Marlene Dietrich

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Marlene Dietrich
Marlene Dietrich julkisuuskuvassa 1951
Marlene Dietrich julkisuuskuvassa 1951
Henkilötiedot
Koko nimi Marie Magdalene Sieber, o.s. Dietrich
Syntynyt27. joulukuuta 1901
Schöneberg (nyk. osa Berliiniä), Saksa
Kuollut6. toukokuuta 1992 (90 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatti laulaja, näyttelijä
Puoliso Rudolf Sieber
(vih. 1923; k. 1976)
Lapset Maria Riva
Näyttelijä
Aktiivisena 1922–1984
Merkittävät roolit Lola-Lola
Sininen enkeli
Amy Jolly
Marokko
Shanghai-Lily
Shanghain pikajuna
Erika von Schlütow
Berliinin raunioitten keskellä
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Marie Magdalene ”Marlene” Dietrich (vuodesta 1923 Sieber; 27. joulukuuta 1901 Schöneberg, Saksa – 6. toukokuuta 1992 Pariisi, Ranska[1]) oli saksalais-yhdysvaltalainen näyttelijä ja laulaja. Hän teki monia elokuvarooleja kotimaassaan 1920-luvulla ja nousi maailmanmaineeseen ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Sininen enkeli (1930) myötä.

Dietrichin näytteli valkokankaalla usein itsenäisiä, suorasukaisia ja salaperäisiä femme fataleja. Hän pukeutui useissa elokuvissaan ja lavanäytöksissään frakkiin ja silinterihattuun, ja seksuaali- ja sukupuoliroolirajojen rikkojana hänen sanottiin olleen aikaansa edellä. Dietrichin imagossa yhdistyivät glamourin ja arvoituksellisuuden kanssa hänen ikinuori ulkonäkönsä, jonka salaisuutta arvuuteltiin paljon.[2]

Dietrichin menestyselokuvia ovat esimerkiksi Marokko (1930), Shanghain pikajuna (1932), Varastettu paratiisi (1936), Ei mikään enkeli (1940) ja Todistaja (1957). Hän ei kuitenkaan liiemmin välittänyt elokuva-alasta, ja 1950-luvulta alkaen keskittyikin kansainväliseen laulu-uraansa. Hän levytti sekä konsertoi vanhoja elokuvakappaleitaan ja uudempaa ohjelmistoa eri puolilla maapalloa. Dietrichin työtahtia alkoivat 1970-luvulla hidastaa ikääntymisen tuomat terveysongelmat ja onnettomuudet.

Dietrich tunnetaan myös epäsovinnaisesta yksityiselämästään. Hänen avioliittonsa apulaisohjaaja Rudolf Sieberin kanssa kesti yli 50 vuotta miehen kuolemaan asti, mutta hänellä oli sen ulkopuolella lukuisia rakkaussuhteita. Liitosta hänellä oli tytär Maria Riva. Vuodesta 1975 lähtien Dietrich eli lähes täysin erakoituneena Pariisin huoneistossaan. Hän julkaisi muistelmakirjan Elämäni vuonna 1979. Dietrich kuoli munuaisten vajaatoimintaan 90-vuotiaana.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noin kaksivuotias Marie Magdalene Dietrich.

Varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marlene Dietrichin vanhemmat olivat poliisiluutnantti Louis Erich Otto Dietrich ja Josefine Wilhelmine Elisabeth Felsing. Louis Dietrich tuli vakavaraisesta konservatiivisesta suvusta, ja häntä kahdeksan vuotta nuorempi Josefine oli berliiniläisen kello- ja jalokivikauppiaan tytär. Pari avioitui vuonna 1898 ja asettui Schönebergiin, joka oli tuolloin itsenäinen pikkukaupunki Berliinin kupeessa. Perheen esikoinen Elisabeth Ottelie syntyi 5. helmikuuta 1900 ja toinen tytär Marie Magdalene 27. joulukuuta 1901.[3] Hän sai nimensä kristillisen pyhimyksen mukaan, vaikka perhe ei uskonnollinen ollutkaan. Hän yhdisti etunimiensä ensimmäisen ja viimeisen tavun jo noin kymmenvuotiaana, ja parikymppisestä lähtien hänet tunnettiin nimellä Marlene Dietrich.[4]

Dietrichin tyttäret saivat preussilaisen kotikasvatuksen: siihen kuuluivat velvollisuudentunto ja kurinalaisuus, joita Marlene Dietrich noudatti koko aikuisikänsä. Äiti Josefine oli huomattavasti enemmän läsnä tyttäriensä kasvatuksessa kuin isä Louis, joka oli enimmäkseen poissaoleva ja etäinen, eikä Marlene Dietrich myöhemmin muistanut häntä juuri lainkaan. Äiti sen sijaan oli kunnioitusta herättävä ja suorastaan ankara, ja Dietrich kuvasikin muistelmissaan äitiään ”hyväksi kenraaliksi”. Poliisiluutnantti Dietrichin ansiot eivät olleet järin suuret, talousahdinko vaikutti vanhempien avioliittoon ja he ottivat myöhemmin asumuseron.[5]

Jo ennen koulun aloitusta Elisabeth ja Marlene, joita kotioloissa kutsuttiin Lieseliksi ja Lenaksi, oppivat sekä äidiltään että kotiopettajattarilta lukutaidon, ranskan ja englannin kielet, musiikkia ja kodinhoidon perustaitoja. Siskokset aloittivat opiskelun Auguste-Victorian tyttökoulussa vuonna 1907. Marlene oli tunnollinen ja ujo oppilas, mutta muutoin varsin kaksinainen luonne – välillä eloisa ja seurallinen, välillä taas hiljainen ja haaveksiva. Koulun ohella hän osoitti jo varhain lahjakkuutta viulun- ja pianonsoitossa, ja sai niihin yksityisopetusta.[6]

Marlenen isä Louis Dietrich sairastui ja kuoli 5. elokuuta 1908. Hänen sairaudestaan ja kuolintavastaan on esitetty useita versioita, ja Marlene Dietrich väitti aina isänsä kuolleen pudottuaan hevosen selästä. Hänen todellinen kuolinsyynsä oli kuitenkin syfilis, johon ei tuohon aikaan ollut täsmällistä hoitokeinoa. Louis Dietrichillä oli ilmeisesti ollut avioliiton ulkopuolisia suhteita jo silloin, kun Josefine odotti Elisabethia.[7]

Nuoruus Weimarin tasavallassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marlenen ja hänen siskonsa lapsuutta leimasi alituinen muuttaminen asunnosta toiseen, ja isän kuoleman jälkeen perheellä oli taloudellisesti tiukempaa, vaikka Josefine alkoikin saada leskeneläkettä. Marlenen lapsuuden pitkäaikaisin koti oli osoitteessa Tauentzienstrasse 13, jossa perhe asui kuusi vuotta. Marlene sai yksityisiä ranskantunteja Marguerite Breguandilta, jota hän ihaili suuresti. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 ranskantunnit loppuivat, ja sota löi leimansa siskosten koulunkäyntiin. Muiden koulutyttöjen tavoin Marlene teki avustustyötä kutomalla sotilaille lämpimiä vaatteita.[8] Samoihin aikoihin perhe muutti jälleen, kun Josefine meni uusiin naimisiin husaari-eversti Eduard von Loschin kanssa.[9]

Sota-ajan ankara elintarvikkeiden säännöstely koetteli Berliiniä, kulkutaudit lisääntyivät ja useita Marlenen sukulaisia sai surmansa rintamalla. Tällöin Josefine vei tyttärensä turvaan Dessaun pikkukaupunkiin. He palasivat Berliiniin 1917.[10] Myös Josefinen toinen liitto päättyi lyhyeen, kun von Losch haavoittui lähellä Venäjän rajaa vuonna 1916 ja kuoli pian vammoihinsa. Marlenelle isäpuoli jäi oman isän tavoin mieleen lähinnä epämääräisen etäisenä perheen elättäjänä.[11] Yleislakko käynnistyi syksyllä 1918, Saksan keisarikunta hajosi, viimeinen keisari Vilhelm II lähti maanpakoon ja syntyi uusi Weimarin tasavalta. Josefine lähetti Marlenen Baijerin Mittenwaldiin pieneen sisäoppilaitokseen. Pian äiti kuitenkin jo haki hänet pois saatuaan kuulla Marlenen flirttailusta.[12]

