Taiteen väärentäminen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Teosta Talo kallion päällä pidettiin alun perin Goyan maalauksena, mutta se on jo pitkään katsottu väärentäjä Eugenic Lucasin tekemäksi.[1] Maalaukseen on kopioitu osia Goyan maalauksista, joten kuvan katsotaan olevan pastissi.
Ylimpänä olevan pastissin lähtökohtana on ollut muun muassa tämä Goyan maalaus
Tätä renessanssin tyyliin maalattua maalausta tutkittaessa huomattiin, että puupaneelien madonreiät ovat liian suoralinjaisia, joten ne on kaikesta päätellen tehty poralla. Samoin Neitsyt Marian viitta on maalattu preussinsinisellä pigmentillä, joka keksittiin 1700-luvun alkuvuosina. Maalauksen uskotaan olevan tuntemattoman italialaisen väärentäjän teos 1920-luvulta.
Johannes Vermeerin työksi väitetty Hymyilevä tyttö lahjoitettiin Washington D.C:n National Gallery of Artiin. Tutkimusten mukaan luultavimmin hollantilaisen väärentäjän Theo van Wijngaarden tekemä.

Taiteen väärentäminen tarkoittaa teosten tekemistä ja varsinkin myymistä niin, että ne attribuoidaan toisen, yleensä kuuluisan taiteilijan tekemiksi. Taiteen väärentäminen on taloudellisesti houkuttelevaa, joskin nykyaikaiset ajoitustekniikat kuten radiohiiliajoitus sekä infrapuna- ja röntgentutkimus auttavat väärennösten paljastamisessa.[2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidetta on sanottu väärennetyn kaikissa sivistyneissä kulttuureissa kaikkina aikoina. Eniten on väärennetty niitä asioita, joita on eniten arvostettu, kuten Egyptin faaraoiden aikaisia koruja, antiikin aikaisia veistoksia, keskiaikaisia pyhäinjäännöksiä ja renessanssiajan maalauksia sekä nykyaikana kuuluisien taiteilijoiden teoksia, joista maksetaan suuria summia.[3]

Antiikin aikana taiteen väärentäminen oli helppoa, koska välimatkat olivat pitkiä, kuljetukset hitaita ja tiedonkulku heikkoa. Antiikin Kreikassa jotkut tunnetut taiteilijat myivät vähemmän tunnettujen taiteilijoiden töitä ominaan ja saivat niistä näin paremman hinnan. Antiikin Roomassa kopioitiin paljon kreikkalaisia veistoksia ja esitettiin ne joko roomalaisina tai alkuperäisinä kreikkalaisina. Myös maalauksia kopioitiin ja väitettiin niiden tulleen Kreikasta Sisilian kautta Italiaan Marcelluksen voittojen yhteydessä.[3] Oletettavasti tuon aikaiset ostajat tiesivät, etteivät veistokset olleet alkuperäisiä, eikä taiteilijan henkilöllisyydellä ollut ostajalle vielä tuolloin suurta merkitystä.

1400-luvun Euroopassa ihannoitiin antiikin Kreikan veistoksia. Sen seurauksena niitä alettiin myös väärentää, etenkin niin sanotun arkaaisen kauden aikaisia veistoksia 1500-luvulta eaa. Renessanssiaikana 1500-luvulla alkoi muotoutua nykyinen käsitys aidon ja väärennetyn työn erosta, kun taideteoksen tekijän lahjoihin ruvettiin kiinnittämään huomiota. Taiteilijat alkoivat signeerata töitään, ja heitä ryhdyttiin pitämään luovina individualisteina. Taidekokoelmien kasvun myötä lisääntyivät myös väärennökset, etenkin ulkoveistosten väärentäminen. Puuveistoksia väärennettiin etenkin saksalaisessa gotiikassa ja renessanssiveistoksissa, vaikka puuta onkin ollut vaikea väärentää vanhan näköiseksi. Renessanssiajan tunnettuihin väärentäjiin kuului myös tunnettuja taiteilijoita kuten Donatello, Andrea del Verrocchio ja Michelangelo.[3]

