Tämä on hyvä artikkeli.

Valtion Alkoholiliike

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valtion alkoholiliike
Yritysmuoto valtionyhtiö
Perustettu 1919
Lakkautettu 1932
Toiminta-alue Suomi
Tuotteet alkoholi- ja sen sivutuotteet, leivinhiiva
Omistaja Suomen valtio

Valtion Alkoholiliike – Statens Alkoholrörelse oli Suomessa kieltolain aikana eli 1919–1932 toiminut yritys, jonka toimialana oli alkoholin, sen sivutuotteiden ja alkoholipitoisten aineiden ja leivinhiivan valmistus, maahantuonti ja kauppa.[1] Yritys valmisti ja toimitti etyylialkoholia kieltolain sallimiin käyttötarkoituksiin. Alkoholin myynti oli valtion yksinoikeus ja tämä alkoholimonopoli otettiin käyttöön samanaikaisesti kieltolain kanssa.[2] Valtion Alkoholiliike toimi valtion liikelaitoksena.[3] Vuonna 1920 valtioneuvoston pöytäkirjassa käytettiin liikkeestä nimitystä Sosialiministeriön Raittiusosaston alkoholiliike.[4]

Alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieltolain mukaan valtiolla oli yksinoikeus alkoholin valmistukseen ja maahantuontiin, mutta valtio saattoi luovuttaa oikeuden valvomalleen yhtiölle.[5] Valtioneuvosto päätti, että valtio laajentaa liiketoimintaansa tällekin toimialalle eikä turvaudu toimintaa aiemmin harjoittaneisiin yrittäjiin ja yhtiöihin. Uuden liiketoiminnan johto annettiin sosiaaliministeriön raittiusosastolle, joka oli perustettu toukokuussa 1919.[6][7]

Valtion Alkoholiliikkeen perustamisella ei ollut sosiaalisia syitä. Sen avulla ei siis pyritty alkoholin nauttimisesta johtuvien yksilöllisten ja yhteiskunnallisten haittojen vähentämiseen, vaan sellaisia näkökohtia varten oli säädetty kieltolaki. Perustamisella ei myöskään ollut varsinaista fiskaalista tarkoitusta eli tavoitetta valtion tulojen lisäämiseen, vaikka liikkeen voitto käytettiin valtion menojen kattamiseen. Valtio vain katsoi tehtäväkseen alkoholin hankkimisen kansalaisten käyttöön lääkinnällisiin, teknisiin ja tieteellisiin tarpeisiin. Samalla valtio pystyi pitämään toiminnan välittömässä hallinnassaan.[8]

Valtiolle säädetty alkoholin valmistus- ja myyntimonopoli eli kieltolaki tuli voimaan 1. kesäkuuta 1919, jolloin myös Valtion Alkoholiliike aloitti toimintansa.[9] Denaturoimatonta alkoholia ja alkoholipitoisia aineita sai myydä valtion varastoista apteekeille, sairaaloille, tieteellisille laitoksille, opetuslaitoksille, yksityisille tieteenharjoittajille ja kemianteollisuuteen, mikäli ostajalla oli sosiaaliministeriön raittiusosaston myöntämä lupa.[10] Käytännön toimista huolehti Valtion Alkoholiliike, jonka johtaja (alkoholiikkeenjohtaja), alkoholikemisti, toimihenkilöt ja apulaiset olivat sosiaaliministeriön raittiusosaston ylimääräisiä virkamiehiä.[11] Koska Alkoholiliikkeen johtaja ja virkamiehet nimitettiin virkaansa vasta 1. kesäkuuta 1919 eli samana päivänä kuin kieltolaki tuli voimaan ja liikkeen toiminta alkoi, järjestelyt jouduttiin tekemään kovalla kiireellä.[2]

Laillisen alkoholin saatavuus oli Alkoholiliikkeen toiminnan alkaessa erittäin heikkoa: ainetta oli niin niukasti, ettei sitä pystynyt hankkimaan edes laivojen kompasseihin, vaan osa laivoista joutui kellumaan satamissa. Puute tuntui myös apteekeissa ja teknisiä tehtaissa. Valtion Alkoholiliikkeen ensimmäinen merkittävä sopimus oli Helsingin Anniskelu Osakeyhtiön kanssa tehty sopimus, jossa yritys sitoutui toimittamaan väkijuomia maan apteekeille kymmenen prosentin provisiopalkkiota vastaan. Ensimmäinen väkijuomaerä vastaanotettiin elintarveministeriöltä, ja syksyllä 1919 saapuivat elintarveministeriön tilaamat alkoholijuomat ulkomailta.[12]

Yksityiset alkoholitehtaat oli seisautettu, minkä seurauksena syntyneen laillisen alkoholin puutteen ratkaisemiseksi Valtion Alkoholiliike osti 3. kesäkuuta 1919 Mustasaaren pitäjän Bölen kylässä sijaitsevan Hiiva- ja Alkoholitehdas Kronanin, jossa alkoholin valmistus alkoi elokuussa. Tehdas tuotti hiivaa, hienospriitä ja denaturoitua spriitä. Sprii eli väkiviina on väkevää etyylialkoholia, jossa on mukana hieman vettä.[13] Välittömään tarpeeseen elintarveministeriö osti Englannista raakaa perunaspriitä eli perunoista valmistettua spriitä ja Ruotsista raakaa sulfiittispriitä, joka on sulfiittiselluloosatehtaan jätelipeästä valmistettua alkoholia.[14][15] Väkiviinan eri ainesosat voidaan erottaa toisistaan tislaamalla. Näin saadaan eri astioihin etutipat, hienosprii ja jälkitipat. Etutipat sisältävät aldehydiä ja jälkitipat sikunaöljyä ja sikunavettä, kun taas hienospriistä nämä ainesosat puuttuvat.[16]

Valtiolle taloudellisesti erittäin kannattava Kronan kykeni valmistamaan vain yhden kolmasosan Suomen hiiva- ja alkoholitarpeesta, joten valtion hallintaan haluttiin lisää valmistuskykyä. Oli joko rakennettava kokonaan uusi tehdas tai ostettava valmis tehdas.[17] Tehtaiden ostosta tehtiin 30. joulukuuta 1919 väliaikainen kauppakirja ja jäätiin odottamaan eduskunnan hyväksyntää kaupalle. Sandviks Spritfabriks Aktiebolag myi valtiolle Helsingissä sijaitsevat jalostamattoman raaka-alkoholin puhdistuskoneet ja absoluuttisen eli vedettömän alkoholin valmistuslaitteet. Hyvinge Fabriks Aktiebolag myi Nurmijärven pitäjän Hyvinkään kylässä lähellä Rajamäen rautatieasemaa sijaitsevat hiiva-, raaka-alkoholi-, eetteri- ja etikkatehtaat rakennuksineen, koneineen ja irtaimistoineen. Kauppoihin sisältyi lisäksi Matkun ja Rajamäen tilat sekä lohkoja muista tiloista niin, että valtion haltuun päätyi noin tuhat tynnyrinalaa (494 hehtaaria) maata.[18] Eduskunta hyväksyi esityksen valtion tulo- ja menoarvion käsittelyn yhteydessä, ja kauppakirjat allekirjoitettiin 10. maaliskuuta 1920.[19][20] Samasta omistajasta oli hyötyä sekä tehtaalle että maatilalle, sillä tehtaan työntekijät saivat ostaa kohtuuhintaisia elintarvikkeita ja maatilan karjaa voitiin lisätä, kun niiden rehuksi saatiin tehtaan tuottamaa mäskiä. Rajamäellä sijainnut Alkoholitehdas Keskus sai Valtion Alkoholiliikkeessä keskeisen aseman, sillä se oli jo ostettaessa Kronaniin verrattuna täydellisempi ja paremmin varusteltu. Sillä oli myös parempi sijainti ja paremmat mahdollisuudet saada hyvää vettä, joka oli tärkeää hiivan valmistuksessa.[21] Tehtaiden ostojen ohella valmistutettiin yksityisissä Lahden ja Viralan hiivatehtaissa valtion laskuun hiivavedestä eli hiivan valmistuksessa käytetystä vedestä alkoholia.[22]

