Sika

Wikipedia
Ohjattu sivulta Karju
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nisäkästä. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Sika
Sus scrofa scrofa.jpg
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Siat Suidae
Suku: Siat Sus
Laji: Villisika scrofa
Alalaji: domestica
Kolmiosainen nimi
Sus scrofa domestica
Linnaeus 1758
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sika Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sika Commonsissa

Sika (Sus scrofa domestica) on euraasialaisperäinen, villisiasta kesytetty sorkkaeläin, jota käytetään yleisesti lihan ja usein myös nahan tuotantoon. Joitakin sikoja pidetään myös lemmikkieläiminä,[1] erityisesti minipossuja.

Sika on hyvin sosiaalinen eläin ja se viihtyy laumassa. Sian poikanen on nimeltään porsas. Aikuinen naaras on emakko ja uros on karju. Itäiset perinteiset nimitykset ovat potsi t. porsas, imisä ja orasa. Puhekielessä porsasta käytetään usein sian tai sianlihan synonyyminä. Imisä voi tarkoittaa myös teuraaksi kasvatettavaa naarassikaa ja orasa kastroitua teuraaksi kasvatettavaa urossikaa. Porsaat voidaan vieroittaa emästään eli emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä.

Sika maataloudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sika on kotieläin, ja sitä pidetään lihan tuotantoon sopivana eläimenä. Sian pitopaikka on karsina, sikojen ulkoilualue on tarha ja sikojen pitopaikkana käytettävää rakennusta kutsutaan nykyään sikalaksi. Aikaisemmin sitä sanottiin mm. lätiksi tai sikopajaksi. Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ilmastoitu ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluvat mm. maaperän tonkiminen kärsällä ja rypeminen eli mutakylvyt.

Sikala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sikala

Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on muutenkin hyvin siisti eläin, ja jos se saa elää tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Tuotanto-olosuhteista tehdään jatkuvaa tutkimusta, koska hyvinvoivat siat ovat taloudellisesti kilpailukykyisiä. Sioilla ei ole toimivia hikirauhasia ihossaan, minkä vuoksi niiden kyky johtaa vettä ja tätä kautta lämpöä iholtaan on heikentynyt. Tämän vuoksi siat säätelevät ruumiinlämpöään pääasiassa käyttäytymisellään.[2] Vapaana ollessaan sika hakeutuukin kuumalla säällä rypemään savi- tai mutakuoppaan.

Sian lanta on erinomainen viljelysmaiden lannoitusaine. Nykyään lanta levitetään pellolle erityisellä lannanlevittimellä, joka on traktoriin liitetty lietesäiliö, mistä liete ruiskutetaan peltoon. Hajuhaittojen vähentämiseksi pelto kynnetään tai muokataan heti lannan levittämisen jälkeen, viimeistään kuitenkin 24 tunnin lainsäädäntöön perustuvan ajan kuluessa. Lanta voidaan myös suoraan mullata peltoon.

Ulkona kasvatettavat siat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vanhaan maatiaissikoja kasvatettiin vapaina ja ne saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella 1950-luvullle saakka. Länsi-Suomessa oli oma maatiaissikansa ja Savossa ja Karjalassa omansa. Läntisellä sialla oli luppakorvat, karjalais-savolaisella pystyt korvat. Molemmat siat on nyt risteytetty sukupuuttoon. Maatiaissioilla oli villisikojen tapaan paksu turkki ja ne kestivät paljon paremmin kylmää kuin nykyiset, lähes harjaksettomiksi jalostetut siat. Sian karvoja sanotaan harjaksiksi, koska niistä tehtiin harjoja pellavakuidun käsittelyyn. Lämmittely- ja nukkumissuojaksi sioilla saattoi olla ulkosalla olkikasoja, joihin ne kaivautuivat. Luontaisesti siat syövät juuria, marjoja, sieniä, kasvien osia ja jopa raatoja, eivätkä ne kesäaikaan tarvinneet juuri muuta lisäruokaa kuin ihmistalouden ruoan tähteitä ja sitäkin vain kesyyden säilyttämiseksi. Talvella niille sekoitettiin tai keitettiin ruuantähteistä ja juureksista erityistä sianruokaa ja lisäksi ne söivät ulkosalta löytämiään ihmisten ja hevosten ulosteita. Yöksi ne päästettiin yleensä omaan suojaansa eli lättiin tai sikopajaan. Tällaisen sian lihominen teurastuskuntoon kesti viisikin vuotta. Talousporsaaksi sanottiin 1900-luvulla kotitaloudessa elävää sikaa, jota pidettiin sisätiloissa usein vain pikkuporsaana. Sitä ruokittiin ja lihotettiin, kunnes se teurastettiin jouluksi.