Seuraavaksi Josefine lähetti tyttärensä Weimarin musiikkiopistoon jatkamaan viuluopintojaan. Marlene opiskeli uutterasti, vaikkei viihtynytkään sisäoppilaitoksen karussa ilmapiirissä. Opiskelu loppui sielläkin lyhyeen: Dietrichin kerrotaan flirttailleen opettajalleen, mikä oli johtanut siihen, että hänen ensimmäinen intiimi suhteensa tapahtui opettajan kanssa. Josefine oli tietojen mukaan huolestunut ja harmissaan tyttärensä kevytmielisyydestä. Marlene palasi Berliiniin vuonna 1921, jatkoi opintojaan ja hankki elantoa muun muassa kabareeyhtyeissä, hattumyymälässä ja lehtikojuissa.[13]

Viulistinura päättyi alkuvuonna 1922, kun Marlene loukkasi jänteen vasemmasta kädestään ja joutui luopumaan harjoittelusta. Toivuttuaan vammastaan hän kuitenkin liittyi viuluorkesteriin, joka säesti elokuvateattereiden esityksiä, niin kuin mykkäelokuvan aikana oli tapana. Marlene työskenteli samaan aikaan valokuvamallina ja varieteen tanssiryhmässä, jotka antoivat hänelle tilaisuuden esitellä sittemmin kuuluisaksi tulleet säärensä. Hän kävi myös paljon elokuvissa ja piti ihanteenaan erityisesti Henny Portenia. Äitinsä vastusteluista huolimatta Marlene päätti alkaa pyrkiä teatteriuralle.[14][15]

Elokuvaura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun vaihteessa uudet aatteet ja tyylisuunnat, kuten avantgardismi, muuttivat perinpohjin Berliinin kulttuurielämän. Teatteri- ja ravintolaelämästä tuli hyvin suosittua. Myös Dietrichiä kiehtoi teatteri, joten hän päätti pyrkiä arvostettuun Max Reinhardtin teatterikouluun. Hän luki pääsykokeissa katkelman Goethen Faustista. Tekstivalinta oli epäonnistunut eikä Dietrichiä hyväksytty kouluun, vaikka hän myöhemmin aina väittikin opiskelleensa siellä. Hän pääsi kuitenkin mukaan erään koulun opettajan pitämille yksityistunneille.[16][17]

Opiskelijana Dietrich pääsi esittämään pikkuosia Berliinin teattereihin. Ensimmäinen teatteriesitys, jossa Dietrich oli mukana, oli Die Büchse der Pandora (Pandoran lipas). Hän oli tosin vain avustajana, eikä oman kertomansa mukaan edes tiennyt, mistä koko näytelmässä oli kyse. Samaan aikaan Dietrich keksi yrittää onneaan elokuvamaailmassa, joka tuolloin oli kovassa kasvussa. Ilmeisesti enonsa avulla hänen onnistui saada pikkurooli mykkäelokuvasta Sellaisia ovat miehet, jota kuvattiin kesä-marraskuussa 1922. Sen ensi-ilta oli Berliinissä marraskuussa 1923, jolloin hänen kaksi seuraavaa elokuvaansa olivat jo ilmestyneet. Dietrich itse arvioi esiintymistään debyyttielokuvassaan: ”Kuin peruna, jolla on hiukset”.[18]

Dietrich haki edelleen elokuvaosia ja pääsi niin avustajaksi kuin pieniin puherooleihin. Kolmannen elokuvansa kuvauksissa, jossa Dietrich esitti flirttailevaa neitosta, hän tapasi apulaisohjaaja Rudolf Sieberin. He alkoivat seurustella ja ehtivät kihloihin vielä saman vuoden aikana, marraskuussa 1922. Pari meni naimisiin toukokuussa 1923. Avioliiton solmittuaan Dietrich jatkoi vähäpätöisissä rooleissa mykkäelokuvissa, kuten Sirkusverta (1923). Teatterin puolella töitä oli enemmän, joskin roolit olivat sielläkin pieniä. Hänellä oli muun muassa Hippolytan osa William Shakespearen Kesäyön unelmassa. Dietrich alkoi odottaa lasta maaliskuussa 1924, ja Sieberien avioelämä päättyi siihen.[19] Dietrich salli itselleen täyden vapauden satunnaisiin suhteisiin ja herätti huomiota Berliinin ravintoloissa ja jazzklubeilla uskaliaalla käytöksellään.[20]

Takkuileva ura Saksassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dietrich jatkoi kahdeksan kuukauden äitiysloman jälkeen elokuva- ja teatteritöitä, mutta ura tuntui polkevan paikallaan. Roolit, joita hän sai esitettävikseen, olivat mitättömiä ja vähäarvoisia. Vuonna 1926 Dietrich pääsi lähelle läpimurtoa, kun hän sijaisti suuressa roolissa revyyssä Suusta suuhun. Kyseessä oli lauluosa, johon Dietrich ei ollut etukäteen valmistautunut. Hän opetteli roolinsa lyhyellä varoitusajalla ohjaaja Eric Charellin kanssa, ja esitti revyyssä kolme laulua.[21]

Samana vuonna Dietrich oli mukana peräti neljässä elokuvassa. Hän esitti niissä lähinnä ranskalaista kokottia tai ilotyttöä, ja työskenteli vuorokauden ympäri. Suurta revyyroolia seurasi jälleen vaatimaton osa elokuvassa Jalokivihuijarit. Kun ura Saksassa näytti pysähtyneen, Dietrich päätti matkustaa Wieniin, jossa hän alkoi seurustella itävaltalaisen näyttelijän Willy Forstin kanssa. He näyttelivät yhdessä elokuvassa Café Elektric, jossa Dietrichillä oli ensimmäisen kerran keskeinen naisrooli. Wienissä hän oli mukana myös amerikkalaisessa näytelmässä Broadway. Sen jälkeen hän palasi Saksaan tekemään ensimmäisen naispääosansa elokuvassa Prinzessin Olala. Tässä vaiheessa hän oli edennyt tähtilupauksen tasolle, joka tarvitsisi juuri oikean roolin noustakseen oikeaksi tähdeksi.[22]

Nousu tähteyteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dietrich Sinisessä enkelissä.

Ennen Hollywood-läpimurtoaan Dietrich teki Saksassa isot roolit elokuvissa Arvoituksellinen nainen (1929) ja Kadotettujen miesten laiva (1929). Ensimmäisessä hänellä oli tulevia rooleja ennakoiva femme fatalen osa ja toisessa hän esitti amerikkalaista naislentäjää. Elokuvat menestyivät keskinkertaisesti ja jäivät Dietrichin viimeisiksi mykkäelokuviksi.[23]

Ohjaaja-käsikirjoittaja Josef von Sternberg matkusti 1929 Berliiniin suunnittelemaan äänielokuvaa Sininen enkeli ja huomasi Dietrichin teatterissa näytelmässä Kaksi kravattia. Von Sternberg piti häntä parhaana ehdokkaana katutyttö Lola-Lolan rooliin, mutta hänen oli myös vakuutettava tuotantoyhtiö sekä ja miespääosanäyttelijä Emil Jannings asiasta. Dietrichin viimeinen Saksassa tehty elokuva Arvoituksellinen nainen oli nähty Yhdysvalloissa syyskuussa 1929, ja hänen potentiaalinsa oli pantu merkille Paramount Pictures -yhtiössä, jossa haluttiin löytää haastaja Greta Garbolle. Dietrichin ura Saksassa oli laskusuunnassa, ja häntä oli alettu jo pitää eilispäivän lupauksena, joka ei ollut lunastanut odotuksia. Niin tuottaja kuin Janningskaan ei ollut vaikuttunut Dietrichistä, eikä tämä itsekään välittänyt saako roolin vai ei. Von Sternberg kuitenkin pysyi kannassaan ja koe-esiintymisen jälkeen osa oli Dietrichin.[24]

