Geografika
| Geografika | |
|---|---|
| Γεωγραφικά | |
 Strabonin Geografikan käsikirjoitusta vuodelta 1321. Venetsia, Pyhän Markuksen kirjasto (Biblioteca Marciana), Gr. XI,6, fol. 244v. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Strabon |
| Kieli | muinaiskreikka |
| Genre | maantiede |
| Julkaistu |
n. 7 eaa. (alkuperäinen teos) n. 18 jaa. (muokattu laitos) |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Geografika (m.kreik. Γεωγραφικά, Geōgrafika, lat. Geographica) on Strabonin kirjoittama antiikin aikainen maantieteellinen teos, joka kuvaa koko tunnettua maailmaa sellaisena kuin se oli ajanlaskun alun tienoilla. Se on ainoa Strabonilta säilynyt teos, mutta se oli jatkoa hänen kirjoittamalleen historiateokselle, joka ei ole säilynyt nykyaikaan.[1][2][3]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Strabon eli noin vuosina 64/63 eaa. – 25 jaa. Hän oli kotoisin Amaseiasta Vähästä-Aasiasta ja opiskeli Nysassa. Vuodesta 44 eaa. hän kävi useita kertoja Roomassa. Hän asui pitkään myös Egyptin Aleksandriassa, jossa hän opiskeli matematiikkaa, tähtitiedettä ja historiaa. Hän matkusteli muutoinkin paljon ympäri antiikin maailmaa, ja tutustui ainakin Italiaan, Kreikkaan, Vähään-Aasiaan, Pontoksen eli Mustanmeren alueeseen sekä Egyptiin ja Aithiopiaan.[1]
Strabonin maantieteen alan teos Geografika on hänen tärkein ja ainoa säilynyt teoksensa. Se on jatkoa hänen kirjoittamalleen laajalle historiateokselle Historika hypomnemata, joka ei ole säilynyt nykyaikaan.[1] Geografikan arvellaan syntyneen historiateosta varten koostetusta aineistosta. Näin Strabon, joka tunnetaan ennen kaikkea maantieteilijänä, olisi ollut ennemmin historioitsija, josta tuli tämän seurauksena myös maanteteilijä.[2]
Geografikan ajoituksesta ja kirjoituspaikasta on ollut tutkijoiden parissa paljon erimielisyyttä. Aiemmin Strabonin katsottiin usein kirjoittaneen teoksensa Roomassa paikallisten ystäviensä pyynnöstä noin vuonna 18 jaa. Nykyisin hänen katsotaan sen sijaan koonneen teoksensa aineiston Roomassa ja Aleksandriassa, mutta kirjoittaneen sen synnyinkaupungissaan Amaseiassa Vähän-Aasian kreikkalaiselle yleisölle noin vuonna 7 eaa. Tämän katsotaan selittävän sitä, että teoksessa on virheitä ja puutteita tuon ajan Rooman kaupungin asioiden suhteen. Se selittäisi myös sen, etteivät roomalaiset, kuten Plinius vanhempi, vaikuta tunteneen teosta, vaikka se oli hyvin tunnettu idässä ja esimerkiksi Josephus lainaa sitä. Lisäksi se sopii paremmin Strabonin ajoituksen kanssa: jos teos olisi syntynyt vasta vuonna 18 jaa., Strabon olisi ollut sitä kirjoittaessaan jo varsin vanha.[2]
Teoksen ajoitus voidaan päätellä siitä, ettei Strabon juurikaan mainitse Augustuksen elämän tapahtumia enää vuoden 6 eaa. jälkeen, ja vaikka hän mainitsee Tiberiuksen, tuolloinkin kyseessä ovat pääasiassa tapahtumat, jotka ajoittuvat Julius Caesarin kuolemaa seuranneiden sisällissotien aikaan tai vuosien 31–7 eaa. väliselle ajalle. Koska Strabon ylistää Augustusta ja Tiberiusta aina kun se on mahdollista, tällaiset puutteet tuskin olisivat mahdollisia, jos teos olisi kirjoitettu vasta 18 jaa. Strabon kuitenkin muokkasi teosta myöhemmin juuri vuonna 18 jaa., ja tästä ovat peräisin teoksessa olevat maininnat vuosien 7 eaa. ja 18 jaa. väliseltä ajalta, kuten Tiberiuksen myötämielinen suhtautuminen maanjäristyksessä kärsineitä Vähän-Aasian kaupunkeja kohtaan, Zenonin kruunaus Armenia majorin kuninkaaksi (18 jaa.), Varuksen tappio ja Germanicuksen triumfi. Jotkut teoksen osat, kuten senaatin hallussa olleiden Rooman provinssien luettelo, olivat alun perin jo varhaisemmalta ajalta, noin 22–11 eaa.[2]