Yksityisen yhtiön harjoittama ulkomailta tuodun alkoholin myynti päätettiin myös ottaa Alkoholiliikkeen hoidettavaksi.[23] Tammikuussa 1920 irtisanottiin sopimus Helsingin Anniskelu Osakeyhtiön kanssa ja perustettiin Valtion Alkoholiliikkeen tuontiosasto, josta käytettiin nimitystä Kauppa- ja Välitysliike. Se aloitti toimintansa toukokuun alussa, ja sen tarpeisiin vuokrattiin konttori-, liike- ja varastotilat Helsingin Anniskelu Osakeyhtiöltä osoitteesta Fredrikinkatu 34.[24]

Vuonna 1919 valtioneuvosto oikeutti apteekkien omistajien yhteisyrityksen Suomen Apteekkarien Osuusliikkeen r.l.[25] tuomaan maahan jäseniensä käyttöön alkoholipitoisia lääkkeitä.[26] Syyskuussa 1920 valtioneuvosto päätti, että Valtion Hiiva- ja Alkoholitehdas Keskuksessa Nurmijärven pitäjässä jatkettaisiin alkoholin valmistamista etikaksi ja eetteriksi ja aloitettaisiin alkoholia sisältävien haju-, hius- ja ihovesien,[27] pulituurin ja pintojen käsittelyyn tarkoitetun lakan valmistaminen.[28][29] Näiden valmistamisessa valtio kilpaili yksityisten yritysten kanssa, sillä raittiusosastolta saadun luvan jälkeen ne saivat valmistaa laillisesti tällaisia tuotteita ja valtion varastoista ne saivat ostaa alkoholipitoisia aineita. Valtio menestyi tällaisessa kilpailussa hyvin.[30]

Sulfiittisprii[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholipula oli ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitä seuranneina vuosina Suomessa suuri ja myös nestemäisten polttoaineiden puute merkittävää. Asiantilaa parantaakseen hallitus kiinnostui polttoaineeksikin kelpaavan sulfiittispriin valmistuksesta ja alkoi toimia kotimaisen valmistuksen aloittamiseksi. Syksyllä 1918 senaatti, josta tuli samana vuonna valtioneuvosto, sopi kuuden selluloosayhtiön kanssa sulfiittispriin valmistamisesta. Sopimukset edellyttivät muutoksia jo vahvistettuun kieltolakiin, mutta eduskunta ei tähän suostunut. Sopimukset jouduttiin purkamaan, mutta kun yhtiöt olivat jo rakentaneet valmistuslaitteet, valtio joutui korvaamaan niiden kustannukset. Selluloosayhtiöistä Aktiebolaget Tornator oli erityisasemassa, sillä valtio omisti sen osakkeista enemmistön. Muissa tehtaissa rakennustyöt keskeytettiin, mutta Tornatorissa työt jatkuivat.[31]

Vuonna 1921 valtio maksoi sulfiittispriitehtaita rakentaneille yrityksille 7 879 900 markkaa ja sai koneistot haltuunsa rakennusten jäädessä yhtiöille. Alkoholiliike sai osan koneistoista, mutta suurempi osa niistä annettiin puolustusministeriön käyttöön. Se alkoi suunnitella sulfiittispriin käyttöä polttoaineena puolustuslaitoksen moottoreissa, ja Alkoholiliike selvitteli aineen siviilikäyttöä, mutta molemmat joutuivat toteamaan hankkeen olevan taloudellisesti kannattamaton. Sulfiittispriitä ei kannattanut käyttää polttoaineena vaan vain muunlaisiin teknisiin tarkoituksiin.[32]

Valtio osti rakenteilla olleen Tainionkoskella sijaitsevan sulfiittispriitehtaan Aktiebolaget Tornatorilta. Yhtiö sitoutui rakentamaan tehtaan valmiiksi valtion laskuun ja vuokraamaan maa-alueen.[33] Tehtaassa valmistettiin sulfiittiselluloosatehtaan jätelipeästä hiivaa ja alkoholia.[34] Sulfiittisprii oli bensiinin kanssa hinnaltaan kilpailukykyistä silloin, kun valuuttakurssit tekivät tuontipolttoaineesta kallista. Lääkinnässä sulfiittispriitä ei näihin aikoihin käytetty missään maassa, vaikka asiaa ainakin Ruotsissa selviteltiin. Sulfiittispriin markkinat olivat muutenkin rajalliset, koska leivinhiivaa valmistettaessa saatiin sivutuotteena väkiviinaa lähes yhtä halvalla. Kolmas alkoholin valmistustapa oli sen tekeminen sahajauhoista, mutta menetelmät olivat vielä kokeiluasteella ja hinta oli siten arvelujen varassa.[35]

Denaturointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholi myytiin väärinkäytösten välttämiseksi denaturoituna, kun se oli teknisesti mahdollista. Denaturointiprosessissa alkoholiin sekoitettiin jotain pahanhajuista tai pahanmakuista ainetta, kuten kolokvinttiekstraktia, metanolia, tärpättiä tai jääetikkaa. Poltto-, valaistus- tai puhdistusaineeksi tarkoitettuun alkoholiin lisättiin tavallisesti pyridiiniä ja väkevää metanolia. Denaturoidunkin alkoholin ostoon Alkoholiliikkeestä tarvittiin lupa, mutta tällaisen luvan saattoi saada vaikkapa kunnan- tai kaupunginvaltuuston päätöksellä esimerkiksi vähittäiskauppias. Yksityishenkilöiden poltto- ja valaistustarkoitukseen hankkiman denaturoidun alkoholin käyttöä juovutusaineena tapahtui joillakin paikkakunnilla, mutta se ei ollut kovin merkittävä ongelma, sillä muuta alkoholia oli verraten helppo hankkia salakaupasta.[36]

Kirkkoviini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myynti seurakunnille 100 % alkoh. litraa[37]
Vuosi Litraa Huomautus
1919 107 1.6.–31.12.
1920 3 270  
1921 2 823  
1922 2 840  
1923 2 609  
1924 2 881  
1925 2 856  
1926 2 872  
1927 2 753  
1928 2 880  
1929 2 404  
1930 2 786  
1931 2 854  
1932 510 1.1.–4.4.

Kieltolaki ei koskenut kirkkoviinin käyttöä.[38] Ennen kieltolakia sen hankinnasta maan eri uskonnollisten yhdyskuntain tarpeisiin oli huolehtinut elintarveministeriö, ja monet pitivät luonnollisena tehtävän siirtymistä raittiusosastolle ja sen alaiselle Alkoholiliikkeelle, jolla oli soveliaat varastot ja tarvittava henkilökunta. Kaikki sitä eivät kuitenkaan hyväksyneet, ja asiasta kirjoitettiin sanomalehtienkin palstoilla.[39] Heinäkuussa 1920 valtioneuvosto määräsi Valtion Alkoholiliikkeen edelleenkin huolehtimaan kirkkoviinin hankinnasta ja myynnistä seurakunnille.[40] Alkoholiliike lunasti erään yksityisen viininhankkijan aiemmin maahantuoman viinierän, sillä tällä ei ollut oikeutta myydä sitä seurakunnille.[41] Kieltolain aikana 1919–1932 Valtion Alkoholiliikkeen kaikesta alkoholipitoisten aineiden myynnistä kirkkoviinin osuus oli 0,2 %, kun lasku perustui sen määrään 100-prosenttisena alkoholina.[42]

Vuosina 1919 ja 1920 ostettiin helsinkiläiseltä G. Spårelta kirkkoviiniä 9 868 litraa, Espanjasta kirkkoviini Lacrimae Christiä 19 263 litraa ja kirkkoviini Sacristia 2 450 litraa.[43] Valtion Alkoholiliike myi vahvuudeltaan 16-prosenttista kirkkoviiniä 1919 seurakunnille 666 litraa ja 1920 kaikkiaan 20 439 litraa.[44]

Hiiva ja muut tuotteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1924 käytössä olleella hiivan valmistusmenetelmällä tuotettiin suunnilleen yhtä paljon hiivaa ja alkoholia. Niiden yhteinen saanto oli noin 40 % raaka-ainemäärästä. Syksyllä 1923 Rajamäen tehtaille ostettiin Tanskasta uusi, patentoitu hiivan valmistusmenetelmä, joka vastasi sekä tuotteen laadun että kustannusten puolesta odotuksia. Menetelmällä saatiin alkoholia vain noin yksi prosentti tuotoksesta ja sitäkin vain emähiivan valmistuksen yhteydessä. Tuotteiden kokonaissaanto oli nyt 75,5 % raaka-ainemäärästä.[45]