Ufan studioilla kuvatusta elokuvasta tehtiin versio sekä saksaksi että englanniksi. Dietrichin esittämä Lola-Lola oli hyvin erilainen kuin ne arvoitukselliset ja eteeriset kaunottaret, joita hän myöhemmin esitti Hollywoodissa. Tuotanto oli Dietrichille haastava, sillä kuvausten ilmapiiri ei ollut paras mahdollinen. Hänestä ja von Sternbergistä tuli kuitenkin rakastavaiset, ja tämä oli myös luomassa hänen tulevaa imagoaan. Sininen enkeli nousi jättimenestykseksi Saksassa ja ulkomailla. Aikaa myöten elokuva on saanut klassikon maineen ja on esiintynyt useita kertoja kriitikoiden laatimilla merkittävien elokuvien listoilla.[25]

Vaikka Ufa-sopimus yhä sitoi Dietrichiä, tuottajat eivät vieläkään nähneet hänessä mitään erikoista. Paramount-johtaja Ben Schulberg houkutteli jo häntä Hollywoodiin tarjoten hänelle seitsemän vuoden sopimusta yhtiössä. Dietrich kieltäytyi oitis, sillä ei voinut kuvitella lähtevänsä Saksasta ja perheensä luota niin pitkäksi aikaa. Von Sternberg kuitenkin neuvotteli hänelle sopimuksen ehdoilla, että ohjaisi itse Dietrichin kaksi seuraavaa elokuvaa. Tällä kertaa Dietrich suostui, vaikka ilmeisesti uskoi ensin epäonnistuvansa Hollywoodissa. Heti Sinisen enkelin ensi-iltaa seuraavana yönä hän nousi junaan ja emigroitui Yhdysvaltoihin.[26]

Hollywood-tähteys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gary Cooper ja Marlene Dietrich elokuvan Marokko trailerissa.

Von Sternbergin ja Dietrichin yhteistyö jatkui Hollywoodissa. Kaksikko teki 1930-luvun alkupuoliskolla useita menestyselokuvia, joista tunnetuin on Marokko (1930). Kuuluisa kohtaus, jossa Dietrich laulaa valkoisessa frakissa, suutelee yleisössä olevaa naista ja heittää sitten ruusun Gary Cooperille, on peräisin juuri tästä elokuvasta. Dietrich sai elokuvasta uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden.[27] Seuraavassa yhteiselokuvassa Eri lippujen alla Dietrich näytteli katutyttöä, joka pestataan sotavakoojaksi. Vaikka juoni oli romanttinen, siinä sivuttiin myös poliittisia teemoja, ja elokuva herätti vastareaktioita Saksan kansallissosialistisissa piireissä.[28]

Ennen visiittiään Berliinissä jouluna 1930 Dietrich allekirjoitti uuden sopimuksen Paramountin kanssa, joka takasi hänelle palkankorotuksen sekä oikeuden valita haluamansa ohjaaja. Matkalla hän osallistui myös Marokon Lontoon ensi-iltaan. Kotikaupungissaan Dietrich sai yleisöltä ihailun ohella myös arvostelua siitä, että hän tienasi huikeita summia filmitähtenä, kun Saksassa monet kärsivät puutetta ja nälkää.[29] Dietrich palasi Kaliforniaan tällä kertaa tytär mukanaan. Studion pr-osastolla Dietrichin äitiydestä tehtiin uusi ja kiinnostava piirre hänen julkisuuskuvassaan.[30]

Dietrich tähditti von Sternbergin seuraavaakin elokuvaa, romanttista seikkailua Shanghain pikajuna, joka sijoittui sisällissodan aikaiseen Kiinaan. Hänen roolinsa oli jälleen salaperäinen nainen, tarkemmin prostituoitu, joka luopuu kunniattomasta ammatistaan rakkauden vuoksi. Elokuva on tunnettu myös Dietrichin roolipuvuista, joihin kuului turkiksia, harsoja ja höyheniä. Shanghain pikajuna tuli teattereihin vuoden 1932 alkupuolella ja sai lama-ajasta huolimatta suuren yleisömenestyksen.[31] Viidennen yhteiselokuvan, Vaalean Venuksen tuotanto ei alkanut suotuisasti. Dietrichin oli näyteltävä siinä lapselleen omistautuvaa äitiä, mutta hänen suhteensa omaan tyttäreensä oli varsin ongelmallinen,ja roolihahmon vihjattiin elättävän itseään prostituutiolla. Vaalea Venus ei menestynyt odotetusti ja sai heikot aikalaisarviot.[32]

Dietrich teki seuraavan elokuvansa Korkea veisu ilman luotto-ohjaajaansa, sillä von Sternbergin sopimuskausi Paramountin kanssa oli päättynyt. Von Sternberg oli sopinut Dietrichin ohjaajaksi, sillä tämä luotti täysin hänen näkemyksiinsä, mutta hän oli hyvin ehdoton elokuvailmaisunsa suhteen eikä sen vuoksi ollut yhtiössä erityisen pidetty ohjaaja. New Yorkissa vietetyn loman jälkeen Dietrich teki vastahakoisesti Korkean veisun Rouben Mamoulianin ohjaamana.[33] Hän palasi von Sternbergin ohjaukseen elokuvassa Intohimojen keisarinna, joka kuvattiin syksyllä 1933 Dietrichin palattua Euroopasta. Hän näytteli historiallisessa spektaakkelissa tsaaritar Katariinaa teini-ikäisestä aikuiseksi, ja roolissa oli enemmän pukuloistoa kuin hänen aiemmissa elokuvissaan. Intohimojen keisarinna ei saanut kriitikoilta hyvää vastaanottoa ja se floppasi myös kaupallisesti.[34]

Dietrichin yhteistyö von Sternbergin kanssa päättyi draamaelokuvaan Paholainen on nainen (1935). Hän tulkitsi siinä katalaa naista, todellista femme fatalea, johon rakastuneet miehet ajautuvat tuhoon. Kuvausten kestäessä Dietrichin ja von Sternbergin välit olivat entistä jännitteisemmät, ja ohjaajan vaativa asenne varjosti koko tuotantoa. Myös tämä elokuva sai Yhdysvalloissa huonot arvostelut ja oli taloudellinen fiasko, eikä sitä esitetty ulkomailla juuri lainkaan. Lisäksi se aiheutti poliittisen myrskyn Espanjassa, sillä maan virkavallan katsottiin joutuvan elokuvassa pilkan kohteeksi.[35] Dietrich sen sijaan piti elokuvaa sen enempää perustelematta ”parhaana, minkä olen tehnyt”.[36]

Kassamyrkky

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Josef von Sternberg käytti niin kutsuttua ”perhosvalaistusta” korostaakseen Marlene Dietrichin kasvoja elokuvassa Shanghain pikajuna (1932).

Vaikka yhdysvaltalaiset olivat ihastuneet Dietrichiin eksoottisena ja houkuttelevana tähtenä, hänen ympärilleen luotu glamour ei 1930-luvun puolivälissä enää riittänyt edistämään elokuvien lipputuloja. Yhtiössä alettiin etsiä Dietrichin imagolle kevennystä, joka onnistui kaupallisesti menestyneessä komediassa Varastettu paratiisi. Elokuva esitteli yleisölle aivan uudenlaisen Marlene Dietrichin: hänestä tehtiin kepeämpi, hauskempi ja todentuntuisempi. Hän pääsi osoittamaan komediallisen ajoituksen taitoa ja sulavaa ilmeikkyyttä.[37] ”Ainut hyvä elokuva, jonka tuohon aikaan tein”, Dietrich kommentoi muistelmissaan.[38]

Dietrichin oli tarkoitus filmata vuonna 1936 Henry Hathawayn ohjauksessa elokuva I Loved a Soldier, mutta ei halunnut esiintyä roolissa, jossa hän oli määrä näyttää arkisemmalta kuin aiemmissa elokuvissaan. Hanke kaatui pian ongelmiin kuvausryhmän kanssa. Seuraavaksi Dietrich hyväksyi roolin riippumattoman tuottajan David O. Selznickin elokuvasta Allahin puutarha (1936). Kyseessä oli Dietrichin ensimmäinen värielokuva. Dietrich piti käsikirjoitusta ”roskana”, mutta se takasi hänelle korkeimman Hollywoodin naistähdelle maksetun palkkion. Ilmestyessään elokuvaa pidettiin vanhanaikaisena ja sen yleisömenestys oli kehno.[39] Seuraavaksi Dietrich matkusti Lontooseen kuvaamaan Alexander Kordan elokuvaa Kaksoiskotkan sortuessa (1937). Hän näytteli venäläistä kreivitär Alexandraa ja filmasi elokuvassa kuuluisan kylpemiskohtauksen, joka oli ajan mittapuiden mukaan sensaatiomaisen rohkea. Se ei kuitenkaan pelastanut elokuvaa taloudellisilta tappioilta.[40]

