Vilho Pentikäinen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vilho Pentikäinen

Vilho Armas Pentikäinen (s. 5. maaliskuuta 1903–?) oli suomalainen upseeri ja ammattisotilas, joka tuli tunnetuksi vakoilustaan Suomea vastaan Neuvostoliiton hyväksi. Hän lienee Suomen historian menestynein vakooja. Pentikäinen toimi Suomen armeijassa luutnanttina 1920-luvun lopulta alkaen ja työskenteli vuodesta 1929 puolustusvoimien yleisesikunnassa kuvakeskuksessa.[1] Hän hankki Neuvostoliitolle 1930-luvun alkuun mennessä tietoja useista Suomen salaisimmista sotilaallisista suunnitelmista. Paljastuttuaan Pentikäinen pakeni Neuvostoliittoon, jonka palveluksessa loi vielä uuden menestyksekkään sotilas- ja tiedustelu-uran. Hänen kuolinaikansa tai -paikkansa ei ole tiedossa.

Pentikäisen käytöstä kuvattiin miellyttäväksi ja olemusta huolitelluksi ja aina rauhalliseksi. Hänet värvättiin Neuvostoliiton asiamieheksi vuonna 1923. Varsinaisen vakoilijanuransa hän aloitti viimeistään työskennellessään yleisesikunnassa vuosina 1929–1933.[1] Toimessaan Pentikäinen pääsi näkemään ja valokuvaamaan suomalaisia linnoituslaitteita, varuskuntia ja sotatarviketeollisuutta. Jälkeenpäin on tullut ilmi, että kopiot näistä filmeistä päätyivät Moskovaan. Hän toimitti salaista materiaalia Neuvostoliittoon värväyksestään lähtien noin kymmenen vuoden ajan vuosina 1923–1933. Pentikäisen toimintaan liittynyttä Etsivän keskuspoliisin tutkimuskokonaisuutta on kutsuttu Suureksi vakoilujutuksi, Suomessa siihen liittyen tuomittiin 26 ihmistä. Pentikäinen solmi Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla avioliitonomaisen suhteen O. W. Kuusisen tyttären Riikka Kuusisen kanssa.

Neuvostoliiton vakoilijana Suomen armeijan yleisesikunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pentikäinen kuvasi Suomen puolustusvoimien salaisimpia asiakirjoja toimiessaan yleisesikunnan yöpäivystäjänä. Koska dokumenttien kuvaaminen oli varsin aikaa vievää, hän lisäksi toimitti vartiovuoronsa alussa nipun papereita rakennuksen ulkopuolella odottaneille neuvostoagenteille, jotka kuvasivat ne Neuvostoliiton lähetystössä ja palauttivat ne ennen aamua Pentikäiselle. Hänen toimintansa saattoi jatkua vuosia juuri siksi, että yhtään asiakirjaa ei päivisin puuttunut paikaltaan.

Pentikäisen toiminnan seurauksena Neuvostoliitto sai tiedon kaikista Suomen salaisimmista sotilaallisista asioista.[1] Esimerkiksi Suomi-konepistoolin piirustukset vei rajan yli ehkä juuri Pentikäinen. Neuvostoliitto sai lisäksi korvaamattoman tärkeitä tietoja esimerkiksi Suomen ja Viron toteuttamasta Suomenlahden sulkusuunnitelmasta, Suomenlahden meriväylistä ja miinoitussuunnitelmista.[1] Vielä toisen maailmansodan aikana huomattiin, kuinka neuvostolaivasto vältteli 1930-luvulla miinoitussuunnitelmiin sisältyneitä merialueita niissäkin tapauksissa, joissa ne oli jo poistettu uudemmista miinoitussuunnitelmista.

Tunnetun myytin mukaan Pentikäinen jäi kiinni tiedustelutehtävissään 1. lokakuuta 1933, kun päivystäjä havaitsi huoneessa palavat valot ja yllätti hänet itse teossa kuvaamassa asiakirjoja yleisesikunnan holvissa. Kertomuksen todellisuudelle ei kuitenkaan löydy todisteita.[2] Todennäköisesti Pentikäinen kutsuttiin kuulusteluun Etsivän Keskuspoliisin luokse, mutta hän jätti saapumatta sinne paeten sen sijaan Neuvostoliittoon autollaan jättäen perheensä Suomeen. Hän pääsi ylittämään rajan täpärästi kiväärinsä kanssa Karjalankannaksella.lähde?

Jälkeenpäin todettiin hänen elämäntapansa olleen ylellinen asemansa mukaisiin tuloihin nähden.[3]

Luovutettujen tietojen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvulla ajateltiin ensimmäisen maailmansodan ja sitä edeltäneen panssarilaiva-ajan hengessä, että suurikaliiperisilla rannikkotykeillä panssarilaivojen korvikkeena on suuri merkitys rannikkopuolustukselle. Tuolloin ei vielä otettu huomioon ilma-aseen kehityksen merkitystä kiinteitä asemia vastaan. Näin ollen kiinteiden tykistöasemien tiedoilla oli liikkuvalavettisten ohjusten aikakautta suurempi merkitys.