Monet Strabonin maantieteen alan tiedoista perustuvat hänen omiin matkoihinsa ja havaintoihinsa. Geografikan toisessa kirjassa hän sanoo kuvaavansa osaksi maita ja meriä, joilla on matkannut itse, ja osaksi sitä, mistä on saanut tietoja suullisesti tai kirjallisesti. Itä-länsisuunnassa hän oli matkannut Armeniasta Etrurian rannikon pohjoispäähän, ja pohjois-eteläsuunnassa Mustaltamereltä Aithiopian rajoille. Hän arveli itse, ettei maantieteestä kirjoittaneiden joukossa ollut toista yhtä laajalti matkustanutta, sillä ne, jotka olivat olleet kauempana jossakin suunnassa, eivät olleet käyneet yhtä kaukana toisessa suunnassa. Strabon mainitsee suoraan käyneensä edellä mainittujen lisäksi muun muassa seuraavissa paikoissa: Egypti, Korintti, Gyaros, Populonia, Kappadokian Komana, Efesos, Mylasa, Amaseia, Nysa ja Fryygian Hierapolis. Strabonin kuvauksista vaikuttaisi näkyvän se, perustuivatko hänen tietonsa omiin havaintoihin vai kirjoihin: omiin havaintoihin perustuvat ovat laajempia ja yksityiskohtaisempia, kirjoihin perustuvat suppeita.[3][4]
Strabon vaikuttaa nähneen vain vähän Hellasta eli varsinaista Kreikkaa: hän oli käynyt ainoastaan Korintissa, Argoksessa, Ateenassa ja Megarassa ja näiden paikkojen lähiseudulla. Hän ei nähnyt Peloponnesosta sen enempää kuin näki matkallaan Argokseen, eikä esimerkiksi tiennyt, että Mykenen rauniot olivat edelleen olemassa.[3][5] Todennäköisesti Strabon matkusti Kreikan läpi vain matkallaan Brundisiumiin, jonka kautta oletettavimmin kulki Roomaan. Etrurian Populonia ja Luna olivat pohjoisimmat paikat Italiassa, joissa hän kävi. Hän sai todennäköisesti Alppien tuonpuolista aluetta, Galliaa, Germaniaa ja Britanniaa sekä todennäköisesti myös Hispaniaa koskevat tietonsa ollessaan Roomassa. Egyptissä käydessään hän viipyi jonkun aikaa Aleksandriassa, ja matkusti Niiliä pitkin etelään aina Egyptin etelärajalle Syeneen ja Filaihin saakka.[3]
Geografika oli kirjoitettu ennemmin virkamiesten käyttöön kuin opiskelijoille tai laajalle yleisölle. Strabon sanoo itse, että teos oli suunnattu niille, joilla oli tarpeellinen koulutus ja erityisesti niille, jotka toimivat ylemmässä hallinnossa: sen tarkoituksena oli tarjota tällaiselle yleisölle ne historialliset ja maantieteelliset tiedot, joita ilman poliittiseen toimintaan osallistuminen ei ollut mahdollista. Tämän vuoksi hänen teoksensa ei tarjoa kovin yksityiskohtaisia kuvauksia, lukuun ottamatta kohteet, jotka olivat erityisen merkittäviä, eikä se myöskään rajoitu luonnonmaantieteeseen: se kuvaa myös merkittävät poliittiset tapahtumat, joissa kukin maa oli ollut osallisena, tärkeimmät kaupungit ja niissä vaikuttaneet merkkihenkilöt, sekä eri alueiden luonnontuotteita; lyhyesti sanottuna sen, mikä kussakin maassa oli luonteenomaisinta ja mielenkiintoisinta.[3][1]
