Baltian herttuakunta

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Baltian herttuakunta
Vereinigtes Baltisches Herzogtum
United Baltic Duchy flag.svg Baltic coat of arms.svg
Baltian herttuakunnan lippu Baltian herttuakunnan vaakuna

Meyerbaltikum.jpg

osa  Saksan keisarikunta
Pääkaupunki Riika
Uskonnot Luterilaisuus
Kielet saksa
Edeltäjä(t) Flag of the German Empire.svg Ober Ost
Seuraaja(t) Latvia
Viron lippu Viro

Baltian herttuakunta oli vuonna 1918 Latvian ja Viron alueet käsittänyt baltiansaksalaisten johtama lyhytikäinen valtio, jonka itsenäisyyden tunnusti vain Saksan keisarikunta. Valtio lakkasi olemasta saksalaismiehittäjien alkaessa poistua Baltiasta. Saksalaisten luopuminen Baltiasta, Virosta ja Latviasta, ei onnistunut mutkattomaksi, sillä saksalaiset vapaaehtoisert palkkasotilaat ns. Rautainen divisioona ja paikallisten baltiansakslaisten Landeswehr yrittivät vuoden 1919 aikana saavuttaa valtaa Baltian alueella epäonnistuen. Sakslaiset saivat niin Latviassa kuin Virossa kulttuuriautonomian omalle toiminnalleen sotien väliseksi ajakasi 1920-1940.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisjohtoista herttuakuntaa suunnitellaan 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan keisari Vilhelm II Riiassa syyskuussa 1917.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksa oli miehittänyt Baltian. Viron ja Liivinmaan ritarikunnat kutsuivat Tallinnaan ja Riikaan koolle maakokoukset, joissa valittiin edustajat 12. huhtikuuta 1918 Riiassa kokoontuneeseen maaneuvostoon. Maaneuvosto hyväksyi Vilhelm II:lle osoitetun pyynnön tehdä Virosta ja Liivinmaasta perustuslaillinen valtio, joka olisi personaaliunionissa Preussin kuninkaaseen.[1] Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat lopettaneet keskinäisen sotansa 27. elokuuta 1918 Brestin rauhansopimuksella, jossa Neuvosto-Venäjä luopui kaikista oikeuksistaan Viroon ja Liivinmaahan. Baltiansaksalaiset anoivat keisari Vilhelm II:ta ryhtymään Baltian herttuaksi, mutta sen sijaan hän tunnustikin alueen itsenäiseksi 22. syyskuuta 1918. Herttuan virka aiottiin antaa tämän jälkeen Mecklenburg-Schwerinin herttua Adolf Friedrichille, joka oli kuulunut Saksalais-balttilaisen yhdistyksen johtokuntaan.[2]

Vuoden 1918 syksyllä sota näytti kääntyvän Saksan tappioksi, ja valtakunnankansleriksi nousi liberaali Badenin prinssi Maximilian von Baden 3. lokakuuta 1918. Tämä merkitsi pehmeämpää politiikkaa Saksassa, mikä näkyi myös miehitetyillä alueilla. Baltiansaksalainen siviilihallinto sai vallan Baltian sotilashallinnolta 17. lokakuuta. Riian maaneuvosto sai vallan 8. armeijalta, joka siirtyi pois Tartosta. Baltiansaksalaiset pelkäsivät menettävänsä Saksan sotilaallisen tuen pian. Tästä syystä yritettiin saada tukea paikalliselta väestöltä, mutta näiltä ei tukea juuri tullut. Aateliskuntien Tukholman edustaja Heinrich von Stryk kiersi Tukholman lähetystöjä yrittäen saada Baltian valtiolle ympärysvaltojen tuen. Maaneuvosto kokoontui 5. marraskuuta 1918 Riiassa ja julistautui vallan korkeimmaksi käyttäjäksi. Se asetti 7. marraskuuta hallitukseksi hoitoneuvoston, jonka puheenjohtajaksi tuli paroni Adolf Pilar von Pilchau.[3] Saksan valtiopäivät asettuivat kuitenkin valtion perustamista vastaan, koska sitä pidettiin Brest-Litovskin rauhansopimuksen vastaisena. Varsinaisesti Baltian herttuakunnan hanke ei ehtinytkään toteutua ennen Saksan romahtamista myöhemmin 11. marraskuuta 1918.[4]

Jälkinäytös - Landeswehrin sota 1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudet maat 12. huhtikuuta 1918.

