttöön vuonna 1890 City & South London Railwayn myötä.[3].

Rataverkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metron maantieteellinen kartta.

Metroverkoston pituus on noin 400 kilometriä.[7] Se oli maailman pisin metroverkko lähes 150 vuotta, kunnes Shanghain metroverkosto ohitti sen noin vuonna 2010.[8]

Lontoon metrossa on yksitoista linjaa ja 270 asemaa. Metrolla matkustetaan noin miljardi kertaa vuodessa.[9]

Lontoon metrolinjoilla on nimi, ei numeroa, ja tunnusväri, jolla ne on aina merkitty metrokarttoihin. Lontoon metro on ensimmäinen, jonka reittikartta ei suinkaan ole yhteydessä asemien maanpäälliseen sijaintiin, vaan muistuttaa sähköpiirrosta. Kartassa kaikki linjat kulkevat vaaka- tai pystysuoraan tai 45 asteen kulmassa – todellisuudessa ne kiemurtelevat paljon enemmän. Tällaisen metrokartan keksi Harry Beck vuonna 1931.[10]

Linjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiset rautatieyhtiöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtiön nimi Avattu Reitti
Metropolitan Railway 10. tammikuuta 1863 FarringdonPaddington
Metropolitan District Railway 1. lokakuuta 1868 High Street KensingtonGloucester Road
East London Railway 1. lokakuuta 1884 WhitechapelNew Cross
City & South London Railway 18. joulukuuta 1890 King William StreetStockwell
Waterloo & City Railway 8. elokuuta 1898 WaterlooCity
Central London Railway 30. heinäkuuta 1900 Shepherds BushBank
Great Northern & City Railway 14. helmikuuta 1904 Finsbury ParkMoorgate
Baker Street & Waterloo Railway 10. maaliskuuta 1906 Baker StreetLambeth North
Great Northern, Piccadilly & Brompton Railway 15. joulukuuta 1906 HammersmithFinsbury Park
Charing Cross, Euston & Hampstead Railway 22. kesäkuuta 1907 Charing CrossGolders Green

Nykyiset linjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lontoon julkisen liikenteen päivälippu.
Linjan nimi Väri kartassa Avattu Pituus
Bakerloo Line Ruskea 1906 23 km
Central Line Punainen 1900 74 km
Circle Line Keltainen 1884 22 km
District Line Vihreä 1868 64 km
Hammersmith & City Line Vaaleanpunainen 1864 14 km
Jubilee Line Hopea 1979 36 km
Metropolitan Line Purppura 1863 67 km
Northern Line Musta 1890 58 km
Piccadilly Line Tummansininen 1906 71 km
Victoria Line Vaaleansininen 1969 21 km
Waterloo & City Line Turkoosi 1898 2 km

Onnettomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana myös metro sai osansa Lontoon pommituksista.[11] Muun muassa lokakuussa 1940 pommiosuma Balhamin metroasemaan surmasi 72 henkeä ja tammikuussa 1941 osuma Bankin metroasemaan tappoi 57 ja haavoitti 69 henkeä.

3. maaliskuuta 1943 omien joukkojen harjoitusräjäytykset noin 400 metrin päässä saivat Bethnal Greenin metroasemalla aikaan paniikin, jossa kuoli 173 henkeä. Uhreista 62 oli lapsia.[12]

Stratfordin peräänajo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8. huhtikuuta 1953 Stratfordin metroaseman luona tapahtui junien peräänajo, jossa menehtyi 12 henkeä. Syynä oli kuljettajan virhe.[13]

Moorgaten onnettomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moorgaten metro-onnettomuus oli tuhoisin rauhanajan onnettomuus Lontoon metrossa. Se tapahtui 28. helmikuuta 1975 ja siinä kuoli 43 ihmistä.[14]

King's Crossin tulipalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

King's Crossin metroaseman liukuportaissa syttyi 18. marraskuuta 1987 tulipalo, joka tappoi 31 ihmistä.[15]

Terroristi-iskut 2005[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

7. ja 21. heinäkuuta terroristit iskivät Lontoon metroon. 7. heinäkuuta metrojunissa räjäytettiin kolme pommia 50 sekunnin sisällä, neljäs pommi räjähti linja-autossa. Iskussa kuoli kaikkiaan 56 ihmistä, mukaan lukien iskujen tekijät. Iskusta epäillään Al-Qaida-ryhmittymään kytköksissä olevia puolisotilaallisia islamistiryhmiä. 21. heinäkuuta metrossa räjähti jälleen neljä kertaa tasan kaksi viikkoa ensimmäisen pommi-iskun jälkeen. Tällä kertaa itse pommit eivät räjähtäneet, ainoastaan sytyttimet. Syytä ei vielä tiedetä, mutta räjähdysaineen epäillään olleen vanhentunutta. Iskussa loukkaantui yksi henkilö.

22. heinäkuuta poliisi ampui Stockwellin metroasemalla brasilialaisen sähköasentajan, Jean Charles de Menezesin, jota epäiltiin itsemurhapommittajaksi. Myöhemmin selvisi, ettei hänellä ollut mitään yhteyksiä terroristi-iskujen kanssa.

Kuvia Lontoon metrosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Faith, Nicholas: Classic Trains. Lontoo: Boxtree, 1998. ISBN 0-7522-1181-1. (englanniksi)
  • Howson, H. F.: London's Underground. Ian Allan Ltd, 1986. ISBN 0-7110-1559-7. (englanniksi)
  • Rose, Douglas: The London Underground. Douglas Rose, 1986. ISBN 0-9507101-5-6. (englanniksi)
  • Wragg, David: Wartime on the Railways. Gloucestershire: Sutton Publishing, 2006. ISBN 0-7509-4246-0. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Howson 1986, s. 12.
  2. Howson 1986, s. 12–13.
  3. a b Howson 1986, s. 30.
  4. Howson 1986, s. 26.
  5. Howson 1986, s. 23.
  6. Faith 1998, s. 94.
  7. Key facts Transport for London. Viitattu 9.1.2013. (englanniksi)
  8. Shanghain metrosivusto Viitattu 10.1.2013. (englanniksi)
  9. Tube carries one billion passengers for first time 28.3.2007. Transport for London. Viitattu 22.10.2011. (englanniksi)
  10. Harry Beck Exploring 20th century London Project. Viitattu 12.1.2013.
  11. Wragg 2006, s. 2.
  12. Lack, Jessica: The hush-hush catastophe The Guardian. 15.2.2003. Viitattu 11.1.2013. (englanniksi)
  13. Accident at Stratford on 8th April 1953 Railways Archive. Viitattu 12.1.2013. (englanniksi)
  14. Peter Browne: Kuolemanajo Lontoon maanalaisessa. Valitut Palat, Marraskuu 1976. Reader Digest.
  15. Kings Cross Fire London Fire Brigade. Viitattu 11.1.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]