Linja-auto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Helsinkiläinen paikallisbussi, Ikarus E94F, päätepysäkillä Vuosaaren metroasemalla.
Autosan Sancity
Viinikan Auto Oy:n Soldan-linja-auto vuodelta 1928.
Routemaster”, kaksikerroksinen lontoolainen bussi

Linja-auto eli bussi (latinan sanasta omnibus ’kaikille’[1]) on suurehko auto, jota käytetään kuljettamaan useita ihmisiä ja kaukoliikenteessä yleensä myös rahtia paikasta toiseen. Suomen lain mukaan linja-autolla tarkoitetaan ajoneuvoa, joka on tarkoitettu yli kahdeksan matkustajan kuljetukseen. Alle kuudentoista matkustajan linja-autoa sanotaan pikkubussiksi tai minibussiksi.

Historia ja matkustajamäärien kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosvetoinen kaupunkilinjavaunu esiteltiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1662.[2] Sen oli kehitellyt Blaise Pascal kumppaneineen, mutta se oli toiminnassa ainoastaan muutaman vuoden. Linjavaunu tuli käyttöön 1812 Ranskan Bordeaux’ssa ja sen jälkeen Pariisissa 1827, Lontoossa 1829 ja New Yorkissa 1830.

Suomessa tiettävästi ensimmäinen yritys linjaliikenteen aloittamiseksi tapahtui vuonna 1827, kun turkulainen teollisuusmies Johan von Julin järjesti diligenssi- eli postivaunuliikenteen Helsingin ja Turun välille. Ilmeisesti vain tavaroita kuljettanut linja ei kannattanut, mutta kymmenen vuotta myöhemmin pietarilainen liikemies William Henry Stuckey aloitti henkilölinjaliikenteen Pietarista Helsinkiin ja edelleen Turkuun. Kolmen hevosen vetämissä diligenssivaunuissa oli kuljettajan ja konduktöörin lisäksi tilat neljälle matkustajalle ja rahtitavaralle. Matka Pietarista Helsinkiin sujui 48 tunnissa. Tämäkin linja päättyi kannattamattomana, ja seuraavat linjakokeilut tehtiin vasta 1800-luvun lopulla.[3]

Helsingissä HKL:n (nykyään HSL) edeltäjä Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö HRO aloitti 1888 hevosomnibusliikenteen ja 1936 linja-autoliikenteen. Tuolloin matkustajia kuljetettiin usein paitsi sisällä myös katollalähde?.

Hevosvedosta moottoriautoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moottorikäyttöiset linja-autot otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Suomessa teknikko J. L. Stenroos alkoi kesällä 1905 järjestää autolinjaliikennettä Uudenkaupungin ja Turun välille. Auton hankinnan rahoittivat useat uusikaupunkilaiset kauppiaat ja laivanvarustajat. Saksasta tilattu 14 matkustajapaikan ja 24 hevosvoiman ”automobiiliomnibus” kuitenkin kärsi toistuvista moottorivaurioista, joiden korjaus kesti aina kuukausia kerrallaan. Kesän 1906 ajan Stenroos harjoitti autolla kaupunkiliikennettä Turussa, mutta alkuinnostuksen jälkeen tämäkin toiminta hiipui. Lopulta auto myytiin vuonna 1907 Pietariin, jossa matkustajamäärät riittivät kannattavaan toimintaan.[3][4] Helsingissä linja-autoliikennettä kokeiltiin ensimmäisen kerran vuoden 1907 aikana välillä TöölöHaagan tienristeys. Toiminimi M. G. Steniuksen omistama auto osoittautui rakenteeltaan liian heikoksi ja se myytiin vielä samana vuonna Stockmannille, jossa se muutettiin kuorma-autoksi.[5]

Kolmas vakava yritys säännöllisen linja-autoliikenteen aloittamiseksi tapahtui Kotkassa vuonna 1913, jolloin kolme sikäläistä liikemiestä hankki Sveitsistä Arbenz-merkkisen auton, jolla ajettiin Kotkan keskustan ja Hovinsaaren välistä linjaa sekä tilausajoja talven tuloon saakka. Liikennettä jatkettiin jälleen keväällä 1914, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen keskeytti melko lupaavasti alkaneen toiminnan ja tämäkin auto myytiin Venäjälle.[6] Tamperelainen liikemies Kaarlo Leander osti Saksasta vuonna 1920 kaksi käytettyä kaksikerroksista linja-autoa tarkoituksenaan kaupunkiliikenteen aloittaminen Tampereella, mutta tämäkin jäi vain yritykseksi. [7]

