Viharikos

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viharikos on epävirallinen käsite, jota voidaan käyttää, kun viitataan rikoslain mainitsemaan rangaistuksen koventamisperusteeseen, missä perusteena on rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta.[1][2] Teko voi kohdistua myös valtaväestöön.[2] Esimerkiksi Belgiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi viharikoksena väestön enemmistöön kohdistuneen vihapuheen.[3]

Viharikokset maittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EU[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Sanomien oikeustoimittaja Susanna Reinbothin mukaan peruslähtökohta eurooppalaisessa oikeuskäytännössä on se, että mitä suurempaa yleistä merkitystä asialla on, sitä vapaammin siitä saa puhua. EIT on tehnyt eron faktaväitteiden ja mielipiteiden välillä, mutta mielipidekin voi olla sananvapausartiklan vastainen, jos sen tueksi ei esitetä tarpeellisia perusteluja. Reinboth vetoaa ihmisoikeussopimuksen 17. artiklaan, jossa kielletään muun muassa sopimuksen 10. artiklan turvaaman sananvapauden väärinkäyttö. [4]

Erään venäläisen lehden päätoimittaja ei saanut EIT:ssä ymmärrystä juttusarjalleen, jossa esitettiin totena juutalaisten salaliittoa, joka oli suunnattu Venäjän kansaa vastaan. EIT katsoi, että tällainen yleistävä, kiihkeä hyökkäys yhtä etnistä ryhmää kohtaan oli vakava ihmisoikeussopimuksen perusarvojen loukkaus ja kyseessä viharikos. Samaten eräässä Ranskaa koskeneessa ratkaisussaan EIT katsoi, että holokaustin kieltäminen oli vakava loukkaus juutalaisia kohtaan ja yllytti vihaan heitä vastaan. [4]

Belgiaa koskeneessa päätöksessään EIT katsoi, ettei sharia-lakia ajanut islamisti, joka yllytti "antamaan opetuksen" ei-muslimeille teki viharikoksen, tässä tapauksessa demografista enemmistöä vastaan. EIT:n mukaan oli eri asia, onko mainetappiosta kärsinyt osapuoli yksilö vai kaupallinen yritys. Tällä perusteella EIT:n mukaan oli sallittua nimittää erään unkarilaisen yrityksen tuotteita ulosteeksi. [4]

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Määrittely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen lainsäädäntö ei tunne viharikoksen käsitettä.[2] Suomen rikoslain 6 luvun 5 §:n rangaistuksen koventamisperusteet antavat kuitenkin mahdollisuuden rangaistuksen koventamiseen, jos kyseessä on viharikos.[5] Kyseistä pykälää sovelletaan käytännössä harvoin.[6] Pykälän tulkintaohjeena toimivat lain syrjintäsäännökset.[7] Toistaiseksi viharikollisuutta ei tunnisteta lainsäädännössä omaksi rikollisuudenlajikseen.[8] Poliisiammattikorkeakoulu kerää kuitenkin vuosittain tietoa viharikoksista.[9]

Poliisihallituksen ohjeen (13.11.2011) mukaan teko merkitään viharikokseksi aina, kun kuka tahansa tilanteessa ollut henkilö, poliisi, epäilty, asianomistaja, todistaja, ilmoittaja tai muu pitää teon motiivina joko osittain tai kokonaan ennakkoluuloa tai vihaa tiettyä kansanryhmää kohtaan, pitää tekoa tehtynä osittain tai kokonaan rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta.[10]

Esiintyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2014 tehtiin Suomessa ensimmäisen kerran surmatyö, jonka käräjäoikeus tulkitsi viharikokseksi. Siinä 16-vuotias poika puukotti kantaväestöön kuuluvaa 60-vuotiasta miestä kaulaan. Romanitaustainen nuorukainen oli aiemmin kirjoittanut sosiaalisessa mediassa vihaavansa valtaväestöä ja aikovansa viiltää joltakulta kurkun auki. Hovioikeus ei pitänyt tekoa viharikoksena.[11]

Vuoden 2021 rikosilmoituksista löysivät 1 026 mahdollista viharikosta. Yleensä uhri oli mies, naisia 39 prosenttia. Miehiin kohdistuvat viharikokset olivat yleensä pahoinpitelyitä, naisten ilmoitukset yleensä kunnianloukkauksista. Viharikosepäilyistä 69 % oli etnisyyteen liittyviä, 13 % uskontoon, 10 % seksuaaliseen suuntautumiseen, 6 % vammaisuuteen ja 2,6 % sukupuoli-identiteettiin tai -ilmaisuun. Esimerkiksi kristityksi kääntynyt uhattiin tappaa. Erästä mustamaalattiin hänen suuntautumisensa takia. Ainoa henkirikos liittyi seksuaaliseen suuntautumiseen.[12]

Vuonna 2019 Helsingin poliisin tietoon tulleiden ekstremististen väkivalta- tai siihen yllyttävien rikosten määrä oli 42. Näistä 22 liittyi äärioikeistoon, 17 äärivasemmistoon ja 3 uskontoon. Äärioikeiston ja äärivasemmiston osalta yleisin rikosnimike oli pahoinpitely, joita oli äärioikeiston kohdalla 16 ja äärivasemmiston kohdalla 11. Uskonnolla perusteltujen rikosten kohdalla nimikkeet olivat kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaus ja lievä pahoinpitely.[13]

