Viron vapaussota

Viron vapaussota
Päivämäärä: 1918–1920 Paikka: Viro, Inkeri, Latvia Lopputulos: Viron voitto
Osapuolet
Viro vapaaehtoisia Suomesta ja Skandinaviasta Luoteis-Venäjän armeija Britannian laivasto	Neuvosto-Venäjä Baltian yhdistynyt herttuakunta (Baltian Landeswehr)
Komentajat
Johan Laidoner	Sergei Kamenev Jukums Vācietis
Tappiot
5 600 kuoli 15 000 haavoittui 667 vangittiin	8 900 kuoli 13 000 haavoittui 10 000 vangittiin

Viron vapaussota (vir. Vabadussõda, myös Viron itsenäisyyssota) käytiin vuosina 1918–1920, jossa Viro taisteli Neuvosto-Venäjää vastaan. Sodan toisessa vaiheessa Viron tasavalta taisteli myös Baltian yhdistynyttä herttuakuntaa baltiansaksalaista Baltian Landeswehriä vastaan Pohjois-Latviassa. Sotatoimiin osallistui virolaisella puolella niin Britannian Kuninkaallinen laivasto kuin myös Luoteis-Venäjän armeija Viron itsenäisyyttä tunnustamatta.

Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntaisivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisjoukko-osastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin käskystä. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta.

Taustaa

Viron itsenäistymisen mahdollisti monen muun Venäjän keisarikuntaan kuuluneen alueen tavoin ensimmäinen maailmansota, joka heikensi Venäjän aiheuttaen lopulta Venäjän sisällissodan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjällä taivuttiin vaivoin perustuslailliseen hallintotapaan, minkä vuoksi keisarikuntaan ei muodostunut parlamentaarista puoluejärjestelmää korvaamaan keisarinvallan heikentymistä teollistumisen myötä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedostettiin, ettei Saksa tunnustaisi Viron tai muunkaan Baltian alueen valtion riippumatonta itsenäisyyttä, suvereniteettia, vaan pyrkisi tilanteeseen, missä Saksan tuella baltiansaksalainen vähemmistö hallitsisi virolaisia. Venäjän tsaarinvalta oli tukenut 1800-luvulla uudistuksia, jotka olivat heikentäneet baltiansaksalaisen aatelin yhteiskunnallista merkitystä suurmaanomistajina.

Latvian, Liettuan ja Viron ensimmäiset valtiotoimet itsenäisinä valtioina tähtäsivä kansalliseen pienmaanomistajuuteen baltiansaksalaisten suurmaanomistusta vastaan tähdätyillä maareformeilla, jotka olivat Liettassa lievimmät ja Latviassa ankarimmat. Myöhempi Venäjän uhka oli ensisijaisesti neuvostovallan uhkaa kansalliselle omistamiselle.

Petrogradista Moskovaan siirtynyt neuvostohallitus saksalaisten tapaan eivät tunnustaneet Latvian, Liettuan tai Viron itsenäisyyttä eikä sitä määritelty Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3.3.1918 niin kuin Suomen ja Ukrainan itsenäisyys. Baltian itsenäistymisen esteenä Saksan näkökulmasta oli baltiansaksalaisen vähemmistön edullisen aseman säilyttäminen ja Itämeren hallinta, Venäjän näkökulmasta Saksan etenemisen estäminen Venäjän ydinalueille ja tätä varten Itämeren hallinta.

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Saksan ja Venäjän välinen rintamalinja oli vakiintunut Latviaan, minkä vuoksi maailmansodalla ei ollut äärimmäisen suurta vaikutusta Viroon. Virolaisia tosin taisteli runsaasti Venäjän armeijassa, ja virolaisten toiveet kohdistuivat monien muiden kansallisuuksien, mm. ukrainalaisten, tapaan Venäjän keisarikunnan muuttamiseksi liittovaltioksi, missä valtion osilla olisi autonomiaa.

Menetettyään Venäjän-Japanin sodassa suuren osan Itämeren laivastoaan, Venäjä oli päättänyt korvata tappioitaan perustamalla Pietari Suuren merilinnoituksen, missä raskaiden alusten puutetta korvattiin Suomenlahden molemminpuolisella rannikkotykistöllä, joka oli kykenevä ampumaan sulkutulta. Edellisen kerran Suomenlahdella olivat toimineet Krimin sodan aikana Britannian ja Ranskan Yhdistyneiden kuningaskuntien laivastot, jotka olivat ylläpitäneet kauppasaartoa sekä tuhonneet Suomen rannikolla rannikkokaupunkien pääasiassa Britanniaan tarkoitetun tervan varastoja sekä hyökkäilleet rannikolla ja tuhonneet Bomarsundin merilinnoituksen Ahvenanmaalla.