Ilmeisesti linja-autoliikennettä on 1910-luvulla kokeiltu Suomessa useammallakin taholla kuin tähän asti on tiedetty. Historioitsija Tapani Maurasen mukaan jo näissä varhaisissa yrityksissä olivat nähtävissä useimmat niistä piirteistä, jotka myöhemmin muodostuivat linjaliikenteen peruskiviksi: maaseudun ja kaupungin välinen asiointiliikenne, rautateiden ja laivojen jatkoyhteydet, kaupunkien sisäinen liikenne ja autojen matkailukäyttö. Merkille pantavaa on myös se, että käytössä olleita ajoneuvoja ei ollut 1920-luvun ensimmäisten linja-autojen tavoin rakenneltu kuorma-autoista, vaan ne oli tehty alun alkaen henkilöliikenteeseen.[8]

Linja-autoliikenteestä tärkein joukkoliikennelaji[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajempi linja-autoliikenne alkoi Suomessa 1920-luvulla. Toiminta alkoi noin 20-paikkaisilla busseilla. Myös rahtia ja matkustajia kuljettavia seka-autoja käytettiin. Bussien omistajina oli yksityisyrittäjiä, useamman omistajan yrityksiä, valtio (Postilinjat) ja kuntia (Helsinki, Tampere, Turku ja Eno). Linja-autoliikenteen harjoittajien yhdyssiteeksi ja etujärjestöksi perustettiin vuonna 1928 Linja-autoliikennöitsijäin Liitto (nykyisin Linja-autoliitto). Kun todettiin, että asiakkailla oli monia pulmia linja-autoliikenteen tarjoamien palvelujen käyttämisessä, syntyi ajatus perustaa Suomeen rautatielaitoksen tavoin matkustajista ja tavaranvälityksestä huolehtiva asemaverkosto. Ensimmäiset linja-autoasemat perustettiin vuonna 1929 Tampereelle ja Hämeenlinnaan Shellin ja Nobel-Standardin (myöhemmin Esso) huoltoasemille. Ensimmäiset nimenomaan linja-autoasemaksi suunnitellut rakennukset otettiin käyttöön Viipurissa vuonna 1932 ja Lappeenrannassa vuonna 1933. Vuoden 1933 alussa perustettiin Oy Matkahuolto Ab hoitamaan keskitetysti koko maan asematoimintaa. Vuonna 1939 yrityksen hoidossa oli 36 linja-autoasemaa ja niiden lisäksi 56 asiamiestoimipistettä eri puolilla maata. [9] Kehittyvä linja-autoliikenne teki joustavuutensa ja edullisuutensa ansiosta ikivanhan kestikievarilaitoksen nopeasti tarpeettomaksi.[10]

Linja-autot olivat aluksi avolavaisia kuorma-autoja, joiden lavaa reunustivat pitkittäissuuntaiset penkit. Hienommissa autoissa lavan yläpuolelle viritettiin kangaskatto metalliputkien varaan. Kangaskaton sivuilla saattoi olla alaslaskettavat kangasrullakaihtimet suojaksi maantiepölyltä, sateelta tai auringolta. Seuraava kehitysaskel olivat ”suflettikorien” pellistä tai vanerista tehdyt seinät läpinäkyvällä selluloidilla päällystettyine pienine ikkunoineen. Sisään busseihin kavuttiin auton takaa irrotettavia tikkaita pitkin. 1920-luvun lopulla alettiin rakentaa umpikoreja lasi-ikkunoineen ja pehmustettuine, eteenpäin katsovine istuimineen.[3] Varhaisimpien linja-autojen alustana oli useimmiten T-mallin Ford.[11]

