Mata Hari

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mata Hari
Mata Hari postikorttikuvassa vuodelta 1906
Mata Hari postikorttikuvassa vuodelta 1906
Syntynyt Margaretha Geertruida Zelle
7. elokuuta 1876
Leeuwarden, Alankomaat
Kuollut 15. lokakuuta 1917 (41 vuotta)
Pariisi, Ranska
Kansalaisuus hollantilainen
Ammatti tanssija, vakooja
Puoliso Rudolf John MacLeod (1895–1906)
Lapset kaksi lasta

Mata Hari (oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle, 7. elokuuta 1876 Leeuwarden, Alankomaat15. lokakuuta 1917 Pariisi, Ranska) oli hollantilainen eksoottinen tanssijatar. Hän oli oppinut itämaisia tansseja asuessaan miehensä kanssa Alankomaiden Itä-Intiassa 1890-luvulla. Erottuaan miehestään 1900-luvun alussa hän muutti Pariisiin, loi siellä itselleen uuden identiteetin jaavalaissyntyisenä naisena ja saavutti menestyksellisen kansainvälisen uran eksoottisena tanssijana, jonka tanssissa yhdistyivät intohimo ja pyhyys. Muutamassa elämänvaiheessaan hän toimi myös kurtisaanina.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Mata Hari yritti parantaa tilannettaan suostumalla Saksan, Ranskan ja Venäjän vakoojaksi. Ranskalaiset pidättivät hänet ja teloittivat hänet vakoilusta Saksan hyväksi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Margaretha Geertruida Zelle syntyi 7. elokuuta 1876 porvarillisessa hollantilaisessa Leeuwardenin pikkukaupungissa. Margaretha, kutsumanimeltään M’greet, oli nelilapsisen perheen vanhin ja kauppiasisänsä Adrumin hemmoteltu suosikkilapsi. Margarethan äiti Antje oli ylempää keskiluokkaa ja tunnollinen kotirouva. Isän kauppa menestyi hyvin ja lapset kävivät yksityiskoulua. Adrum ryhtyi kuitenkin spekuloimaan öljykentillä ja joutui taitamattomuuttaan vararikkoon. Maineensa menettänyt perhe muutti pieneen asuntoon, lapset lopettivat koulunkäynnin ja äiti sai hermoromahduksen, josta hän ei koskaan kunnolla toipunut.[1]

Adrum muutti Haagiin etsimään töitä ja jätti muun perheen selviämään sukulaisten avulla. Kun hän ei saanutkaan töitä, pariskunnan välit tulehtuivat ja he ottivat avioeron vuonna 1890. Margaretha ja sisarukset jäivät äidille, mutta kun äiti kuoli jo seuraavana keväänä, isä ei avustanutkaan lapsia eikä huolinut heitä asumaan kanssaan Amsterdamiin. Puoli vuotta myöhemmin äidin sukulaiset ottivat lapset hoiviinsa, ja Margaretha muutti yksin enonsa perheeseen Sneekin pikkukaupunkiin. Kasvattiperhettään tummempi ja muutenkin sopeutumaton tyttö lähetettiin lastentarhanopettajakouluun Leideniin keväällä 1892. Hän menestyi opinnoissaan hyvin kunnes aloitti keväällä 1893 seksisuhteen rehtorin kanssa, joka oli 16-vuotiasta tyttöä 35 vuotta vanhempi. Kun suhde paljastui, kasvattiperhe haki tytön väkisin takaisin Sneekiin. Parin viikon kuluttua huonomaineinen tyttö lähetettiin Haagiin sukulaisten luo.[2]

Vaimona Hollannin Itä-Intiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haagissa 18-vuotias Zelle tapasi 38-vuotiaan hollantilaisupseerin Rudolf John MacLeodin, joka oli palannut Alankomaiden Itä-Intiasta eli Indonesiasta kahden vuoden sairaslomalle. MacLeod halusi vaimon ja oli laittanut lehteen ilmoituksen, johon Zelle vastasi 15 muun nuoren naisen ohella. Zelle ja MacLeod aloittivat kirjeenvaihdon, tapasivat maaliskuussa 1895 Amsterdamissa, ja kuusi päivää myöhemmin kihlautuivat. Kun Zellen isäkin hyväksyi avioliiton, häät pidettiin heinäkuussa. Virallista lupaa avioliittoon ylemmältä upseeriltaan ei MacLeod jostain syystä ollut hankkinut.[3]