Helsingin poliisin tietoon tuli vuonna 2017 yhteensä 57 väkivaltarikosta tai siihen yllyttämistä, jonka taustalla oli aatteellinen motiivi. Niistä 56 oli äärioikeiston ja yksi äärivasemmiston tekemiä. Uskonto ei ollut motiivi yhdessäkään tapauksessa. Yleisin rikosnimike oli kiihotus kansanryhmää vastaan, joista tuli poliisille 27 ilmoitusta. Ylikomisario Jari Taposen mukaan rikoksista suuri osa liittyi Helsingin Rautatientorilla järjestettyyn Suomi Ensin -mielenosoitukseen. Äärivasemmiston tekemät rikokset olivat vähentyneet niistä vuosista, jolloin kuokkavieraiden nimellä liikkunut ryhmä mellakoi kaduilla itsenäisyyspäivänä. Ylikomisario Taposen mukaan rikostilastoista näkyi selvästi, mikä oli uhka ja mikä ei.[14]

Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittovaltion poliisi FBI raportoi Yhdysvalloissa tapahtuneen vuonna 2010 yhteensä 6 624 (vuonna 2009 yhteensä 6 604) yksittäistä viharikosta. Viharikoksien merkittävimpiä perusteita olivat ihonväri (47,3 % tapauksista), uskonto (20,0 %) ja seksuaalinen suuntautuminen (19,3 %).[15]

Vuonna 2013 Yhdysvalloissa tehtiin rodun motivoimia viharikoksia 3 407. Niistä hyökkäyksiä mustia tai afrikkalaisamerikkalaisia vastaan oli 2 263, valkoisia 724, Yhdysvaltain intiaaneja ja Alaskan alkuperäiskansoja 146, aasialaisia 158, monirotuisia tai ryhmiä 109, havaijilaisia alkuperäiskansoja tai muita Tyynenmeren saaren asukkaita 3.[16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rikoslaki 19.12.1889/39 Finlex. Viitattu 18.6.2022.
  2. a b c Poliisi - Viharikos ja vihapuhe www.poliisi.fi. Viitattu 23.11.2021.
  3. Vihapuhe voi olla jopa sananvapauden väärinkäyttöä – Missä menee hyväksytyn ja kielletyn sananvapauden raja? Helsingin Sanomat. 1.7.2018. Arkistoitu 4.7.2018. Viitattu 9.4.2019.
  4. a b c Susanna Reinboth: Vihapuhe voi olla jopa sananvapauden väärinkäyttöä – Missä menee hyväksytyn ja kielletyn sananvapauden raja?. Helsingin Sanomat, 1.7.2018. Artikkelin verkkoversio.
  5. Rikoslaki 39/1889, Koventamisperusteet 6 luvun 5 § (8.5.2015/564) finlex.fi.
  6. Rasistinen motiivi ei kovenna rangaistusta yle.fi. 11.11.2008 Julkaisija = YLE Uutiset.
  7. KIRJALLINEN KYSYMYS 435/2006 vp. Eduskunta - valtiopäiväasiakirjat eduskunta.fi.
  8. Kansliapäällikkö Ritva Viljanen: Vihapuherikollisuus leviää ja laajenee verkossa intermin.fi. 17.05.2009.
  9. Poliisi - Viharikokset www.polamk.fi. Arkistoitu 7.9.2018. Viitattu 26.9.2020.
  10. Jenita Rauta: Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa 2018. Poliisiammattikorkeakoulun katsauksia 15/2019, 2019. Teoksen verkkoversio.
  11. Nuorukainen puukotti satunnaista vastaantulijaa kaulaan - tuomio lieveni murhasta tapoksi Iltalehti. 23.6.2016. Viitattu 18.6. 2022.
  12. Vihari­kosten määrä kasvaa, syynä useimmiten uhrin etninen tausta Helsingin Sanomat. 13.10.2022.
  13. Mäkilä, Ville: Helsingin poliisi julkaisi tilastot ideologisesta väkivallasta Verkkouutiset.fi. 9.1.2020. Verkkouutiset. Arkistoitu 13.3.2020. Viitattu 9.6.2020.
  14. Savolainen, Jaana: Aatemaailmaan kytkeytyvistä väkivalta­rikoksista Helsingissä 56 liittyi äärioikeistoon, yksi äärivasemmistoon eikä yksikään uskontoon – ”Tilastoista näkyy selvästi, mikä on uhka ” Hs.fi. 31.1.2018. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 31.1.2018. Viitattu 31.1.2018.
  15. Hate Crimes Remain Steady FBI. Viitattu 14.11.2011. (englanniksi)
  16. Helena Bengtsson, Feilding Cage, Seán Clarke, Pablo Gutierrez, Cath Levett ja Paul Torpey: What happened at the Charleston, South Carolina, church shooting? The Guardian. 19.6.2015. Guardian News and Media Limited. Viitattu 19.6.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Citron, Danielle Keats: Hate Crimes in Cyberspace. Cambridge (Mass.): Harvard University Press, 2014. ISBN 978-0-674-36829-3.
Tämä lakiin tai oikeuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.