Albrecht Dürerin imitaattorit lisäsivät 1500-luvulla Dürerin nimikirjaimia kuparikaiverruksiinsa, jotta niiden arvo nousisi. Se oli niin yleistä, että Dürer lisäsi erääseen teokseensa tekstin, jossa kirosi toisten työn ja lahjakkuuden imitaattorit ja ryöstäjät.[4]

Vanhojen maalausten hinnat nousivat 1600-luvulla, kun taidekauppa kehittyi ja taiteen keräilykulttuuri yleistyi. Taiteilijan tuotemerkin tehdastamisesta tuli yleistä renessanssi- ja barokkiajalla, ja esimerkiksi Rembrandt usein vain signeerasi työpajallaan oppilaidensa tekemiä töitä.[3] Maksuna opetuksesta mestarit saattoivat myydä teokset. Kyse oli enemmänkin kunnianosoituksista kuin väärennöksestä, vaikka osaa kopioista myöhemmin pidettiinkin mestarin maalaamina.

1700-luvulla jotkut taidekauppiaat alkoivat muutella teosten signeerauksia paremmin myyviksi. Torsoveistoksiin alettiin liittää uusia jäseniä, sillä rikkaat keräilijät halusivat kokonaisia veistoksia. Tunnetuimpia 1700-luvun väärentäjiä oli roomalainen Bartolomeo Cavaceppi, jonka väärennöksiä on edelleen museoissa eri puolilla maailmaa. 1700-luvun puolivälissä Herculaneumin kaivausten seurauksena markkinoiden kasvaneeseen antiikin kysyntään alettiin vastata tuottamalla väärennöksiä.[3]

Kiinalaiset alkoivat väärentää veistoksiaan siinä vaiheessa, kun ulkomaisia keräilijöitä alkoi saapua maahan vanhoja kiinalaisia veistoksia kyselemään.[3]

Taideväärennöksistä on tullut varsinainen ongelma vasta modernilla ajalla. Vielä 1700-luvulla oikeaa oli vaikea erottaa hyvästä väärennöksestä verrannaistutkimuksen vähäisyyden, teknisten tutkimusten puuttumisen ja taiteilijakohtaisen dokumentin puutteellisuuden johdosta. Taidekauppiaat alkoivatkin 1800-luvulla huolestua väärennösten valtavasta määrästä. Erityisen paljon väärennettiin esimerkiksi Jean-Baptiste Camille Corot’ta.[3]

1900-luvun väärentäjät tunnetaan paremmin kuin aikaisempien vuosisatojen väärentäjät. Berliiniläinen Otto Wacker jäi vuonna 1928 kiinni Vincent van Goghin teosten suurimittaisesta väärentämisestä. Alankomaalainen Han van Meegeren tunnettiin Vermeerin töiden väärentäjänä. Brigido Lara väärensi vanhaa Mesoamerikan intiaanitaidetta. Henri Haddad eli David Stein väärensi 1960-luvulla Chagalleja ja Picassoja. Brittiläinen Tom Keating väärensi noin 2500 maalausta ja piirustusta, jotka myytiin englantilaisissa huutokaupoissa. Elmyr de Hory väärensi monen tunnetun taiteilijan töitä; hänestä tuli maailmankuulu Clifford Irvingin kirjoittaman elämäkerran myötä. Myös väärentäjä Eric Hebborn tuli kuuluisaksi elämäkertansa ansiosta.[5] Saksalainen Reinhold Hanisch teki teoksia, joita väitti Adolf Hitlerin vesivärimaalauksiksi.

Tunnettu väärennösjuttu Suomessa tapahtui 1980-luvun alussa, kun Tapani Luovula joutui oikeuteen myytyään Thaimaassa teetettyjä maalauksia omina töinään sekä muuta kautta hankittuja väärennöksiä.[6]

Tiettävästi ensimmäinen tapaus, jossa kokonainen taidenäyttely on muodostettu aidoiksi teoksiksi väitetyistä väärennöksistä, paljastui Kiinassa vuonna 2018.[7]

Väärennös ja väärentäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taideväärennöksellä tarkoitetaan professori Aimo Reitalan mukaan kuvaamataiteen tuotetta, joka on petostarkoituksessa siten valmistettu tai muutettu, että sitä pidettäisiin toisen taiteilijan tekemänä tai toiselta ajalta peräisin olevana kuin se todellisuudessa on.[8]

Kopiot, replikat, reproduktiot ja pastissit eivät välttämättä ole väärennöksiä, mutta luvallisen reproduktion ja väärennöksen raja on epäselvä. Esimerkiksi Auguste Rodinin alkuperäisistä muoteista valetut veistokset eivät olleet väärennöksiä ennen kuin Guy Hain signeerasi ne Rodinin valimon alkuperäisiksi tuotteiksi.