Suomalaisen linja-auton perustyyppi 1930-luvulta 1950-luvulle oli kaksiovinen kori, jonka takaovi oli etureunastaan saranoitu ns. sedan-ovi. Matkatavarat kuljetettiin pääasiassa matkustamon takaosassa. Kun matkustajia ja tavaraa alkoi olla niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet auton sisälle, tavaraa kuormattiin myös kattotelineelle ja auton takapuskurin päälle varapyörän ympärille. Linja-autoilla kuljetettiin usein myös polkupyöriä, joita varten kiinnitettiin pyöräkoukut korin takaseinään.[12] Korin kantava rakenne tehtiin puusta auton rungon päälle ja korilevyt kiinnitettiin kehikkoon pulteilla tai niiteillä. Erityisesti linja-autokäyttöön suunniteltuja alustoja, joissa auton painopiste saatiin alemmaksi, alkoi tulla markkinoille 1930-luvun loppupuolella. Nimenomaan kaupunki- ja lähiliikenteeseen tarkoitettuja autoja käytettiin sotien jälkeisiin vuosiin saakka vain pääkaupunkiseudulla ja Tampereella. Suurin osa linja-autokannasta edusti yhdysvaltalaisia merkkejä (mm. Reo, Chevrolet ja Studebaker), mutta myös ruotsalaisen Volvon ja suomalaisen Sisun osuus kasvoi 1930-luvun aikana.[13]

Linja-autoliikenteestä tuli lyhyessä ajassa Suomen merkittävin joukkoliikennemuoto sen ohitettua rautatieliikenteen henkilökuljetussuoritteen vuonna 1937, jolloin arvioitiin jo 90 prosentin Suomen maanteistä olevan säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä. Vuonna 1938 käyttöön vihitty Tampereen linja-autoasema oli valmistuessaan Pohjoismaiden suurin. 1930-luvulla linja-autoilla alettiin yhä enemmän ajaa myös tilausajoja aina ulkomaita myöten.[14] Vuonna 1939 viisi Suomen suurinta linja-autoyhtiötä olivat Savonlinja Oy (81 autoa), Someron Linja Oy (71), Tampereen Liikenne Oy (65), Viipurin Linja-auto Oy (50) ja Väinö Paunu (45). Yli 20 linja-autoa omistaneita yhtiötä oli edellisten lisäksi tuolloin 13.[15]

Talvi- ja jatkosodan aikana suuri osa linja-autoista otettiin puolustusvoimien käyttöön, jolloin ne muutettiin ambulansseiksi poistamalla istuimet ja rakentamalla niiden tilalle telineet paareja varten. Kotirintamalle jääneiden autojen suhteen ongelmina olivat kalustopulasta ja liikennerajoituksista seurannut autojen ylikuormitus ja bensiinin korvanneiden polttoaineiden käytön aiheuttamat hankaluudet. Useita linja-autoja tuhoutui rintamalla ja suurin osa alkuperäisille omistajilleen jatkosodan jälkeen – osittain jo sodan aikanakin – palautetuista autoista oli kärsinyt pahoja vaurioita rasittavan käytön ja puutteellisen huollon vuoksi.[16] Varaosa-, rengas- ja polttoainepula haittasivat linja-autoliikennettä koko 1940-luvun loppupuolen eikä vanhojen, usein loppuun kuluneiden autojen tilalle saatu hankituksi riittävästi uutta kalustoa. Kuitenkin jo vuonna 1949 saavutettiin ja ylitettiinkin linja-autoliikenteen sotia edeltänyt taso. [17]

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla markkinoille tulleita uusia linja-automerkkejä olivat esimerkiksi suomalainen Vanaja, ruotsalainen Scania sekä brittiläiset Austin, Bedford ja Leyland, jotka korvasivat aiemmat yhdysvaltalaismerkit. Autojen tuontisäännöstelyn aikana brittiläisillä automerkeillä oli varsin huomattava rooli myös linja-autoliikenteessä. Linja-auton alustojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1957, minkä jälkeen ruotsalaiset Volvo ja Scania nousivat ylivoimaisesti hallitseviksi linja-automerkeiksi. [18] Perinteiset nokkamalliset linja-autot poistuivat liikenteestä käytännössä kokonaan 1950-luvun loppuun mennessä. Dieselmoottori syrjäytti bensiinimoottorin uusien linja-autojen voimanlähteenä jo ennen saman vuosikymmenen puoliväliä.[19] Vanaja-autojen valmistus päättyi 1970-luvun alussa ja Leyland poistui viimeisenä brittiläisenä merkkinä markkinoilta saman vuosikymmenen lopussa.[20] Myös toinen suomalainen valmistaja Sisu luopui linja-auton alustojen tuotannosta 1980-luvun puolivälissä. Linja-autojen korkeuden kasvaessa alettiin 1960-luvulla rakentaa autoihin tavaratila akselien väliin lattian alle, jolloin kattotelineistä, joilla matkatavarat olivat olleet alttiina pölylle, sateelle ja lialle, voitiin vähitellen luopua. Samoihin aikoihin myös pyöräkoukut katosivat linja-autoista. Jo aiemmin oli autojen takaosaan takimmaisen istuinrivin alle tehty koko auton levyinen tavaratila. Linja-autojen korirakenteessa siirryttiin puusta teräkseen 1960- ja 1970-lukujen aikana. Lahden Autokori Oy rakensi ensimmäisen alumiinisen linja-auton korin vuonna 1967. Lavian Autokori Oy rakensi viimeisenä suomalaisena koritehtaana puukoreja vuoteen 1982 saakka.[21]

