Vakoilu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Vakooja)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mata Hari, kuuluisa ensimmäisen maailmansodan ajan vakoilija.

Vakoilu on luvatonta tiedustelutoimintaa, jonka avulla pyritään hankkimaan tietoa kohteen tietämättä ja tahdonvastaisesti. Vakoilun kohteena on yleensä valtion hallinto tai sotilaallinen organisaatio, yksittäinen henkilö tai henkilöjoukko, jokin teollisuuden haara tai yksittäinen yritys, jolloin on kyse teollisuusvakoilusta. Vakoilu on siten myös yksi organisaatioiden tiedonhankintakeinoista. Organisaatiossa toimivat vakoojat, jotka ovat soluttautuneet tiettyihin kohteisiin paljastamaan tietoa ja välittämään sitä organisaatiolle. Vakoilukeinoja ovat ihmisten eli vakoojien suorittama vakoilu, apuvälineiden käyttö (muun muassa vakoilusatelliitit) ja salakuuntelu. Vakoilua suoritetaan monella tasolla.

Yksittäisen ihmisen vakoilu keskittyy esimerkiksi kohteen sijaintiin ja tekemisiin. Henkilön yhteyksiä toisiin henkilöihin voidaan myös vakoilla kun halutaan saada tietoa verkostoista. Erityinen laji vakoilua on aviopuolison uskottomuuden vakoilu. Tähän voidaan käyttää yksityisetsiviä. Henkilökohtaista vakoilua sanotaan myös varjostukseksi.

Teollisuusvakoilussa kohdeyrityksestä vakoillaan tuotantoprosessien menetelmiä, muotoilua ja käytettyjä raaka-aineita, tuotesuunnitelmia sekä tulevaisuudensuunnitelmia.

Valtiotasolla vakoilukohteina voivat olla esimerkiksi vieraan maan strategiset sotilas- ja siviilikohteet kuten rakennukset, joukkojen sijoituskohteet, rautatiet ja ohjusasemat. Suurimittaisinta vakoilu on valtioiden välillä kriisitilanteissa, missä tiedustelua hoitaa nimetty organisaatio. Rauhan aikana sodan uhatessa vihollisesta tiedustellaan mahdollista sotilaallisia varustelutoimenpiteitä. Sodankäynnissä vakoilutulosten perusteella voidaan suunnitella vastatoimia vihollisen pyrkimyksiä estämään.

Vakoilu ja siihen liittyvä välineistö on elokuvissa, kirjallisuudessa ja jossain määrin myös videopeleissä erittäin suosittu aihe. Tunnetuin kuvitteellinen vakooja lienee James Bond.

Vakoilun käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakooja on agentti eli asiamies, joka toimii vakoilun kohteen tietämättä toimeksiantajansa (tavallisesti valtiollisen organisaation) eduksi. Kaksoisagentti on vakooja, joka toimii vakoilun kohteen eduksi varsinaista toimeksiantajaansa vastaan.

Vakoiluun liittyy aina suhteellisen edun hankkimisen pyrkimys. Vakoiluun liittyvät keskeisesti: (1) vakoilutoiminta, (2) vastatoiminta eli hyökkäys vakoilua vastaan (vastavakoilu) tai vakoojien paljastaminen (3) vastavastatoiminta, eli suojautuminen vakoilua vastaan tapahtuvalta hyökkäykseltä; esimerkiksi omien vakoojien suojaus soluttautumalla vastustajan vastavakoiluorganisaatioon.

Vakoilussa vastatoiminnan periaate näkyy muun muassa kaksois- ja kolmoisagentteina sekä erillisinä vakoilu- ja vastavakoiluorganisaatioina NSA, CIA, FBI, MI6 (Britannian ulkoinen), MI5 (Britannian sisäinen), SVR/FSB (entinen KGB), SUPO, SÄPO.

Vakoilun historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat maininnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rypäleterttua kantavat vakoilijat Neljännessä Mooseksen kirjassa. Kuva vuonna 1907 julkaistusta Raamatusta (Providence Lithograph Company).