Aviomies Rudolf MacLeod ja pariskunnan poika Norman

Pariskunta vietti kuherruskuukauden Wiesbadenissa, Saksassa, ja asettui sen jälkeen MacLeodin siskon kotiin asumaan. Talo oli ahdas, pariskunta oli rahapulassa, ja yli varojensa elänyt MacLeod kävi vieraissa, mikä aiheutti pian säröjä avioliittoon. Zelle tuli raskaaksi ja sai pojan tammikuussa 1897. Vihdoin MacLeod kutsuttiin takaisin palvelukseen Jaavalle, ja toukokuun alussa perhe lähti laivalla kohti Itä-Intiaa.[4]

Zelle vuonna 1897

MacLeodin ensimmäinen asemapaikka oli Ambarawassa Semarangin lähellä Jaavan keskiosassa. Siellä Zelle eli tarkkaan säädeltyä ja ikävystyttävää upseerinvaimon elämää. MacLeod ryhtyi jälleen viettämään aikaansa juopotellen ja paikallisten naisten seurassa ja jätti vaimonsa usein yksikseen. Miehen saatua ylennyksen majuriksi Malangiin perheen asema koheni ja avioliittokin kukoisti hetken ajan. Zelle synnytti tyttären toukokuussa 1898. Hän kiinnostui paikallisten viehkeistä kansantansseista ja opetteli itsekin tanssimaan. Pian avioliitto ajautui jälleen karille, kun mies jatkoi ryyppäämistä ja Zellekin oli ollut uskoton. Kaiken muun lisäksi MacLeodia vaivasivat huhut tumman Zellen sekarotuisuudesta, jota korosti tämän tapa pukeutua malaijilaisiin vaatteisiin tanssiessaan. Väkivaltaisessa liitossa ansassa ollut Zelle kirjoitti isälleen useasti haluavansa palata kotiin Hollantiin.[5]

MacLeod sijoitettiin seuraavaksi Medaniin, missä perheen elämä oli vaikeaa, sillä paikalliset ja eurooppalaiset eivät tulleet toimeen. Zelle oli siellä myös entistä pahemmin eristyksissä. Vanhempi lapsista kuoli pian tuntemattomaan sairauteen tai myrkytykseen, ja tytärkin sairastui vakavasti mutta toipui. MacLeod siirrettiin taas uuteen asemapaikkaan Banjoe Biroeen. Pariskunta vihasi jo toisiaan ja syytteli toisiaan poikansa kuolemasta, ja MacLeod pahoinpiteli uskotonta vaimoaan. Zelle ei kuitenkaan halunnut erota, sillä hänellä ei ollut omaa rahaa. MacLeod pääsi eläkkeelle armeijasta lokakuussa 1900 ja perhe muutti pariksi vuodeksi Sindanglajan kylään. He palasivat Amsterdamiin maaliskuussa 1902. Zelle haki jo samana vuonna avioeroa vaatien tyttärensä huoltajuutta ja 100 guilderin kuukausittaista elatusmaksua. Asumusero astui nopeasti voimaan ja virallinen avioero määrättiin tapahtuvaksi neljä vuotta myöhemmin. Zelle sai tyttärensä ja 50 guilderin elatusmaksun, jota MacLeod ei kuitenkaan velkaisena pystynyt maksamaan. Koska Zellellä oli ollut prostituutioon viittaavia miessuhteita paluunsakin jälkeen ja MacLeod oli saanut ne tietoonsa salapoliisien avulla, Zelle joutui palaamaan miehensä kanssa vielä vähäksi aikaa yhteen. Maineeltaan ryvettyneellä Zellellä ei lopulta ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää tyttärensä MacLeodin luo.[6]