Yleisesti Strabon seuraa teoksessaan Eratosthenestä, ja tämän teos muodostaa selvästi pohjan Geografikalle. Geografikaa ei voida kuitenkaan nähdä pelkkänä Eratostheneen teoksen uutena laitoksena. Stabon tutki, korjasi ja laajensi sen aineistoa huomattavasti, sillä maantieteestä kirjoittaneelle käytettävissä ollut aineisto oli lisääntynyt huomattavasti Eratostheneen ajoista, ja lisää kuvauksia eri maiden maantieteestä, politiikasta ja historiasta.[3] Matematiikassa teos on merkittävä lähde Eratostheneen, Hipparkhoksen ja Poseidonioksen ajatuksiin.[1]
Vaikutus ja tekstihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Strabonin Geografikaa ei juuri vaikuta arvostetun antiikin aikana ehkä siksi, että tuohon aikaan oli käytettävissä parempiakin lähteitä.[6] Sen mainitsevat vain Markianos Herakleialainen teoksessaan Ulkoisen meren periplus sekä Athenaios ja Harpokration.[3][7] Pausanias ei lainaa Geografikaa, mikä ei ole niin yllättävää, mutta huomionarvoisempaa on, ettei Plinius vanhempi viittaa siihen teoksessaan Naturalis historia, mikä kertoo siitä, ettei hän ilmeisesti tuntenut teosta. Teoksesta oli ilmeisesti vain vähän kopioita liikkeellä antiikin aikana ja ne olivat kalliita, mutta hinta ei yksin olisi estänyt Pliniusta saamasta teosta käsiinsä.[3]
Teoksen maine alkoi kasvaa 400-luvulla,[6] ja Stefanos Byzantionlainen käytti sitä laajasti 500-luvulla.[3] Erityisesti sitä käytettiin Bysantin valtakunnassa.[6] Muutoin Geografika tunnettiin melko huonosti myös keskiajalla, ja siihen kirjoitettiin vain vähäisiä skolioita.[8] Siksi sen säilyminen nykyaikaan saattaa olla pelkkää sattumaa. On mahdollista, että se on säilynyt nykyaikaan vain yhden keskiajalla olemassa olleen käsikirjoituksen kautta. Tämä käy ilmi siitä, että säilynyt teksti on hyvin turmeltunutta ja kaikissa tunnetuissa käsikirjoituksissa on suurimmaksi osaksi samat virheet ja aukkokohdat. Huomattavin on suuri aukko kirjan VII lopussa. Jossakin käsikirjoituksessa on kuitenkin ollut tekstin tiivistelmä, joka on nykyisin täyttämässä aukkoa.[3] Teoksen tärkeimpiin käsikirjoituksiin lukeutuvat 900-luvulta peräisin oleva Codex Parisinus gr. 1397, 1200-luvulta oleva Codex Parisinus gr. 1393 sekä 1300-luvulta oleva Athous Vatop. 655, joka käsittää koko teoksen.[3][8]
Teoksen editio princeps eli ensimmäinen painettu laitos oli Aldus Manutiuksen Venetsiassa vuonna 1516 toimittama. Sama teksti oli myös Marcus Hopperin ja Conrad Heresbachin laitoksessa (Basel, 1549) sekä Wilhelm Xylanderin (Holzmann) laitoksessa (Basel, 1571) yhdessä latinankielisen käännöksen kanssa. Seuraava laitos oli Isaac Casaubonin toimittama (Geneve, 1587, ja Pariisi, 1620, fol.), ja siinä oli mukana latinankielinen käännös ja kommentaari.[3]
Uusia tekstilaitoksia ei syntynyt pitkään aikaan. Theodorus Jansonius Almeloveen julkaisi Casaubonin laitoksesta uusintapainoksen (Amsterdam, 1707). L. G. de Bréquigny aloitti uuden laitoksen, mutta siitä ilmestyi vain kolme ensimmäistä kirjaa (Pariisi, 1763). Hän teki kuitenkin ranskankielisen käännöksen. Thomas Falconerin laitos (Oxford, 1807, 2 osaa, fol.) sai alkunsa Johann Philipp Siebenkeesin laitoksen (Leipzig, 1811) jälkeen, mutta valmistui ennen sitä. Siebenkees sai valmiiksi vain kuusi ensimmäistä kirjaa (2 osaa, 8vo.). Koko työn saattoi loppuun Karl Heinrich Tzschucke vuonna 1811. Seuraavan tekstilaitoksen teki Adamántios Koraís (Pariisi, 1815–1818, 4 osaa, 8vo.). Sitä voidaan pitää teoksen ensimmäisenä todellisena kriittisenä laitoksena.[3] Gustav Kramerin laitos valmistui vuonna 1852.