Varhaisimmat maininnat vakoilusta ovat Egyptin keskivaltakunnan ajalta olevia papyruskirjoituksia ja savitauluja. Niiden mukaan faaraoiden käyttöön on kerätty tietoja puhuttamalla Egyptiin saapuneita matkustajia. Vanhinta säännöllistä tiedustelutoimintaa ovat nykyisessä Sudanissa sijanneesta Semnan linnoituksesta faaraolle lähetetyt tiedusteluraportit vuosilta 1844–1841 eaa. Noin 600 vuotta myöhemmin käydyn Troijan sodan kuvauksessa, Homeroksen eepoksessa Ilias, kuvataan Troijaa puolustavan armeijan vakoilutoimintaa. Hyökkääjät saavat troijalaisen vakoilijan elävänä kiinni ja häntä kuulustellaan. Vanki yrittää vilpittömyydellään säilyttää henkensä. Kun häneltä on saatu tiedot, hänet surmataan, jotta hän ei pääsisi takaisin omalle puolelleen kertomaan tietojaan.[1]

Mooseksen vakoojat ja Assyrian tiedustelupalvelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljännen Mooseksen kirjan kuvaus kahdestatoista tiedustelijasta ei ehkä perustu tositapahtumiin, mutta kertomus on muodostunut vakoilun symboliksi. Mooses antoi vakoilijoilleen 40 päivää aikaa selvittää, mitä mahdollisuuksia juutalaisilla olisi valloittaa luvattu maansa ja minkälaiset viljelymahdollisuudet siellä ovat. Palattuaan he kertovat, että alue on erittäin viljava. Tämän todisteena on viinirypäleterttu, jota kantamaan tarvittiin kaksi miestä. Rypäleterttua kantavien miesten kuvasta on sittemmin muodostunut vakoilun (ja luvatun maan) tunnus. Kertomuksen mukaan useimmat tiedustelijat arvioivat, että maan valtaaminen ei tule onnistumaan. Eri mieltä olleet Kaleb ja Joosua taas arvioivat toisin: heidän mielestään muut vakoilijat yliarvioivat vastustajaa, ja alue voitaisiin valloittaa onnistuneesti. [2]

Tarinan mukaan Israelin kansan erämaavaellus päättyi kun paluuseen Kaanaanmaalle Joosuan johtamana. Ennen Jerikon taistelua Joosua lähetti kaupunkiin kaksi ilmeisen kokenutta vakoojaa, jotka palasivat takaisin raportoidakseen näkemänsä suoraan Joosualle. Tarina on ensimmäinen ammattimaista vakoilua kuvaava kirjoitettu kertomus.[3]

Assyrialaisten (noin 900–600 eaa) kirjoitetusta historiasta löytyvät ensimmäiset piirteet järjestelmällisestä tiedustelupalvelusta. Assyrialaiset harjoittivat sekä avointa että salaista tietojenkeruuta. Toiminta käsitti kiinalaisen historioitsija Guo Hoggengin mukaan neljä järjestäytyneen tieustelutoiminnan peruspiirrettä: tietoja kerättiin eri lähteistä, tietojenvaihto oli järjestelmällistä, tietoa ja sen luotettavuutta analysoitiin ja arvioitiin ja käytössä oli vastavakoilun menetelmiä.[4]

Sparta ja Rooma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Spartassa vallanpitäjät olivat huolissaan valtionsa alistetusta heloottiväestöstä ja sen mahdollisesta kapinoinnista. Heitä valvottiin ja vakoiltiin 300-luvulla eaa. Krypteia-nimisen organisaation avulla. Vakoilujärjestön viestejä kuljetettiin vyön tapaisissa nahkahihnoissa, jossa olevan kirjoituksen saattoi lukea kietomalla hihnan paksun puupalikan (krypteian, salaisen tangon) ympärille. Tästä ovat peräisin nimitykset kryptaus ja kryptologia. [5]

Rooman valtakunnan valtava koko pakotti luomaan uusia ratkaisuja tietojenkeruuseen. Alkoi syntyä jako sotilaallisen tiedustelun ja vakoilun välille, vaikka aikakaudella näitä kahta ei vielä erotettukaan toisistaan. Exploratores oli sotilaiden erikoisryhmä, joiden tehtävä oli tiedustella lähialueita legioonien liikkuessa Rooman valtakunnassa. Näiden legioonien mukana kulkeneiden sotilastiedusteluyksiköiden lisäksi roomalaisilla oli toinenkin tapa hankkia tietoa hallitsemillaan alueilla: speculatores olivat vakoilijoita tavalla, joka lähenee sanan nykyistä merkitystä. Speculatores olivat ryhmä itsenäisiä tai muutamasta miehestä koostuvia paikallisesti toimivia soluja, jotka hankkivat salaa ja pitkäkestoisesti tietoa paikallisesta tilanteesta, yleensä peiteidentiteetin suojassa. Speculatores-joukkojen menetelmiin kuuluivat myös tiedonhankinta väkivalloin ja tarvittaessa salamurhat.[6]