Tanssijana Pariisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zelle muutti yksin Pariisiin alkuvuodesta 1903 ja alkoi käyttää nimeä Lady Gresha MacLeod.[7] Pariisissa Zelle kohtasi sen ongelman, että hänellä ei ollut rahaa, koulutusta eikä sukulaisia. Hän teki muutaman viikon ajan töitä taiteilijan mallina, mutta koska hän ei saanut siitä kunnollista toimeentuloa, hän ryhtyi prostituoiduksi. Kun Rudolf MacLeod sai kuulla, mitä suvun kunniakasta nimeä käyttävä nainen teki Pariisissa, hän uhkasi vaimoaan pidätyksellä ja sijoittamisella mielenvikaisten laitokseen. Zelle lähti Pariisista syksyllä 1903 ja majoittui MacLeodin sedän perheen luo Nijmegeniin. Aluksi kenraali uskoi hänen tarinoitaan, mutta kun MacLeod kirjoitti sukulaiselleen oman versionsa, Zelle joutui lähtemään. Hän palasi Pariisiin keväällä 1904.[8]

Toinen kerta Pariisissa osoittautui menestyksellisemmäksi kuin ensimmäinen. Zelle sai taitavana ratsastajana vakituisen työpaikan Ernst Molierin Cirque Molier -hevossirkuksessa. Kun Molier kuuli Zellen taustasta, hän ehdotti naiselle ryhtymistä eksoottiseksi tanssijaksi, sillä koko Eurooppa oli tuohon aikaan innostunut kaikesta itämaisesta. Molier esitteli Zellen seurapiirinainen Madame Kiréevskylle, joka järjesti tälle esiintymisen salongissaan. Zelle kehitti itselleen taustatarinan aitona jaavalaisnaisena, jonka skottilainen sotilasmies oli kuollut. Zellen ensimmäistä yksityistä esiintymistä katsomassa ollut seurapiirilehti The Kingin toimittaja oli haltioissaan värikkäisiin ja läpikuultaviin huiveihin, itämaiseen päähineeseen ja jalokiviin pukeutuneen Lady MacLeodin eksoottisesta ja intohimoisesta esityksestä ja kirjoitti siitä ylistävän kuvauksen lehteen.[9]

Mata Hari esiintymässä aasialaisten taiteiden museossa 1905

Zellestä tuli lehtijutun ansiosta välittömästi sensaatio Pariisissa, ja hänelle järjestyi uusia esiintymisiä. Hän otti taiteilijanimekseen Mata Hari, joka tarkoittaa malaijinkielellä aurinkoa, ’päivän silmää’. Tätä nimeä Zelle oli harkinnut jo Itä-Intiassa tanssijanurasta haaveillessaan. Nimi oli sopivan eksoottinen, eikä Zelle enää joutunut pelkäämään joutuvansa oikeuteen miehensä nimen lokaamisesta. MacLeod lakkasikin seuraamasta vaimonsa edesottamuksia vähäksi aikaa.[10]

Maaliskuussa 1905 Mata Hari alkoi esiintyä Pariisin kansallisessa aasialaisten taiteiden museossa. Tuoksuvien kukkien, köynnöskasvien, kynttilöiden ja Shiva-patsaan ympäröimä Mata Hari tanssi tarkkaan valituille arvokkaille kutsuvieraille säestäjänään pieni orkesteri, joka soitti jaavalais- ja intialaisvaikutteista musiikkia. Huiveihin sekä ihonvärisin ja ihonmyötäisiin trikoisiin ja rintaliiveihin pukeutunut Mata Hari ei koskaan tanssinut alastomana mutta antoi vaikutelman lähes täydellisestä alastomuudesta ja samalla henkisyydestä ja pyhyydestä. Hän hyödynsi kaikkia itämaisen eksotiikan stereotyyppejä, ja hän käytti Itä-Intiassa oppimiaan vartalon ja käden liikkeitä sekä Shivan tanssia, ja yhdisti ne itsekeksimäänsä tanssiin. Pariisilaiset lehtiarvostelut olivat jälleen haltioutuneita ja korostivat ”intialaisen” alastoman tanssijattaren hekumallisuutta ja traagisuutta, jonka ”äärettömän naisellinen ja kurvikas vartalo värisi tuhansissa rytmeissä”.[11]