Myös yksityiset hiivatehtaat paransivat samoihin aikoihin valmistusmenetelmiään. Tämä aiheutti hiivateollisuuteen ankaran kilpailutilanteen, joka kiristyi entisestään, kun kolmas yksityinen hiivatehdas, W. Rosenlew & C:o AB, aloitti Porissa hiivan valmistuksen sulfiittijätelipeästä. Kilpailutilanne ja raaka-aineiden hintojen lasku johtivat hiivankin hinnan laskuun. Alkoliliikkeen tehdas Kronanin toiminta lopetettiin 1926 ja liike keskitti hiivan valmistuksen ainoastaan Rajamäen tehtaille, jolloin hiivan hintaa voitiin laskea suuremman valmistusmäärän ansiosta.[45]

Vuonna 1930 kilpailu hiivateollisuudessa oli niin ankaraa, että kaksi yksityistä hiivatehdasta toimi tappiolla. Tilanteen parantamiseksi kaikki maan hiivantuottajat muodostivat Suomen Hiivatehtaitten Myyntiyhdistyksen ja tuottajien sallitut myyntiosuudet laskettiin vuoden 1930 myynnin perusteella. Vuonna 1931 Alkoholiliikkeen osuus oli 56,25 % ja yksityisten tuottajien osuudet 16,14 %, 13,81 % ja 13,80 %. Valtion Alkoholiliikkeen lopettaessa 1932 toimintansa sen myyntiosuus siirrettiin OY Alkoholiliike AB:lle, josta tuli myös myyntiyhdistyksen jäsen.[45]

Valtion Alkoholiliike tuotti myös etikkaa, eetteriä ja kosmeettisia aineita, joskin eetterin valmistus lopetettiin 1925, ja se siirtyi puolustusministeriölle, kun valtion ruutitehtaan yhteyteen valmistui eetteritehdas. Vuosina 1921–1932 Alkoholiliike tuotti yhteensä 795 028 litraa etikkaa, 11 567 kilogrammaa eetteriä ja 38 318 787 markan arvosta teknokemiallisia tuotteita.[45]

Alkoholia valmistavat tehtaat 1919–1923[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tehtaiden nimet ovat muuttuneet vuosien varrella; suluissa uudempi nimi. Viimeisenä toimintavuodet.[46]

  • O/Y Gust. Ranin'in Polttimo, Kuopion lääni, 1921
  • Hyvinge Fabriks A.B., Uudenmaan lääni, 1919–1920
  • Kiiala A.B., (Kiialan Höyrypolttimo), Uudenmaan lääni, 1919–1922
  • Lahtis Bränneri A.B., (Lahden Polttimo ja Hiivatehdas), Hämeen lääni, 1919–1923
  • Pohjolan Polttimo, Vaasan lääni, 1920
  • Valtion Alkoholiliike Alkoholitehdas Keskus, (Valtion Alkoholiliike Tehdas Keskus), (Valtion Alkoholiliike Rajamäen Tehtaat), Uudenmaan lääni, 1920–1923
  • Valtion Alkoholiliike Hiiva- ja Alkoholitehdas Kronan, (Valtion Alkoholiliike Tehdas Kronan), Vaasan lääni, 1919–1923
  • Valtion Alkoholiliike Sulfiittispriitehdas, Viipurin lääni, 1921–1923
  • Viralan Hiivatehdas, Hämeen lääni, 1919–1923

Liikkeen oikeudellinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi Alkoholiliikkeen johto ja sosiaaliministeriön raittiusosasto olivat hyvin läheisiä toimijoita. Raittiusosastossa työskentelivät ylimääräisinä virkamiehinä alkoholiliikkeenjohtaja, alkoholikemisti ja tarpeellinen määrä muita toimihenkilöitä ja apulaisia. Alkoholiliikkeen johtaja siis johti alkoholiliikettä ja valvoi alkoholin käyttöä apunaan alkoholinkäytön tarkastajat, joita oli aluksi kaksi ja myöhemmin neljä. Muun henkilökunnan palkkaamisessa noudatettiin liiketoiminnan tarpeita.[47] Alkoholiliikkeen johtaja työskenteli Helsingissä, ja häntä auttoivat paikalliset tehtaanjohtajat sekä kauppa- ja välitysliikkeen johtaja. Rutiiniasiat ratkaisi Alkoholiliikkeen johtaja yksin, mutta tärkeimmät ja periaatteelliset asiat päätettiin sosiaaliministeriössä johtajan tai jonkun muun virkamiehen esittelystä tai valtioneuvostossa. Raittiusosaston ja Alkoholiliikkeen puhevaltaa virastoissa ja tuomioistuimissa valvoi osastosihteeri. Raittiusosaston hallinnollisia menoja ja Alkoholiliikkeen raha-asioita hoiti osaston itsenäinen tililaitos eli viraston laskentatoimen toimielin.[48]

Toimintavuosi 1921 oli viimeinen, jolloin apteekkari, alkoholiliikkeenjohtaja I. R. Lindqvist hoiti ja vastasi liikkeestä yksin ilman johtokuntaa. Vuoden 1922 alussa aloitti toimintansa johtokunta, joka vastasi Valtion Alkoholiliikkeen johdosta ja valvonnasta. Johtokunnan puheenjohtajana toimi sosiaaliministeriön raittiusosaston osastopäällikkö, varapuheenjohtajana alkoholiliikkeen toimitusjohtaja Lindqvist sekä jäseninä kolme teollisuuteen ja liike-elämään perehtynyttä henkilöä.[49][50] Johtokunta teki ehdotuksen liikkeen menoarvioksi ja, kun alkoholiliikkeen johtaja vapautettiin alkoholinkäytön valvonnasta, hänen asemansa oli verrattavissa yksityisen osakeyhtiön toimitusjohtajaan.[51]

Alkoholin käytön valvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion Alkoholiliikkeen tehtävänä oli myös sen myymän alkoholin ja alkoholipitoisten aineiden käytön valvonta. Valvonnan suunnittelu ja käytännön järjestelyt olivat työläs tehtävä, koska piti laatia ohjeet, kiertokirjeet ja kirjanpitokirjat sekä tarkastaa neljännesvuosi-ilmoitukset ja suorittaa tarkastukset. Suuritöistä ja tarkkuutta vaativaa oli myös alkoholin käyttölupa-anomusten käsittely ja lupien myöntäminen. Vuosina 1919 ja 1920 myönnettiin 470 niin kutsuttua yleislupaa tehtaille ja laitoksille alkoholin hankintaa ja käyttöä varten. Alkoholia myytiin näinä vuosina 85 eri ammattia varten ja alkoholipitoisten esanssien käyttö sallittiin 223 liikkeelle. Denaturoituja alkoholilajeja valmistettiin kymmentä erilaista tyyppiä. Teknisiin, tieteellisiin ja opetustarkoituksiin myytiin 1920 yhteensä 162 320 litraa alkoholia.[52]

Joulukuussa 1920 päivätyssä kertomuksessa Valtion Alkoholiliikkeen toiminnasta liikkeen toimitusjohtaja I. R. Lindqvist kirjoitti muun muassa Kumminkin pitäisi jokaiselle asioita harkitsevalle ihmiselle olla päivän selvää, että alkoholin valmistus, tuonti ja myynti tässä maassa pysyvät aina valtion monopolina.[53]

Valtion Alkoholiliikkeellä oli oikeus myydä alkoholia apteekeille lääkinnällisiin tarpeisiin ilman sosiaaliministeriön raittiusosastolta saatua yleislupaa. Muiden ostajien täytyi tällainen lupa hankkia. Yleislupa voitiin myöntää vain sairaalalle, tieteelliselle laitokselle, opetuslaitokselle, yksittäiselle tieteenharjoittajalle tai tekniselle laitokselle, jossa alkoholia käytettiin muiden tuotteiden valmistamiseen tai puhdistus-, poltto- tai kuivausaineena. Lupa-anomuksessa oli selvitettävä alkoholin käyttötarkoitus, vuosittaisen tarpeen suuruusluokka, käytöstä vastaavan henkilön nimi ja muut mahdolliset asiaan vaikuttavat seikat. Yleislupa oli voimassa toistaiseksi, ja sen haltija sai tilata haluamansa aineet Alkoholiliikkeeltä. Siellä alkoholinkäytön tarkastaja tutki tilauksen ja ratkaisi, mitä tuotelajia tilaaja käyttöönsä tarvitsi, ellei sitä ollut luvassa mainittu tai raittiusosasto ollut antanut yleisohjetta juuri siitä tapauksesta. Alkoholinkäytön tarkastaja määräsi myös myytävän alkoholin määrän. Jos tilaus hyväksyttiin, toimitti Alkoholiliike aineen tilaajalle tai ilmoitti tälle tilauksen hylkäämisestä.[54]