1920-luvulta 1960-luvulle linja-autoliikenne laajeni voimakkaasti ja siihen aikaan tehty linja-autoverkosto on säilynyt paljolti muuttumattomana tähän päivään saakka. 1950-luvulla matkustajille eivät enää riittäneet hitaammat vakiovuorot, vaan he halusivat nopeutta ja niinpä liikennöitsijät aloittivat pikavuoroliikenteen, joka palveli matkustamista suurempien kaupunkien välillä. Vaikka pikavuoroja aloitettiin nopeammilla teillä, vanhoilla reiteillä on jatkettu ajamista ainakin muutamien vuorojen tarjonnalla. Liikennöitsijät hoitivat pikavuoroja 1970-luvun lopulle saakka "paremmilla" autoillaan, kunnes koritehtaat ottivat tuotantoon erityisesti tähän käyttöön suunniteltuja malleja. 1960-luvulta lähtien lisääntynyt koululaisten kuljetus mahdollisti syrjäseutujen autioitumisesta ja henkilöautojen yleistymisestä huolimatta sen, että suuri osa maaseudusta pysyi säännöllisen linja-autoliikenteen piirissä, millä oli tärkeä merkitys myös ikääntyneelle, ilman omaa autoa olevalle väestölle.[22] Linja-autoliikennettä vaivannut matkustajien väheneminen iski 1980-luvulla pikavuoroihinkin, jolloin Linja-autoliitto ja tärkeimpiä pikavuoroja ajaneet yritykset päättivät tuotteistaa tämän palvelumuodon perustamalla ExpressBus-järjestelmän vuonna 1991. Näkyvin osa uutta järjestelmää oli kaikkien siihen liittyneiden yritysten autojen yhtenäinen ulkoasu ja varustetaso. [23] 1960-luvun jälkipuoliskolla muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin nousi ennennäkemättömiin mittoihin ja kaupunkirakenne hajaantui, kun uusia lähiöitä syntyi usein kauaskin kaupunkien keskustoista. Samalla kun linja-autoliikenne maaseudulla väheni, kaupunki- ja lähiliikenne ja siihen soveltuvan kaluston tarve kasvoi. [24]

Kun suomalaisilla alkoi olla yhä enemmän vapaa-aikaa, tilausajot lisääntyivät 1960- ja 1970-luvuilla. Etenkin Neuvostoliittoon 1970- ja 1980-luvuilla suuntautunut, "votkaturismiksikin" haukuttu linja-automatkailu työllisti kymmeniä yrityksiä. Vaatimus linjaliikenteen harjoittamisesta ehtona tilausajo-oikeuksien saamiseksi kumottiin 1990-luvun puolivälissä, minkä jälkeen monet pienehköt linja-autoyritykset saattoivat luopua usein kannattamattomista linjoista ja keskittyä harjoittamaan yksinomaan tilausliikennettä. [25]