Väärennöksen omistaminen ei ole rikos, kuten ei myöskään kopion tekeminen. Rikos tapahtuu vasta kun väärennöstä myydään tai muulla tavalla käytetään hyväksi. Rikos on tapahtunut, jos työssä ollut selvä kopio-merkki on otettu pois, jos väärennöksen omistajalla on tarkoitus myydä teos aitona, jos myyjä myy teoksen aitona vaikka tietääkin teoksen väärennökseksi, jos työ myydään väärällä nimellä, tai jos työ myydään siten, että sen voisi sekoittaa toisen taiteilijan työhön.[9] Väärentämiseen osallistuvat siis itse väärennetyn teoksen valmistajan lisäksi myös henkilö, joka yrittää myydä jotain taideteosta jonakin mitä se ei ole nostaakseen sen arvoa, sekä henkilö, joka tunnistaa hallussaan pitämän teoksen väärennökseksi mutta myy sitä kuitenkin aitona.[10]

Taiderikollisuuden tutkijan Noah Charneyn mukaan raha on väärentäjille vain toisarvoinen houkutin. Useimmat väärentäjät ovat taiteilijoita, joiden ei onnistunut saada arvostusta omille alkuperäisille töilleen. Se katkeroitti heidät, joten he ryhtyivät passiivis-agressiiviseen kostoon alkamalla väärentää taidetta.[11][12]

Väärentäjän toimintatavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taideteoksen väärentäminen on vaikea ja monivaiheinen työ, joka vaatii huolellisuutta. Epäonnistumisesta voi seurata kiinnijääminen ja tuomio.[13]

Väärentäjä etsii samanlaisen pohjakankaan tai paperin kuin mitä taiteilija käytti sekä valitsee ajanmukaisen kehyksen ja kiinnityksen. Hänen täytyy myös tietää, milloin taiteilija käytti epätavanomaista pohjaa. Väärentäjä rajaa kankaasta sen kokoisen, jota taiteilija kyseisenä ajanjaksona yleisesti käytti.[13]

Aiheekseen väärentäjä valitsee yleensä taiteilijan tuotannosta sellaisen, joka on helppo väärentää. Koska taiteilijan kalleimmalta kaudelta peräisin olevat teokset ovat tunnettuja, väärentäjä usein valitsee aikakauden, josta voisi ilmaantua aikaisemmin piilossa ollut työ. Väärentäjä jäljittelee taiteilijan maneereita ja pyrkii välttämään omiaan. Hän käyttää samanlaisia siveltimenvetoja, joita taiteilija kyseisenä aikakautena käytti, ja pyrkii välttämään jäykkyyttä.[13]

Väärentäjä käyttää vain sellaisia värejä sekä pohjustus- ja sideaineita, joita taiteilijakin käytti, sekä samoja sekoituksia ja maalinpaksuuksia. Saadakseen maalauksen näyttämään vanhalta väärentäjä voi käyttää monenlaisia menetelmiä, kuten teepusseja, kuumentamista tai likaamista. Hänen täytyy hallita etenkin patinan lisääminen teokseen ja kehyksiin. Hän saattaa myös vaurioittaa teosta saadakseen sen näyttämään todellista vanhemmalta.[13]

Väärentäjät joskus signeeraavat teoksena taiteilijan nimellä ja tyylillä, mutta joskus syytteiden välttämiseksi jättävät signeerauksen pois.[13]

Väärentäjä kehittää teokselleen mahdollisimman oikealta kuulostavan ja vaikeasti selvitettävän taustatarinan, provenienssin. Hän hankkii teokselle aitoustodistuksen, joka on joskus toisen samankaltaisen teoksen aitoustodistus. Väärennös voi mennä paremmin läpi, jos se esitellään aitojen teosten rinnalla.[13]