Teoksen ensimmäinen latinankielinen käännös painettiin jo paljon ennen kreikankielisen tekstin painamista, vuonna 1470. Guarino da Verona käänsi ensimmäiset kymmenen kirjaa ja Gregorio da Tiferno loput. Seuraava käännös, kuten jo mainittua, oli mukana Xylanderin tekstilaitoksessa ja tämän jälkeen myös Almeloveenin ja Siebenkeesin-Tzschucken laitoksissa joillakin korjauksilla. Teoksen ensimmäinen käännös nykykielelle oli Alfonso Bonacciolin italiankielinen käännös vuonna 1552 (tai 1562, Venetsia).[3]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Strabonin teos käsittää 17 kirjaa. Niistä kirjat I ja II muodostavat maantieteen metodia käsittelevän johdannon. Kirjat III ja IV käsittelevät Hispaniaa ja Galliaa, V ja VI Italiaa ja Sisiliaa, VII Pohjois- ja Itä-Eurooppaa, VIII–X Hellasta eli Kreikan ydinalueita, XI–XIV Vähä-Aasiaa, XV Intiaa ja Persiaa, XVI Assyriaa, Babyloniaa, Syyriaa ja Arabiaa, ja XVII Egyptiä sekä Libyaa eli muuta Pohjois-Afrikkaa.[1][6] Pelkän maantieteen kuvauksen lisäksi teos voidaan nähdä myös tietosanakirjana koko antiikin ajan ihmisten tuntemasta maailmasta, historiamaantieteen kuvauksena sekä maantieteen filosofian esityksenä.[2]
Yleiskuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoksen sisältö kirjoittain ja luvuittain on:
Kirja I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa muodostavat johdannon, joka on kuin itsenäinen tutkielma sekä aiheensa että tyylinsä puolesta. Strabon aloittaa kirjan I pyrkimällä osoittamaan maantietellisen tiedon tärkeyden ja hyödyn. Hän käsittelee laajasti varhaisempia maantieteestä kirjoittaneita, ja aloittaa Homeroksesta, jota pitää yhtenä varhaisimmista maantieteilijöistä. Strabon tuo esille Eratostheneen tekemiä virheitä ja korjaa niitä, mukaan lukien asutun maailman laajuus ja aluejako. Strabon esittää myös huomioita tekijöistä, jotka muovaavat maan pintaa. Kirjan huomattavin osio esittelee päätelmiä suurten läntisten mantereiden olemassaolosta.[3][9]
Kirja II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja II käsittelee pääasiassa matemaattista maantiedettä. Strabon esittää kritiikkiä Eratostheneen maailmankarttaa ja hänen tekemäänsä asutun maailman aluejakoa kohtaan. Hän käsittelee myös Poseidonioksen opetuksia, kuten tämän ja Polybioksen omaksumaa aluejakoa kuuteen alueeseen. Strabon tekee myös huomioita Eudoksoksen nimiin laitetusta Libyan ympäripurjehduksesta ja Polybioksen tekemistä virheistä. Hän esittää myös omia näkemyksiään maan koosta, muodosta ja asutun maailman koosta, oman maailmankarttansa, hahmotelman maan muodoista, kuten eri meristä ja maista, sekä kansoista. Lopussa Strabon esittää selityksensä ilmastoeroille sekä varjoille, joita eri kappaleet heittävät seurauksena siitä, mikä auringon sijainti suhteessa niihin on.[3][9]
Kirja III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja III aloittaa alueittain jakautuvan maantieteen kuvauksen Iberiasta eli nykyiseltä Pyreneiden niemimaalta. Strabonin päälähteitä ovat Polybios, Poseidonios ja Artemidoros Efesoslainen, jotka kaikki olivat käyneet Iberiassa. Artemidoros oli Strabonin päälähde myös rannikoiden kuvaukselle yleisesti sekä Välimeren alueella että Atlantilla. Lopussa Strabon käsittelee niin kutsuttuja Tinasaaria (Kassiteros).[3][9]
Kirja IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja IV käsittelee Galliaa Augustuksen aikaisen nelijaon mukaisesti. Se käsittelee myös Britanniaa, Irlantia, Thulea ja Alppien aluetta. Strabonin päälähteet ovat samat kuin kirjassa III, täydennettynä Julius Caesarilla, joka on hänen ainoa lähteensä koskien Britanniaa, lukuun ottamatta vähäisiä seikkoja, jotka ovat peräisin Pytheaalta. Polybios on hänen päälähteensä koskien Alppeja. Strabon vaikuttaa hyödyntäneen myös tietoja, jotka oli saanut suullisesti Italiassa ollessaan.[3][9]