Mata Hari läpikuultavassa esiintymisasussaan 1906

Noustuaan suursuosioon Mata Hari esiintyi monissa salongeissa ja teattereissa, hänestä kirjoiteltiin lehtijuttuja, ja hänestä otetut eksoottiset valokuvat levisivät koko Eurooppaan. Mata Hari hyödynsi kuuluisuuttaan ja näyttäytyi usein muodikkaissa kaupoissa ja ravintoloissa. Hän aloitti suhteen museojohtaja Edouard Clunet’n kanssa, mutta samalla hänellä oli muitakin suhteita. Clunet teki kaikkensa Mata Harin uran edistämiseksi. Hän sai kiinnityksen Gabriel Astrucin L’Olympia-teatteriin loppukesäksi 1906. Siellä hän esiintyi ensimmäistä kertaa julkisesti, ja katsomot olivat aina loppuunmyydyt. Hänen palkkionsa olivat jo hyvin korkeat, ja L’Olympian esiintymistä hän sai 10 000 frangin palkkion. Vuoden 1906 lopussa Mata Hari teki esiintymiskiertueen Moskovassa ja esiintyi sen jälkeen muun muassa Wienissä, Berliinissä ja Madridissa.[12]

Mata Hari eroottisessa valokuvassa

Mata Hari otti taiteiljanimensä käyttöön myös myös yksityiselämässään. Hän antoi haastatteluja joissa kertoili tarinoita lapsuudestaan Jaavalla, missä hän oli oppinut tanssiensa pyhät merkitykset. Monet tanssikriitikot epäilivät hänen autenttisuuttaan, mutta koska kukaan ei ollut nähnyt jaavalaisia tansseja aikaisemmin, he eivät pystyneet sanomaan mitään varmaa ja olivat vaiti. Yleisö ja lehdistö rakastivat Mata Haria edelleen suuresti, ja jotkut nostivat hänet jopa suuren Isadora Duncanin yläpuolelle.[13]

Avioero-oikeudenkäynnissä vuonna 1906 MacLeod käytti hyväkseen vaimonsa häipymistä tyttärensä luota Pariisiin, alastontanssijan uran epämoraalisuutta ja lukuisia miessuhteita, jotka saivat naisen näyttämään epäsopivalta äidiksi. MacLeodille myönnettiinkin tyttärensä täysi huoltajuus, eikä Zelle saanut tapaamisoikeutta.[14]

Vuoteen 1907 mennessä Mata Hari oli esiintynyt jo useissa Euroopan pääkaupungeissa Osloa myöten, ja häntä juhlittiin kaikkialla minne hän menikin. Hänen isänsä oli julkaissut edellisen vuoden lopulla kirjan, jossa hän paljasti tyttärensä hollantilaisen taustan. Kirja ei kuitenkaan saanut paljon huomiota Hollannin ulkopuolella, kuten ei sitä seurannut G. H. Prieminkään paljastuskirja, jossa Mata Hari itse kertoi paitsi taustastaan, myös toistuvasta uskottomuudestaan ja voimakkaista seksihaluistaan. Totuus Mata Harin taustasta jäikin muulta maailmalta pimentoon vielä pitkäksi aikaa hänen kuolemansakin jälkeen.[15]

Mata Hari oli jo pitkään halunnut päästä esittämään vakavia rooleja, jollaisia taiteellisesti arvostettu Isadora Duncan sai esittää. Ensimmäisen vakavan roolinsa hän sai lopulta Kleopatran roolissa oopperassa Antar, jonka ensi-ilta oli Monte Carlossa tammikuussa 1910. Kun ooppera tuli Pariisiin, Mata Hari kieltäytyi harjoittelemasta yhdessä muiden tanssijoiden kanssa, jolloin hänet erotettiin. Hän voitti palkkioista käydyn oikeusjutun, mutta tapaus vahingoitti hänen mainettaan. Hänen uransa oli tuolloin kääntynyt jo laskuun: hän oli yli 30-vuotias, hiukan ylipainoinen eikä tanssijana yhtä taitava kuin kilpailijansa. Hän oli ajoittain rahapulassa, sillä hänen työtilaisuutensa olivat alkaneet vähetä ja hän joutui tanssimaan aiempaa vaatimattomammissa paikoissa. Myös hänen rikas rakastajansa oli mennyt konkurssiin. Rahapulassa Mata Hari ryhtyikin jälleen tapaamaan miehiä rahasta sivukatujen ”kohtaamistaloissa”. Vuosi 1914 oli Mata Harille jälleen hyvä vuosi niin ammatillisesti kuin rakkauselämänkin kannalta, kunnes maailmansodan syttyminen muutti kaiken.[16]

Vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mata Hari Alankomaissa 1915

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kesällä 1914 Mata Hari yritti ensin palata Berliinistä Pariisiin, sillä Saksassa häntä pidettiin vihollismaalaisena. Sveitsistä hän joutui kuitenkin palaamaan Berliiniin, sillä hänellä ei ollut passia rajanylitykseen. Berliinissä hän sai apua paikalliselta hollantilaisyhteisöltä, sai passin ja matkusti sodan ulkopuolelle jääneeseen Hollantiin, missä hän eli vuoden ajan mukavaa elämää rakastajiensa rahoilla. Saksan Amsterdamin-konsuli otti Mata Hariin yhteyttä ja värväsi hänet Saksan vakoojaksi koodinimellä H21. Mata Hari sai 20 000 frangin palkkion, jota hän itse piti korvauksena saksalaisille menettämästään omaisuudesta. Hän palasi joulukuussa 1915 Pariisiin, missä hän tapaili vanhoja rakastajiaan ja pyrki solmimaan esiintymissopimuksia. Muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Hollantiin. Ei tiedetä, vakoiliko Mata Hari tuolloin saksalaisten hyväksi, mutta epäilyttävien liikkeidensä vuoksi Britannian tiedustelupalvelu oli asettanut hänet seurantaansa ja varoittanut ranskalaisia hänestä.[17]

Mata Hari palasi kesäkuussa 1916 jälleen Pariisiin, missä tiedustelupalvelu alkoi varjostaa häntä näkyvästi.[18] Mata Hari käyttäytyi epäilyttävästi: hän tuhlaili vaatteisiin, seurusteli ranskalaisupseerien kanssa eikä puhunut Verdunissa taistelevien ranskalaisjoukkojen puolesta kuten muut. Hänet kutsuttiin elokuussa kuulusteluun, jonka yhteydessä ranskalainen tiedustelupäällikkö Ladoux taivutteli hänet vakoilemaan myös Ranskan puolesta. Myönnyttyään tähän Mata Hari sai luvan matkustaa Vittelin kylpyläkaupunkiin rakastajansa, venäläisupseeri Masloffin kanssa.[19] Värväämällä saksalaisten vakoojaksi epäilemänsä Mata Harin Ladoux pyrki samalla selvittämään, kummalle puolelle nainen oli lojaali.[20]

Palattuaan Vittelistä Mata Hari ryhtyi ranskalaisten vakoojaksi myöhemmin maksettavaa miljoonan frangin palkkiota vastaan, jonka hän tarvitsi voidakseen mennä naimisiin rakastajansa kanssa. Hän ei pyynnöistään huolimatta saanut Ladoux’lta etumaksua, minkä seurauksena hänen velkaongelmansa pahenivat ja hän joutui taas ottamaan miehiä vastaan rahasta. Mata Hari lähti ensimmäiselle tehtävälleen ranskalaisten puolesta Alankomaihin marraskuussa 1916 Espanjan kautta. Laiva pysähtyi englantilaisessa Falmouthin satamassa. Siellä englantilaiset epäilivät Mata Haria saksalaisvakooja Clara Benedixiksi, ja hänet vietiin Lontooseen, missä Scotland Yard kuulusteli häntä usean päivän ajan. Englantilaisten saamat tiedot viittaavat siihen, että saksalaiset saattoivat hyödyntää Mata Haria vain hämäyksenä. Englantilaiset eivät olleet saaneet ranskalaisilta tietoa Mata Harin värväyksestä ranskalaisten vakoojaksi, ja Ladoux vastasi englantilaisille vain teeskennelleensä värväyksen pystyäkseen todistamaan naisen saksalaisten vakoojaksi. Englantilaiset kuitenkin vapauttivat Mata Harin todisteiden puutteessa ja määräsivät hänet palaamaan Espanjaan. Siellä Alankomaiden konsuli Martin Cazeaux alkoi suostutella Mata Haria alkamaan vakoilla venäläisten hyväksi.[21]

