Urheiluvuosi 1988
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
| Urheiluvuodet |
|---|
| 1978 • 1979 • 1980 • 1981 • 1982 • 1983 • 1984 • 1985 • 1986 • 1987 – 1988 – 1989 • 1990 • 1991 • 1992 • 1993 • 1994 • 1995 • 1996 • 1997 • 1998 |
| Vuodet |
| 1985 • 1986 • 1987 – 1988 – 1989 • 1990 • 1991 |
Urheiluvuosi 1988 käsittelee vuoden 1988 merkittäviä uutisia ja tapahtumia urheilussa.
Yleiskilpailut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Talviolympialaiset 13.–28.2. Calgaryssa, Kanadassa. Parhaat mitalimaat olivat 11 kultaa voittanut Neuvostoliitto ja yhdeksän kullan Itä-Saksa.[1]
- Kesäolympialaiset 17.9.–2.10. Soulissa, Etelä-Koreassa. Parhaat mitalimaat olivat 55 kultamitalia voittanut Neuvostoliitto, 37 kultaa voittanut Itä-Saksa ja 36 kullan Yhdysvallat.[2]
Alppihiihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa sekä miehet että naiset kilpailivat viidessä eri alppihiihtolajissa. Sveitsi ja Itävalta voittivat kumpikin kolme kultamitalia. Kaksinkertaisia kultamitalisteja olivat pujottelun ja suurpujottelun voittaneet Italian Alberto Tomba ja Sveitsin Vreni Schneider.[3]
- Maailmancupin 1987–1988 miesten kokonaiskilpailun voitti Sveitsin Pirmin Zurbriggen 29 pisteen erolla Italian Alberto Tombaan ja naisten kokonaiskilpailun Sveitsin Michela Figini maannaistaan Brigitte Oertlia 18 pistettä edellä.[4]
Amerikkalainen jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Super Bowl 31.1. San Diegossa. Washington Redskins voitti Denver Broncosin 42–10.[5]
Ampumahiihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa miehet kilpailivat kolmessa ampumahiihtolajissa. Itä-Saksan Frank-Peter Roetsch voitti molemmat henkilökohtaiset matkat ja Neuvostoliitto viestin.[6]
- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 28.2.–6.3. Chamonix'ssa, Ranskassa. Mestaruuden voittivat Norjan Anne Elvebakk 10 kilometrillä, Saksan Petra Schaaf 5 kilometrillä ja Neuvostoliiton viestijoukkue.[7]
- Maailmancupissa 1987–1988 miesten kokonaiskilpailun voitti Länsi-Saksan Fritz Fischer neljän pisteen erolla Norjan Eirik Kvalfossiin ja naisten ykkönen oli Norjan Anne Elvebakk seitsemän pisteen erolla maannaiseensa Elin Kristianseniin.[8]
Autourheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rallin maailmanmestaruuskausi alkoi tammikuussa Monte Carlo -rallilla ja päättyi marraskuussa ajettuun RAC-ralliin. Osakilpailuja oli kolmetoista. Italialainen Lancia-kuljettaja Massimo Biasion voitti maailmanmestaruuden 29 pisteen erolla suomalaiseen tallitoveriinsa Markku Aléniin ja 39 pisteen erolla myöskin Lancialla ajaneeseen maanmieheensä Alessandro Fiorioon. Biasion voitti kauden aikana viisi ja Alén kolme osakilpailua. Valmistajien maailmanmestaruuden voitti Lancia.[9]
- Formula 1:n maailmanmestaruuskauteen kuului 16 osakilpailua. Brasilialainen McLaren-kuljettaja Ayrton Senna voitti maailmanmestaruuden kolmen pisteen erolla ranskalaiseen tallitoveriinsa Alain Prostiin ja 49 pisteen erolla Ferrarilla ajaneeseen itävaltalaiseen Gerhard Bergeriin. Senna voitti kauden aikana kahdeksan osakilpailua, Prost seitsemän ja Berger yhden. McLaren voitti tallimestaruuden ylivoimaisesti.[10]
Golf[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Masters-turnauksen voitti britti Sandy Lyle.[11]
- Yhdysvaltain avoimen turnauksen voitti yhdysvaltalainen Curtis Strange.[12]
- Britannian avoimen turnauksen voitti kolmannen kerran urallaan espanjalainen Severiano Ballesteros.[12]
- PGA-mestaruuden voitti yhdysvaltalainen Jeff Sluman.[11]
Jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Alankomaat voitti EM-kultaa 2–0 Münchenissä Neuvostoliittoa vastaan (Gullit 32 min, Van Basten 54 min).