Keskiaika, kirkon valtakausi ja Richelieu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakuntaa seuranneella pienten ruhtinaskuntien feodaalikaudella tiedustelu ja vakoilu taantuivat. Valtiollisten tahojen sijasta tiedon keruuta ja analysointia hallitsivat vuosisatojen ajan kirkonmiehet, joiden verkostot ja luostarijärjestelmä ulottuivat ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden rajojen ylitse.[7] Merkittävää uutta järjestäytynyttä valtiollista vakoilua ja tiedustelua syntyi Keski-Eurooppaan vasta 1600-luvun Ranskassa, kehittäjänään kardinaali Armand de Richelieu. Postilaitoksen perustaminen tarjosi hänelle uuden keinon valtiolliseen tiedusteluun. Vuonna 1628 määrättiin, että Ranskassa sai lähettää postia ainoastaan virallisen postilaitoksen kautta. Richelieu käytti postia tiedonhankintaan perustamalla cabinet noir -järjestelmän, jonka keskeisenä osana oli kirjeiden tarkastaminen ja lukeminen niin sanotussa mustassa huoneessa. Toiminta pidettiin salaisena ja kirjekuorien oli näytettävä avaamattomilta. [8]

Vakoilijatyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalainen sotateoreetikko Sun Tzu kuvasi vakoilijoiden käyttöä yli 2 000 vuotta sitten. Hän luokitteli salaiset asiamiehet viiteen tyyppiin[9]:

  • paikallinen agentti on vihollisalueen ihminen, joka otetaan palvelukseen
  • salainen agentti on vihollisalueen viranhaltija, joka otetaan palvelukseen
  • kaksoisagentti on vihollisen vakoilija, joka otetaan palvelukseen
  • uhrattava agentti on oma vakoilija, jolle tahallisesti annetaan väärää tietoa
  • vakoilija on oma asioitsija, joka palaa tietojen kanssa.

Hunaja-ansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hunaja-ansaa kuvataan naispuoliseksi viettelijättäreksi, joka on samalla vieteltävän vakoilija tai kiristäjä. Hunajana ei kuitenkaan käytetty vain naisia, vaan romanttisluontoiseen houkutteluun käytettiin myös miehiä. Tiedustelumenetelmänä hunaja-ansa on arvaamaton, sillä myös syötti on siinä tunteidensa varassa ja tällaisen tehtävän antaminen on tiedustelupalvelun työnjohdolle vaikea päätös. Usein ajatellaan, että näin tehdään vain diktatuurimaissa, mutta hunaja-ansaa käytettiin huomattavassa määrin myös Yhdysvaltain sisällissodassa, jossa kumpikin sodan osapuoli hankki tietoja naisvakoilijoiden ja viettelyn avulla.[10]

Ensimmäinen maailmansota toi vakoiluun niin paljon uusia toimintatapoja, että vakoilun sijasta on puhuttava tiedustelusta. Upseereille oli esimerkiksi vakoilukoulutuksessa korostettu, että vakoilijan tunnistaa lipevästä käyttäytymisestä ja että viestejä lähetetään ratsain tai savumerkeillä. Sen sijaan sotilasilmailua, radiota tai puhelimen käyttöä ei koulutuksessa mainittu. Uudet välineet mahdollistivat hyökkäävälle osapuolelle sellaiset yhtäaikaiset operaatiot, joissa ei ollut näköyhteyttä. Niinpä puolustajalle tuli välttämättömäksi saada ennakkovaroitus tulevasta operaatiosta. Sen saamiseksi oli kuunneltava vihollisen viestiliikennettä ja seurattava lentokoneilla sen sotavalmisteluja. Näin saatuja tietoja saatettiin myös käsittää väärin, joten myös tietojen tulkintaan piti saada voimavaroja. [11]