Dietrichiä oli 1930-luvun puolivälissä alettu houkutella takaisin Saksaan, vaikka kansallissosialistit olivat jo boikotoineet hänen elokuviaan ja leimanneet hänet epäisänmaalliseksi. Adolf Hitler olisi halunnut tehdä Dietrichistä natsi-Saksan filmikuningattaren, mutta kansallissosialismin kiihkeänä vastustajana tämä kieltäytyi kunniasta ja haki vuonna 1937 Yhdysvaltain kansalaisuutta.[40]

Dietrich oli tehnyt kaksi heikosti menestynyttä elokuvaa, ja myös keväällä 1937 kuvattu Ernst Lubitschin salonkikomedia Enkeli oli kaupallinen epäonnistuminen. Tässä vaiheessa Dietrich joutui elokuvateattereille tappiota tuottavien filmitähtien listalle: hänet leimattiin box-office poisoniksi, ”kassamyrkyksi”, josta ei enää ollut menestymään. Samalle listalle joutuivat myös muun muassa Joan Crawford, Katharine Hepburn ja Mae West.[41]

Dietrich itse ei elokuviensa kassamenestyksestä, kriitikoiden arvioista tai omasta tähtiasemastaan juurikaan piitannut. Sen sijaan hän matkusti takaisin Eurooppaan viettämään ylellistä seurapiirielämää. Myöhemmin hän sai kuitenkin kokea, mitä epäsuosioon joutuminen pahimmillaan merkitsi.[42] Yleisö oli yhä kiinnostunut Dietrichistä ja osa lehdistöstäkin piti häntä Hollywoodin ykkösnimenä, mutta palattuaan lomaltaan hän sai kuulla, ettei Paramount ollut enää halukas uusimaan hänen sopimustaan.[43]

Uusi menestys ja uran lasku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kassamyrkyksi leimautumisen myötä Dietrichin ura pysähtyi, eikä hän tehnyt uutta elokuvaa lähes kahteen vuoteen. Hän oleili perheineen ja rakastajineen Pariisissa, Venetsiassa ja Ranskan Rivieralla. Syksyllä 1938 hän sai puhelun Universal Picturesin tuottaja Joe Pasternakilta, joka tarjosi hänelle roolia westernistä Ei mikään enkeli (1939). Esiintyminen lännenelokuvassa tuntui hänestä vieraalta, eikä hän olisi kelpuuttanut vastanäyttelijäkseen James Stewartia, joka ei ollut vielä suuren luokan tähti. Von Sternberg kuitenkin sai Dietrichin näkemään roolin tilaisuutena tehdä onnistunut paluu Hollywoodiin.[44]

Vietettyään Hollywoodissa muutaman kuukauden marraskuussa 1938 Dietrich suuntasi jälleen laivalla kohti Eurooppaa. Hänelle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus 6. kesäkuuta 1939. Kun uutinen kiiri Saksaan, Dietrich leimattiin saman tien isänmaan petturiksi. Hän palasi syksyllä Hollywoodiin. Ei mikään enkeli kuvattiin alle kahdessa kuukaudessa, ja Dietrich esitti saluunan laulajatarta, joka rakastuu Stewartin näyttelemään apulaisseriffiin. Enää hän ei ollut se eteerinen jumalatar, jollaisena yleisö oli tottunut hänet näkemään, vaan ”amerikkalaistettu Dietrich”. Rooliin kuului myös naisten välinen tappelukohtaus. Elokuva sai huiman yleisö- ja arvostelumenestyksen. Pasternak oli onnistunut uhkayrityksessään tehdä Dietrichistä ”todellinen nainen”, ja tämä oli vaarantanut tähtiasemansa suostumalla näyttelemään normaalia pienemmällä palkkiolla.[45]

Dietrich teki Pasternakin kanssa sopimuksen vielä kahdesta elokuvasta. Niistä ensimmäinen oli Seitsemän syntistä (1940). Dietrich esitti jälleen kapakkalaulajatarta, miespääosassa oli John Wayne. Elokuvasta tuli kaupallinen hitti. Seuraavaksi alettiin kuvata pukudraamaa Vaarallinen nainen (1941), jolla haluttiin tehdä satiiri Dietrichin 1930-luvun imagosta. Elokuvan menestys jäi heikoksi, ja Dietrichin ja Pasternakin yhteistyö päättyikin Vaaralliseen naiseen. Sen jälkeen Dietrich teki melko tiiviissä tahdissa eri yhtiöille vielä kolme elokuvaa, jotka menestyivät korkeintaan keskinkertaisesti. Sen jälkeen hän keskittyi hankkimaan varoja sotivan Amerikan hyväksi.[46]

Sota-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Kun joku kertoo, että siellä tapetaan lapsia, satojatuhansia ihmisiä … ei tarvita paljon rohkeutta päättää, kumman puolen valitsee. ”

– Marlene Dietrich 1982[47]

Marlene Dietrich viihdyttää yhdysvaltalaisia rintamasotilaita vuonna 1944.

Toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa, keväästä 1941 alkaen Dietrich omaksui tärkeän roolin Yhdysvaltain sotaponnistuksissa. Kesä-heinäkuussa 1941 hän osallistui Kaliforniaa kiertäville esiintymismatkoille, joiden tarkoituksena oli paitsi viihdyttää, myös kohottaa sotilaiden mielialaa ja moraalia. Dietrich esitti kiertueilla elokuvistaan tuttuja lauluja ja oli kuin kotonaan univormuun pukeutuneiden nuorten miesten seurassa. Lisäksi hän oli mukana Hollywoodin sotilaskanttiinin toiminnassa. Bette Davis oli ollut toiminnan aktiivisimpia alkuunpanijoita, mutta hänen perässään muutkin filmitähdet alkoivat pyörittää kanttiinia.[48]

Dietrich markkinoi myös sotaobligaatioita ympäri Yhdysvaltoja, ja paneutui myös tähän tehtävään kaikin voimin. Tosin presidentti Franklin D. Roosevelt kielsi häntä jatkamasta varojenkeruuta yökerhoissa. Yhdysvallat liittyi sotaan Pearl Harborin iskun jälkeen 7. joulukuuta 1941, ja neljä päivää myöhemmin Saksa julisti sodan Yhdysvalloille. Dietrich oli koko sydämellään mukana kaikkien liittoutuneiden maiden taistelussa natseja vastaan ja tunsi velvollisuudekseen antaa oma panoksensa asialle.[49]

Vuonna 1944 Dietrich piti tauon elokuvatöistä ja lähti viihdytysjoukkoihin liittoutuneiden puolelle. Hän matkasi 4. huhtikuuta 1944 aina Pohjois-Afrikan rintamalle asti. Viihdytysjoukkojen tehtävänä oli pitää sotilaiden mielialaa korkealla. Esityksiä pidettiin taivasalla ankeissa sääoloissa ja usein niin lähellä etulinjoja, että Dietrichin pelko vangiksi joutumisesta oli aiheellinen. Hänen rintamalla esittämistään lauluista tunnetuin lienee saksalaista alkuperää oleva ”Lili Marleen”, josta tuli hitti kummallakin puolen rintamaa. Dietrich levytti laulun tulevina vuosina useaan kertaan sekä englanniksi että saksaksi. Ensilevytys julkaistiin syyskuussa 1945.[50] Pohjois-Afrikasta Dietrich lähti jatkamaan kiertuettaan ensin liittoutuneiden valtaamassa Sisiliassa ja Italian mantereella. Sodan loppuvaiheessa, sitä mukaa kun lisää miehitettyjä alueita vapautui, hän pääsi esiintymään myös Belgiassa, Hollannissa, Ranskassa, entisessä Tšekkoslovakiassa ja lopulta myös Saksassa. Italiassa Dietrich sai keuhkokuumeen, joka oli tuolloin tappava tauti, mutta hänet parannettiin kenttäsairaalassa vastakeksityllä penisilliinillä.[51]