Joulukuussa 1916 ranskalaiset sieppasivat saksalaisten sähkeitä, joissa kerrottiin agentti H21:n toimista Madridissa, missä Mata Hari juuri silloin oli. Myös jotkin muut yksityiskohdat vastasivat Mata Harin liikkeitä, mutta tiedoissa oli myös epätarkkuuksia. Saksalaiset olivat koodanneet viestit jo aiemmin murretuksi tiedetyllä salauksella. Ladoux alkoi nyt uskoa entistä varmemmin Mata Harin syyllisyyteen. Mata Hari saapui Pariisiin 3. tammikuuta 1917, ja ranskalaiset ryhtyivät varjostamaan ja salakuuntelemaan häntä toivoen hänen paljastavan saksalaisyhteyksiään. Myös Masloff saapui Pariisiin ja ilmoitti, ettei ollut saanut lupaa naida Mata Haria, sillä venäläiset eivät luottaneet tähän.[22]

Pidätys, oikeudenkäynti ja teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mata Hari pidätyksensä päivänä

Ranskan sotaministeriö lähetti 10. helmikuuta sotaoikeusvirastoon pyynnön valtuuttaa Mata Harin pidätys. Kaksi päivää myöhemmin annettiin pidätysmääräys, ja Mata Hari pidätettiin 13. helmikuuta aamulla hotellihuoneessaan.[23] Hänet teljettiin pahamaineiseen Saint-Lazaren vankilaan kuulustelujen ja tutkimusten ajaksi.[24] Toukokuussa Mata Hari vihdoin paljasti ottaneensa Amsterdamissa saksalaisilta vastaan 20 000 frangia ja saaneensa käyttöönsä näkymätöntä mustetta. Hän kuitenkin vakuutti kuulustelijoilleen, ettei koskaan ollut aikeissakaan tehdä mitään saksalaisten hyväksi. Ranskalaisille tunnustus oli kaivattu todiste siitä, että Mata Hari todellakin oli saksalaisten agentti. Se myös olisi selittänyt sen, miksi saksalaiset halusivat päästä hänestä eroon lähettämällä helposti murrettavia sähkeitä. Mata Hari kertoi lisäksi luovuttaneensa saksalaisille lisämaksujen toivossa vain sellaista tietoa, mitä lehdistäkin löytyi. Kontaktinsa useisiin ranskalaisupseereihin Pariisissa hän selitti sillä, että hän rakasti upseereita ja nautti seksistä heidän kanssaan.[25]

Siitä on nykyisin erilaisia käsityksiä, millainen vaikutus Mata Harin vakoilulla oli. Joidenkin mukaan hän ei saksalaisille vakoillessaan aiheuttanut yhdenkään ranskalaissotilaan kuolemaa, toisten mukaan jopa viidenkymmenentuhannen kuoleman.[26]

Syyttäjän raportissa todisteina Mata Harin syyllisyydestä esitettiin muun muassa saksalaiskonsuli Kroemerilta Hollannissa saatu maksu, Pariisissa siepatut radioviestit sekä kuitit Hollannin konsulaatin läpi kulkeneista maksuista. Myös Mata Harin turmeltuneen käytöksen esitettiin tekevän hänen syyllisyydestään todennäköisemmän. Syyttäjä suositteli että Mata Haria vastaan nostettaisiin kahdeksankohtainen syyte. Syytteet olivat ylimalkaisia, sillä tarkkoja yksityiskohtia vakoojan paljastamista tiedoista ei haluttu julkistaa. Oikeudenkäynti alkoi 24. heinäkuuta oikeuspalatsissa. Yleisö oli runsaslukuinen. Kaksi päivää kestäneen oikeudenkäynnin tuloksena tuomarit totesivat Mata Harin syylliseksi kaikkiin kahdeksaan kohtaan ja tuomitsivat hänet kuolemaan.[27]

Mata Hari teloitettiin lokakuun 15. päivän aamuna 1917 Vincennesissä Pariisin lähellä 12 miehen teloituskomppanian edessä. Hän kieltäytyi silmät peittävästä siteestä eikä halunnut itseään sidottavan teloituspaaluun. Teloituksen jälkeen kukaan ei vaatinut ruumista. Ruumis laitettiin arkkuun, joka kuskattiin läheiselle hautausmaalle, jossa pappi siunasi ruumiin. Sen jälkeen ruumis vietiin Pariisin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan.[28] Ruumiinavauksen jälkeen pää palsamoitiin ja säilytettiin museossa esimerkkinä "rikollistyypistä". Pään havaittiin kadonneen vuonna 2000; se oli saattanut kadota jo vuonna 1954 kun museo siirtyi uusiin tiloihin.[29]