- Euroopan mestarijoukkueiden cupin 1987–1988 loppuottelu 25.5. Stuttgartissa, Saksassa. Alankomaalainen PSV Eindhoven voitti portugalilaisen Benfican rangaistuspotkukilpailussa 6–5 maalittoman varsinaisen peliajan ja jatkoajan jälkeen.[13]
Judo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten judokilpailuissa miehet ottelivat seitsemässä painoluokassa. Etelä-Korea voitti kaksi kultamitalia. Raskaimman, yli 95-kiloisten sarjan voitti Japanin Hitoshi Saitō. Naisten judo oli ohjelmassa näytöslajina.[14]
- Euroopan-mestaruuskilpailut 19.–22.5. Pamplonassa, Espanjassa.[15]
Jääkiekko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa miesten jääkiekkoturnaukseen osallistui 12 maata. Kultaa voitti Neuvostoliitto, hopeaa sai Suomi ja pronssille sijoittui Ruotsi.[16]
- NHL:n loppuotteluissa Edmonton Oilers voitti toisen peräkkäisen ja historiansa neljännen Stanley Cupin, kun se oli Boston Bruinsia parempi otteluvoitoin 4–0.[17][18]
Koripallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten miesten turnauksessa kultaa voitti Neuvostoliitto, joka kukisti loppuottelussa Jugoslavian 76–63. Yhdysvallat hävisi välierissä Neuvostoliitolle mutta voitti pronssiottelussa Australian 78–49. Naisten loppuottelussa Yhdysvallat voitti Jugoslavian 77–70 ja pronssiottelussa Neuvostoliitto Australian 68–53.[19]
- NBA:n mestaruuden voitti Los Angeles Lakers toisen peräkkäisen kerran.[20]
Käsipallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisissa miesten kultamitalit voitti Neuvostoliitto, jolle Etelä-Korea hävisi loppuottelussa 32–25. Pronssia sai Jugoslavia. Naisten turnauksessa Etelä-Korea voitti kultaa, Norja sai hopeaa ja Neuvostoliitto sijoittui pronssille.[21]
Lentopallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten miesten loppuottelussa Yhdysvallat voitti Neuvostoliiton 3–1. Pronssia sai Argentiina. Naisten turnauksessa Neuvostoliitto voitti kultaa, loppuottelun erin 3–2 hävinnyt Peru sai hopeaa ja Kiina sijoittui pronssille.[22]
Nyrkkeily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Yhdysvaltalainen Mike Tyson puolusti ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan kiistatonta maailmanmestaruuttaan voittamalla 22.1. Tokiossa Larry Holmesin neljännessä erässä, 21.3. Tokiossa Tony Tubbsin toisessa erässä ja 27.6. Atlantic Cityssä Michael Spinksin ensimmäisessä erässä.[23]
- Ammattinyrkkeilijät Thomas Hearns ja Sugar Ray Leonard voittivat maailmanmestaruuden jo viidennessä eri sarjassa, joskin ammattinyrkkeilyliitot olivat viime vuosina luoneet uusia sarjoja, kuten superkeskisarjan.[24]
- Soulin olympialaisten nyrkkeilykilpailuissa miehet ottelivat 12 painoluokassa. Yhdysvallat voitti kolme kultamitalia sekä Etelä-Korea ja Itä-Saksa kaksi. Nyrkkeilyn mahtimaa Kuuba boikotoi olympialaisia. Raskaimman, yli 91-kiloisten sarjan voitti Kanadan Lennox Lewis. Tuomarityöskentely aiheutti konflikteja varsinkin loppuotteluissa, joissa toisena osapuolena oli eteläkorealainen nyrkkeilijä. Val Barker -palkinnon sai yhdysvaltalaisnyrkkeilijä Roy Jones, joka hävisi alle 71-kiloisten loppuottelun.[25]
Paini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten painikilpailuissa miehet kilpailivat kymmenessä painoluokassa niin kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa kuin vapaapainissakin. Neuvostoliitto oli menestyksekkäin maa kahdeksalla kultamitalilla. Raskaimman luokan (130 kg) kultaa voitti kreikkalais-roomalaisessa painissa Neuvostoliiton Aleksandr Karelin ja vapaapainissa saman maan David Gobedžišvili.[26]
- Vapaapainin Euroopan-mestaruuskilpailut 17.–19.4. Manchesterissa, Isossa-Britanniassa. Neuvostoliitto voitti yhdeksän kultamitalia ja saavutti yhden hopean. Bulgarian Valentin Jordanov voitti kultaa alle 52-kiloisten sarjassa.[27]
- Kreikkalais-roomalaisen painin Euroopan-mestaruuskilpailut 12.–15.5. Kolbotnissa, Norjassa. Neuvostoliitto voitti kuusi kultamitalia.[27]
Painonnosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten painonnostokilpailuissa miehet kilpailivat kymmenessä painoluokassa. Neuvostoliitto voitti kuusi kultamitalia, Bulgaria kaksi sekä Itä-Saksa ja Turkki yhden. Raskaimman sarjan (yli 110 kg) mestari oli Neuvostoliiton Aleksandr Kurlovitš. Yhteistuloksen maailmanennätystä paransivat alle 60-kiloisten sarjassa Turkin Naim Süleymanoğlu tuloksellaan 342,5 kg ja alle 110-kiloisten sarjassa Neuvostoliiton Juri Zaharevitš tuloksellaan 455,0 kg.[28]
- Miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 26.–30.4. Cardiffissa, Isossa-Britanniassa. Neuvostoliitto voitti viisi mestaruutta, Bulgaria neljä ja Turkki yhden.[29]
- Naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 16.–19.6. San Marinossa. Ohjelmassa oli yhdeksän painoluokkaa. Bulgaria voitti kolme mestaruutta ja Iso-Britannia kaksi.[30]
Pikaluistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa sekä miehet että naiset kilpailivat viidellä eri pikaluistelumatkalla. Alankomaiden Yvonne van Gennip voitti kultaa naisten kolmella pisimmällä matkalla ja Ruotsin Tomas Gustafson miesten kahdella pisimmällä. Mitalitilastossa Itä-Saksa ylsi Alankomaiden lisäksi kolmeen kultamitaliin. Maailmanennätyksiä parannettiin seitsemällä matkalla.[31]
- Sprinttimaailmanmestaruuskilpailut 6.–7.2. West Allisissa, Yhdysvalloissa. Miesten maailmanmestaruuden voitti Yhdysvaltain Dan Jansen, joka oli nopein kolmella matkalla neljästä, ja naisten Itä-Saksan Christa Rothenburger.[32]
- Yleisluistelun miesten maailmanmestaruuskilpailut 5.–6.3. Alma-Atassa, Neuvostoliitossa. Kultaa voitti Yhdysvaltain Eric Flaim vaikka sijoittui parhaimmillaan vain toiseksi kahdella lyhimmällä matkalla. Hopeaa saavutti 10 000 metrin matkan ylivoimaisesti nopeiten luistellut Alankomaiden Leo Visser.[33]
- Yleisluistelun naisten maailmanmestaruuskilpailut 12.–13.3. Skienissä, Norjassa. Kultaa voitti Itä-Saksan Karin Kania, joka oli nopein kolmella lyhimmällä matkalla ja jolle maailmanmestaruus oli jo yhdestoista sprinttikilpailut mukaan lukien.[34]
- Yleisluistelun naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 16.–17.1. Kongsbergissa, Norjassa. Mestaruuden voitti Itä-Saksan Andrea Ehrig, joka oli nopein kaikilla matkoilla.[35]
- Yleisluistelun miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 23.–24.1. Haagissa, Alankomaissa. Mestaruuden voitti Ruotsin Tomas Gustafson, joka oli nopein kaikilla matkoilla.[36]
Pohjoismaiset hiihtolajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa sekä miehet että naiset kilpailivat neljässä maastohiihtolajissa. Mäkihyppyyn kuului kolme ja yhdistettyyn kaksi kilpailua. Mäkihypyssä Suomen Matti Nykänen voitti kultaa kaikissa kolmessa kilpailussa. Maastohiihdossa kahteen kultaan, joista toinen tuli viestistä, ylsivät Ruotsin Gunde Svan ja Neuvostoliiton Tamara Tihonova.[37]
- Lentomäen maailmanmestaruuskilpailut 13.3. Oberstdorfissa, Länsi-Saksassa. Mitaleille hyppäsivät Norjan Ole Gunnar Fidjestøl, Jugoslavian Primož Ulaga ja Suomen Matti Nykänen.[38]
- Keski-Euroopan mäkiviikko 30.12.1987–6.1.1988 Länsi-Saksassa ja Itävallassa. Suomen Matti Nykänen voitti kokonaiskilpailun 99 pisteen erolla Itä-Saksan Jens Weißflogiin. Nykänen sijoittui ensimmäisessä osakilpailussa tšekkoslovakialaisen Pavel Plocin jälkeen toiseksi ja voitti loput kolme kilpailua.[39][40]
Pyöräily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten pyöräilykilpailujen yhdeksästä kultamitalista Neuvostoliitto voitti neljä ja Itä-Saksa kolme. Neuvostoliittolainen Gintautas Umaras voitti kultaa 4 000 metrin takaa-ajossa ja joukkuetakaa-ajossa.[41]
- Italian ympäriajon voitti yhdysvaltalainen Andrew Hampsten.[42]
- Ranskan ympäriajon voitti espanjalainen Pedro Delgado.[42]
Taitoluistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Calgaryn olympialaisissa kilpailtiin neljässä lajissa. Yhdysvaltain Brian Boitano voitti miesten ja Itä-Saksan Katarina Witt toisen peräkkäisen kerran naisten kilpailun, neuvostoliittolaispari Jekaterina Gordejeva / Sergei Grinkov pariluistelun sekä neuvostoliittolaispari Natalija Bestemjanova / Andrei Bukin jäätanssin.[43][44]