Eniten väärennetyt taiteilijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmalla eniten väärennettyjä taiteilijoita ovat Jean-Baptiste Camille Corot, Honoré Daumier, Vincent van Gogh, Auguste Rodin, Frederic Remington, Kazimir Malevitš, Amedeo Modigliani, Maurice Utrillo ja Salvador Dalí. Lisäksi paljon on väärennetty Pablo Picasson, Marc Chagallin, Salvador Dalín ja Andy Warholin grafiikkaa.[14]

Suomessa useimmin väärennettyihin taiteilijoihin kuuluvat Ivan Aivazovski, Ilja Repin, Albert Edelfelt, Konstantin Korovin, Helene Schjerfbeck, Eero Järnefelt, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Eero Nelimarkka, Onni Oja, Unto Koistinen, Nikolai Lehto, Elvi Maarni, Aimo Kanerva, Reidar Särestöniemi ja Ilkka Lammi. Luettelossa on paljon venäläisiä taiteilijoita, sillä heidän teoksiaan on Suomessa myyty paljon.[15] Maalausten ja veistosten ohella esimerkiksi Timo Sarpanevan lasiteoksia on väärennetty, vieläpä enemmän kuin niitä alun perin 1950-luvulla valmistettiin.[16]

Väärennösten myynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väärentäjä voi myydä teoksensa itsekin, mutta yleensä hän toimii yhteistyössä taidekauppiaan kanssa. Taidekauppiaalla on hyvät kontaktit ostovoimaisiin keräilijöihin, hän tuntee taidemarkkinat, ja hän herättää ostajissa luottamusta. Huutokauppojen kautta kauppias voi saada teokselle julkisuutta ja sen aitoudelle vakuuttavuutta. Niistä hän voi myös löytää ostajan, jolle myydä lisää väärennöksiä. Suurin osa taideväärennöksistä myydään kuitenkin hyvässä uskossa tietämättä niitä väärennöksiksi.[17]

On väitetty, että jotkut taidekauppiaat ja taidehuutokaupat hyväksyisivät väärennöksiä ja myisivät niitä eteenpäin saadakseen voittoa. Taidekauppiaat ovat saattaneet myös palauttaa väärennöksen hiljaisuudessa ja antaa siten uuden mahdollisuuden sen myymiseen toisaalla. Esimerkiksi englantilainen taidekauppias John Drewe teki aitoustodistuksia kumppaninsa tekemistä väärennöksistä, ja toimitti niistä kuvia arvovaltaisten taideinstituutioiden arkistoihin.[18] Asiantuntijat ja taideinstituutiot voivat olla haluttomia tunnustamaan erehdyksensä.[10]

Väärennöksen paljastaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moni väärennös on heikkolaatuinen, ja asiantuntijan on helppo silmämääräisesti tunnistaa se väärennökseksi. Joskus työ on jollain tavalla väärän näköinen tai huonolaatuinen verrattuna väitetyn tekijän oikeisiin töihin. Teoksessa voi esimerkiksi olla piirteitä, joita väitetyn taiteilijan töissä ei ajoituksen mukaisena ajankohtana ollut. Teokseen voi olla kuvattu anakronismeja eli yksityiskohtia, joita väitettynä ajankohtana ei vielä ollut olemassa tai käytössä, kuten tietynlaisia vaatekappaleita.[19]

Työn takana voi olla lappuja, joista näkyy, missä työ on ollut näytteillä. Väärennöksiä myydään usein alihinnalla, ja niiden provenienssia voi olla vaikea todistaa. Väärennös saattaa olla osittain rikki, mikä on epäilyttävää, jos teos oikeasti olisi arvokas.[19]

Tutkittava teos pyritään yhdistämään väitettyyn taiteilijaan, eli attribuoimaan. Koska jokaisella taiteilijalla on oma tapansa tehdä taidetta, tutkittavasta työstä etsitään merkkejä taiteilijan työlle ominaisista yksityiskohdista. Tällaisia voivat olla esimerkiksi taiteilijan tapa maalata käsiä, kasvoja tai drapeerausta. Attribuointiin kuuluu myös olemassa olevien dokumenttien tutkiminen.[20] Teoksen tyyli ja tausta kartoitetaan vertaamalla sitä saman taiteilijan muihin saman aikakauden teoksiin.[21]