Toiminnan vakiintuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion Alkoholiliikkeen voitto
Vuosi Voitto milj. mk Lähde
1919 4 [55]
1920 12 [55]
1921 17 [55]
1922 25 [55]
1923 16 [55]

Vuonna 1921 valtion omien tehtaiden spriituotanto ei riittänyt kattamaan menekkiä, ja kun vielä tehtaiden laitteita täytyi puhdistaa ja korjailla, valtiolle jouduttiin ostamaan hiivan valmistuksen sivutuotteena saatavaa alkoholia yksityisiltä yrityksiltä. Nääs Spritfabriks Aktiebolag Janakkalan pitäjässä ja Lahtis Bränneri Aktiebolag Hollolan pitäjässä puhdistivat talteen ottamansa alkoholin valtion laskuun. Tämän toimintavuoden aikana tulli- ja poliisiviranomaiset lähettivät Alkoholiliikkeelle 62 676 litraa spriitä ja 11 811 litraa muita alkoholijuomia. Pieni osa niistä voitiin myydä sellaisenaan, mutta loput jouduttiin tislaamaan ja puhdistamaan liikkeen tehtailla.[56][57]

Valtioneuvosto päätti 1920 perustaa Alkoholitehdas Keskuksen yhteyteen teknokemiallisen osaston, joka valmistui 1921.[58] Hiiva- ja Alkoholitehdas Kronanin tehdasrakennukset olivat niin huonossa kunnossa, että niiden pelättiin luhistuvan. Lahonneet puurakenteet päätettiin korvata rautabetonista tehdyillä rakenteilla. Huonetilat rakennettiin entisiä matalammiksi, jolloin tehdasrakennukseen saatiin yksi kerros lisää, ja muodostui 370 neliömetriä uutta varastotilaa. Koneiden, putkistojen ja sähköjohtojen purku- ja asennustyöt suoritti tehtaan oma työväki, joka tehtaan ollessa seisautettuna olisi muuten jäänyt työttömäksi. Rakennuksen kunnostamisen lisäksi myös tehdasta nykyaikaistettiin. Aiemmin raaka-aineet sekä puolivalmiit ja valmiit tuotteet oli siirrelty varastoista tehtaan eri kerroksiin kantamalla, mutta nyt hankittiin nostolaitteita ja asennettiin raiteita pitkin kulkevia kuljetusvaunuja.[59]

Sulfiittispriitehtaassa tuotanto jouduttiin keskeyttämään sulfiittispriin huonon menekin vuoksi. Tehdas valmisti 1921 sulfiittispriitä 259 997 litraa, mutta sitä myytiin vain 37 327 litraa. Käymisprosessia pidettiin edelleen toiminnassa, jotta elinvoimaisia hiivasieniä olisi käytettävissä heti, kun tehdas käynnistettäisiin uudelleen.[60] Sulfiittispriitehtaassa ei vuonna 1922 valmistettu lainkaan alkoholia.[61]

Valtion Alkoholiliikkeellä oli 1922 kolme tehdasta, jotka sijaitsivat Rajamäellä, Tainionkoskella ja Vaasassa. Jokaisella tehtaalla ja osastolla oli oma konttori, joka hoiti itsenäisesti kassan, kirjanpidon ja kirjeenvaihdon. Toimitusjohtajan ehdotuksesta johtokunta päätti vuoden 1923 alusta lähtien keskittää konttorityöt pääkonttoriin, jolloin johtokunnan olisi helpompi seurata liikkeen toimintaa, ja samalla konttorihenkilökuntaa voitaisiin vähentää. Enää ei tarvittu kolmea konttoripäällikköä, vaan riitti yksi. Samoin oli pääkirjanpitäjien, kassanhoitajien ja kirjeenvaihtajien laita.[62] Alkoholiliike jatkoi 1922 mainittujen kahden tehtaan hiivavedestä talteenottaman alkoholin ostamista sopimuksella, joka päättyisi kuuden kuukauden kuluttua sen mahdollisesta irtisanomisesta.[63]

Alkoholitehdas Keskuksen yhteydessä toimineen Matkun tilan vanha ja pieni navetta korvattiin uudella rakennuksella, johon pystyttiin sijoittamaan 100 lehmää. Tilan toiminnan laajetessa täytyi myös lisätä työväkeä ja rakentaa heille kolme uutta asuintaloa.[64]

Toimintavuoden 1923 alkaessa tehtaiden konttorihenkilökunta oli suurimmaksi osaksi siirtynyt Helsingissä sijaitsevaan pääkonttoriin ja kirjanpito oli järjestetty uudelleen. Siihen liittyi myös tehtaiden ja osastojen uudelleen nimeäminen siten, että heinäkuun alusta 1923 lähtien otettiin käyttöön nimitykset:[65]

  • Valtion Alkoholiliike Rajamäen Tehtaat, Rajamäki
  • Valtion Alkoholiliike Tehdas Kronan, Vaasa
  • Valtion Alkoholiliike Sulfiittispriitehdas, Tainionkoski
  • Valtion Alkoholiliike Tuontiosasto, Helsinki.

Kunnallisverojen kantaminen niistä tuloista, jotka oli saatu alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista ja myynnistä, oli johtanut korkeimmalle hallinto-oikeudelle tehtyihin valituksiin, jotka oikeus oli hylännyt. Valtion Alkoholiliikkeen johtokunta kirjelmöi asiasta sosiaaliministeriöön pitäen tällaisia tuloja veronluonteisina. Johtokunnan mielestä valtion kantamista veroista ei ole velvollisuutta maksaa kunnallisveroa. Eduskunta ratkaisi asian siten, että valtio oli tällaisista tuloista verovelvollinen tulojen puolesta määrästä.[66][67]

Uudistettu kieltolaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuoden 1920 valtiopäivillä tehtiin eduskuntaesitys[68] kieltolain muuttamiseksi. Asiaa käsiteltiin talousvaliokunnassa, ja sen jälkeen myös hallitus katsoi, että kieltolaista saatujen kokemusten perusteella lain toimeenpanon ja lain noudattamisen valvonnan kannalta oli välttämätöntä muuttaa ja täydentää kieltolakia. Valtioneuvosto asetti asiaa valmistelemaan komitean, jonka mietinnön perusteella hallitus antoi esityksensä eduskunnalle.[69]

Kesäkuun alussa 1922 voimaan tulleen uudistetun kieltolain mukaan alkoholin valmistus ja alkoholipitoisten aineiden maahantuonti oli edelleen valtion yksinoikeus.[70] Tämän oikeuden käyttö oli luovutettu Valtion Alkoholiliikkeelle.[71] Se puolestaan myi tuotteet apteekeille, sairaaloille ynnä muille valtioneuvostolta luvan saaneille laitoksille. Apteekeilla oli lupa myydä alkoholipitoisia aineita lääkärin joka kerta erikseen antamasta määräyksestä.[72] Denaturoidun alkoholin valmistuksesta, maahantuonnista ja myynnistä oli säädetty eri laki.[73]

Apteekkien asiakkailleen myymä alkoholi oli hyvin kallista, sillä lääkärin kirjoittama resepti maksoi 20–50 markkaa ja apteekin voittomarginaali oli suuri. Lisäksi Valtion Alkoholiliikkeen täytyi Suomen ja Ranskan välisen kauppasopimuksen perusteella ostaa kaikki konjakit ja viinit Ranskasta, jossa väärentämätön rypäleviini ja siitä tislatut tuotteet olivat laadukkaita mutta kalliita. Vain alkoholilajit, joita Ranskasta ei ollut saatavilla, oli lupa hankkia muista maista. Myös aineista kannetut tullimaksut olivat korkeita niin, että esimerkiksi tynnyrissä maahantuodusta konjakista täytyi maksaa tullia 31,75 markkaa litralta. Näin vain varakkaat suomalaiset pystyivät ostamaan lääkinällisiin tarkoituksiin tarvitsemansa alkoholin apteekeista muiden joutuessa turvautumaan salakuljettajiin ja viinakauppiaisiin. Toisaalta näiden konjakkina myymä neste oli vain viinaa, johon oli lisätty esansseja ja poltetusta sokerista saatavaa sokeriväriä. Joidenkin alkoholilaatujen myynti apteekeista oli kiellettyä, sillä lääkintöhallitus katsoi lausunnossaan, ettei arrakki, rommi, punssi, vermutti ja angostura bitter ole lääkeainetta, vaikka asiakkaat olisivat halunneet niitä lääkkeenä käyttää.[74]