Dietrich jatkoi rintamaesiintymisiä ja vieraili myös kenttäsairaaloissa haavoittuneiden luona. Välillä hän matkusti Lontooseen ja osallistui siellä radion propagandalähetyksiin. Kun Pariisi vapautui saksalaismiehityksestä neljän vuoden jälkeen, Dietrich jatkoi esiintymisiään siellä. Hän teki myös uhkarohkean päätöksen palata Berliiniin, sillä hän kaipasi kipeästi tietoja äidistään ja sisarestaan. Kaupunki oli sodan jäljiltä raunioina. Dietrichin äiti ja sisar löytyivät elossa, tosin Josefinen terveys horjui ja hän kuoli marraskuussa 1945 sydänkohtaukseen.[52]

Vuonna 1947 Dietrichille myönnettiin sota-ajan ansioistaan Yhdysvaltain Medal of Freedom.[53][54]

Paluu filmitähdeksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” Hän on outo yhdistelmä miestennielijää, saksalaista kotiäitiä ja Florence Nightingalea. ”

– Billy Wilder[55]

Palattuaan Yhdysvaltoihin Dietrich sai kuulla agentiltaan, että sota oli vienyt hänet vararikkoon, joten hänen oli pakko rakentaa uudelleen uraansa, vaikka paluu Hollywoodiin ei erityisemmin houkutellut. Hän oli 45-vuotias, muita studioajan tähtiä huomattavasti vanhempi, eikä elokuvaosia ollut tarjolla joten hän vietti suurimman osan vuosista 1945–1946 Pariisissa yhdessä pitkäaikaisen rakastajansa Jean Gabinin seurassa. Molemmat etsivät sopivia elokuvaprojekteja. Lopulta Dietrich palasi valkokankaalle Georges Lacomben käsikirjoittamassa ja ohjaamassa, kaupallisesti epäonnistuneessa draamassa Tuholiekki (1946).[56]

Dietrich teki ensimmäisen Hollywood-elokuvansa kolmeen vuoteen, kun hän esitti imagostaan täysin poikkeavaa, viettelevää mustalaisnaista Paramount-elokuvassa Kultaiset korvarenkaat (1947). Katolisen kirkon sensuurijärjestö paheksui hänen seksuaalista roolitulkintaansa. Dietrichille henkilökohtaisempi filmihanke seurasi elokuussa 1947, kun hän tapasi Pariisissa ohjaaja Billy Wilderin. Tämä tarjosi hänelle Erika von Schlütowin roolia tulevassa elokuvassaan Berliinin raunioitten keskellä. Kyseessä oli pitkästä aikaa lauluosa, ja samalla hänen uransa moniulotteisin hahmo.[57]

Dietrichin ainoa elokuva Alfred Hitchcockin ohjauksessa oli Esirippu laskee (1950). Hitchcock oli varsin hämillään huomatessaan, että Dietrich oli tottunut huolehtimaan itse taustavalojen sijoituksesta ja kuinka häntä oli kuvattava. Hän oli oppinut tavan jo von Sternbergin aikana; molemmille oli hyvin tärkeää se miltä Dietrich näytti valkokankaalla. Hitchcock tavoitteli Charlotte Inwoodin roolia varten Dietrichin ”sternbergiläistä imagoa”, joten hänet nähtiin elokuvassa jälleen arvoituksellisena naisena.[58] Vaikka elokuva ei kuulunut Hitchcockin mestariteoksiin, Dietrich teki yhden parhaana pidetyistä rooleistaan. Kuitenkin arvostelijat keskittyivät lähinnä ylistämään hänen ulkonäköään ja hallittua esiintymistään.[59]

Ennen uutta uraansa laulusolistina Dietrich teki varsin vähäpätöiset osat elokuvissa Paluutie katkaistu (1951) ja Villin lännen villikissa (1952). Niiden jälkeen hänen uransa Hollywoodissa päättyi usean vuoden ajaksi. Suurimpana syynä tähän oli täydellisen imagon vaaliminen: Dietrich ei halunnut näyttää yhdessäkään elokuvassa epäedulliselta, mikä kavensi hänen roolimahdollisuuksiaan. Nuorempi 1950-luvun tähtisukupolvi sen sijaan ajoi läpi tavoitetta näytellä studioiden määrittämän kapean imagon ulkopuolisia rooleja.[60]

Dietrich näytti elokuvarooleissaan hämmästyttävän nuorelta vielä 50 vuotta täytettyään. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että hänellä oli tapana nostaa kasvojensa ihoa peruukin alle jäävillä kirurginteipin paloilla.[61]

Viimeiset elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Las Vegasin show-esitysten ohessa Dietrich teki vielä muutaman elokuvan, mutta ne eivät nostaneet häntä enää uudestaan kassamagneetiksi. Hänen viimeinen suuri roolinsa oli juonitteleva aviovaimo Wilderin elokuvassa Todistaja, joka filmattiin 1957. Nürnbergin tuomio (1961) oli Dietrichin viimeinen kuuluisa elokuvatyö. Sen jälkeen hän vetäytyi alalta lähes tyystin. Vielä 1978 Dietrich teki pienen paronittaren osan elokuvassa Suuri gigolo, jonka pääosassa oli David Bowie. Hän esitti myös elokuvan tunnuskappaleen.

Laulajan ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dietrich vuonna 1963.

1950-luvulla Dietrich harvensi esiintymisiään elokuvissa ja keskittyi vuosikymmenen puolivälistä alkaen aina 1970-luvun puoliväliin kansainväliseen laulu-uraansa. Keväällä 1953 hän esiintyi Madison Square Gardenin sirkus-teemaisessa tapahtumassa, jonka tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Sen jälkeen Dietrich sai Las Vegasista rahakkaan esiintymissopimuksen, jonka merkeissä hän esiintyi kolmen viikon ajan Sahara-hotellin Congo-yökerhossa. Sopimus teki Dietrichistä Yhdysvaltojen parhaiten palkatun live-esiintyjän.[62]

Menestys Vegasissa poiki Dietrichille sopimukset myös Lontoosta ja Monacosta. Lontoossa hän esiintyi suurella menestyksellä Café de Paris -yökerhossa ja ensi-illassa kesäkuussa 1954 olivat paikalla niin hänen läheinen ystävänsä Noël Coward kuin Laurence Olivier ja Vivien Leigh. Lontoon vierailunsa yhteydessä Dietrich pääsi esiintymään myös Britannian kuningasperheelle sekä levyttämään kaksi laulua äidinkielellään. Syksyllä hän esiintyi jälleen suurella menestyksellä Vegasissa.[63]

Dietrich valitsi ja harjoitteli ohjelmistonsa huolella jokaista esiintymistä varten: hän harkitsi tarkoin sisääntulonsa, yleisön tervehtimisen, liikkumisensa esiintymislattialla sekä ulkonäköönsä liittyvät asiat. Dietrich oli tarkka myös esiintymisasuistaan, joiden suunnitteluun hän osallistui itse alusta alkaen. Vuodesta 1955 lähtien hän esiintyi kimaltelevan iltapuvun ohella myös frakissa ja silinterihatussa. Ne antoivat hänelle ilmaisunvapautta laulaa erilaisia lauluja, ja olivat samalla yhteys hänen filmiuransa alkuaikoihin. Dietrichin uutta vuoden 1955 show’ta Café de Parisissa pidettiin lehdistössä edellistä vivahteikkaampana. Hän oli tuonut ohjelmaansa paitsi pukujen vaihdokset, myös useita tyylilleen sopivia kappaleita kuten ”Let’s Take It Nice and Easy”, ”Makin’ Whoopee” sekä ”I May Never Go Home Anymore”. Mukana oli haikeita ja melankolisia, humoristisia ja svengaavia numeroita.[64]