Parhaiden väärennösten paljastamisessa joudutaan käyttämään edistyneitä menetelmiä.[19] Teknisten tutkimusten kehittyminen on huomattavasti vaikeuttanut taiteen väärentämistä ja väärennetyn taiteen myymistä. Koska tekninen tutkimus on kallista, sitä tehdään vain museokelpoisille, arvokkaille taideteoksille.[22]

Pinta-analyysissä käytetään erilaisia valoja ja hiukkaskiihdytintä, eikä teoksesta oteta näytettä. Näyteanalyysissä teoksesta otetaan näyte yleensä näyteruiskulla. Nykyisin käytettäviä teknisiä tutkimuskeinoja ovat esimerkiksi ultraviolettilamppu, infrapunalamppu, röntgenkuva, stereomikroskooppi, tutkimusmikroskooppi, röntgenfluoresenssi, röntgendiffraktio, aktivointianalyysi, autoradiografia, lasermikroanalyysi, pyyhkäisyelektronimikroskooppi, massaspektrometri, vuosilustoanalyysi, valokuvamikrografia sekä röntgen- ja gammasäteily.[23]

Kemiallisessa tutkimuksessa voi paljastua, että väärentäjä on käyttänyt eri värejä kuin väitetyllä taiteilijalla on ollut tapana. Joskus väärentäjän käyttämiä aineita ei ollut vielä keksittykään teoksen väitettynä maalausajankohtana.[19] Todellisen tekoajankohdan voi paljastaa se, että väripigmenttien, lakkojen ja sideaineiden yhdistämisestä seuraavat kemialliset reaktiot ilman ja valon kanssa ovat ajan myötä muuttaneet teoksen ulkonäköä tietyllä tavalla. Värin kuivuminen voi myös viedä vuosia, joten sisältä kosteasta maalista paljastuu, että maalaus ei niin vanha kuin väitetään.[19]

Museot ja väärennökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisen museoliiton ICOMin eettisissä säännöissä museoille todetaan, että niiden on noudatettava asianmukaista huolellisuutta esineen koko historian selvittämiseksi siitä lähtien, kun se on löydetty tai valmistettu. Provenienssia vailla olevan aineiston esittelystä todetaan, että:

»Museoiden tulee välttää asettamasta näytteille tai muuten hyödyntämästä aineistoa, jonka alkuperä on kyseenalainen tai tuntematon. Niiden tulee tiedostaa, että tämä voidaan tulkita kulttuuriomaisuuden laittoman kaupan hyväksymiseksi ja rohkaisemiseksi.»
([24])

Taideväärennökset Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvuodesta 2012 asiantuntijat arvioivat, että jopa viidesosa vanhasta taiteesta, joka on Suomen markkinoilla on väärennettyä. Ammattirikolliset ovat tulleet mukaan taidemarkkinoille. He saattavat kiristää ja uhkailla yksityishenkilöitä, jotta nämä eivät esimerkiksi ilmoittaisi väärennetystä taiteesta.

Risto Lohi keskusrikospoliisista sanoo viimeaikaisissa tutkinnoissa todetun, että väärennetyn taiteen reitit ovat muuttuneet kansainvälisemmiksi. Suomeen tulee Ruotsin kautta eurooppalaista taidetta ja Venäjältä venäläistä taidetta.

Arvotaiteen huutokauppoihin väärennöksiä tarjotaan kuitenkin yhä harvemmin. Asiantuntijan mukaan syynä tähän on väärennösten laatu, joka on erittäin heikko.

