Viharikos

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Syrjintä
Muodot
Uskontoryhmiä kohtaan
Ilmeneminen
Aiheeseen liittyvää
n · k · m

Viharikos tarkoittaa henkilöä, ryhmää, omaisuutta, instituutiota tai näiden edustajaa kohtaan tehtyä rikosta, minkä motiivina ovat ennakkoluulot tai vihamielisyys uhrin oletettua tai todellista etnistä tai kansallista taustaa, uskonnollista vakaumusta tai elämänkatsomusta, seksuaalista suuntautumista, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmaisua tai vammaisuutta kohtaan. Suomen lainsäädäntö ei kuitenkaan määrittele viharikoksen käsitettä.[1] Viharikos voi kohdistua myös enemmistöön.[2]

Viharikokset maittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EU[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinbothin mukaan peruslähtökohta eurooppalaisessa oikeuskäytännössä on se, että mitä suurempaa yleistä merkitystä asialla on, sitä vapaammin siitä saa puhua. EIT on tehnyt eron faktaväitteiden ja mielipiteiden välillä, mutta mielipidekin voi olla sananvapausartiklan vastainen, jos sen tueksi ei esitetä tarpeellisia perusteluja. Reinboth vetoaa ihmisoikeussopimuksen 17. artiklaan, jossa kielletään muun muassa sopimuksen 10. artiklan turvaaman sananvapauden väärinkäyttö. [3]

Erään venäläisen lehden päätoimittaja ei saanut EIT:ssä ymmärrystä juttusarjalleen, jossa esitettiin totena juutalaisten salaliittoa, joka oli suunnattu Venäjän kansaa vastaan. EIT katsoi, että tällainen yleistävä, kiihkeä hyökkäys yhtä etnistä ryhmää kohtaan oli vakava ihmisoikeussopimuksen perusarvojen loukkaus ja kyseessä viharikos. Samaten eräässä Ranskaa koskeneessa ratkaisussaan EIT katsoi, että holokaustin kieltäminen oli vakava loukkaus juutalaisia kohtaan ja yllytti vihaan heitä vastaan. [3]

Belgiaa koskeneessa päätöksessään EIT katsoi, ettei sharia-lakia ajanut islamisti, joka yllytti "antamaan opetuksen" ei-muslimeille teki viharikoksen, tässä tapauksessa demografista enemmistöä vastaan. EIT:n mukaan oli eri asia, onko mainetappiosta kärsinyt osapuoli yksilö vai kaupallinen yritys. Tällä perusteella EIT:n mukaan oli sallittua nimittää erään unkarilaisen yrityksen tuotteita ulosteeksi. [3]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen lainsäädäntö ei tunne viharikoksen käsitettä.[1] Suomen rikoslain 6 luvun 5 §:n rangaistuksen koventamisperusteet antavat kuitenkin mahdollisuuden rangaistuksen pidentämiseen, jos kyseessä on viharikos.[4] Kyseistä pykälää sovelletaan käytännössä harvoin.[5] Pykälän tulkintaohjeena toimivat lain syrjintäsäännökset.[6] Toistaiseksi viharikollisuutta ei tunnisteta lainsäädännössä omaksi rikollisuudenlajikseen.[7] Poliisiammattikorkeakoulu kerää kuitenkin vuosittain tietoa viharikoksista.[8]

Vuonna 2014 tehtiin Suomessa ensimmäisen kerran murha, jonka syynä oli rasistinen viha. Siinä etniseen vähemmistöön kuuluva 16-vuotias poika puukotti kantaväestöön kuuluvaa 60-vuotiasta miestä kaulaan.[9]

Helsingin poliisin tietoon tuli vuonna 2017 yhteensä 57 sellaista väkivaltarikosta tai siihen yllyttämistä, jonka taustalla oli aatemaailmallinen motiivi. Rikoksista 56 oli äärioikeiston tekemiä ja yksi äärivasemmiston. Uskonto ei ollut motiivina yhdessäkään tapauksessa. Yleisin rikosnimike oli kiihotus kansanryhmää vastaan, joista tuli poliisille 27 ilmoitusta. Ylikomisario Jari Taposen mukaan rikoksista suuri osa liittyi Helsingin Rautatientorilla järjestettyyn Suomi Ensin -mielenosoitukseen. Äärivasemmiston tekemät aatemaailmalliset rikokset olivat vähentyneet selvästi niistä vuosista, jolloin kuokkavieraiden nimellä liikkunut ryhmä mellakoi kaduilla itsenäisyyspäivänä.[10]