Salakuljettajilta ja luvattomilta alkoholikauppiailta takavarikoitujen ja valtiolle menetetyksi tuomittujen alkoholipitoisten aineiden vastaanotto oli Alkoholiliikkeen kauppa- ja välitysliikkeen tehtävä. Tullikamarien ja poliisilaitosten oli lähetettävä nämä aineet valtion varastoon, sillä niitä ei saanut myydä huutokaupoissa kuten muita menetetyksi julistettuja tavaroita.[75] Takavarikoitu alkoholi työllisti Valtion Alkoholiliikettä sen omasta mielestä kohtuuttomasti. Takavarikoidut tuotteet lähetettiin liikkeeseen kaikennäköisissä kanistereissa, pulloissa ynnä muissa kuljetusastioissa, joita yhdessä lähetyksessä saattoi olla tuhansia. Jokainen astiallinen täytyi liikkeessä mitata, tarkastaa ja arvioida. Lisäongelmana oli kutakin takavarikkoa koskevat osoitelaput, jotka saattoivat pudota pois. Hankaluuksia tuotti myös lähetyspaikalla ja vastaanottopaikalla tehtyjen mittausten eroavuudet, sillä mittaustavat ja mittauslämpötilat vaikuttivat tuloksiin. Eikä astioiden vuotaminen ja särkyminenkään ollut harvinaista. Alkoholiliikkeen oli maksettava takavarikontekijälle valtiolle menetetyksi tuomitusta juomasta korvaus alkoholiprosentin mukaan ja kustannettava aineen tislaus alkoholitehdas Keskuksessa sekä kuljetus eri paikkojen välillä. Näin tällaisen alkoholin hinta muodostui paljon kalliimmaksi verrattuna omissa tehtaissa valmistettuun spriihin.[76]

Alkoholin myynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholin myynti kieltolain aikana[77]
Käyttötarkoitus % koko myynnistä
Lääkinnällinen 65,8
Tekninen 33,7
Tieteellinen 0,3
Seurakunnallinen 0,2
Alkoholin myynti kieltolain aikana 1919–1932[78]
Ostaja 100 % alkoh. litraa % koko myynnistä
Apteekeille 13 085 465 64,7
Sairaaloille ym. 211 649 1,1
Rohdosliikkeille ym. 2 886 936 14,2
Teknisille laitoksille 3 943 377 19,5
Tieteellisille laitoksille 63 165 0,3
Seurakunnille 34 445 0,2
Yhteensä 20 225 037 100,0
Alkoholimäärät 100 % alkoholia miljoonaa litraa[79]
Vuosi Alkoholiliikkeen valmistus Laillinen kulutus Takavarikoitu
1919 0,2 0,3 0,004
1920 0,9 0,5 0,1
1921 1,1 0,8 0,06
1922 1,3 1,1 0,2
1923 1,0 0,8 0,5
1924 0,6 1,0 0,5
1925 0,3 1,1 0,5
1926 0,1 1,5 0,7
1927 0,3 1,6 0,6
1928 0,2 1,1 1,0
1929 0,01 0,7 1,0
1930 0,02 0,6 1,1
1931 0,02 0,7 0,7
1932[80]   0,2 0,4

Alkoholin myyntimäärät Valtion Alkoholiliikkeestä apteekeille olivat huomattavasti suurempia kuin muille kieltolain sallimille ostajille. Apteekit myivät alkoholia kansalaisille lääkärien määräyksestä tai valmistivat siitä alkoholipitoisia lääkkeitä, joita myivät käsikaupassa pienissä erissä. Laki salli apteekkien myydä alkoholia tieteellisiinkin tarkoituksiin, mutta tällaista myyntiä ei juuri tapahtunut. Alkoholiliike myi apteekeille Suomen farmakopeassa mainittuja alkoholilaatuja ja sellaisia laatuja, joita aikaisemminkin oli käytetty lääkkeinä. Tällaisia olivat olleet arrakki, rommi ja punssi, mutta lääkintöhallitus katsoi, etteivät ne olleet lääkkeinä välttämättömiä. Myös lääketehtaat käyttivät alkoholia lääkkeiden valmistuksessa, mutta tilastoissa nämä erät sisältyvät teknisten laitosten alkoholin ostoihin. Kieltolain alkuaikoina lisäksi joillekin lääkäreille myönnettiin lupa ostaa alkoholipitoisia aineita, mutta pian nämä luvat peruttiin eikä uusia lupia enää myönnetty.[81]

Muita Alkoholiliikkeen suuria asiakkaita olivat tekniset laitokset, joille myönnettyjä ostolupia oli vuoden 1923 lopussa kaikkiaan 709 kappaletta. Suurkuluttajia olivat lakka- ja pulituuritehtaat sekä haju-, hius- ja suuvesien valmistajat. Niiden lisäksi alkoholia käyttivät teknisiin tarkoituksiin esanssitehtaat, kellosepät, kenkätehtaat, kirjansitomot, kirjapainot, kultasepät, kutomatehtaat, lääketehtaat, makeistehtaat, meijerit, nahkatehtaat, paperitehtaat, puutarhurit, sokeritehtaat, sähköliikkeet, tupakkatehtaat, turkkurit, valokuvaamot ja virvoitusjuomatehtaat ynnä muut.[82]

Kieltolain aikana laillisen alkoholin kulutus väheni niin, että kieltolain päättyessä se oli alle puolet huippuvuosien kulutuksesta. Pääsyy tähän oli rajoitukset lääkärien, eläinlääkärien ja hammaslääkärien oikeuteen kirjoittaa asiakkaille sprii-, konjakki-, viski- ja viinireseptejä, joilla sai ostaa apteekeista alkoholia. Valtion Alkoholiliike toimitti alkoholia myös esimerkiksi rohdosliikkeille, sairaaloille, teknisille laitoksille ja tieteellisille laitoksille sekä seurakunnille, jotka tarvitsivat ehtoollisella tarjottavaa kirkkoviiniä. Kaikkea laillista alkoholia ei siten käytetty nautintotarkoituksiin. Laitonta alkoholia hankittiin kotivalmistuksella ja salakuljettamalla ulkomailta, mutta niiden kokonaismäärää ei tiedetä, vaan tiedetään vain takavarikoidun alkoholin määrä.[83]

Henkilökunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työntekijöiden lukumäärä[84]
Vuosi Henkilöä
1923 295
1924 314
1925 274
1926 265
1927 259
1928 229
1929 222
1930 208
1931 193

Valtion Alkoholiliikkeen palveluksessa oli vuoden 1923 lopussa kaiken kaikkiaan 295 henkilöä. Toimitusjohtajana toimi apteekkari I. R. Lindqvist, teknisenä johtajana insinööri Hubert Ingman ja konttoripäällikkönä M. Hovilainen. Pääkonttorissa työskenteli 27 ja tuontiosaston varastossa 16 henkilöä. Rajamäen Tehtailla oli 17 toimihenkilöä ja 169 työntekijää sekä tehtaisiin kuuluvalla Matkun tilalla 16 henkilöä. Tehdas Kronanin konttorihenkilökunnan lukumäärä oli 6 sekä työnjohtajien ja työntekijöiden määrä 34. Sulfiittispriitehdas työllisti 9 henkilöä.[85]

Alkoholiliikkeen henkilökunnan määrässä on mukana ihmisiä, jotka eivät olleet varsinaisen alkoholiteollisuuden palveluksessa. Muun muassa Rajamäen tehtaille kuuluneella Matkun tilalla työskenteli vuodesta riippuen 15–18 henkilöä, ja myös Rajamäen tehtaitten teknokemiallisen tehtaan työväki on mukana kokonaismäärässä. Suomen valtion harjoittama alkoholin valmistus oli kuitenkin hyvin pientä verrattuna monen muun maan alkoholiteollisuuteen, sillä valtio ei valmistanut alkoholia nautintotarkoituksiin.[86]

