Taidekauppa
Taidekauppa on taiteen ostamista ja myymistä. Taidekaupan asema on ollut keskeinen 1800-luvulta alkaen. Se toimii lenkkinä yleisön ja anonyymeille vapaille markkinoille teoksia luovien kuvataiteilijoiden välillä.[1] Sanalla taidekauppa voidaan tarkoittaa myös yksittäistä liikeyritystä, joka myy taidetta.
Taidekaupan historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksittäisiä taidekeräilijöitä ja vaihtokauppaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taidekauppa oli aluksi oli vaihtokauppaa. Rooman keisariajan lopulla taiteen kauppa laajeni, ja muiden maiden ja aikakausien taideteoksilla oli vastaava asema kuin uskonnollisilla kulttiesineillä aiemmin. Roomassa pidettiin taidehuutokauppoja ja kaupungissa oli taidekauppaan keskittynyt kortteli. Taiteen keräilijöistä ja ostajista on myös kuvauksia. Esimerkiksi Petronius kuvaa Satyriconissa nousukasta, joka kirkastaa julkikuvaansa taiteen keräämisellä.[1]
Keskiajalla kaupan kohteena olivat kuvitetut käsikirjoitukset, alabasteripatsaat, taidekäsityö ja ylelliset esineet. Varsinaisia taidekauppiaita ei ollut ja ammattikillat rajoittivat vapaata yritteliäisyyttä taiteessa.[1] Useimmissa kaupungeissa keskiajan lopulla vain Pyhän Luukkaan killan jäsenillä oli lupa pitää työpajaa ja myydä teoksia.[2] Kiltojen ote alkoi höltyä renessanssin Italiassa, jolloin hallitsijat sekä kirkon johtajat alkoivat kerätä taidetta. Taiteilijat saivat toimia taideasiantuntijoina ja kokoelmien hankkijoina mesenaateilleen.[1]
Taiteen ostaminen ja myyminen lisääntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyaikainen taidekauppa alkoi syntyä 1500-luvun alussa. Taideagentteja, kuten Tiziania välittänyt Jacobo Stradon, alkoi ilmaantua. Myös taidematkailu ja myös taiteen kerääminen lisääntyi. Roomassa taidekauppiaat alkoivat tilata taiteilijoilta teoksia, joita esiteltiin liikkeiden edustalla. Espanjassa taas tilattiin uskonnollista taidetta Etelä-Amerikan siirtomaiden tarpeisiin.[1]
Suurimman merkityksen taidekauppa sai Alankomaissa, missä taidekauppiaiden asema oli vahva. Kauppiaat saattoivat tehdä sopimuksia taiteilijan koko tuotannosta. Huutokauppoja ja näyttelyitä pidettiin säännöllisesti, ja taidetta välitettiin paitsi omasta maasta myös koko Euroopan alueelta. Taidekauppa lisääntyi 1700-luvulla muuallakin. Esimerkiksi Ranskassa Ludvig XIV:n jälkeen myös hovin ulkopuoliset saattoivat tilata taidetta.[1]
Taidegalleriat ja taiteen myyminen saivat kuitenkin hallitsevamman aseman vasta 1800-luvun puolimaissa. Tuolloin taidekauppiaat toimivat väylänä etenkin uudelle ja aiemmasta poikkeavalle taiteelle taideakatemioiden pitäytyessä perinteisiin. Impressionistien taidekauppiaana toimi Charles Durand-Ruel, Ambroise Vollard taas tuki Paul Cézannea. Myös kubisteilla oli omat tukijansa. Toisinaan taidekauppiaat toimivat suorastaan mesenaatteina elättäen talliinsa kuuluvia taiteilijoita, kuten Gösta Stenman Tyko Sallista.[1]
Taidekauppa 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taidekauppa toimi väärinymmärrettyjen tai muissa instituutioissa sivuutettujen taiteilijoiden tukijana 1920-luvulle asti. Myöhemmin 1900-luvulla taidekauppaa on sävyttänyt muun muassa vanhojen mestarien ja modernismin suurten nimien teosten hintojen kova nousu. Korkeita hintoja maksetaan maailmanmainetta nauttivien ja yleensä niiden taiteilijoiden teoksista, joiden asema on vakiintunut taiteen suurimmissa keskuksissa tiettyjen gallerioiden avulla.[1]
Kansainvälinen taidekauppa vuonna 2010[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2010 maailman taiteen ja antiikkiesineiden markkina, joka sisältää kuva- ja käyttötaiteen, oli suuruudeltaan 43 miljardia euroa. Se palasi vuoden 2008 tasoon vuoden 2009 jälkeen, jolloin myynti supistui 28 miljardiin. Euroopan unionin osuus maailman markkinasta oli 37 prosenttia. Seuraavana oli Yhdysvallat (34 prosenttia) ja sitten Kiina (23 prosenttia). Markkinan näkyvin suuntaus vuoden 2011 jälkipuoliskolla oli Kiinan markkinaosuuden kasvu viidestä prosentista vuonna 2006 samalla, kun Yhdysvaltojen ja Euroopan markkinaosuudet laskivat. Myyntitapahtumat lisääntyivät 13 prosentilla 35 miljoonaan.[3]