Bussiliikenteessä varsinkin paikallisliikenteen ja vakiovuoroliikenteen matkustajamäärät ovat Suomessa laskeneet 1970-luvulta lähtien. Matkustajamäärien kasvu on kiihtynyt 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. 1990-luvulla matkustajamääriä verottivat nousukauden aiheuttama autoistumisen lisääntyminen. Vuodesta 2002 voimakkaammat vähennykset ovat johtuneet autoverotuksen keventämisestä, joka on lisännyt autoilua ja vähentänyt muiden kulkumuotojen käyttöä. Vuoroja on vähennetty ja lipunhintoja korotettu matkustajien vähentyessä, mutta ei läheskään samassa tahdissa. Eräissä kaupungeissa, muun muassa Vaasassa ja Jyväskylässä on kokeiltu menestyksekkäästi lippuhintojen alentamista. Näin on lisätty varsinkin koululaisten ja opiskelijoiden joukkoliikenteen käyttöä. Suurista kaupungeista matkustajakato on vaivannut kaikkia muita kaupunkeja paitsi pääkaupunkiseutua. Pääkaupunkiseudulla palvelutason korkeus, ruuhkat, raideliikenteen hyvä palvelutaso ja hyvin suunniteltu kaupunkirakenne ovat pitäneet käyttäjäluvut kasvussa. Autoistuminen ja kaupunkirakenteen hajautuminen ympäristökuntiin sekä kuntatalouden säästökuuri on silti uhka joukkoliikenteelle pääkaupunkiseudullakin.

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

HelB:n 1990-luvun alun nivelbussin (Carrus-Wiima N 202) sisustusta.

Linja-autoissa on useimmiten dieselmoottori. Myös bensiinikäyttöisiä linja-autoja on käytössä joissakin maissa. Nykyisin myös maakaasulinja-autot ja nestekaasulinja-autot ovat yleistyneet. Ne ovat ympäristöystävällisempiä kuin dieselbussit. Joissakin paikoissa maailmalla käytetään sähköllä toimivia johdinautoja. Johdinautoissa – eli ”trollikoissa” – käyttövoima saadaan linja-auton yläpuolella kulkevista sähköjohdoista kuten raitiovaunuissa. Pienet linja-autot rakennetaan pakettiautojen pohjalle, kun taas suuret raskaiden kuorma-autojen perustalle. Bussit kuluttavat dieselöljyä autotyypistä ja ajettavasta liikennetyypistä riippuen 20–55 litraa/100 km. Polttoainepihit pikavuorobussit kuluttavat 20 l/100 km hyvissä olosuhteissa ja nivelautot pysähtelevässä kaupunkiliikenteessä 55 l/100 km.

Suurissa linja-autoissa moottori sijaitsee yleensä auton takaosassa. Yksi takamoottorirakennetta ensimmäisinä käyttäneistä valmistajista oli saksalainen Mercedes-Benz 1950-luvulla. Tämä rakennetyyppi yleistyi ensimmäiseksi kaupunki- ja lähiliikenteen autoissa, koska sen ansiosta auton lattiakorkeutta voitiin madaltaa ja siten sujuvoittaa asiakaspalvelua. Taakse sijoitettu moottori voi olla autossa pitkittäin tai poikittain. [26] Pienehköissä autoissa moottori on taas auton etuosassa, mikä rakenne oli 1980-luvulle saakka yleinen suurissakin linja-autoissa. Käytössä on ollut kahden tyyppisiä etumoottorisia linja-autoja: bulldog-mallissa moottori ja kuljettajan paikka ovat etuakselin päällä, ns. hetku-tyypissä taas yhdessä etuoven kanssa etuakselin etupuolella. Jälkimmäinen tyyppi on kuljettajarahastuksen kannalta käytännöllisempi.[27] 1970-luvulla hyvin yleiseksi rakenneratkaisuksi tuli auton keskiosaan, lattian alle sijoitettu niin sanottu makaava moottori ("mahuri)", jolloin melu auton matkustamossa saatiin pienemmäksi. Keskimoottoria ovat käyttäneet mm. Volvo, Sisu, Leyland ja Vanaja. [28] Tämä moottorityyppi on viime vuosina kuitenkin harvinaistunut. 1970- ja 1980-luvuilla oli melko yleistä, että vanhan linja-auton kori purettiin, alusta ja moottori kunnostettiin ja alustan päälle rakennettiin uusi kori.