- Taitoluistelun maailmanmestaruuskilpailut 22.–27.3. Budapestissa, Unkarissa. Maailmanmestaruuden voittivat Yhdysvaltain Brian Boitano toisen kerran, Itä-Saksan Katarina Witt neljännen kerran, Neuvostoliiton Jelena Valova / Oleg Vasiljev kolmannen kerran ja Neuvostoliiton Natalija Bestemjanova / Andrei Bukin neljännen peräkkäisen kerran.[45][46]
- Taitoluistelun Euroopan-mestaruuskilpailut 12.–17.1. Prahassa, Tšekkoslovakiassa. Mestaruuden voittivat neuvostoliittolaiset Aleksandr Fadejev kolmannen kerran, Jekaterina Gordejeva / Sergei Grinkov ensimmäisen kerran ja Natalija Bestemjanova / Andrei Bukin viidennen kerran sekä itäsaksalainen Katarina Witt kuudennen peräkkäisen kerran.[47][48]
Tennis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tennis palasi olympialajiksi 64 vuoden tauon jälkeen. Soulin olympialaisissa kaksinpelien mestaruudet menivät Tšekkoslovakian Miloslav Mečířille ja Länsi-Saksan Steffi Grafille sekä nelinpelien mestaruudet pareille Ken Flach / Robert Seguso ja Zina Garrison / Pam Shriver, molemmat Yhdysvalloista.[49]
- Australian avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti ruotsalainen Mats Wilander ja naisten Steffi Graf.[50]
- Ranskan avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti Mats Wilander ja naisten Steffi Graf.[51]
- Wimbledonin miesten kaksinpelin mestaruuden voitti ruotsalainen Stefan Edberg ja naisten Steffi Graf.[52]
- Yhdysvaltain avointen miesten kaksinpelin mestaruuden voitti Mats Wilander ja naisten Steffi Graf.[53]
- Davis Cupin voitti Länsi-Saksa ja Federation Cupin Tšekkoslovakia.[54]
Uinti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten uintikilpailuissa Itä-Saksa voitti 11 kultamitalia, joista kymmenen naisten ratauinnissa, ja Yhdysvallat kymmenen. Itäsaksalainen Kristin Otto voitti kultaa neljällä henkilökohtaisella matkalla ja molemmissa viesteissä, ja yhdysvaltalainen Janet Evans voitti kolme henkilökohtaista kultamitalia. Yhdysvaltalaisen Matt Biondin saalis oli viisi kultaa, joista kolme viesteistä, yksi hopea ja yksi pronssi. Yhdysvaltalainen Greg Louganis voitti molemmat miesten uimahyppykilpailut.[55]
Voimistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten voimistelukilpailujen menestynein maa oli 11 kultaa telinevoimistelussa ja yhden Rytmisessä voimistelussa voittanut Neuvostoliitto. Kolmeen henkilökohtaiseen kultamitaliin ylsivät Neuvostoliiton Vladimir Artjomov 12-ottelussa, nojapuilla ja rekillä sekä Romanian Daniela Silivaș nojapuilla, puomilla ja permannolla. Artjomov voitti kultaa lisäksi joukkuekilpailussa.[56]
Yleisurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Soulin olympialaisten yleisurheilukilpailuissa Yhdysvallat voitti 13 kultamitalia ja Neuvostoliitto kymmenen. Huomiota herättivät varsinkin pikajuoksut. Kanadalainen Ben Johnson juoksi 100 metrillä maailmanennätyksen 9,79 mutta jäi kiinni dopingin käytöstä ja tuli hylätyksi. Yhdysvaltalainen Florence Griffith-Joyner voitti kultaa sekä 100:n että 200 metrin juoksussa ja teki jälkimmäisellä matkalla maailmanennätyksen ensin välierissä ajallaan 21,56 ja paransi sitä loppukilpailussa aikaan 21,34. Yhdysvaltalainen Jackie Joyner-Kersee voitti kultaa pituushypyssä ja seitsenottelussa ja teki jälkimmäisessä maailmanennätyspisteet 7 291. Yhdysvaltalainen Carl Lewis voitti kultaa pituushypyssä ja nousi Johnsonin hylkäämisen jälkeen myös 100 metrin juoksun voittajaksi. Neuvostoliiton naiset juoksivat 4 × 400 metrillä maailmanennätyksen 3.15,8 ja Yhdysvaltain vastaavan matkan miesjoukkue sivusi maailmanennätystä 2.56,16.[57][58]
- Naisten maantiejuoksun maailmanmestaruuskilpailu 20.3. Adelaidessa, Australiassa. Mestaruuden voitti toisen peräkkäisen kerran norjalainen Ingrid Kristiansen, ja joukkuekilpailun voitti Neuvostoliitto.[59][60]
