Sodan ja rauhan miehet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sodan ja rauhan miehet
Tyyli dokumenttipohjainen draama
Kestoaika 679 min[1],(55–85 min/jakso)
Luoja(t) YLE TV2 teatteritoimitus
Pääosissa Keijo Komppa, Martti Pennanen, Leif Wager, Rolf Labbart, Mikko Niskanen
Alkuperämaa Suomi
Verkko TV2
Esitetty 3. joulukuuta 1978 – 11. helmikuuta 1979
Jaksoja 10 (videoversiossa 5)[1]
Tuotanto
Ohjaaja(t) Matti Tapio
Käsikirjoittaja(t) Matti Tapio
Säveltäjä(t) Leonid Bashmakov
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Sodan ja rauhan miehet on Yleisradion TV2:n teatteritoimituksen tuottama dokumenttipohjainen näytelmäsarja, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1978.

Sodan ja rauhan miehet kuvaa arkistolähteisiin sekä aikalais- ja asiantuntijahaastatteluihin pohjautuen Suomen ulkopoliittista kehitystä 1930-luvun loppupuolelta jatkosodan alkuun. Sarja herätti alkuvuoden 1979 aikana vilkkaan julkisen keskustelun kuvaamansa ajanjakson tapahtumista. Ulkopoliittisesti kyseessä oli arka aihe, koska silloisen virallisen, suomettumisen mukaisen historiantulkinnan mukaan talvisodan aloittajaa ei yleensä nimetty suoraan. Neuvostoliitto ei myöskään ollut tunnustanut Molotov–Ribbentrop-sopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa sen ja Hitlerin Saksan keskinäisestä etupiirijaosta.[2]

Matti Tapion idea ja sen hyväksyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjan ohjaaja Matti Tapio oli alkanut kerätä aiheeseen liittyvää materiaalia jo 1970-luvun alkuvuosina. Kipinän hän oli saanut jatkosodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen vuonna 1970 julkaistusta muistelmateoksesta Vaikea aika. Osaksi aiemmin julkaisematon materiaali alkoi kiinnostaa Tapiota niin, että hän taisteli Sodan ja rauhan miesten ohjelmaidean hyväksytyksi Yleisradion johdon ja etenkin pääjohtaja Erkki Raatikaisen epäluuloista huolimatta. Raatikainen oli vuonna 1975 sanonut TV2:n johtajalle Pertti Paloheimolle, joka oli tehnyt sarjasta tuotantosopimuksen Matti Tapion kanssa, että "täältä Kesäkadun kahdeksannesta kerroksesta on paljon paremmat näköalat kuin sieltä Tohlopista". Matti Tapio itse ei ehtinyt nähdä mittavimman työnsä menestystä sen koko laajuudessa, sillä hän kuoli pian sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen joulukuussa 1978. [3] [2]

Pääjohtaja Erkki Raatikainen paljasti myöhemmin, että Sodan ja rauhan miehiä oli pidetty sarjan valmistuttua toista vuotta hyllyllä, koska hänen mukaansa sen esittäminen samanaikaisesti lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlan, Suomen itsenäisyyden 60-vuotispäivän ja YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlan kanssa olisi voitu tulkita Neuvostoliiton taholta provokatiiviseksi. [2]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita tekijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Matti Tapio – käsikirjoitus ja ohjaus
  • Leonid Bashmakov – musiikki
  • Kirsti Hakkarainen – pöytäkirjojen suomennos Hitler-Molotov -tapaamisesta marraskuulta 1940

Asiantuntijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jaksot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan ja rauhan miehet lähetettiin joulukuusta 1978 helmikuuhun 1979 sunnuntai-iltaisin kakkosverkossa. Jaksot ja niiden lähetyspäivät olivat:

  1. Tuntematon diplomaatti (3.12.1978)
  2. Hylätty tapaus (10.12.1978)
  3. Kutsu Moskovaan (17.12.1978)
  4. Uhkapeli (23.12.1978)
  5. Sama kaiku on askelten (7.1.1979)
  6. Rauhantunnusteluja (14.1.1979)
  7. Lopun alku (21.1.1979)
  8. Vili Suuret ja pienet (28.1.1979)
  9. Ahdistava syksy (4.2.1979)
  10. Suomen valinta (11.2.1979)

Sarjan aiheuttamat reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton suurlähetystö reagoi sarjaan kielteisesti. Ulkoministeriön alivaltiosihteerinä tuolloin toimineen Keijo Korhosen mukaan suurlähettiläs Vladimir Stepanov sanoi hänelle itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978, että ohjelma on törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä ja Korhonen kantaa siitä vastuun.[4] Yleisradion pääjohtaja Erkki Raatikainen sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa helmikuussa 1979 epäilleensä sarjaa liian raskaaksi, mutta vakuutti olleensa aina sitä mieltä, että talvisotaa käsitteleviä aiheita "on mahdollista ja syytä" käsitellä Yleisradiossa. Sarjan eräistä yksityiskohdista Raatikainen esitti kuitenkin ulkopoliittista "oikeaoppisuutta" koskevaa kritiikkiä: ensimmäinen osa ei ollut "aivan oikein", koska sen painopisteenä oli käsitys "ns. Venäjän laajentumispyrkimyksistä länteen". [2]