Suomessa linja-auton suurin sallittu ajonopeus on vuoden 1993 alussa voimaan tulleen ajoneuvoasetuksen mukaan pääsääntöisesti 80 km/h. Linja-auto saa kuitenkin ajaa 100 km:n tuntinopeudella, mikäli se on katsastuksessa hyväksytty käytettäväksi suuremmalla ajonopeudella, siinä on lukkiutumattomat jarrut, turvavyöt kaikilla istumapaikoilla ja 100 km/h:n tunnus auton takaosassa eikä siinä ole seisovia matkustajia. Turvavöiden käyttö linja-autossa on pakollista, mikäli sellaiset on autoon asennettu. Sellaisessa linja-autossa, jota ei käytetä yli 80 km/h:n ajonopeudella (pääosin kaupunki- ja lähiliikenteen linja-autot sekä vanhat autot), ei vaadita turvavöitä.

Useissa suurissa kaupungeissa kuten Tampereella, Tukholmassa ja Tallinnassa käytetään kaksiosaisia nivelbusseja, joihin mahtuu yleensä noin 100 matkustajaa. Suuriin nivelbusseihin sekä tuplaniveliin mahtuu jopa 200 matkustajaa, mutta niihin tarvitaan erikoislupa. Tampere ei ole kuitenkaan kustannussyistä hankkinut uusia nivellinja-autoja 2000-luvun alun jälkeen Scala-telibussien lisääntyessä. Nivelbussit on hylännyt myös Helsinki. Nivelbussien tekniikka on normaalibusseja kalliimpaa ja niissä ei ole kovin montaa ylimääräistä istumapaikkaa verrattuna huomattavasti edullisempiin telibusseihin. On myös niin kutsuttuja midibusseja, joita on Tampereella kaksi ja Helsingissäkin ollut pari kappaletta. Ne ovat lyhyitä ja liikennöivät usein asiointilinjoilla.

Linja-autojen keski-ikä on Suomessa 10,6 vuotta ja uusia linja-autoja tulee vuosittain liikenteeseen noin 500 kappaletta. Uudet linja-autot tulevat tilausliikenteeseen, pikavuoroille ja suurten kaupunkiseutujen paikallisliikenteeseen. Vanhemmilla autoilla ajetaan vähemmän tuottoisia maaseudun koululais- ja vakiovuoroja. Käyttöönotostaan 11–20 vuoden kuluttua linja-autot usein poistetaan yrityksen kalustosta myymällä tai romuttamalla. Vanhat autot päätyvät yksityishenkilöille ja köyhempiin maihin. Myös monet urheiluseurat ovat hankkineet säännöllisestä liikenteestä poistettuja linja-autoja omaan käyttöönsä. Käytöstä poistettuja linja-autoja on muutettu myös asuntoautoiksi ja niin sanotuiksi keikkabusseiksi, jolloin ne on muutoskatsastettu kuorma-autoiksi.

Linja-autojen merkitys liikenneverkossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nivelbussi (Solbus Solcity 18) Puolassa Wrocławin kaupungissa. Nivelen ansiosta pitkä bussi kääntyy helpommin, mutta sen tekniikka on jonkin verran kalliimpaa.

Monet pienet kaupungit ja kylät, jotka olivat viime vuosikymmeniin asti rautatien varassa, liikennöidään nykyään ainoastaan linja-autoilla. Linja-autoreitit täydentävät rautateitä tarjoamalla yhteyksiä paikkakunnille, joille ei pääse junalla. Aikaisemmin matkustajia riitti niin paljon, että junat ja bussit kilpailivat verisesti ja niiden terminaalit sijaitsivat kaukana toisistaan. Nykyään autoistumisen tuoman matkustajakadon myötä yhteistyötä on ollut pakko lisätä ja hyödyntää kummankin liikennemuodon hyviä puolia. Kaukojunien ja kaukoliikenteen linja-autojen välisiä vaihtoja on helpotettu rakentamalla matkakeskuksia.

Vuorotyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakiovuoro on maaseudulla ja kaupunkien välillä ajava vuoro, joka pysähtyy pienemmissä kylissä ja tarvittaessa kaikilla reitin varrella olevilla pysäkeillä.[29] Vakiovuororeittien pituus vaihtelee 10 kilometristä jopa alle 200 kilometriin. Vakiovuorojen suurimmat käyttäjäryhmät ovat koululaiset ja työmatkalaiset, joten vuorot on ajoitettu näiden ryhmien tarpeiden mukaan. Vakiouoroilla kuljetetaan myös rahtia. Vakiovuoroja ajetaan joko sille tarkoitetulla matalalattiaisilla WC:ttömillä busseilla tai vanhoilla tilausajoautoilla.lähde?