Taideväärennöksiin erikoistuneen helsinkiläisen rikosylikonstaapeli Jyrki Seppälän mukaan Suomessa suosituin tapa tehdä väärennöksiä ei ole uusien versioiden maalaaminen, vaan pelkän signeerauksen vaihtaminen. Taiderikolliset hankkivat kirpputoreilta tai syrjäkylien huutokaupoista amatöörien maalaamia tauluja, poistavat niistä alkuperäisen signeerauksen ja maalaavat päälle tunnetun taiteilijan nimen. Teokset ovat siis periaatteessa aitoja, mutta niiden signeeraus on väärennetty. Seppälän mukaan suomalaiset huijarit ovat ostaneet väärennöksiksi sopivia tauluja paljon Ruotsista.[25]

Tutkija Pauliina Laitinen-Laihon mukaan väärennökset myydään yleensä tarjouksella. Ostajalle tulee kiire päättää, kun myyjä korostaa, että kyseessä on hyvä sijoituskohde, jota harvoin saa näin halvalla. Päätöstä voi jouduttaa myös se, että taiteilija on tunnettu ja teoksia on harvoin liikkeellä. Laitinen-Laihon mukaan huonot väärennökset ovat harmittomia ja johtavat harvoin ketään harhaan. Keräilijät kohtaavat useimmiten keskinkertaisia väärennöksiä, kun taas laatuväärennökset ovat museoiden ongelma. Laitinen-Laiho kuvailee väärentäjän pelaavan ajan kanssa. Väärentäjä pelkää kiinnijäämistä, mutta toivoo ettei niin käy vielä hänen elinaikanaan.[26] [2]

Pauliina Laitinen-Laihon mukaan yksityiset myyjät ja keräilijät vaikenevat epäilyistään ja kärsivät vahinkonsa itsekseen. Väärennetyn teoksen ostajat eivät tiedä mitä tehdä. Lisäksi vastuu on ostajalla, joten syytteen nostaminen ei välttämättä auta.[2]

Keskusrikospoliisin Rikosmuseoon Vantaalla on taltioitu 600 väärennöstä. Rikosmuseon amanuenssin Klaus Kaartisen mukaan väärennösten kauppiaat voivat rakentaa asiakkaan luottamusta pitkäjännitteisesti. Usein heillä on myös vakuuttava taiteen tuntemus. Kauppias voi myydä ensin aitoja teoksia ja luottamuksen synnyttyä väärennöksen. Eräs suomalainen taidekauppias maalautti Thaimaassa öljymaalauksia venäläisten mestarien mukaan, signeerasi ne ja myi ominaan esiintyen taiteilijana.[16]

Tapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daliväärennökset vuonna 2004[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taidekauppias Erkki Juhani Minkkinen järjesti Salvador Dalín satavuotisjuhlan yhteydessä Dalí-näyttelyn vuonna 2004. Teokset olivat myös myynnissä. Usean ostajan epäiltyä teoksia väärennöksiksi poliisi ratsasi näyttelyn.[27] Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että jopa 80 prosenttia esillä ja myynnissä olleista teoksista oli väärennöksiä.

Väärennöksiksi paljastui myös joukko Joan Mirón, Marc Chagallin, Pablo Picasson ja Andy Warholin teoksia.[28] [29] Poliisikuulusteluissa kävi ilmi, että väärennöskauppa oli jatkunut 20 vuotta.[30]

Wäinö Aaltosen museo 2009[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisinaan esiin nousee epäilyjä kokonaisen museonäyttelyn aitoudesta, kuten kävi Wäinö Aaltosen museossa Turussa vuonna 2009. Näyttelyn Ympyrä - viiva - piste väitettiin sisältävän teoksia venäläisen avantgarden tekijöiltä. Kriitikko Otso Kantokorpi kyseenalaisti näyttelyn teokset ja käynnisti laajan julkisen keskustelun. Paljastui, että väärennökset oli salakuljetettu Suomeen jo yli kymmenen vuotta aiemmin ja niitä oli kaupiteltu mm. Wäinö Aaltosen museon kahvilassa. Venäjältä saatujen asiantuntijalausuntojen mukaan Alexander Rodtsenkon teokset olivat väärennöksiä. Kuvataiteilija ja tutkija Jyrki Siukonen totesi saman Vladimir Tatlinin nimissä esitetyistä teoksista. Taidehistorioitsija Elena Basner ja Valtion taidemuseon konservointilaitos antoivat niinikään lausunnot, jossa teokset todettiin väärennetyiksi. Seuranneen oikeusprosessin lopputulos kuitenkin oli, että teokset palautettiin omistajilleen.[31]