Kaikkiruokainen nisäkäs[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sika on kaikkiruokainen. Sian ruokavalioon kuuluvat kasvirehut, kodin ruokajätteet ja ostorehut. Sikojen ruoka suunnitellaan ja ruokinta hoidetaan tarkasti, jotta sikojen kasvu ja lihan rasvapitoisuus toteutuvat oikein. Nykyään sika jalostaa erityisesti elintarviketeollisuuden ihmisravinnoksi suoraan kelpaamattomia sivutuotteita aminohappokoostumukseltaan monipuoliseksi valkuaiseksi. Sikaloissa ovat erikseen emakot, jotka tuottavat porsaita. Emakkojen hedelmöittämiseen käytetään joko keinosiemennystä tai omaa karjua. Lihasiat kuljetetaan teurastamolle noin puolen vuoden ikäisenä. Suomessa teurastetaan vuosittain yli kaksi miljoonaa sikaa.

Sianliha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruhon osat
Pääartikkeli: Sianliha

Sianlihan hinta määräytyy sen kysynnän ja tarjonnan mukaan. EU:ssa teurastetaan 250 miljoonaa sikaa vuosittain (2009). Yli puolet EU:n sikojen tuotannosta on kuudessa maassa: Espanja, Tanska, Hollanti, Saksa, Unkari ja Britannia. [3]Sianlihatuotteiden tuontiin EU:n ulkopuolelta ei vaadita vakiotuontitodistusta.

Kesysian ja villisian ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiineen kesysian munasarjoissa on keltarauhasia keskimäärin 17, kun taas villisialla niitä on viisi. Keltarauhasten lukumäärä vastaa ovuloituneiden munasolujen määrää. Sikiövaiheessa kuolee kesysialla 30 % sikiöistä, ja villisialla vastaavasti 13 %. Kesysian tiineysaika vaihtelee 114 ja 116 vuorokauden välillä. Villisian tiineys kestää keskimäärin 119 vuorokautta. Villisialla pahnuekoko on noin 4–6 porsasta ja kesysialla kaksinkertainen eli keskimäärin 12 porsasta. Villisika tuottaa yhden pahnueen kerran vuodessa, ja se porsii kevätkesällä. Näin se turvaa porsaille ravinnon ja paremmat olosuhteet. Kesy sika porsii ympäri vuoden ja tuottaa vuoden aikana 2–3 pahnuetta. Kesysika voi kasvaa huomattavasti suuremmaksi kuin villisika: suurimmat kesysiat ovat painaneet 900 kilogrammaa,[4] mutta painavimmat villisiat vain hieman yli 300 kilogrammaa. Sika ja villisika risteytyvät keskenään.

Sika uskonnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisuus ja islam määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jonka syöminen on kiellettyä. Kristinuskossa adventisteilla on käsitys, jonka mukaan tietyt ruoat – mukaan lukien sika – ovat epäpuhtaita. Sianlihan kieltävissä kulttuureissa syödään lampaanlihaa ja naudanlihaa.lähde?

Sianlihan syönnin kieltämisen historiallisena taustana uskotaan olevan trikiini-loisen, joka usein saastutti sianlihaa. Trikiini voi tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.

Tyynenmeren saarten asukkaat pitävät sikaa suuressa arvossa. Sikoja pidetään paitsi kotieläiminä myös varallisuuden mittana. Eräiden Papua-Uuden-Guinean heimojen perinteisiin kuuluu, että kun mies haluaa vaimon, hän antaa vaimon heimolle ”maksuksi” sikoja.

Sika kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sika mielletään usein kulttuurissa epäsiistiksi, huonotapaiseksi ja ahmatiksi. Myös huonotapaista ihmistä (yleensä miestä) sanotaan siaksi. Porsastelu tarkoittaa esimerkiksi epäsiistiä syömistä, sikailu itsekästä, häikäilemätöntä käytöstä, esimerkiksi rahan huijaamista. Epäkohteliaasta ihmisestä voidaan käyttää adjektiivia sikamainen.

Tunnettuja sikahahmoja:

Muita sikaviittauksia kulttuurissa:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Minipossu on erilainen lemmikki Savon Sanomat 2005
  2. John J. McGlone: Managing heat stress in outdoor pigs Viitattu 6.5.2008. (englanniksi)
  3. Kansalaisjärjestöjen mukaan EU-maiden sioilla huonot oltavat, HS 22.1.2010 B5
  4. Chinese pig weighs in for Guinness record 2004. Kansan päivälehti. Viitattu 29.5. 2010.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markku Haapio: Sikapossu, Otava 2004; kirja käsittelee aihetta sekä ruokareseptien että kulttuurihistorian kannalta.