Ennen kieltolakia Suomen alkoholiteollisuus oli paljon mittavampaa. Siihen kuului esimerkiksi vuosina 1911–1913 keskimäärin 126 tehdasta eli 19 viinapolttimoa ja hiivatehdasta, 34 väkiviinatehdasta ja tislauslaitosta, 11 punssi- ja viinitehdasta ja 62 olutpanimoa. Näissä tehtaissa oli keskimäärin 1 368 työntekijää, joiden osuus koko teollisuustyöväestä oli 1,3 %. Vuosina 1927–1931 Valtion Alkoholiliikkeen alkoholiteollisuudessa oli keskimäärin 176 työntekijää eli 0,11 % koko teollisuustyöväestöstä.[87]

Valtion liikeyritysten hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholiliikkeen toiminnan alkaessa valtionhallinnossa katsottiin, että seuraavaa kalenterivuotta varten vuosirahasääntöön varattu liikepääoma oli valtiorahastosta annettua lainaa. Liikkeen vuosivoitosta oli maksettava ensiksi sosiaaliministeriön raittiusosaston virkamiesten ja toimihenkilöiden palkat ja menoarviossa määrätyt toimintamenot, ja sillä rahalla, joka voitosta jäi jäljelle, oli lyhennettävä valtiorahastosta saatua lainaa. Jos vuosivoitosta jäi näiden maksujen jälkeen jotakin jäljelle, niin loppuraha siirrettiin suostuntarahastoon.[88]

Valtion Alkoholiliikkeen aloittaessa 1919 toimintansa ei sillä ollut minkäänlaista menoarviota ja seuraavaksi vuodeksi se sai nettobudjetin, jossa esitettiin vain kunkin toiminta-alan tulojen ja menojen nettoerotus. Vuodesta 1921 liikkeen toiminta pakotettiin sopeutumaan bruttobudjettiin, jossa tulot ja menot esitettiin bruttomäärin. Liikeyrityksen oli kuitenkin vaikea ennakoida toimintaansa vuodeksi etukäteen, jotta se voisi noudattaa yksityiskohtaista tulo- ja menoarviota. Esimerkiksi Alkoholitehdas Keskuksen, jonka nimeksi myöhemmin tuli Rajamäen Tehtaat, vuoden 1921 liikevaihdoksi laskettiin budjettia laadittaessa 18 miljoonaa markkaa, mutta toteutunut liikevaihto oli 36 miljoonaa markkaa. Osittain harhaan menneitä laskelmia voitiin korjata valtion lisäbudjeteissa, mutta niiden vahvistaminen vei aikaa, ja määrärahat saattoivat sittenkin olla riittämättömiä.[89]

Liikkeen johto ei halunnut olla riippuvainen virastojen käyttöön luodusta menosäännöstä, vaan halusi vapaammat säännöt saavuttaa valtion budjetissa määrätty valtiolle tuloutettava voitto. Menosääntö muun muassa rajoitti liiketoiminnan kasvaessa tarvittavien uusien työntekijöiden palkkaamista, koska ennalta päätettyä kiinteää palkkausmäärärahaa ei saanut ylittää ilman eduskunnan suostumusta. Sosiaaliministeriön raittiusosastolla oli omien hallintomenojen ja Alkoholiliikkeeseen kuuluvien tehtaiden, liikkeiden ja maatilojen rahankäyttöä ja omaisuuden hoitoa varten itsenäinen tililaitos. Siellä asioita hoiti kamreeri ja tarpeellinen määrä virkailijoita. Kamreeri laati Alkoholiliikkeen tulo- ja menoarvioehdotuksen ja esitteli sen valtioneuvostolle. Koska kamreeri ei välttämättä tiennyt tulo- ja menoarvioon otetavien summien tarkoituksenmukaisuutta, toimitusjohtaja halusi tililaitoksen siirrettäväksi Alkoholiliikkeen hoitoon ja sen johtokunnan valvottavaksi.[90][91] Kamreerin tehtäviin kuului myös Alkoholiliikkeen tilien tarkastus.[92]

Eduskunta kehotti 1923 hallitusta valmistamaan esityksen laiksi, jossa säädettäisiin valtion tuloa tuottavan omaisuuden ja valtion liikeyritysten hoidosta.[93] Hallituksen mielestä yhteen lakiin oli liian vaikeaa sovittaa noin laajaa asiakokonaisuutta, joten se laati lakiehdotuksen vain valtion liikeyritysten hoidosta. Ehdotuksessa käytettiin esikuvana osakeyhtiölakia, mutta siitä poikettiin siten, että yhtiökokouksen sijasta valtaa valtion liikeyrityksessä tulisi käyttämään johtokunta valtioneuvoston ja asiaa hoitavan ministeriön valvonnan alaisena. Hallitus ehdotti, että valtion tulo- ja menoarvioon otettaisiin vain se summa, jonka eduskunta määrää siirrettäväksi yrityksen voitosta valtionvaroihin, ja eduskunnan myöntämät määrärahat yrityksen tarpeisiin. Näin yritykset eivät enää olisi valtion yleisen tili- ja revisionilaitoksen alaisia. Lakiehdotuksessa yrityksille sallittiin myös yksityisen luoton käyttö liiketoimintaa varten. Eduskunnalla olisi oikeus määrätä, mitä yrityksiä uusi laki koskisi. Hallitus ei suositellut esimerkiksi valtion rautateiden ottamista lain piiriin, vaan se ehdotti, että vain Valtion Alkoholiliike maatiloineen ja tehtaineen sekä valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat siirrettäisiin uuden lain alaisiksi. Eduskunta lähetti hallituksen esityksen valtiovarainvaliokuntaan, mutta se ei ehtinyt antaa mietintöä asiasta, joten asia raukesi.[94]

Hallitus antoi 1924 eduskunnalle uuden esityksen, joka poikkesi edellisestä vain vähäpätöisten muodollisten korjausten osalta. Eduskunta lähetti esityksen valtiovarainvaliokuntaan, mutta se ei ehtinyt antaa mietintöä asiasta.[95] Vuoden 1924 budjetissa laajennuskustannuksia varten otettiin kiinteä määräraha ja kunnossapito-, korjaus- ja kalustokustannuksia varten arviomääräraha. Tämä helpotti melkoisesti liikkeen toimintaa.[96]

Jo 1922 Alkoholiliikkeen johtokunta anoi valtioneuvostolta, että perustettaisiin osakeyhtiö, jonka osakkeet omistaisi valtio paitsi niitä kahta osaketta, joilla osakeyhtiölain mukaan tuli olla muut omistajat.[97][98] Valtioneuvosto torjui ehdotuksen ja totesi asian edellyttävän lakiehdotuksen tekoa eduskunnalle. Kun ehdotukset yhtiösopimukseksi ja yhtiöjärjestykseksi oli laadittu, valtioneuvosto teki esityksen eduskunnalle, joka kuitenkin hylkäsi sen. Vuonna 1923 valtioneuvosto teki uuden esityksen eduskunnalle, mutta väkijuomayhtiön muodostamisen osakeyhtiöksi mahdollisti vasta 1932 voimaan tullut laki väkijuomista. Sitä lakia ei enää sovellettu Valtion Alkoholiliikkeeseen, vaan perustettiin uusi yhtiö Oy Alkoholiliike Ab.[99][100]

Varhaisin vaihe julkisen liiketoiminnan järjestämisessä Suomessa oli virastomainen liiketoiminta, jolle oli ominaista säädöksessä vahvistettu organisaatio ja valtion tulo- ja menoarvioon sidottu toiminta. Esimerkkejä tästä toimintamuodosta olivat muun muassa valtionrautatiet sekä posti- ja lennätinlaitos. Toinen yritysmuoto oli valtion teollisuuslaitokset, joita varten säädetyssä laissa (162/1931) osakeyhtiölain säännöksiä pidettiin esikuvana. Muita valtion liiketoiminnan muotoja olivat tulo- ja menoarvion ulkopuoliset rahastot (kuten valtion viljavarasto) ja budjetin ulkopuolella olevat valtion laitokset (kuten Postisäästöpankki). Viides julkisen liiketoiminnan muoto on valtioenemmistöinen osakeyhtiö, joka on itsenäinen oikeushenkilö ja noudattaa yleistä osakeyhtiölakia. Ensimmäinen osakeyhtiö, josta valtio hankki osake-enemmistön, oli 1918 ostettu Ab. W. Gutzeit & Co.[101]