Dietrichin bravuurinumeroon kuuluivat vuosien ajan myös hänen vanhat elokuvalaulunsa. Näitä olivat esimerkiksi ”The Boys in the Back Room” elokuvasta Ei mikään enkeli, ”Falling in Love Again” elokuvasta Sininen enkeli ja ”The Laziest Gal in Town” elokuvasta Esirippu laskee.[65] Dietrich itse oli sitä mieltä, että parhaat tekstit kirjoitettiin ”miesten laulettaviksi” ja katsoi, että laulun esittäjän sukupuoli vaikutti siihen, miten kuulija vastaanotti laulun sanoman. Dietrich esittikin levyllä sekä konserteissaan ”miehille tehtyä” Harold Arlenin säveltämää ja Johnny Mercerin sanoittamaa kappaletta ”One for My Baby and One More for the Road”. Kappaleen oli alun perin tehnyt tunnetuksi Fred Astaire vuonna 1943.[66]

Kun Dietrich konsertoi Länsi-Saksassa vuonna 1960, häntä vastassa oli mielenosoittajia, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen osallistumistaan liittoutuneiden ponnisteluihin. Vaikka konsertit päättyivät myrskyisiin aplodeihin, kiihkoilijoilta saatu kylmä vastaanotto johti siihen, ettei Dietrich vuoden 1963 jälkeen enää palannut synnyinmaahansa.[67] Loka-marraskuussa 1967 Dietrich esiintyi 48 kertaa Broadwaylla loppuunmyydyssä show’ssa. Dietrichin samalle vuodelle kaavailtu Suomen-vierailu sen sijaan peruuntui, syynä olivat hänen ja järjestäjien taiteelliset erimielisyydet.[68]

Lähes koko 1960-luvun ajan ja 1970-luvun alkupuoliskon Dietrich jatkoi esiintymistä vieraillen kymmenissä kaupungeissa eri puolilla maailmaa. Hän konsertoi menestyksekkäästi muun muassa Brasiliassa, Neuvostoliitossa, Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Japanissa. Ihailijat parveilivat hänen esiintymispaikkojensa ulkopuolellakin, ja hän nautti suuresti julkisesta huomiosta sekä siitä, että sai olla suorassa kontaktissa yleisöönsä. Sen sijaan lehtimiehiin hän suhtautui uransa loppuvaiheessa jopa vihamielisesti.[69]

Pianisti-säveltäjä Burt Bacharach oli vuodesta 1957 lähtien matkustanut Dietrichin ja tämän show’n mukana vastaten musiikin sovittamisesta ja orkesterinjohdosta. Heidän suhteensa oli läheinen: Dietrich luotti täysin Bacharachiin ja ylisti häntä muistelmissaan. Yhteistyö päättyi 1960-luvun loppupuolella, kun Bacharach meni naimisiin ja alkoi edetä omalla musiikkiurallaan.[70] Dietrich otti hänen lähtönsä raskaasti eikä enää varsinaisesti tuntenut intoa esiintyä, mutta jatkoi sitä, koska hänellä ei ollut varaa jäädä eläkkeelle.[71]

Uran päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iän myötä Dietrich alkoi kärsiä monista terveysvaivoista. Esiintymisiä vaikeuttivat jalkojen verenkierto-ongelmat ja toistuvat onnettomuudet. Tuolloin jo 70-vuotiaalle Dietrichille alkoi kehittyä myös alkoholiongelma, ja hän oli usein väsynyt ja huonolla tuulella. Dietrich kaatui ja putosi orkesterimonttuun esiintyessään 7. marraskuuta 1973 Washingtonissa. Hänen jalkaansa tuli suuri avohaava, ja hän oli kuukausien ajan työkyvytön.[72] Dietrich loukkaantui uudelleen Australian-kiertueellaan Sydneyssä 1975, kun hän kaatui juuri kävellessään lavalle murtaen reisiluunsa, ja estradiura sai jäädä. Onnettomuutta seurasi kahdeksan kuukautta kestänyt sairaalajakso, jonka aikana Dietrich ei suostunut tapaamaan edes ystäviään. Hän ei kyennyt tämän jälkeen enää kävelemään kunnolla ja kärsi jatkuvista kivuista koko loppuelämänsä. Hän palasi sairaalasta suoraan kotiinsa Pariisiin ja vetäytyi vähitellen julkisuudesta.[73]

Dietrich kirjoitti muistelmateoksen Elämäni, joka julkaistiin kansainvälisille markkinoille vuonna 1979. Hänen oli kirjoitettava muistelmat taloudellisista syistä, sillä hän ei ollut koskaan osannut hoitaa raha-asioita, ja vielä lähes 80-vuotiaanakaan hänellä ei ollut yhtään säästöjä. Kirjan toinen, hieman muunneltu painos ilmestyi suomeksi nimellä Berliinitär vuonna 1990. Kirja antaa kuitenkin Dietrichin elämästä varsin pintapuolisen kuvan, sillä hän vaali ainoastaan luomaansa legendaa ja eikä kertonut juuri lainkaan elämänsä todellisista tapahtumista ja ihmisistä.[74]

Vuonna 1982 Dietrich antoi syvällisen henkilöhaastattelun ystävälleen Maximilian Schellille, joka julkaisi haastattelunauhat 1984 julkaistussa dokumentissaan Lähikuvassa Marlene Dietrich. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana, vaikka Dietrich ei ollut sallinut itseään enää kuvattavan sitä varten. Myös keskinäiset erimielisyydet olivat hankaloittaneet projektia, ja Dietrich pelkäsi ennen kaikkea, että dokumentti tahraisi hänen imagoaan.[75]

Radiotyöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Dietrich ei 1940-luvun lopulla saanut elokuvista hyviä roolitarjouksia, työskentely radiossa takasi hänelle nopeat ja säännölliset ansiot. Hän vieraili esimerkiksi kuunnelmassa Madame Bovary ja Tallulah Bankheadin radio-ohjelmassa The Big Show. Dietrich oli mukana Lux Radio Theatren kuunnelmaversiossa elokuvasta Pakotie katkaistu. Hänelle kirjoitettiin myös oma radio-ohjelma Café Istanbul, joka tehtiin ABC-radioasemalle ja pysyi ohjelmistossa koko vuoden 1952 ajan. Se sai hieman uudistettuna ja CBS-asemalle siirrettynä nimekseen Time for Love, jota tehtiin yhteensä 38 jaksoa.[76]

Tähti- ja henkilökuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dietrich Marokon promokuvassa. Silinterihatusta muodostui yksi hänen tavaramerkeistään.

Marlene Dietrich loi uransa alusta asti itselleen niin sanottua ”kohtalokkaan naisen” imagoa. Elokuvauran läpimurto oli Lola-Lolan rooli Sinisessä enkelissä, mutta vasta sen jälkeen Josef von Sternberg kehitti hänen valkokangasimagokseen viileän ja arvoituksellisen naistyypin. Dietrich piti kaikin keinoin yllä tätä julkisuuskuvaa elämänsä loppuun asti ja loi myytin eräänlaisesta ikuisen nuoruuden symbolista.[2] Hän oli erittäin tarkka ulkonäöstään sekä siitä, miten häntä kuvattiin. Dietrichillä oli kuvauspaikalla aina peili kameran vieressä, josta hän saattoi varmistaa, että asu istui oikealla tavalla ja taustavalo valaisi hänen kasvonsa juuri oikeasta kulmasta.[77]

Dietrichin ominaispiirteitä olivat hohdokkaat asut, raukea katse sekä matala ja karheahko ääni. Hän näyttelemänsä hahmot olivat usein itsenäisiä, suorasukaisia ja arvoituksellisia. Jotkin imagosta poikkeavat hahmot olivat rahvaanomaisia ja naiiveja, kuten Sinisen enkelin Lola-Lola. Marokko-elokuvassa hänen saksalainen korostuksensa aiheutti ääntämisongelman, joten hänen roolihenkilönsä lausuu avausrepliikkinsä ranskaksi. Dietrich puhui ranskaa paremmin kuin englantia, ja näin hänen vajavainen kielitaitonsa voitiin selittää äänielokuvassa.[78]