Myynti jakautuu huutokauppaliikkeiden myynteihin (49 prosenttia koko maailman myynnistä vuonna 2010) ja välittäjien myynteihin (51 prosenttia). Vuonna 2010 huutokauppamyynnin arvo oli kokonaisuudessaan 21 miljardia euroa, josta kuvataiteen huutokauppamyynti oli 7 miljardia. Vuonna 2010 arvioitiin alalla olevan maailmassa noin 400 000 pörssinoteerattua yritystä (huutokauppaliikkeitä tai välittäjiä), joista EU:ssa oli yli 59 000 yritystä. Näistä 4 000 oli huutokauppaliikkeitä ja 55 000 välittäjäyrityksiä, jotka työllistivät lähes 270 000 henkeä ja auttoivat ylläpitämään varovasti arvioituna yli 110 000 työpaikkaa, jotka liittyvät suoraan taidekaupassa käytettäviin liitännäis- ja tukipalveluihin.[3]
Aasia ja Kiina hallitsivat maailman taidekauppaa vuonna 2011. Kiina saavutti 39 prosentin osuuden markkinasta, joka tarkoittaa kuuden prosentin kasvua edellisestä vuodesta ja myyntitulojen kasvua 32 prosentilla. Yhdysvaltojen myyntitulo oli 25 prosenttia ja Ison-Britannian osuus 20 prosenttia maailman markkinasta. Kiinan markkinan kasvu oli siis yhä nopeampaa.[4]
Taiteen hinnan muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pauliina Laitinen-Laihon mukaan hinnan muodostumiseen vaikuttavat muun muassa taiteilijan tunnettuus, teoksen puhuttelevuus ja teoksen taustatietojen värikkyys. Tässä mielessä kiinnostavaa taustahistoriaa voi olla esimerkiksi ullakolta löydetty sinne unohtunut teos tai historia sotasaaliina. Myös Mona Lisan historia läpi moninaisten kausien on tehnyt siitä maailman tunnetuimman maalauksen.[5]
Laitinen-Laihon mukaan teosta myydessä kannattaa faktoihin perustuvat taustatiedot tuoda esiin ja korostaa teoksen harvinaisuutta. Teoksen tekijän on hyvä olla tiedossa, samoin aiemmat omistajat ovat tärkeitä. Teoksesta ja taiteilijasta on hyvä hankkia tietoa, kuten kuka on ollut mallina ja kuvailla miksi itse hankki teoksen. Teos kannattaa antaa näyttelyyn tai sen kuva kirjaan, myös postikortit ja muut painotuotteet lisäävät toiston kautta teoksen arvoa ja tunnistettavuutta.[5] On kuitenkin parempi, että teos ei ole ollut usein myytävänä julkisessa taidekaupassa. Teoksen arvo laskee sitä mukaa mitä pidempään se on myynnissä. Keräilijän hallussa teoksen hinta taas nousee.[5]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kansainvälisten taidehuutokauppojen 10 hintavinta teosta vuosittain
- Christie's ja Sotheby's, kuuluisia taidehuutokauppoja
- Pavel Tretjakov, venäläinen taidekauppias, keräilijä ja mesenaatti
- Taiteen väärentäminen
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Kallio, Rakel: Taidekauppa. Teoksessa Taiteen pikkujättiläinen, s. 725–727. Helsinki: WSOY, 1991 (6. painos 2002). ISBN 951-0-16447-X.
- ↑ Montias, John Michael: The Guild of St. Luke in 17th-Century Delft and the Economic Status of Artists and Artisans, s. 98. Simiolus: Netherlands Quarterly for the History of Art, vol. 9, no. 2. , 1977. (englanniksi)
- ↑ a b Taustaa - maailman taidemarkkinat (pdf) (Komission kertomus) Kertomus jälleenmyyntikorvausoikeutta koskevan direktiivin (2001/84/EY) soveltamisesta ja vaikutuksista. 19.12.2011. Bryssel: Euroopan komissio. Viitattu 2.2.2012. (suomeksi)
- ↑ Thierry Ehrmann: The global art market – an overview of 2011 artprice. 3.1.2012. artprice.com. Arkistoitu 1.2.2012. Viitattu 3.2.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c Laitinen-Laiho, Pauliina: Rikas taustahistoria voi nostaa taideteoksen arvoa Taloustaito 2.12.2010.[vanhentunut linkki] Viitattu 30.3.2012.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laitinen-Laiho, Pauliina: Taide sijoituskohteena. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27894-7.