Raaka-aineen hankinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkoholiteollisuus lisäsi osaltaan suomalaisten maataloustuotteiden menekkiä. Hiiva-, väkiviina- ja sulfiittispriitehtaissa käytetyistä raaka-aineista oli viisivuotiskaudella 1927–1931 suomalaisen osuus 57 % ja tuontiraaka-aineen osuus 43 %. Tänä ajanjaksona käytettiin ulkomaista maissia 3 161 117 kilogrammaa, koska suomalaista tuotantoa ei ollut. Perunajauhot olivat lähes kokonaan tuontitavaraa, sillä niitä tuotiin 615 625 kg, kun taas suomalaisten osuus oli 7 350 kg. Maltaita, ituja ja itusekoituksia tuotiin 1 948 329 kg ja Suomesta ostettiin 180 107 kg. Alkuperältään ulkomaisia kemikaaleja käytettiin 301 574 kg ja suomalaisia 99 085 kg. Viljasta suurempi osa oli suomalaista, sillä sitä ostettiin 2 634 010 kg, kun tuontiviljan määrä oli 1 835 330 kg. Viljana käytettiin kauraa, ohraa, ruista ja vehnää. Suomalaista melassia käytettiin 5 740 711 kg, kun samalla viisivuotiskaudella hankittiin sitä ulkomailta 637 915 kg.[102]

Sulfiittispriin valmistuksessa tarvittiin raaka-aineina ja puolivalmisteina ammoniumsulfaattia, jätelipeää, kalkkia, kalsiumsoodaa sekä superfosfaattia ja niitä kaikkia pystyttiin hankkimaan Suomesta.[103]

Kansantaloudellisesti ajatellen lääkinnällisiin, teknisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin valmistettu alkoholi, siihen tarvittava viljamäärä sekä siihen sidottu pääoma ja työvoima oli käytetty hyödyllisesti. Kun alkoholia valmistetaan päihteeksi, on otettava laskelmiin yksilölliset ja yhteiskunnalliset haitat arvioitaessa sen taloudellista merkitystä. Alkoholiliikkeen valmistamasta alkoholista lähinnä lääkealkoholia käytettiin jonkin verran päihdytystarkoituksiin, mutta määrät olivat todennäköisesti pieniä.[104]

Vaikutukset valtion talouteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtio ei ylläpitänyt alkoholin valmistusta saadakseen siitä tuloja, eikä se kuulunut varsinaisesti valtion taloudenhoitoon. Liike tuotti kuitenkin voittoa ja kartutti valtiontaloutta 1919–1932 yhteensä 340 649 567 markkaa ja maksoi lisäksi tullia noin 54 800 000 markkaa. Keskimääräinen vuotuinen tulo valtiolle oli 23,94 miljoonaa markkaa, joka oli 0,9 prosenttia valtion kaikista tuloista. Nettotulojen ja tullitulojen keskimääräinen vuotuinen summa oli 39 393 000 markkaa.[105]

Siihen miksi valtio ryhtyi itse hankkimaan alkoholia lailliseen kulutukseen kieltolain aikana, oli kaksi keskeistä syytä. Ensiksikin valtio saattoi näin paremmin valvoa alkoholin käyttöä, ja toiseksi se sai mahdollisen voiton itselleen. Lisäksi tällainen tuotanto ei vaihdellut paljoakaan tuotteiden laadun ja määrän suhteen, kysyntä ja menekki oli tasaisen varmaa, teknisesti toiminta oli vakaata ja taloudellisten suhdanteiden vaihtelu vähäistä.[106]

Alkoholituotannon siirtäminen valtion monopoliksi tapahtui melko kivuttomasti, sillä maan alkoholiteollisuus oli silloin lamassa. Hankalinta asiassa oli toisaalta se, että koko juuri itsenäistynyt valtakunta oli silloin uudelleenjärjestelyn alaisena.[107]

Toiminnan lopettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuun 5. päivänä 1932 voimaan tulleen väkijuomalain mukaan väkijuomien valmistus, maahantuonti ja kauppa oli perustettavan osakeyhtiön yksinoikeus.[108] Valtioneuvosto päätti 9. helmikuuta luovuttaa Valtion Alkoholiliikkeen omaisuuden väkijuomayhtiölle sen arvoisena kuin se oli Alkoholiliikkeen kirjanpidossa.[109] Huhtikuun 19. päivänä päivätyssä kauppakirjassa todettiin, että 5. huhtikuuta oli OY Alkoholiliike AB:n haltuun luovutettu:[110]

  • Nurmijärven pitäjässä sijainneet kiinteistöt
  • Rajamäen hiiva- ja alkoholitehdas, voima-asema, korjauspajat ja rakennukset sekä niissä oleva irtain omaisuus
  • Tainionkoskella sijaitseva, Aktiebolaget Tornator Osakeyhtiöltä vuokratulla maalla oleva sulfiittialkoholitehdas laitteineen ja irtaimistoineen
  • Valtion Alkoholiliikkeen pääkonttorin ja tuontiosaston kalusto ja koneisto.

Edellä luetellun omaisuuden kauppahinta oli yhteensä 18 968 575 markkaa. Kesäkuun 22. päivänä 1932 valtio luovutti uudelle yhtiölle Helsingissä olevan sekä Mäntän, Rajamäen, Tainionkosken ja Viralan tehtailla olevat alkoholivarastot sekä Rajamäen hiivatehtaan ja teknokemiallisen tehtaan ja Valtion Alkoholiliikkeen hallussa olleet irtaimistot 25 601 693 markan 30 pennin kauppahinnasta.[110]