Dietrich ei koskaan amerikkalaistunut täysin; Hollywood oli hänelle vain työpaikka, eikä hän juuri arvostanut paikan tekopyhää ja keinotekoista ilmapiiriä.[79] Vaikka hän pyrkikin vastaamaan odotuksiin, elokuvat olivat hänelle lähinnä vain keino ansaita rahaa. Sen sijaan konserttiohjelmisto ei ollut hänelle koskaan yhdentekevä, ja hän valitsi siihen vain lauluja, joilla oli hänelle erityinen merkitys. Dietrich näkikin itsensä ennen kaikkea laulajana eikä filmitähtenä.[80]

Berliinin sallivassa ilmapiirissä kasvanut Dietrich rikkoi sukupuolirooleja ennennäkemättömin tavoin, eikä noudattanut vallalla olevia normeja yksityiselämässäänkään. Myös äidin rooli filmitähden imagossa oli täysin uusi ilmiö, sillä Dietrich ei pyrkinytkään pitämään lastaan piilossa. Dietrichin julkisuuskuvaan kuuluu myös toisen maailmansodan aikainen aktiivisuus taisteluhengen nostattajana, ja hänestä tuli tunnustettu sotasankari. Vaikka Dietrich oli täysin epäpoliittinen henkilö niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, hänet leimattiin kotimaansa petturiksi natsivastaisuudestaan.[81]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe ja romanssit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marlene Dietrich meni 21-vuotiaana naimisiin kuusi vuotta vanhemman Ufan apulaisohjaajan Rudolf Sieberin kanssa. Heille syntyi 13. joulukuuta 1924 tytär Maria Elisabeth, joka tunnettiin myöhemmin näyttelijä Maria Rivana.[82] Avioliitto perustui ystävyydelle, eivätkä Dietrich ja Sieber asuneet pitkään aikaan edes samalla mantereella. Dietrichillä oli jo liiton alusta alkaen lukuisia mies- ja naisrakastajia. Hän kuitenkin tapasi miestään aina kun mahdollista ja tutustui tämän uuteen elämänkumppaniin Tamaraan. Sieber muutti kumppaneineen 1950-luvulla Yhdysvaltoihin San Fernando Valleyyn. Kun molemmat alkoivat myöhemmin sairastella, Dietrich maksoi auliisti heidän hoitokulujaan. Maria Rivan mukaan Dietrich ei halunnut kuitenkaan myöntää Sieberille avioeroa, ja liitto kesti Sieberin kuolemaan 1976 saakka.[82][83]

Dietrichin romansseista osa kesti vain joitakin viikkoja, toiset vuosikausia. Jotkut rakastajat pitivät kiusallisena sitä, että myös Dietrichin aviomies oli ajoittain läsnä tapaamisissa. Dietrichin lyhytaikaisiin romansseihin vuosien aikana kuuluivat muiden muassa Brian Aherne, Gary Cooper, Douglas Fairbanks Jr., Eddie Fisher, Frank Sinatra ja Raf Vallone. Pitkäaikaisia rakastettuja olivat Erich Maria Remarque, Jean Gabin ja Yul Brynner. Dietrichiä on yleisesti arveltu biseksuaaliksi, ja hänellä on huhuttu olleen suhde muun muassa käsikirjoittaja Mercedes de Acostan kanssa 1930-luvulla.[84] Suhteissa oli ajoittain toisen osapuolen mustasukkaisuutta, mikä yleensä sai Dietrichin päättämään romanssin. Kuitenkin Gabinin ja Brynnerin kanssa suhteet syvenivät, ja niiden päättyminen oli Dietrichille tuskallista.[85][86]

Äidistään elämäkerran julkaissut tytär uskoi, että jatkuvan parinvaihdon taustalla oli hänen äitinsä pohjimmainen epävarmuus ja hyväksynnän kaipuu. Dietrich ei osannut myöskään rakentaa rakastavaa suhdetta omaan lapseensa.[82][87] Dietrichistä tuli isoäiti vuonna 1948, ja hän oli sittemmin paljon mukana kaikkiaan neljän tyttärenpoikansa elämässä. Välit tyttäreen pysyivät ongelmallisina, ja samanlaiseksi muuttui myös suhde osaan lapsenlapsista.[88]

Dietrich varjeli yksityiselämäänsä tarkasti, ja pyrki aina pitämään rakkaussuhteensa poissa julkisuudesta. Hän muunteli tietoisesti aiempia elämänvaiheitaan ja elämäkerrassaan kommentoi tuntemiaan ihmisiä joko ohimennen tai jätti heidät kokonaan pois. Dietrichillä oli joka tapauksessa laaja tuttavapiiri, johon kuului paljon aikansa eliittiä ja korkea-arvoisia virkamiehiä. Hänen ystäväpiirissään olivat esimerkiksi Noël Coward, Orson Welles ja Edith Piaf sekä useita Kennedyn perheen jäseniä.[89][90] Monen läheisen ystävän, kuten John Gilbertin ja Ernest Hemingwayn varhaiset kuolemat aiheuttivat hänelle pitkäaikaista ja syvää surua.[91]

Muu yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dietrich tunnettiin anteliaisuudestaan niin läheisilleen kuin rakastajilleen. Hän tuki heitä usein rahallisesti, osti heille kalliita lahjoja ja jopa siivosi heidän kodeissaan. Yletön tuhlailu johti siihen, ettei Dietrichille jäänyt säästöön mitään, joten selvitäkseen menoistaan hänen oli työskenneltävä vanhuuteen asti.[92] Dietrichin sydäntä lähellä oli ruoanlaitto.[93]

Vielä täysin vuoteenomanakin Dietrich seurasi tarkasti itseään ja muita kuuluisuuksia koskevaa lehtikirjoittelua. Hänellä oli vankat mielipiteet myös joistakin 1980-luvun suurista tähdistä. Madonnaa hän piti keinotekoisena, mutta arvosti tämän ammattitaitoa esiintyjänä. Myöskään Michael Jacksonista Dietrich ei ollut kovin innostunut. Hän oli maininnut suosikkiyhtyeekseen The Jackson 5:n, mutta Michaelin naisellisuutta lähentelevä imago ei ollut hänestä yhtä hyvä kuin miehisesti esiintyvä nainen.[94]

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ikänsä tupakoineen Dietrichin terveys alkoi horjua 1950-luvulla hänen sairastuttuaan valtimotautiin. Lisäksi hän alkoi kärsiä kroonisista kivuista vuonna 1975 tapahtuneen kaatumisen vuoksi. Jalkavamma vaikeutti pysyvästi Dietrichin liikkumista ja uudet kaatumiset johtivat siihen, ettei hän lopulta pystynyt enää kävelemään omin avuin. Dietrich ei hyväksynyt koskaan vammautumistaan ja halusi pitää sen tiukasti salassa. Hän vietti elämänsä viimeiset 13 vuotta yksinäisenä vuodepotilaana Pariisin asunnossaan, eikä halunnut apua edes peseytymisessä. Dietrich kulutti aikansa lukemalla, soitellen läheisilleen sekä toisinaan myös eri valtioiden päämiehille. Hän otti vain harvoja vieraita vastaan eikä päästänyt luokseen lehtiväkeä.[82]

Dietrich kuoli kotonaan Pariisissa maksa- ja munuaisvaivoihin 90 vuoden ikäisenä vuonna 1992.[95][96] Hän halusi kuitenkin tulla haudatuksi synnyinkaupunkiinsa Berliiniin, joten hänet haudattiin Friedenaun Stubenrauchstrassen hautausmaalle.[97]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marlene Dietrich muistetaan ennen kaikkea ajattomasta kauneudestaan ja huolella luodusta glamour-imagostaan. Myöhemmin on tunnustettu hänen erehtymätön tyylitajunsa, mikä on tehnyt hänestä yhden 1900-luvun huomattavimmista muodin edelläkävijöistä. Hänen vaatevarastoonsa kuului niin Balmainin, Diorin kuin Chanelin luomuksia. Pukeutumisellaan Dietrich sekoitti sukupuolirooleja tavalla, jota toisinaan paheksuttiin, mutta alettiin nopeasti myös jäljitellä. Hänen katsotaan siis vaikuttaneen suuresti vallalla olleeseen naiskuvaan.[98]