Tätä tarkoitusta varten Tallinnaan perustettiin merilinnoituksen keskus 1912, ja sinne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä. Tallinna julistettiin sotatilaan jo heinäkuussa 1914, jolloin alettiin suunnittelemaan mm. 100 000 virolaisen evakuoimista siinä tapauksessa, että Saksan armeija alkaa lähestyä. Myös laitosten, kuten Tallinnan yliopiston, evakuointia kauas itään Venäjälle suunniteltiin. Käytännössä kuitenkaan saksalaiset eivät etenemisvaiheessa 1915 päässeet kuin nykyisen Latvian alueelle, jolloin rintama vakiintui Riianlahdelle Liepajalle ja Väinäjoelle.

Joulukuussa 1914 Viron tuleva presidentti Konstantin Päts kirjoitti lehdessä, että "Meidän kotimaamme pysyy Venäjän valtakunnan osana. -- Venäjän valtakunnan reuna-alueena ovat edessämme laajat kehitysmahdollisuudet, eikä Venäjällä ole sodan jälkeen mitään syytä pitää kansalaisiamme yleisesti epäluotettavina."

Venäjän väliaikainen hallitus myönsi Virolle Suomen autonomiaa muistuttavan väliaikaisen autonomian 12. huhtikuuta 1917. Virosta tuli Viron autonominen kuvernementti.

Myös virolaisille alettiin sallia kansallisia joukko-osastoja latvilaisten tapaan Venäjän armeijaan. Virolaiset muodostivat ensiksi kansallisen rykmentin, mutta vuoden 1918 vaihteeseen asti joukko-osasto oli laajentunut jo divisioonan kokoiseksi. Viron alueella 1917 oli lisäksi syksyllä 1917 noin 200 000 venäläistä sotilasta.

Viron itsenäisyysjulistus

Viron maapäivät (maapäev) julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24.2.1918 Tallinnassa. Julistus oli laadittu päivää aikaisemmin Pärnussa. Lyhyt itsenäisyyden aika päättyi seuraavana päivänä saksalaisten joukkojen saapumiseen Tallinnaan. Saksalaisten tavoitteena ei ollut sallia Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyyttä, vaan painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskin rauhaan, jotta Saksa saisi työnnettyä Venäjän idemmäs, itselleen edullisen rauhan ja suojeltavat alueet taloudelliseen vaikutuspiirinsä voidaksen jatkaa ensimmäistä maailmasotaa länsirintamalla rauhoitettuaan itärintaman. Saksalaiset lakkauttivat virolaiset joukko-osastot ja muuttivat hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.

Saksan miehitys

Saksa oli helmikuun 1918 lopulla hyökännyt Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia pakottaakseen Neuvosto-Venäjän mieleiseensä Brest-Litovskin rauhaan. Käytännössä Venäjän armeijassa olleet virolaiset eivät taistelleet kovinkaan aktiivisesti saksalaisia vastaan, mutta Viroon muodostuneet punakaartit taistelivat saksalaisia vastaan aktiivisti erityisesti Narvan seudulla. Viron suojeluskunnat (Omakaitse) estivät punaisia polttamasta Tallinnan kaupunkia vetäytysessään. Saksalaiset rajoittivat Omakaitsen toimintaa ja sallivat sen vain Tallinnassa baltiansaksalaisen yliopiston lehtorin, Eduard Wildenin johdolla. Monet virolaiset erosivat saksalaisten valvomasta Omakaitsesta ja alkoivat perustaa maanalaisia omia järjestöjään.

Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, saksalaiset luovuttivat hallitusvallan virolaisille Riiassa 19. marraskuuta 1918 kirjoittamallaan sopimuksella, mikä mahdollisti virolaisten oman toiminnan Saksan tappion aiheuttaman sotilaallisen tyhjiön täyttämistä. 21. marraskuuta 1918 kokoontuivat Viron maapäivät, jotka myönsivät Konstantin Pätsin johtamalla hallitukselle laajat valtaoikeudet. Oikeuksia laajennettiin rajoittamattomiksi 27. marraskuuta. Ne olivat voimassa huhtikuuhun 1919 saakka. Puna-armeijaan virolaisia kuului noin 8 500 enimmillään, mutta heidän osuutensa laski, kun toukokuussa 1919 puna-armeijan suurin virolaisrykmentti antautui komentajansa johdolla.

11. marraskuuta 1918 oli pidetty Eesti Vabariigi Kaitseliitin perustava kokous, jossa Viron tasavallan suojeluskuntaan liittyi palokuntalaisia, entisiä sotilaita, eri koulujen vanhimpia oppilaita ja maltillista työväkeä. Kaitseliit järjestäytyi sotilaalisesti ja taistelu punakaarteja vastaan alkoi. Alussa niissä oli 11 000 miehistöön ja alipäällystöön kuuluvaa sekä 240 upseeria, mutta vain 4 000 kivääriä ja kymmenen toimivaa kivääriä.

Saksalaisten tosiasiallisena tavoitteena ei Saksan ympärysvaltojen kanssa solmiman aselevonkaan jälkeen ollut tukea Viron tai Latvian itsenäistymistä, vaan aikaansaada tilanne, jossa saksalaisvähemmistö saa johtoaseman. Kuitenkin myös saksalaiset taistelivat neuvostojoukkoja vastaan.