Saksan ja Ranskan välit pysyivät sodan jälkeenkin kireinä sotasyyllisyys- ja sotakorvauskysymysten johdosta. Majuri Gempp, Saksan tiedustelupalvelun johtaja, sanoi vuonna 1929 kahdelle saksalaiselle sanomalehdelle, että Mata Hari "ei koskaan tehnyt mitään Saksan tiedustelulle". Seuraavana vuonna Saksassa julkaistussa vakoiluhistoriikissa sodan ja sitä seuranneiden vuosien ajalta Saksan tiedustelun Antwerpin-osaston johtaja Schragmüller kertoi hiukan moniselitteisesti, että "Kaikki agentti H21:n saksalaisille antama tieto oli virheellistä. Hän ei koskaan ollut meikäläisiä."[30]

Museo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mata Harin kotikaupungin Leeuwardenin Fries-museossa on Mata Hari -huone.[31] Museossa on lisäksi vuosina 2017–2018 laaja Mata Hari -näyttely. Siinä on esillä valokuvia, henkilökohtaisia tavaroita, kirjoituksia ja sota-arkistoja, joista osa ei ole ollut julkisia ennen vuotta 2017.[32]

Mata Hari populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mata Harin elämäntarina on saanut hänen kuolemansa jälkeen myyttiset mittasuhteet. Häntä pidetään edelleen tyyli-ikonina, seksisymbolina ja femme fatalena.[32] Hänestä on tehty useita kirjoja, elokuvia ja näytelmiä sekä televisiosarja ja Broadway-musikaali 1960-luvulla. Mata Haria ovat elokuvissa esittäneet muiden muassa Greta Garbo, Zsa Zsa Gábor, Marlene Dietrich, Jeanne Moreau ja Sylvia Kristel. Hollannin kansallisbaletin Mata Hari -baletti sai ensi-iltansa vuonna 2016.[33]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Craig, Mary W.: A Tangled Web: Mata Hari: Dancer, Courtesan, Spy. The History Press, 2017. ISBN 978-0-7509-6819-5.
  • Dowswell, Paul & Fleming, Fergus: Tositarinoita vakoojista. Helsinki: Kirjalito, 2003. ISBN 951-28-3955-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Craig 2017, s. 20–23.
  2. Craig 2017, s. 23–29.
  3. Craig 2017, s. 34–37.
  4. Craig 2017, s. 37–40.
  5. Craig 2017, s. 41–49.
  6. Craig 2017, s. 49–67.
  7. Craig 2017, s. 67.
  8. Craig 2017, s. 68–70.
  9. Craig 2017, s. 70–71.
  10. Craig 2017, s. 72–73.
  11. Craig 2017, s. 73–75.
  12. Craig 2017, s. 76–80.
  13. Craig 2017, s. 85.
  14. Craig 2017, s. 81–83.
  15. Craig 2017, s. 86–89.
  16. Craig 2017, s. 92–101.
  17. Craig 2017, s. 104–114.
  18. Craig 2017, s. 117–118.
  19. Craig 2017, s. 124–128.
  20. Craig 2017, s. 137.
  21. Craig 2017, s. 146–161.
  22. Craig 2017, s. 171–181.
  23. Craig 2017, s. 181–184.
  24. Craig 2017, s. 188.
  25. Craig 2017, s. 224–226.
  26. Craig 2017, s. 7–8, 15–18.
  27. Craig 2017, s. 236–244.
  28. Craig 2017, s. 247–249.
  29. Craig 2017, s. 257–258.
  30. Craig 2017, s. 256–257.
  31. friesland shed no tears Fries Museum. Viitattu 12.10.2017.
  32. a b mata hari: the myth and the maiden Fries Museum. Viitattu 12.10.2017.
  33. The story of Dutch spy Mata Hari becomes a ballet Dutch News. 27.11.2015. Viitattu 12.10.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mata Hari.