Esimerkki taideväärennöksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Who Painted What? Time. 29.1.1973. Time Online. Viitattu 1.8.2009. (englanniksi)
  2. a b c Taideväärennökset tulevat harvoin julkisuuteen Ylen uutiset. 5.6.2009. Yle. Viitattu 5.8.2009.
  3. a b c d e f g Laitinen-Laiho 2004, s. 40–46.
  4. Darmon, Adrian: Forgeries, a Long History Museum Security Network. Viitattu 5.8.2009. (englanniksi)
  5. Laitinen-Laiho 2004, s. 99–112.
  6. Laitinen-Laiho 2004, s. 54–61.
  7. Taika Dahlbom: Kiinassa väärennetään nyt kokonaisia taidenäyttelyitä – Helsingissäkin pari vuotta sitten hurmanneen Yayoi Kusaman taide väärennösten kohteena Helsingin Sanomat. 29.10.2018. Viitattu 29.10.2018.
  8. Laitinen-Laiho 2004, s. 186.
  9. Laitinen-Laiho 2004, s. 185–186.
  10. a b False Impressions: The Hunt for Big-Time Art Fakes, Thomas Hoving, Simon & Schuster, 1996.
  11. Laura Allsop: Spot the fake: The art world's pricey problem with forgery 24.11.2010. CNN. Viitattu 13.10.2018.
  12. Gordon, Stuart: Suuri huijausten kirja, s. 365. Euroword, 1999. ISBN 951-654-034-1
  13. a b c d e f Laitinen-Laiho 2004, s. 122–129.
  14. Rumpunen & Seppälä 2017, s. 25–26.
  15. Rumpunen & Seppälä 2017, s. 26.
  16. a b Vilenius, Esa: Aitoja väärennöksiä on eniten kotien seinillä Etelä-Saimaa. 5.4.2008. Viitattu 5.8.2009.
  17. Laitinen-Laiho 2004, s. 32–33.
  18. Houghton, Beth: Art libraries as a source of false provenance (PDF) World Library and Information Congress: 69th IFLA General Conference and Council. 1.-9.8.2003. Viitattu 5.8.2009. en
  19. a b c d e Laitinen-Laiho 2004, s. 130–133.
  20. Laitinen-Laiho 2004, s. 147–148.
  21. Laitinen-Laiho 2004, s. 151.
  22. Laitinen-Laiho 2004, s. 150.
  23. Laitinen-Laiho 2004, s. 151–154.
  24. Museotyön eettiset säännöt ICOM - Suomen komitea ry. Viitattu 2.8.2009.
  25. Rumpunen, Risto: Taulut testeissä. Näin löytyy väärennös Tiede. 23.3.2005. Viitattu 5.8.2009.
  26. Laitinen-Laiho, Pauliina: Pauliina Laitinen-Laiho Taideväärennökset Tutkijan kotisivu. Viitattu 5.8.2009.
  27. Koski, Olli: Dalí-jupakan ei uskota vaikuttavan taidemyyntiin Kauppalehti. 5.7.2004. Viitattu 5.8.2009.
  28. Dali centenary show full of fakes 24.8.2004. BBC News. Viitattu 5.8.2009. en
  29. Huuhtanen, Matti: Finland police say hundreds of Dali works at exhibition were fakes North Country Times. 25.8.2004. Viitattu 5.8.2009. en
  30. Seppälä, Jyrki: Taidekauppa - arvopaperimarkkinat, joita kukaan ei valvo (PDF) Police Basket 4/2004, s.15. Police Basket ry. Viitattu 5.8.2009.
  31. Jyrki Siukonen: Tapaus avantgarde. Väärennökset ja Turun skandaali.. Taide, 2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rumpunen Risto; Seppälä Jyrki: Väärää taidetta - taiderikollisuus Suomessa. Finanssi ja vakuutuskustannus Oy FINVA, 2004. ISBN 9789529770809, ISBN 9529770804.
  • Siukonen, Jyrki: Tapaus Avantgarde. Väärennökset ja Turun skandaali. Taide, 2016. ISBN 978-951-608-096-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]