Pikavuoroja ajetaan keskikokoisten ja isojen kaupunkien välillä, ja ne pysähtyvät vain merkityillä pikavuoropysäkeillä.[29] Yhtiöstä riippuen autot ovat melko uusia, ja niiden varusteluun kuuluu yleensä WC. Pikavuoro kuljettaa matkustajien lisäksi rahtia. Pitkillä yhteysväleillä voi kulkea myös erikoispikavuoroja, jotka ajavat nopeammin ja mahdollisimman suoraan päätepisteeseen pysähtymättä pienemmissä kaupungeissa reitin varrella.lähde?

Linja-autoyhtiöitä ja yhteisyrityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ExpressBus – pikavuoroyritysten markkinointiyhteenliittymä
  • Matkahuolto – linja-autoyritysten omistama palvelu- ja markkinointiyritys
  • Onnibus – halpabussiyhtiö

Yksityisiä linja-autoyrityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallisia yhtiöitä ja liikelaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kurkinen, Jari: Suomen autokoriteollisuuden historia. Helsinki: Autokoriteollisuus ry, 2001. ISBN 978-952-91-3987-3.
  • Levä, Kimmo (toim.): Maantien ässät: linja-auto 100 vuotta Suomessa (Mobilia-vuosikirja 2005). Kangasala: Mobilia, 2005.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 88. WSOY, 2005. ISBN 951-0-27108-X.
  2. Yle.fi, Elävä arkisto, Linja-autot
  3. a b c Linja-autoliikenteen alku: hevosella ja häpeällä matkaan, teoksessa Mäki, Aki: Pois alta, auto tuloo, Eteläpohjalaisen autoilun ja autokaupan varhaishistoriaa, s. 135–137. Jyväskylä: Etelä-Pohjanmaan Autoalan Liikkeiden Yhdistys ry, 1997.
  4. Jukka Marttila: Linja-auton horjuvat alkumetrit. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 24–30. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  5. U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1982, s. 29. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
  6. Marttila 2005.
  7. Ossi Säpyskä: Pirkanmaan autoliikenteen vaiheet, s. 9. Pirkanmaan autoalan veteraanit ry, 1988, Tampere.
  8. Tapani Mauranen: Koko kansan kulkuväline: Linja-autoliitto 70 vuotta. Bussiammattilainen 3/1998, s. 10–14.
  9. Matti Viitaniemi: Viiksi-Voortista virtaviivalinjuriin. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 31–37. Mobilia-säätiö, 2005, Kangasala.
  10. Mauranen 1998.
  11. Paavo Lammer: K. Nummela Oy – Autokori- ja Palokalustotehdas, s. 13. Lahti: Suomen Linja-autohistoriallinen Seura, 2001. ISBN 951-96869-5-9.
  12. Tom Rönnberg: Linja-autojen mukavuus paranee ja merkkikirjavuus vähenee. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 58–64. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  13. Lammer 2001, s. 14.
  14. Viitaniemi 2005.
  15. Tapani Mikola: Yli 50 vuotta linja-autoliikennettä: Lauttakylän Auto Oy 1934–1984, s. 139. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1984. ISBN 951-99514-1-5.
  16. Lammer 2001, s. 14.
  17. Martti Piltz: Sota-ajan linja-autot. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 39–45. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  18. Timo Lehtonen: Oudoissa merkeissä: pula-ajan linja-autot (Lehtonen I). Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 46–55. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  19. Rönnberg 2005.
  20. Lehtonen I, 2005.
  21. Rönnberg 2005.
  22. Mauranen 1998.
  23. Vesa Palmu: Pikavuoroauto ExpressBusiksi. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 82–89. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  24. Timo Lehtonen: Katurin vuosikymmen (Lehtonen II). Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 65–73. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  25. Pekka Paloranta: Linjurista charterbussiksi. Maantien ässät (Mobilia-vuosikirja 2005), s. 74–81. Mobilia Säätiö, 2005, Kangasala.
  26. Lehtonen II, 2005.
  27. Rönnberg 2005.
  28. Lehtonen II, 2005.
  29. a b Tietoa linja-automatkustajille 4.6.2012. Pohjolan Matka. Viitattu 28.9.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta linja-auto.