Kirja V[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjoissa V ja VI Strabon kuvaa Italiaa ja sen lähisaaria. Hänen kuvauksensa alkaa Pohjois-Italian Gallia cisalpinasta ja liguurien mailta, joita koskien hänen päälähteensä on Polybios hänen itse tekemiensä havaintojen lisäksi. Muutoin Italian kuvauksen lähteitä ovat myös muun muassa Eratosthenes, Artemidoros, Eforos, Fabius Pictor ja Kaikilios Kalaktalainen (Caecilius Calactinus) sekä anonyymi korografi eli maantieteen kuvaaja, joka oli oletettavasti roomalainen, koska antaa etäisyydet roomalaisina maileina kreikkalaisten stadioneiden sijasta. Joskus tämän on ajateltu olleen Marcus Vipsanius Agrippa, mutta hänen teoksensa oli luultavasti liian myöhäinen, jotta Strabon olisi voinut käyttää sitä. Kirja V päättyy kuvaukseen Campaniasta, jolle Strabonin lähteinä ovat hänen omien kokemustensa lisäksi Antiokhos Syrakusalainen ja eräät muut kirjailijat.[3][9]
Kirja VI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjassa VI Strabon kuvaa Etelä-Italian Suur-Kreikkaa sekä Sisiliaa ja sen lähisaaria. Loppuun hän liittää luonnostelman koko Rooman valtakunnan laajuudesta.[3][9]
Kirja VII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja VII käsittelee pohjoisen ja itäisen Euroopan kansoja, mukaan lukien Isterin (nyk. Tonava) pohjoispuoli sekä sen eteläpuolen alueet Illyria, Pannonia, Dalmatia, Pontinen eli Mustanmeren puoleinen Traakia sekä Epeiros. Hän tekee myös joitakin huomioita muusta Traakiasta sekä Makedoniasta. Makedoniaa ja Traakiaa käsitellyt osa on kadonnut, ja siitä on jäljellä vain lyhennelmä. Strabon ei mainitse lähteitään germaaneita koskeneelle osuudelle, mutta muiden pohjoisten kansojen osalta hän käytti lähteenä Poseidoniosta. Isterin eteläpuolisten kansojen osalta hänen lähteinään toimivat Polybios, Poseidonios, Eforos ja Theopompos sekä Aristoteleen koulukunnan kadonnut kokoelma 158 kaupungin valtiomuodot.[3][9]
Kirjat VIII, IX ja X[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjat VIII, IX ja X käsittävät kuvauksen Hellaasta ja Aigeianmeren saarista. Pohjana kuvaukselle on Homeros, ja osio eroaakin luonteeltaan huomattavasti muusta teoksesta, sillä se käsittelee pääasiassa varhaisempien aikojen historiallista maantiedettä sekä mytologista maantiedettä. Kuvauksen puutteista käy ilmi, ettei Strabon ilmeisesti ollut nähnyt itse moniakaan Kreikan osia.[3][9]
Kirja XI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XI alkaa Aasian kuvauksella. Tanais (nyk. Don) -joen katsotaan erottaneen sen Euroopasta. Strabon seuraa Eratosthenestä siinä, että jakoi Aasian kahteen pääosaan, pohjoiseen ja eteläiseen. Niitä erotti itä-länsisuuntainen Taurusvuoristo. Pohjoinen osa jakaantui neljään alueeseen, joista ensimmäinen käsitti alueen Tanais-joelta Maiotikselle, Mustallemerelle ja Kaspianmerelle; toinen alueen Kaspianmeren itäpuolelta sekä Taurusvuoriston itsensä; kolmas Kaukasoksen eteläpuolisen alueen sekä Meedian, Armenian ja Kappadokian; ja neljäs Vähän-Aasian Halys-joelta alkaen.[3][9]
Kirja XI kuvaa näistä Aasian pohjoisen pääosan kolme ensimmäistä aluetta, ja kirjat XII, XIII ja XIV neljännen alueen sekä Kappadokian ja Pontoksen. Strabonin lähteenä kirjassa XI oli todennäköisesti monin osin hänen kotiseudultaan saamansa suullinen tieto. Pieni osa oli peräisin Herodotokselta, ja osa Artemidorokselta, Eratostheneeltä sekä Mithridateen sotien historioitsijoilta, mukaan lukien Theofanes. Lähteinä toimivat myös Metrodoros Skepsisläinen, Hypsikrates ja Kleitarkhos.[3][9]
Kirja XII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XII aloittaa Vähän-Aasian kuvauksen ja kuvaa sen pohjoisosaa. Strabon ei ollut nähnyt koko kyseista seutua itse, ja suurin osa hänen tiedoistaan oli peräisin suullisista lähteistä ja kreikkalaisilta historioitsijoilta. Kirjan, samoin kuin kirjojen XIII ja XIV, lähteinä toimivat muun muassa Patrokles, Aristobulos, Eratosthenes, Herodotos ja Poseidonios sekä Mithridateen sotien historioitsijat.[3][9]