Vuonna 2019 Helsingin poliisin tietoon tulleiden ekstremististen väkivalta- tai siihen yllyttävien rikosten määrä oli 42. Näistä 22 liittyi äärioikeistoon, 17 äärivasemmistoon ja 3 uskontoon. Sekä äärioikeiston että äärivasemmiston kohdalla yleisin rikosnimike oli pahoinpitely, joita oli äärioikeiston kohdalla 16 kappaletta ja äärivasemmiston kohdalla 11 kappaletta. Uskonnolla perusteltujen rikosten kohdalla nimikkeet olivat kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaus ja lievä pahoinpitely, joita kutakin oli yksi tapaus. Poliisi ei ota kantaa, mihin uskontoihin tapaukset liittyivät, mutta täsmentää, ettei niissä ollut kyse terrorismista tai jihadismista.[11]

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittovaltion poliisi FBI raportoi Yhdysvalloissa tapahtuneen vuonna 2010 yhteensä 6 624 (vuonna 2009 yhteensä 6 604) yksittäistä viharikosta. Viharikoksien merkittävimpiä perusteita olivat ihonväri (47,3 % tapauksista), uskonto (20,0 %) ja seksuaalinen suuntautuminen (19,3 %).[12]

Vuonna 2013 Yhdysvalloissa tehtiin rodun motivoimia viharikoksia 3 407. Niistä hyökkäyksiä mustia tai afrikkalaisamerikkalaisia vastaan oli 2 263, valkoisia 724, Yhdysvaltain intiaaneja ja Alaskan alkuperäiskansoja 146, aasialaisia 158, monirotuisia tai ryhmiä 109, havaijilaisia alkuperäiskansoja tai muita Tyynenmeren saaren asukkaita 3.[13]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Poliisi - Viharikos ja vihapuhe www.poliisi.fi. Viitattu 26.9.2020.
  2. Vihapuhe voi olla jopa sananvapauden väärinkäyttöä – Missä menee hyväksytyn ja kielletyn sananvapauden raja? Helsingin Sanomat. 1.7.2018.
  3. a b c Susanna Reinboth: Helsingin Sanomat, 1.7.2018. Artikkelin verkkoversio.
  4. Rikoslaki 39/1889, Koventamisperusteet 6 luvun 5 § (8.5.2015/564) finlex.fi.
  5. Rasistinen motiivi ei kovenna rangaistusta yle.fi. 11.11.2008 Julkaisija = YLE Uutiset.
  6. KIRJALLINEN KYSYMYS 435/2006 vp. Eduskunta - valtiopäiväasiakirjat eduskunta.fi.
  7. Kansliapäällikkö Ritva Viljanen: Vihapuherikollisuus leviää ja laajenee verkossa intermin.fi. 17.05.2009.
  8. Poliisi - Viharikokset www.polamk.fi. Viitattu 26.9.2020.
  9. https://yle.fi/uutiset/3-8424545
  10. Savolainen, Jaana: Aatemaailmaan kytkeytyvistä väkivalta­rikoksista Helsingissä 56 liittyi äärioikeistoon, yksi äärivasemmistoon eikä yksikään uskontoon – ”Tilastoista näkyy selvästi, mikä on uhka ” Hs.fi. 31.1.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 31.1.2018.
  11. Mäkilä, Ville: Helsingin poliisi julkaisi tilastot ideologisesta väkivallasta Verkkouutiset.fi. 9.1.2020. Verkkouutiset. Viitattu 9.6.2020.
  12. Hate Crimes Remain Steady FBI. Viitattu 14.11.2011. (englanniksi)
  13. Helena Bengtsson, Feilding Cage, Seán Clarke, Pablo Gutierrez, Cath Levett ja Paul Torpey: What happened at the Charleston, South Carolina, church shooting? The Guardian. 19.6.2015. Guardian News and Media Limited. Viitattu 19.6.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Citron, Danielle Keats: Hate Crimes in Cyberspace. Cambridge (Mass.): Harvard University Press, 2014. ISBN 978-0-674-36829-3.
Tämä lakiin tai oikeuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.