Vakoilu toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa vakoilijat onnistuivat tiedottamaan päämiehilleen useista tulevista sodan operaatioista. Neuvostoliiton lukuun vakoillut saksalainen Richard Sorge ilmoitti Stalinille vuonna 1941 ennakkoon sekä operaatio Barbarossasta että hyökkäyksestä Pearl Harboriin. Kun Japanin uhka hälveni, Stalin saattoi siirtää syksyllä 1941 lisää joukkoja Saksan-vastaiseen sotaan. Vakoilijoiden huomion kohteena oli myös uusien aseiden kehittely. Neuvostoliitto yritti saada Yhdysvaltojen Manhattan-projektia johtaneen Robert Oppenheimerin palvelukseensa, mutta tämä ei suostunut.

Vakoilu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lain näkökulmasta vakoilua käsitellään tarkemmin artikkelissa Maanpetos

Soluttautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomea vastaan toimineista vakoojista kuuluisin ja aikansa merkittävin vakoilija Neuvostoliitolle oli Vilho Pentikäinen. Hän muun muassa luovutti Suomi-konepistoolin piirustukset Neuvostoliitolle. Pentikäinen paljastui valokuvatessaan salaisia asiakirjoja ja hän loikkasi nopeasti Neuvostoliittoon.

Sodanaikainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen kuuluisa suomalainen vakooja sodan aikana oli kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Hella Wuolijoki, joka oli NKVD:n agentti koodinimellä ”Runoilija”. Wuolijoki muun muassa majoitti ja suojeli desanttia sekä välitti tietoja Neuvostoliiton tiedustelupalvelu NKVD:lle.

Diplomaatit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedustelupalveluiden työntekijät käyttävät erilaisia peiterooleja[12]. Näistä diplomaattinen peite on perinteisin ja edelleen yleisin[12]. Se tarjoaa lain edessä koskemattomuutta tiettyyn pisteeseen asti[12]. Tiedustelua voidaan hoitaa esimerkiksi kulttuurivirkamiehen tai lähetystösihteerin peitenimikkeen turvin[13]. Isäntämaat ovat kyllä tietoisia siitä, että jotkut ulkomaiset diplomaatit ovat tulleet maahan vakoilutehtävissä, mutta heitä ei kuitenkaan aina karkoteta, vaan isäntämaat arvioivat saavansa enemmän hyötyä voidessaan pitää vakoojaa silmällä ja selvittää, keneen hän on yhteydessä.[13] Toisaalta isäntämaallakin on omat "diplomaattinsa" vieraan maan lähetystössä[13].

Suomesta karkotetaan vuosittain 2–3 diplomaattia, joista osa vakoiluepäilyjen takia. Syytteeseen johtamattomista vakoilutapauksista ei yleensä tiedoteta julkisuuteen, vaan tieto niistä annetaan vain valtakunnan poliittiselle johdolle.[14] Vuonna 1992 Suomesta karkotettiin poikkeuksellisesti 11 Venäjän diplomaattia vakoilusta epäiltyina. Diplomaatit olivat aikaisemmin toimineet muissa länsimaissa, mutta tulleet karkotetuiksi vakoilusta. Venäjä tunnetusti vakoilee diplomaattisen koskemattomuuden turvin länsimaissa. Heidän sallittiin kuitenkin Suomen ulkopoliittisen linjan mukaisesti toimia Suomessa. Poliittinen vastuu karkotuksista siirtyi vuonna 1992 Tasavallan presidentiltä pääministerille ja muille ministereille. [15]

Kylmän sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1992–2006 Suomessa tuli julkisuuteen kaksi tapausta, joissa vakoiltiin venäläisille: Ensimmäisessä ulkoministeriön työntekijä toimitti venäläisille EU:n salaisia asiakirjoja. Kaksi venäläistä vakoojaa taas jäi kiinni Suomen tullissa matkalla Lontooseen.[16]