Kirja XIII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XIII jatkaa Vähän-Aasian kuvausta, mutta rajoittuu alueisiin sen luoteisrannikolla sekä Lesboksen saareen. Strabon omistaa paljon tilaa Troakselle, jossa oli eittämättä käynyt itse, ja käyttää lähteenään Homerosta sekä Demetrios Skepsisläistä. Kirja sisältää paljon mytologista ja historiallista aineistoa, jonka lähteenä olivat muun muassa Eforos, Hellanikos, Kharon, Menekrates ja monet muut. Strabonin kuvaus Aioliin ja Joonian rannikkoja asuttaneista lelegeistä, kilikialaisista ja pelasgeista on pääosin peräisin Menekrateelta ja Demetriokselta.[3][9]
Kirja XIV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XIV sisältää muiden Vähän-Aasian alueiden ja sen lähistön saarten kuvauksen, mukaan lukien Joonia, Kaaria, Samos, Khios, Rhodos, Lyykia, Pamfylia, Kilikia ja Kypros. Edellisen kirjan lähteiden lisäksi Strabonin lähteinä toimivat nyt myös Herodotos, Eforos, Artemidoros, Eratosthenes, Poseidonios, Ferekydes, Thukydides ja Anaksimenes Lampsakoslainen.[3][9]
Kirja XV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XV käsittää Aasian eteläisen pääosan kuvauksen, mukaan lukien Intia ja Persia, joissa Strabon ei koskaan itse käynyt. Hänen kuvauksensa Intiasta on hyvin puuttellinen maantieteen kuvauksena, mutta sisältää paljon arvokasta aineistoa koskien seudun kansoja. Tiedot olivat peräisin Aleksanteri Suuren ja seleukidien sotaretkien kuvauksista. Päälähteitä ovat Patrokles, Aristobulos ja Nearkhos. Muina lähteinä toimivat muun muassa Kleitarkhos, Megasthenes, Onesikritos ja Deimakhos. Arianan eli Persian itäosan suhteen Strabonin lähteenä toimi pääasiassa Eratosthenes, ja Länsi-Persian eli varsinaisen Persian osalta Aristobulos ja Polykleitos Larissalainen. Jotkut seikat ovat peräisin Herodotokselta.[3][9]
Kirja XVI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirja XVI käsittelee Assyriaa, Babyloniaa ja Mesopotamiaa, Syyriaa, Foinikiaa ja Palestiinaa, Persianlahden aluetta, Punaistamerta, sekä Aithiopian rannikkoa ja Arabiaa. Strabonin lähteinä Assyrian, Babylonian ja Mesopotamian suhteen olivat eräät Aleksanteri Suuren historioitsijat sekä Eratosthenes, Poseidonios ja Herodotos. Muiden alueiden lähteinä toimivat Eratosthenes, Poseidonios ja Artemidoros. Artemidoroksen lähteenä Punaistamerta koskien oli puolestaan Agatharkhideen teos Punaisestamerestä. Strabon sai Arabiaa koskievia suullisia tietoja myös ystäviltään Aelius Gallukselta sekä Athenodorokselta.[3][9]
Kirja XVII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viimeisessä kirjassa XVII Strabon kuvaa Egyptiä, Aithiopiaa ja Libyan pohjoisrannikkoa. Strabon oli itse nähnyt Egyptin ensimmäisille vesiputouksille eli Syeneen (nyk. Assuan) saakka, ja maan ja sen muinaisten muistomerkkien kuvaus on teoksen kattavimpia. Strabonin Aleksandriassa kokoamien tietojen lisäksi hänen lähteinään toimivat myös Eratosthenes, Polybios, Poseidonios, Eudoros ja Ariston. Ammonionia koskien lähteenä toimivat Aleksanteri Suuren historioitsijat, joita myös Arrianos myöhemmin käytti, ja Aithiopiaa koskien Gaius Petronius, joka oli sotinut siellä, sekä Agatharkhides ja Herodotos. Libyan suhteen Strabon sanoo vain vähän uutta, mutta hänen lähteinään toimivat Eratosthenes, Artemidoros ja Poseidonios sekä Ifikrates, joka kirjoitti Libyan kasveista ja eläimistä. Teos päättyy lyhyeen huomautukseen Rooman valtakunnasta.[3][9]
Arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Strabonin teos on arvokas historiantutkimuksen kannalta, koska hän on säilyttänyt tietoa historiallista seikoista, joille ei ole muuta lähdettä. Hänen teoksensa kieli on yleensä selkeää, lukuun ottamatta kohdat, joissa teksti on turmeltunut ja säilynyt vain vajavaisesti. Se on yksinkertaista ja vailla turhaa koristelua, ja sopii käsiteltyyn aiheeseen. Tyylissään ja luettavuudessaan teos muodostaa selkeän vastakohdan Ptolemaioksen teokselle Geografia sekä Plinius vanhemman teoksen Naturalis historia kuivalle paikannimien luetteloinnille, johon vain välillä on lisätty kuvaavia yksityiskohtia.[3]