Ensimmäinen maailmansodan aselevon mukaan valtaa Baltiassa pitäneiden saksalaisten tuli tukea kuitenkin juuri itsenäistyneitä kansallisia tasavaltoja – siis myös Kārlis Ulmanisin johtamaa Latvian kansallista hallitusta. Riiassa olleet maailmansodan hävinneiden saksalaisten ja itsenäisyyden julistaneiden porvarillisten latvialaisten hallinto ja sotilaat joutuivat pakenemaan Neuvosto-Venäjän puna-armeijaa Liepājaan Kuurinmaan rannikolle. Näin vain pieni tämä Kuurimaan eteläosa eli Liepājan kaupungin ympäristö jäi bolševikeilta valtaamatta Latvian alueesta.[5], [6]

Saksalaiset joukot toimivat alun perin maailmansodan aselepoehtojen mukaan Latviassa turvaamassa maata puna-armeijan etenemiseltä. Ulmanisin johtama Latvian väliaikaishallitus oli voimaton ja joutui tukeutumaan kokonaan saksalaisten apuun pysyäkseen pystyssä. Maaliskuussa 1919 koko Väinäjoen pohjoispuolinen Latvia oli vastaperustetun Latvian neuvostotasavallan käsissä.[7] Väliaikaishallitus yritti suorittaa joukkojen pakkomobilisaation, mikä ei sopinut saksalaisten suunnitelmiin.

Saksalaiset järjestivät vallankaappauksen ja nostivat valtaan itselleen myönteisen Andrievs Niedran johtaman hallituksen. Ulmanis pakeni englantilaiseen sotalaivaan.[8] 22. toukokuuta saksalaiskenraali Rüdiger von der Goltz johtamat saksalaisista vapaaehtoisista koottu Rautainen divisioona ja baltiansaksalaisten Baltian Landeswehr valtasivat Riian puna-armeijalta. Hyökkäystä jatkettiin edelleen, kunnes Cēsisin edustalla törmättiin virolaisiin, jotka olivat saksalaisten tietämättä vallanneet Pohjois-Latvian perääntyvältä puna-armeijalta. Tämä ei sopinut saksalaisten kuvioihin ja he päättivät ryhtyä sotaan virolaisia vastaan.[9]

Kesällä 1919 Latviassa puhkesi Landeswehrin sota, joka johti Saksan perääntymiseen Pohjois-Latviasta Riikaan. Virolaiset tukivat tällöin Kārlis Ulmanisin joukkoja saksalaisia vastaan. Virolaiset joukot komentajanaan kenraalimajuri Ernst Põdder löivät saksalaisjoukot Cēsisissä 23. kesäkuuta 1919. Virolaiset seurasivat perääntyviä saksalaisia kohti Riikaa, mutta länsivaltojen puuttuminen sotaan pysäytti sotatoimet ja aselepo solmittiin 3. heinäkuuta 1919.

Saksalaiset vapaaehtoisjoukot hajotettiin heinäkuun aselevon jälkeen, mutta osa heistä siirtyi tukemaan valkoisten venöläisten länsiarmeijaa, jota johti kenraali Pavel Bermondt-Avalov. Valkoisten venäläisten länsiarmeija hyökkäsi lokakuun alussa Etelä-Latviassa Latvian armeijaa vastaan. Lokakuun puolessavälissä latvialaiset joukot ryhtyivät vastahyökkäykseen Ranskan, Englannin ja Viron tukemana ja marraskuuhun 1919 mennessä Bermondt-Avalovin joukot olivat perääntyneet Liettuaan saakka. Saksan kanssa Latvia oli sopinut rauhan heinäkuussa 1920.[10], [11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mirko Harjula: Viro 1914-1922. Maailmansota, vallankumoukset, itsenäistyminen ja vapaussota. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-085-1.
  • Marjo Mela - Lembit, Vaba (toim.): Latvian historiaa ja kulttuuria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. 951-986-71-1-2..
  • Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Rozentals-seura, 2007. ISBN 9517465203.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Zetterberg 2007, s. 503
  2. Harjula 2009, s. 105
  3. Harjula 2009, s. 106
  4. Zetterberg 2007, s. 504
  5. von der Goltz, Rüdiger: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, p.182-188
  6. O'Connor, Kevin C.: The History of the Baltic States, s. 101.
  7. Mela ja Vaba 2005: s. 78
  8. Mela ja Vaba 2005: s. 79
  9. Vaino Kallas: Sõda Landeswehriga Eesti Vabadussõda. Viitattu 10.9.2010. (viroksi)
  10. Mela s. 51-56
  11. Latvian War for Independence 1918-1920 latvianhistory.com. Viitattu 2.12.2015. (englanniksi)