Näissä kaupoissa Valtion Alkoholiliikkeellä ei ollut mitään päätösvaltaa, vaan sen osuutena oli vain tietojen antaminen. Sen lisäksi johtokuntaa ihmetytti, ettei valtionhallinto antanut sille määräystä liikkeen toiminnan lopettamisesta. Kun johtokunta sai tietää liikkeen omaisuuden myynnistä uudelle osakeyhtiölle, se katsoi asialliseksi ryhtyä toimiin Valtion Alkoholiliikkeen toiminnan lopettamiseksi. Tästä tehtiin päätös johtokunnan kokouksessa 24. helmikuuta ja asiasta ilmoitettiin sosiaaliministeriölle. Siirtymäkausi kesti useita kuukausia, mutta huhtikuun 4. päivää 1932 voidaan pitää ajankohtana, jolloin Valtion Alkoholiliikkeen toiminta varsinaisesti loppui. Liikkeen toiminta oli antanut kokemusta, miten valtion liikelaitos sopeutui valtion hallintokoneistoon ja miten alkoholin käytön kontrolli voitiin toteuttaa. Oli myös hankittu kokemusta siitä, miten kieltolaki yhteiskunnallisena ilmiönä käytännössä toimi.[110]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evinen, Helmi: Valtion alkoholiliike monopolina 1/6 1919 – 4/4 1932. Alkoholitutkimuksia, 1937, I. vsk, s. 79–131. Suomen Akateeminen Raittiusliitto.
  • Häikiö, Martti: Alkon historia: Valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan unionin kilpailupolitiikkaan 1932-2006. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21310-9.
  • Kauppa- ja teollisuusministeriön valtionyhtiötoimikunnan mietintö. Komiteanmietintö monistettu 1962:44. Helsinki 1962.
  • Lindqvist, I. R.: Kertomukset valtion alkoholiliikkeen toiminnasta vuosilta 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1923. Kouvola: Kouvolan kirja- ja kivipaino o.y., 1924.
  • Venäläinen, A.: Valtion alkoholiliike I. Sosialinen Aikakauskirja, 1924, 18. vsk, nro 2, s. 61–75. Helsinki: Sosialiministeriö. ISSN 0038-1594.
  • Venäläinen, A.: Valtion alkoholiliike II. Sosialinen Aikakauskirja, 1924, 18. vsk, nro 3, s. 194–206. Helsinki: Sosialiministeriö. ISSN 0038-1594.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kansallisarkistossa oleva patentti- ja rekisterihallituksen akti, kaupparekisterinumero 61.148.
  2. a b Lindqvist 1924 s. 5
  3. Lindqvist 1924 s. 94
  4. Valtioneuvoston pöytäkirja (Pöytäkirjat VII 1920, s. 162) 14.7.1920. Helsinki: Kansallisarkisto. Viitattu 10.3.2019.
  5. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta, Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 29.5.1917/29, 4 §.
  6. Venäläinen 1924 s. 61-62.
  7. Asetus Sosialiministeriön Raittiusosastosta, Suomen asetuskokoelma 7.5.1919/66.
  8. Evinen 1937 s. 81-82.
  9. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta, Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 29.5.1917/29, 28 §.
  10. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta 29 päivänä toukokuuta 1917 annetun asetuksen toimeenpanosta ja valvonnasta, Suomen asetuskokoelma 7.5.1919/66, 3 §.
  11. Asetus Sosialiministeriön Raittiusosastosta, Suomen asetuskokoelma 7.5.1919/66, 4 §.
  12. Lindqvist 1924 s. 5–6 ja 22–28.
  13. Otavan iso tietosanakirja. Osa 10, palsta 229, hakusana väkiviina. Helsinki: Otava, 1965.
  14. Nykysuomen sanakirja. Hakusana sulfiittisprii. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1951–1961.
  15. Lindqvist 1924 s. 5–6 ja 22–28.
  16. Tietosanakirja. Osa 10, palsta 1639, hakusana väkiviina. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1919. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.3.2019).
  17. Lindqvist 1924 s. 6–13.
  18. Lindqvist 1924 s. 14-16.
  19. Venäläinen 1924 s. 65-67.
  20. Eduskunnan vastaus hallituksen esitykseen tulo- ja menoarviosta vuodelle 1920, s. 74–75. Valtiopäivät 1919, asiakirjat III.
  21. Venäläinen 1924 s. 65-67.
  22. Lindqvist 1924 s. 14–16.
  23. Venäläinen 1924 s. 70.
  24. Lindqvist 1924 s. 16–17.
  25. R.l. = rajoitetulla lisämaksuvelvollisuudella. Osuustoimintalaki, Suomen suuriruhtinanmaan asetus-kokoelma 10.7.1901/22, 4 §.
  26. Valtioneuvoston pöytäkirja (Pöytäkirjat X 1919, s. 930) 30.10.1919. Helsinki: Kansallisarkisto. Viitattu 10.3.2019.
  27. Ihovesi eli kasvovesi on erityisesti kasvojen ihon hoitoon ja puhdistamiseen käytetty neste Nykysuomen sanakirjan mukaan.
  28. Valtioneuvoston päätös 23.9.1920.
  29. Lindqvist 1924 s. 20–21.
  30. Venäläinen 1924 s. 66.
  31. Venäläinen 1924 s. 67-68.
  32. Venäläinen 1924 s. 68-69.
  33. Lindqvist 1924 s. 16–17.
  34. Lindqvist 1924 s. 7
  35. Lindqvist 1924 s. 8.
  36. Venäläinen 1924 s. 200-201.
  37. Evinen 1937 s. 108.
  38. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta, Suomen suuriruhtinaanmaan asetuskokoelma 29.5.1917/29, 26 §.
  39. Venäläinen 1924 s. 70-71.
  40. Valtioneuvoston pöytäkirja (Pöytäkirjat VII 1920, s. 160) 14.7.1920. Helsinki: Kansallisarkisto. Viitattu 10.3.2019.
  41. Venäläinen 1924 s. 71.
  42. Evinen 1937 s. 109.
  43. Lindqvist 1924 s. 79.
  44. Lindqvist 1924 s. 86.
  45. a b c d Evinen 1937 s. 111–113.
  46. Lähteenä Lindqvistin laatima kertomus eri vuosilta.
  47. Evinen 1937 s. 89.
  48. Venäläinen 1924 s. 62-63.
  49. Lindqvist 1924 s. 111 ja 149.
  50. Valtioneuvoston päätös valtion alkoholiliikkeen johdosta ja valvonnasta, Suomen asetuskokoelma 224/1921.
  51. Venäläinen 1924 s. 72.
  52. Lindqvist 1924 s. 18–19.
  53. Lindqvist 1924 s. 48.
  54. Venäläinen 1924 s. 199-200.
  55. a b c d e Lindqvist 1924 s. 244–245.
  56. Lindqvist 1924 s. 97–98.
  57. Venäläinen 1924 s. 69.
  58. Valtioneuvoston päätös 29.9.1920.
  59. Lindqvist 1924 s. 105–108.
  60. Lindqvist 1924 s. 109.
  61. Lindqvist 1924 s. 174.
  62. Lindqvist 1924 s. 156–158.
  63. Lindqvist 1924 s. 164.
  64. Lindqvist 1924 s. 173.
  65. Lindqvist 1924 s. 213–214.
  66. Lindqvist 1924 s. 214–216.
  67. Laki 15 päivänä kesäkuuta 1898 maalaiskuntain kunnallishallinnosta annetun asetuksen muuttamisesta, Suomen asetuskokoelma 275/1923, 78 §.
  68. Matti Helenius-Seppälän ja viiden muun edustajan allekirjoittama eduskuntaesitys n:o 19 vuoden 1920 valtiopäivillä, Valtiopäivät 1920, liitteet IV, s. 197–201.
  69. Hallituksen esitys Eduskunnalle kieltolaiksi sekä laiksi denaturoitujen alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista ja myynnistä, HE 62/1921 vp.
  70. Kieltolaki, Suomen asetuskokoelma 158/1922, 4 §.
  71. Lindqvist 1924 s. 220.
  72. Kieltolaki, Suomen asetuskokoelma 158/1922, 7 ja 9 §.
  73. Laki denaturoitujen alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista ja myynnistä, Suomen asetuskokoelma 159/1922.
  74. Lindqvist 1924 s. 220–221 ja 229–230.
  75. Venäläinen 1924 s. 71.
  76. Lindqvist 1924 s. 228–229.
  77. Evinen 1937 s. 109.
  78. Evinen 1937 s. 109.
  79. Häikiö 2007 s. 66.
  80. 1.1.-4.4.1932
  81. Venäläinen 1924 s. 201–203.
  82. Venäläinen 1924 s. 203.
  83. Häikiö 2007 s. 66–67.
  84. Evinen s. 115.
  85. Lindqvist 1924 s. 231–232.
  86. Evinen 1937 s. 114–115.
  87. Evinen 1937 s. 116.
  88. Evinen 1937 s. 89–90.
  89. Lindqvist 1924 s. 94–96.
  90. Lindqvist 1924 s. 149–156.
  91. Valtioneuvoston päätös Sosialiministeriön Raittiusosaston kassa- ja tililaitoksesta, Suomen asetuskokoelma 223/1921.
  92. Evinen 1937 s. 89–90.
  93. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden luovuttamisesta osakeyhtiölle, HE 35/1922. Valtiovarainvaliokunta ei ehtinyt antaa mietintöä asiasta, mutta eduskunta hyväksyi asiasta ponnen 16.3.1923.
  94. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi valtion liikeyritysten hoidon ja käytön yleisistä perusteista ynnä laiksi valtion alkoholiliikkeen sekä valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden tekemisestä ensiksimainitun lain alaisiksi, HE 40/1923. Eduskunnan vastaus on valtiopäiväasiakirjoissa hallituksen esityksen liitteenä.
  95. Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi valtion liikeyritysten hoidon ja käytön yleisistä perusteista ynnä laiksi valtion alkoholiikkeen sekä valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden asettamisesta ensiksimainitun lain alaisiksi, HE 65/1924. Eduskunnan vastaus on valtiopäiväasiakirjoissa hallituksen esityksen liitteenä.
  96. Venäläinen 1924 s. 73–74.
  97. Evinen 1937 s. 91.
  98. Laki osakeyhtiöistä, Suomen suuriruhtinanmaan asetus-kokoelma 2.5.1895/22, 1 §.
  99. Evinen 1937 s. 92.
  100. Laki väkijuomista, Suomen asetuskokoelma 45/1932.
  101. Komiteanmietintö monistettu 1962:44 s. 5–10.
  102. Evinen 1937 s. 117–118.
  103. Evinen 1937 s. 118–119.
  104. Evinen 1937 s. 119.
  105. Evinen 1937 s. 119–120.
  106. Evinen 1937 s. 122–123.
  107. Evinen 1937 s. 125–126.
  108. Evinen 1937 s. 127.
  109. Valtioneuvoston pöytäkirja 9.2.1932. Helsinki: Kansallisarkisto. Viitattu 19.2.2019.
  110. a b c Evinen 1937 s. 127–128.