Sodan ja rauhan miesten ohjaaja Matti Tapio kertoi haastattelussa hieman ennen kuolemaansa: "Sodan syntyvaiheet ovat dramaattisinta näytelmää, mitä kuvitella saattaa. Todella eläneet henkilöt ovat vielä mielenkiintoisempia kuin kirjailijoiden luomukset: he ovat läpeensä lihaa ja verta." Keijo Komppa luonnehti kiitettyä rooliaan Ilkka-lehden haastattelussa: "J. K. Paasikiven rooli on ollut urallani ainutlaatuinen ja varmaan sellaiseksi jääkin. Tällainen näyttelijäntyö poikkeaa suuresti teatteriroolista, sepitteellisistä henkilökuvista. Dokumenttiarvoon pyrkivässä tulkinnassa ei voi panna omiaan, varsinkin kun on vielä niin suuri joukko henkilöitä, jotka tietävät, muistavat, tuntevat." [5]

Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Pertti Hemánus arvioi Sodan ja rauhan miehiä Katso-lehdessä: "Sarja on opettanut meille kaikille historiaa, ei tosin täysin moitteettomasti. Lisäksi se on opettanut TV:n ohjelmapolitiikasta kiinnostuneille kolme asiaa: tosiasiat ovat jännittävämpiä kuin sepitelmät, tosiasioiden dramatisoijalla on valtava vastuu, sekä informoiminen ja viihdyttäminen saattavat lyödä toisiaan korvalle. Jos joku olisi esim. vuosi sitten ennustanut, että tämän talven puhutuin TV-ohjelma on tosiasioihin perustuva, historiaa käsittelevä kymmenosainen sarja, tokko häntä olisi uskottu."[5]

Ministeri Max Jakobsonin mukaan Sodan ja rauhan miehet oli Lapualaisoopperaan verrattava merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisesta: "Se noudatti tosin oikeaoppisesti paasikiviläistä itsekriittistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantulkintojen itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan." [6] Sodan ja rauhan miehet -sarjaan kohdistunutta ulkopoliittista painostusta on kuvannut teoksessaan sarjassa itsekin näytellyt Seppo-Heikki Salonen. [7]

Lehdistön arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Sanomat julkaisi keväällä 1979 Jukka Tarkan yhteenvedon sarjan ympärillä käydystä lehdistöpolemiikista.[8] Sen mukaan Yleisradion tiedotusosaston leikearkistossa oli 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu kolmen kuukauden aikana 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Sisältöanalyysin perusteella myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan. Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Muun muassa Uudessa Suomessa esitetty arvio ensimmäisen osan jälkeen heijasti ns. Reporadion ajalta periytynyttä "eihän Yleisradiosta voi tulla muuta kuin rienausta" -asennetta: "Aikaisemmin on radiossa ja televisiossa viskelty lokaa itsenäisyystaistelun lahtarisuojeluskuntalaisten ylle, nyt on siirrytty 1930-lukuun." Sarjan edetessä tilanne muuttui. Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot. [2] Professori Matti Kuusi kirjoitti Keskustan äänenkannattajassa Kalevassa: "Tapio on tuottanut teoksen, joka kohoaa meikäläisestä televisiotuotannosta kuin kirkon torni maalaiskylästä." Poliittisen kentän vasenta äärilaitaa edustaneen Tiedonantajan pakinoitsija Aleksandrovitš (Erkki Susi) sanoi: "Olen katsellut monia kanavia, mutta en ole nähnyt vertaisianne valehteljoita."[5]

Hämeen Sanomat pyysi kommenttia vuosien 1938–1940 tapahtumissa mukana olleelta päätoimittaja Arvo Tuomiselta, joka totesi: "Tämä esitys on siinä määrin imponeerannut katsojia, että vanhat tutut kolmen, neljän vuosikymmenen takaa ovat soitelleet ja kyselleet, miltä se tuntui ja miksi siinä ei ole sitä ja miksi ei ole tätä. – – – Minähän tunsin kovin hyvin Stalinin ja Molotovin. Stalin ei nyt oikein vilkaspuheinen ollut, paitsi silloin kun innostui. Mutta hän ei ollut niin suulas kuin Molotov. Oikein naurattaa, että ihminen (Risto Mäkelä) voi eläytyä tällä tavalla Molotovin osaan."[5]

Urho Kekkosen päiväkirjoissa on kaksi Sodan ja rauhan miehiä käsittelevää lehtileikettä, mutta ei yhtään presidentin omaa kommenttia. Toinen lehtileikkeistä on Keijo Korhosen kirjoitus, jossa hän vakuuttaa ettei ohjelma vahingoita idänsuhteita, ja toinen on edellä referoitu Tarkan analyysi.[9]

Palkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan ja rauhan miehet sai Telvis- ja Jussi-palkinnot 1979, opetusministeriön kunniamaininnan sekä Historian Ystäväin Liiton kunniakirjan.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Sodan ja rauhan miehet Elonet.
  2. a b c d e Raimo Salokangas: Aikansa oloinen: Yleisradion historia 1949–1996, s. 328–329. Helsinki: Yleisradio, 1996.
  3. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980, s. 397. Helsinki: Otava, 1979.
  4. Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, Otava 1999, s.102
  5. a b c d Mitä-Missä-Milloin 1980, s. 398–399.
  6. Max Jakobson: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 236–237. Helsinki: Otava, 1992.
  7. Seppo Heikki Salonen: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa.. Yle, 2014.
  8. HS 29.4.1979, s.19, Jukka Tarkka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä?
  9. Urho Kekkosen päiväkirjat 4, Otava 2004, ss. 317, 337
  10. TV2 Teatterille palkitut ohjelmat (Arkistoitu – Internet Archive), Yle Vintti. Viitattu 15.7.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]