Berliinin kaupunki osti Dietrichin jäämistöt, joista perustettiin Berliinin Filmimuseon yhteyteen ”Marlene Dietrich Collection Berlin”. Filmimuseossa on myös jatkuva näyttely, jossa esitellään Dietrichin elämää sekä hänen tavaroitaan ja vaatteitaan. Berliini on nimennyt elokuvajuhliensa keskeisen tapahtumapaikan, Potsdamer Platzin lähettyvillä olevan aukion Marlene-Dietrich-Platziksi.[99]

Vuonna 1999 American Film Institute valitsi Dietrichin yhdeksi vuosisadan kymmenestä tärkeimmästä naisnäyttelijästä.[100]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marlene Dietrich elokuvan Esirippu laskee trailerissa.
Pääartikkeli: Marlene Dietrichin filmografia

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Souvenir Album (1949)
  • Overseas (1951)
  • Die neue Marlene (1965)
  • Marlene singt Berlin, Berlin (1965)

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marlene Dietrich’s ABC (Doubleday, 1961)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Miettinen, Sauli: Marlene Dietrich: Nainen ja tähti. Keuruu: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-24869-9.
  • Spoto, Donald: Sininen enkeli – Marlene Dietrich. (Blue Angel – The Life of Marlene Dietrich, Lennart Sane Agency 1992). Suomentanut Jakobson, Ruth. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2010. ISBN 978-951-20-8164-6.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Flint, Peter B.:Marlene Dietrich, Symbol of glamour, dies The New York Times Viitattu 15.4.2012 (englanniksi)
  2. ↑ a b Miettinen 2011, s. 9.
  3. ↑ Miettinen 2011, s. 17, 18.
  4. ↑ Spoto 1992, s. 21.
  5. ↑ Miettinen 2011, s. 18, 19, 21.
  6. ↑ Miettinen 2011, s. 20.
  7. ↑ Miettinen 2011, s. 21.
  8. ↑ Spoto 1992, s. 29, 31.
  9. ↑ Miettinen 2011, s. 20, 21.
  10. ↑ Miettinen 2011, s. 24.
  11. ↑ Spoto 1992, s. 30, 31.
  12. ↑ Miettinen 2011, s. 27.
  13. ↑ Spoto 1992, s. 33, 39, 42.
  14. ↑ Miettinen 2011, s. 28, 29.
  15. ↑ Spoto 1992, s. 43.
  16. ↑ Miettinen 2011, s. 30.
  17. ↑ Spoto 1992, s. 37, 44.
  18. ↑ Miettinen 2011, s. 30, 31.
  19. ↑ Miettinen 2011, s. 32, 34.
  20. ↑ Spoto 1992, s. 55.
  21. ↑ Spoto 1992, s. 57, 58.
  22. ↑ Miettinen 2011, s. 36–41.
  23. ↑ Miettinen 2011, s. 43–45.
  24. ↑ Miettinen 2011, s. 45, 49.
  25. ↑ Miettinen 2011, s. 54, 56.
  26. ↑ Miettinen 2011, s. 58, 59.
  27. ↑ Miettinen 2011, s. 70, 72.
  28. ↑ Miettinen 2011, s. 75.
  29. ↑ Miettinen 2011, s. 78.
  30. ↑ Miettinen 2011, s. 80.
  31. ↑ Miettinen 2011, s. 82–84.
  32. ↑ Miettinen 2011, s. 89.
  33. ↑ Miettinen 2011, s. 90, 96.
  34. ↑ Miettinen 2011, s. 102, 103.
  35. ↑ Spoto 1992, s. 144.
  36. ↑ Miettinen 2011, s. 113.
  37. ↑ Spoto 1992, s. 150.
  38. ↑ Miettinen 2011, s. 125.
  39. ↑ Miettinen 2011, s. 126, 128.
  40. ↑ a b Miettinen 2011, s. 131, 132.
  41. ↑ Miettinen 2011, s. 137, 138.
  42. ↑ Miettinen 2011, s. 138.
  43. ↑ Miettinen 2011, s. 139, 140.
  44. ↑ Miettinen 2011, s. 143.
  45. ↑ Miettinen 2011, s. 146, 147, 149.
  46. ↑ Miettinen 2011, s. 157, 158, 168.
  47. ↑ Miettinen 2011, s. 181.
  48. ↑ Miettinen 2011, s. 169.
  49. ↑ Miettinen 2011, s. 170.
  50. ↑ Miettinen 2011, s. 183, 184.
  51. ↑ Miettinen 2011, s. 184.
  52. ↑ Miettinen 2011, s. 185, 187.
  53. ↑ The Adventure: The Bracelet Dietrich Received for Her Defiance
  54. ↑ National Women's History Museum: Marlene Dietrich
  55. ↑ Spoto 1992, s. 252.
  56. ↑ Miettinen 2011, s. 191, 195, 197.
  57. ↑ Spoto 1992, s. 247, 248, 251.
  58. ↑ Spoto 1992, s. 256.
  59. ↑ Miettinen 2011, s. 220, 224.
  60. ↑ Miettinen 2011, s. 231, 232.
  61. ↑ Miettinen 2011, s. 233.
  62. ↑ Miettinen 2011, s. 250, 251.
  63. ↑ Miettinen 2011, s. 258, 259, 265.
  64. ↑ Miettinen 2011, s. 268, 273, 274.
  65. ↑ Spoto 1992, s. 290.
  66. ↑ Miettinen 2011, s. 268.
  67. ↑ Miettinen 2011, s. 327.
  68. ↑ Miettinen 2011, s. 409, 410.
  69. ↑ Miettinen 2011, s. 398.
  70. ↑ Spoto 1992, s. 311, 323.
  71. ↑ Miettinen 2011, s. 422, 429.
  72. ↑ Spoto 1992, s. 334, 335.
  73. ↑ Miettinen 2011, s. 499, 500.
  74. ↑ Miettinen 2011, s. 511, 525, 526.
  75. ↑ Miettinen 2011, s. 535, 542.
  76. ↑ Miettinen 2011, s. 242, 243.
  77. ↑ Miettinen 2011, s. 115, 116.
  78. ↑ Miettinen 2011, s. 68.
  79. ↑ Miettinen 2011, s. 99.
  80. ↑ Miettinen 2011, s. 15.
  81. ↑ Miettinen 2011, s. 8.
  82. ↑ a b c d Roger Lewis: My mother the monster: Marlene Dietrich Mail Online. 24.8.2017. Viitattu 1.4.2024.
  83. ↑ Miettinen 2011, s. 128, 281.
  84. ↑ Miettinen 2011, s. 12, 13, 95.
  85. ↑ Miettinen, s. 200, 288.
  86. ↑ Spoto 1992, s. 162, 177, 184.
  87. ↑ DW: Remembering Germany's most iconic star: Marlene Dietrich, 25 years after her death
  88. ↑ Miettinen 2011, s. 210, 403.
  89. ↑ Miettinen 2011, s. 8, 12, 13.
  90. ↑ Spoto 1992, s. 204.
  91. ↑ Miettinen 2011, s. 107, 121.
  92. ↑ Spoto 1992, s. 296, 297.
  93. ↑ Miettinen 2011, s. 402.
  94. ↑ Miettinen 2011, s. 560.
  95. ↑ Spoto 1992, s. 17.
  96. ↑ Marlene Dietrich Biography. 15.9.2022. Viitattu 1.4.2024. (englanniksi)
  97. ↑ German Way: Marlene Dietrich
  98. ↑ Miettinen 2011, s. 8.
  99. ↑ Dietrich gives name to new Berlin square
  100. ↑ AFI's 100 YEARS...100 STARS

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Dietrich, Marlene: Elämäni. Nehmt nur mein Leben, Goldmann 1979. Suomentanut Rutanen, Mirja. Weilin & Göös, 1980.
  • Dietrich, Marlene: Berliinitär. Some Facts About Myself, Edition Cantz 1990. Suomentanut Kyrö, Marja. Otava, 1990.
  • Wieland, Karin: Dietrich & Riefenstahl: Der Traum von der neuen Frau. München: Carl Hanser Verlag, 2011. ISBN 978-3-446-23770-4.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Marlene Dietrich.
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Marlene_Dietrich&oldid=22525909”