- Maastojuoksun maailmanmestaruuskilpailut 26.3. Aucklandissa, Uudessa-Seelannissa. Miesten mestaruuden voitti kolmannen peräkkäisen kerran kenialainen John Ngugi ja naisten nopein oli Norjan Ingrid Kristiansen. Miesten joukkuemestaruuden voitti Kenia ja naisten Neuvostoliitto.[59][61]
- Sisäratojen Euroopan-mestaruuskilpailut 5.–6.3. Budapestissa, Unkarissa. Mitalitilaston ykkönen oli neljä kultaa voittanut Itä-Saksa.[62]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
- Pihlaja, Juhani: Urheilun käsikirja. TietoSportti, 1994. ISBN 951-97170-0-5.
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 9. Sporttikustannus Oy, 1988. ISBN 951-8920-00-1.
- Siukonen, Markku & Ahola, Matti: Urheilun vuosikirja 10. Sporttikustannus Oy, 1989. ISBN 951-8920-07-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Arponen, s. 475, 478
- ↑ Arponen, s. 309, 311
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 185–186
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 215–216
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 312
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 186
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 218
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 176, 217
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 167, 209, 254–255
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 207, 209, 254
- ↑ a b Pihlaja, s. 152
- ↑ a b Pihlaja, s. 151
- ↑ Zea, Anthony & Haisma, Marcel: European Champions' Cup 1987-88 - Details 17.1.2008. RSSSF. Viitattu 26.5.2020. (englanniksi)
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 67, 87–88, 104
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 233
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 188
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 183–184, 236
- ↑ Pihlaja, s. 262–263
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 99
- ↑ Pihlaja, s. 322
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 99–100
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 100–101
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 168, 177, 189
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 26
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 67, 86–87
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 85–86
- ↑ a b Siukonen & Ahola 1989, s. 262
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 88–89
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 181, 263–264
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 264
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 186–187
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 169, 269
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 174, 269
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 175, 270
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 270
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 168, 270
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 182–185
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 259
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 164, 236
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 165–166
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 90–91
- ↑ a b Pihlaja, s. 605
- ↑ Siukonen & Ahola 1988, s. 180, 187
- ↑ Pihlaja, s. 704–705
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 177, 285–286
- ↑ Pihlaja, s. 706–709
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 166–167, 286
- ↑ Pihlaja, s. 710–712
- ↑ Pihlaja, s. 723, 726–727
- ↑ Pihlaja, s. 739–740
- ↑ Pihlaja, s. 739
- ↑ Pihlaja, s. 736–737
- ↑ Pihlaja, s. 738
- ↑ Pihlaja, s. 740
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 61–64, 82–84
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 89–90
- ↑ Arponen, s. 311–314
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 48, 57, 79–82
- ↑ a b Siukonen & Ahola 1989, s. 177, 302
- ↑ Pihlaja, s. 905
- ↑ Pihlaja, s. 902
- ↑ Siukonen & Ahola 1989, s. 300–301
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urheiluvuosi 1988 Wikimedia Commonsissa