Strabonia on arvosteltu siitä, että hän aliarvioi Herodotoksen ja piti tätä yhtä epäluotettavana kuin Ktesiasta pidettiin. Herodotosta arvostettiin antiikin aikana ehkä liikaakin, ja Strabon kritisoi Herodotosta aiheesta siitä, ettei tämä aina tehnyt selvää eroa itse tekemiensä havaintojen ja pelkkien kuulopuheiden välille. Strabonin teoksessa ja erityisesti sen Kreikan kuvauksessa on kuitenkin monia osia, joihin hän olisi saanut Herodotokselta hyvää aineistoa. Strabon esimerkiksi jakoi sen Aleksanteri Suuren ajoista vallalla olleen näkemyksen, että Kaspianmeri yhdistyi pohjoiseen valtamereen. Herodotos taas sanoo aivan oikein ja vailla epäilystä sen olevan järvi, vaikkakaan ei käy selville, miten hän oli saanut tämän tiedon. Strabon ei pitänyt tällaista ”tarua” edes mainitsemisen arvoisena. Sen sijaan olisi voinut luulla, että hän olisi yrittänyt tarjota jotain todistusaineistoa vastakkaiselle näkemykselleen. Strabon myös hylkää Pytheaan matkakertomuksen koskien Euroopaan pohjoisia alueita ja kohtelee häntä pelkkänä valehtelijana, koska oli niin kiinnittynyt omaan maailmanjärjestelmäänsä. Ennakkoluuloton kriitikko olisi voinut kuitenkin löytää Pytheaalta totuuden osia tarujen joukosta.[3]
Strabonin käyttämät lähteet olivat lähes yksinomaan kreikkalaisia. Hän yleisesti ylenkatsoi roomalaisia kirjailijoita, ja onkin totta, ettei tuon ajan roomalaisissa ollut ketään, jota olisi voinut todella kutsua maantieteilijäksi. Roomalaisten sotaretket ja heidän historialliset teoksensa ja muistelmansa olisivat kuitenkin tarjonneet Strabonille paljon maantieteellisiä tietoja sekä Eurooppaa että Aasiaa koskien. Strabon käytti jonkin verran Julius Caesaria lähteenä koskien Galliaa, Alppien aluetta ja Britanniaa, ja hyödynsi myös joitakin muita roomalaisia lähteitä, mikä näkyy muun muassa siinä, että hän mainitsee Publius Crassuksen matkan Kassiterideille. Hänen muita vähäisiä roomalaisia lähteitään olivat Asinius Pollio, Fabius Pictor ja anonyymi korografi eli maantieteen kuvaaja, joka oli myös oletettavasti roomalainen. Tätä ei selitä se, ettei Strabon olisi osannut latinaa, sillä hän olisi Roomassa ollessaan voinut halutessaan oppia sitä tarpeeksi, jotta olisi voinut hyödyntää myös latinankielisiä lähteitä. Koska hän matkoistaan päätellen vaikuttaa olleen suhteellisen varakas, hän olisi saanut tähän myös halutessaan apua. Tästä voidaan päätellä, ettei Strabon nähnyt juurikaan vaivaa hyödyntääkseen roomalaisia lähteitä, jotka hänelle olisi ollut käytettävissään.[3]
Se, että Strabonin kuvaukset ovat monelta osin vaillinaisia, johtuu kuitenkin todennäköisesti ennen kaikkea siitä, millaisena Strabon näki teoksensa tarkoituksen, kuin puutteista saatavilla olleissa tiedoissa. Hän vaikuttaa sivuuttaneen tarkoituksella asioita, joiden katsoi olevan hyödyttömiä tarkoittamalleen yleisölle. Hän myös todennäköisesti varoi tekemästä teoksestaan liian laajaa, mikä olisi rajoittanut siitä tehtyjen kopioiden määrää.[3]
Strabonia on arvosteltu myös tavasta, jolla hän suhtautui Homerokseen. Monien muiden kreikkalaisten tavoin hän piti vanhaa ”kansallisrunoilijaa” kaiken tietämyksen edustajana. Tapa, jolla hän yrittää teoksensa ensimmäisessä kirjassa selittää Homeroksen kuvauksia, on täysin epäkriittinen. Vaikka Homeroksen runoelmat ilmentävätkin laajaa tietoa Kreikan ja sen saarten maantieteestä, niitä ei voi mitenkään käyttää perustana näiden alueiden maantieteen kuvaukselle, mitä Strabon yritti tehdä. Strabonilla olisi ollut käytettävissään paljon parempaakin, vaikkakin hajanaisempaa aineistoa, jota hänen olisi tullut käyttää runollisten esitysten sijasta, mutta jota hän ei edes hakenut käsiinsä tai jonka hän tarkoituksella sivuutti. Niinpä Strabonin kuvauksista tulee välillä enemmän Homeros-kommentaaria kuin itsenäistä, todellisen maantieteen kuvausta. Vaikka Strabonin teos onkin epäilemättä viihdyttävämpi kuin Eratostheneen teos oli ja muodostaa paremman maantieteellisen järjestelmän kuin Ptolemaioksen niukat määritelmät, se ei kuitenkaan täytä järjestelmällisen maantieteellisen esityksen vaatimuksia.[3]