Suojelupoliisin mukaan vuonna 2019 Suomeen on sijoitettu pysyvästi useita kymmeniä ulkomaisten tiedustelupalveluiden työntekijöitä. Lisäksi saman verran ulkovaltojen tiedustelutyöntekijöitä käy Suomessa lyhyillä operatiivisilla tehtävillä vuosittain. Toiminnan päämääriin kuuluvat Suomen politiikan ennakoiminen ja päätöksentekoon vaikuttaminen. Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjän ja Kiinan tiedustelupalveluita. Ulkovaltojen kiinnostuksen kohteita Suomessa ovat esimerkiksi ulkopolitiikka, EU- ja Nato-suhteet, energiapolitiikka, huoltovarmuustoiminta, EU:n pakotteet, turvallisuuspolitiikka, kyberturvallisuus ja informaatiovaikuttamiselta suojautuminen sekä korkean teknologian tuotteet. Suomeen kohdistuu myös jatkuvasti kyberoperaatioita, joiden tavoitteena on valtiollinen vakoilu, teknisen ympäristön kartoittaminen tai vaikuttaminen. Kybervakoilun kohteena ovat sekä Suomen julkishallinto, yritykset että yksittäiset henkilöt. Lisäksi tietyt turvallisuus- ja tiedustelupalvelut pyrkivät kontrolloimaan ja painostamaan Suomessa asuvia nykyisiä tai entisiä kansalaisiaan. [17] (Katso artikkeli: pakolaisvakoilu)

Vakoilumuseo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereella toimiva Vakoilumuseo on lajissaan harvinainen vakoilun erikoismuseo.lähde?

Kuuluisia tiedustelupalveluita, jotka ovat vakoilleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisia vakoojia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sun Tzu: Sodankäynnin taito, Tietosanoma Oy 1998, ISBN 951-885-040-2
  • Tasala, Markku: Operaatio Upsala
  • Rislakki, Jukka: CIA: selvitys Yhdysvaltain tiedustelupalvelun toimista maailmalla ja Suomessa (yhdessä Jorma Lindforsin kanssa, esipuhe Philip Agee). Love, Helsinki 1978
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: vakoilu Suomessa. Love-kirjat, Helsinki 1982
  • Rislakki, Jukka: Maan alla: vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Love-kirjat, Helsinki 1985, 2. painos 1986
  • Kuosma, T.: Vakoilusta globaaliin urkintaan. Nordbooks 2015

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Porvali, Mikko: Tiedustelun näkymätön historia : antiikista maailmansotiin. Jyväskylä: Atena, 2018. ISBN 978-952-300-401-6.
  • Lerner, K. Lee & Lerner, Brenda Wilmoth (toim.): Encyclopedia of Espionage, Intelligence and Security. , 2003. ISBN 978-0-7876-7546-2. (englanniksi)
  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
  • Varjo, Veijo (salanimi, oik. Matti Arjanne): Miehet pimeästä : neuvostovakoilu Suomessa. Vapaus-sarja n:o 7. Tampere: Kustannuspiste, 1980. ISBN 951-95489-6-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Porvali, s.18.
  2. Porvali, s. 26–35.
  3. Porvali, s. 35–41.
  4. Porvali, s. 43.
  5. Porvali, s. 46–50.
  6. Porvali, s. 62–64.
  7. Porvali, s. 73–75.
  8. Porvali, s. 108–110.
  9. Porvali, s. 119.
  10. Porvali, s. 140–143.
  11. Porvali, s. 188–193.
  12. a b c Supo ei luota Itävallan tiedustelupalveluun: Vakoojaksi epäillystä venäläisdiplomaatista pyydettiin tietoja muilta EU-mailta paitsi Itävallalta Yle Uutiset. Viitattu 9.12.2019.
  13. a b c d Suomi on karkottanut lähetystöistä hiljaisesti vakoojia ja rattijuoppoja Yle Uutiset. Viitattu 9.12.2019.
  14. Tuomo Pietiläinen: Tutkimus: Venäjä vakoilee yhä eniten poliittista tietoa Helsingin Sanomat. 28.9.2008. Viitattu 1.10.2008.
  15. Ainola, Olli: Valtiosalaisuus paljastuu: Lännen asettama kokelastentti - näin Suomi päätyi kartkottamaan 11 venäläisvakoojaa Iltalehti. 7.1.2017. Viitattu 7.1.2017.
  16. Paljastuneet venäläiset vakoilutapaukset Helsingin Sanomat. 28.9.2008. Viitattu 1.10.2008.
  17. Kansallisen turvallisuuden katsaus Supo – Suojelupoliisi. 5.12.2019. Viitattu 28.12.2019.
  18. Russian spies 'at Cold War level' BBC - News. 15.3.2007. Viitattu 14.10.2018.
  19. Porvali, s. 133.
  20. Porvali, s. 142.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]