Neuvosto-Venäjän hyökkäys

Viro oli julistanut yleisen vapaaehtoisen liikekannallepanon 16. marraskuuta 1918, mutta 28. marraskuuta 1918 mennessä oli vain 800 vapaaehtoista ilmoittautunut. Silloin liikekannallepanosta tehtiin jo pakollinen käsittäen 21-24-vuotiaat miehet. Joulukuussa tätä laajennettiin koskemaan 21-28-vuotiaita, mitä laajennettiin tammikuussa 1919 koskemaan 29-35-vuotiaita sekä toukokuussa 1919 jopa 18-19 -vuotiaita. Moni kieltäytyi palveluksesta tai karkasi. Jouukuusa 1918 armeijan vahvuus oli 2300, mutta maaliskuussa 1919 jo 75 000. Joulukuussa 1918 muutettiin suojeluskunnat pakollisiksi kaikille niille miehille, jotka eivät olleet armeijssa. Kesällä 1919 suojeluskuntaan kuului jopa 100 000 miestä.

Ympärysvaltojen ja Saksan välinen aselepo kuitenkin velvoitti Saksaa pitämään joukkojaan idässä, kunnes ympärysvallat päättävät alueisiin liittyvistä asioista. Tämän tarkoituksena oli estää alueiden joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun. Virolaiset aloittivat neuvostojoukkojen vastustamisen.

Hyökkäys Tallinnaa kohti Narvasta

Neuvostovenäläiset hyökkäsivät 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Saksalaiset kuitenkin ryhtyivät puolustustaiteluun ja löivät neuvostovenäläiset joukot. 28. marraskuuta 1918 Narvan valtauksessa onnistuttiin, sillä saksalaiset olivat poistuneet ja jäljelle oli jäänyt vain heikkoja virolaisjoukkoja. Tämän jälkeen neuvostovenäläiset etenivät nopeasti joulukuussa kohti Tallinnaa päätyen 35 kilometrin päähän Tallinnasta. Tämän jälkeen työläisten ja talonpoikien puna-armeijan päähyökkäyssuunnaksi vaihtui Riika, mikä helpotti painetta Viron suunnalla. Brittiläisen laivasto-osaston tuoman aseavun sekä niiden tarjoaman tykkitulen turvin kuin myös suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten vapaaehtoisten avulla Puna-armeija saatiin työnnettyä Viron alueilta tammikuussa 1919.

Suomalaiset vapaaehtoiset

Suomalaiset osallistuivat Viron vapaussotaan kahdella joukolla: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. I Suomalainen Vapaajoukkoa alettiin kokoamaan Suomessa joulukuussa 1918, se siirrettiin Viroon 30. joulukuuta ja se valtasi ensin Rakveren 12. tammikuuta ja sitten Narvan 17. tammikuuta, minkä jälkeen se siirtyi muihin tehtäviin ja reserviin.

Pohjan Pojat suuntautuivat kaakkoon ja Tartosta etelään Latvian suuntaan.

Tarton menetys

Saksalaiset pysyivät Tartossa 18. joulukuuta 1918 saakka, mikä jälkeen puolustus jäi Tarton suojeluskunnalle, joka jaettiin neljään osaan. Tartossa oli lisäksi vähäistä tuhoa aiheuttanut punakaarti. Kummallakin puolella oli noin 3 000 sotilasta. Kaupunkia ryöstelivät sekä Viron armeija että Viron suojeluskunnat. Kaupunki menetettiin punaisille. Virolasiten rinnalla taistelleet venäläiset joukot eivät alistuneet virolaisten johtoon, vaan vetäytyivät Viljandiin.

Kun saksalaiset vapaaehtoisjoukot heikkenivät, liittoutui Viro Luoteis-Venäjän armeijan kanssa, joka tähtäsi 1919 hyökkäykseen Petrogradia vastaan Viron Inkerinmaalta käsin. Hyökkäys epäonnistui.

Rauhan- ja rajasopimus

Tarton rauha solmittiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Neuvosto-Venäjä oli tarjonnut rauhanneuvotteluja jo elokuussa 1919, mutta tarjous ei ollut käynyt virolaisille. Syyskuussa neuvottelut aloitettiin, mitä Neuvosto-Venäjä tehosti hyökkäämällä samanaikaisesti. Maiden välillä solmittiin aselepo vasta 31. joulukuuta 1919 ja rauha solmittiin 2. helmikuuta 1920.

Sota saksalaisia vapaaehtoisia vastaan

Neuvosto-Venäjän tultua lyödyksi Viron vapaussota jatkui taisteluna saksalaisia vapaaehtoisjoukkoja vastaan.

Suomalaisten heimosota

Suomalaisten puolelta sota on laskettu yhdeksi heimosodista, koska siihen osallistui suomalaisia vapaaehtoisia Pohjan Poikien ja I Suomalaisen Vapaajoukon joukoissa.

Aiheesta muualla

• Nimet marmoritaulussa Viron vapaussotaa kuvaava elokuva [1]
• Jukka I. Mattila - Jarkko Kemppi: Viron vapaussota 1918-1920. Nimox Ky, 2006. ISBN 952-5485-02-1.