Teoksen puutteena on myös se, ettei Strabon hyödyntänyt tähtitieteen tuloksia. Vaikka hänellä oli jonkin verran matemaattista ja tähtitieteellistä tietämystä, hän aliarvioi näiden tieteiden merkityksen maantieteen apuvälineinä, eikä nähnyt maan täsmällistä jakoa alueisiin ja paikkojen sijaintikoordinaatteja, jotka oli tuossa vaiheessa jo varsin hyvin määritetty, oleellisina maantieteen kuvaukselleen. Myös Strabonin esitykset kuvaamiensa maiden luonnonmaantieteestä ja luonnonilmiöistä ovat monin paikoin hyvin vajavaisia ja epätyydyttäviä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Strabo, Geography, Volume I: Books 1–2 Loeb Classical Library. Viitattu 8.4.2024.
- ↑ a b c d e Strabo, Geography, Introduction (Loeb Classical Library, 1917) LacusCurtius. Viitattu 8.4.2024.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj Smith, William: ”Strabo (2)”, Dictionary of Greek and Roman Biography and Mythology. Boston: Little, Brown and Company, 1849–1867. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ Strabon: Geografika, s. 117.
- ↑ Strabon: Geografika, s. 372.
- ↑ a b c d Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Strabon”, Antiikin käsikirja, s. 544. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
- ↑ Harpokration: Kymmenen puhujan käyttämistä sanoista, Λέχαιον, Λευκάς.
- ↑ a b Diller, Aubrye: The Scholia on Strabo. Traditio, 1954, 10. vsk, s. 29–50. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Hamilton, H. C. & Falconer, W.: Strabo, Geography: preface Perseus. Viitattu 8.4.2024. (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tekstilaitoksia ja käännöksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Strabo: Geography. Volume I: Books 1–2. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 49. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1917. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume II: Books 3–5. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 50. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1923. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume III: Books 6–7. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 182. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1924. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume IV: Books 8–9. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 196. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1927. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume V: Books 10–12. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 211. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1928. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume VI: Books 13–14. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 223. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1929. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume VII: Books 15–16. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 241. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1930. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Geography. Volume VIII: Book 17. General Index. Translated by Horace Leonard Jones. Loeb Classical Library 267. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1932. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
- Strabo: Strabo's Geography: A Translation for the Modern World. Kääntäjä Sarah Pothecary. Princeton University Press, 2024. ISBN 9780691243139. (englanniksi)
Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Dueck, Daniela: The Routledge Companion to Strabo. Routledge, 2017. ISBN 9781317445852. (englanniksi)
- Dueck, Daniela & Lindsay, Hugh & Pothecary, Sarah: Strabo's Cultural Geography: The Making of a Kolossourgia. Cambridge University Press, 2005. ISBN 9781139448437. (englanniksi)
- Roller, Duane W.: A Historical and Topographical Guide to the Geography of Strabo. Cambridge University Press, 2018. ISBN 9781316853153. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Geografika Wikimedia Commonsissa
- Strabo: Geography. Perseus. (muinaiskreikaksi)
- Strabo: Geography. Perseus. (englanniksi)
- Strabo: The Geography. LacusCurtius. (englanniksi)