Pentikäisen hankkimilla tiedoilla uskotaan olleen vaikutusta Boris Jartsevin neuvotteluyrityksiin Suomen hallituksen kanssa 1938–1939 sekä Neuvostoliiton jyrkkään suhtautumiseen Baltian maihin 1939–1940.

Suomen ja Viron suunnitelma Pietari Suuren merilinnoituksen hyödyntämisestä yhdistämällä rannikkotykistöjen tulenjohto Suomenlahden yli Neuvostoliiton Itämeren laivaston sulkemiseksi Suomenlahden pohjukkaan pyrittiin pitämään Suomessa salassa ja sotilasyhteistyö Viron kanssa jatkui, vaikka Suomi 1935 virallisesti luopui reunavaltiopolitiikasta ja ryhtyi kannattamaan pohjoismaista suuntausta. Tästä Suomen ulkopoliittisesta erosta Vironkin tukemaan Baltian reunavaltiopolitiikkaan nähden huolimatta jatkui sotilasyhteistyö Suomen ja Viron välillä kesään 1940, jolloin Neuvostoliitto otti haltuunsa Viron puolustusvoimat ja liitti ne osaksi puna-armeijaa.

Viron ulkopolitiikka oli puolueettomuudessaan Saksan ja Neuvostoliiton suhteen entente-henkistä niin kuin Puolankin. Kun Puola joutui tarkistamaan ulkopoliittista linjaansa 1935 Saksa-myönteisemmäksi solmimalla sen kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen, Neuvostoliiton näkökulmasta Baltian maat alkoivat olla enemmän Saksan politiikan vaikutuksen alaisia, ja äärimmäinen uhkakuva Neuvostoliiton kannalta olisi ollut se, että Baltian maat olisivat osallistuneet Saksan ja Puolan kanssa Neuvostoliiton Itämeren laivaston sulkemiseen Suomenlahden pohjukkaan.

Toiminta Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päästyään Neuvostoliittoon Pentikäinen mm. opiskeli Pietarin kansainvälisessä Lenin-koulussa, jossa hän käytti salanimeä Erik Art. Artille luotiin koululla peitetarina, jonka mukaan hän olisi toiminut vuodet 1933–1935 kino-operaattorina.[4]

Vuonna 1935 Vilho Pentikäinen toimi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun GPU:n rajavartioaseman päällikkönä Kannaksella Miikkulaisissa. Myöhemmin hän palveli majurin arvoisena Leningradin jalkaväkikoulun suomenkielisillä kursseilla. Varsinainen tehtävä hänellä oli kuitenkin tällöin sotilaspiirin esikunnan Suomen topografisen toimiston päällikkönä. Vuonna 1936 hänet komennettiin Kazaniin.

Pentikäinen osallistui vuoden 1936 lopulla alkaneeseen Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisarmeijaa tukeneiden kansainvälisten prikaatien riveissä everstin arvoisena neuvonantajana ja tiedustelu-upseerina. Vilho Pentikäinen säilytti henkensä Stalinin 1930-luvun lopun ankarissa puhdistuksissa oleskeltuaan juuri pahimman puhdistusvaiheen Espanjassa ja palattuaan takaisin Neuvostoliittoon vuoden 1939 alkupuolella. Jätettyään loikkauksen yhteydessä perheensä eli vaimonsa ja poikansa Suomeen Pentikäinen solmi Neuvostoliitossa 1930-luvun lopulla avioliitonomaisen suhteen O. W. Kuusisen tyttären Riikka Kuusisen kanssa.[5]

Talvisodan aikaan talvella 1939–1940 Pentikäinen toimi Kuusisen kansanarmeijassa ja suomalaisten sotavankien kuulustelijana. Sen jälkeen vuosina 1940–1941 hän toimi Virossa neuvostomiehityksen aikaan. Jatkosodan alkuvaiheessa syksyllä Pentikäinen koulutti Leningradissa ja Moskovassa Suomeen lähetettäviä desantteja.[5]

Hänet kerrotaan nähdyn jatkosodan jälkeen Helsingissä Stockmannin tavaratalon luona, jolloin hän olisi kuulunut everstiluutnanttina Valvontakomission delegaatioon nauttien näin diplomaattista koskemattomuutta.

1940-luvun lopulla Pentikäinen toimi tiettävästi Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n vakoilujohtajana Espanjan ja Ranskan alueella. Hänen kerrotaan asuneen Ranskassa lähellä Sveitsin rajaa.[6]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vilho Pentikäisen veli oli rovasti Veikko Pentikäinen, jonka poika on uskontotieteilijä Juha Pentikäinen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kosonen, Matti: Raja railona aukeaa: tiedustelua Neuvosto- Karjalassa vuosina 1920–1939. Joensuu: Kustannusyhtiö Ilias, 2001. ISBN 952-5309-18-5.
  • Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi : suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2006. ISBN 951-746-864-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Ove Enqvist ja Heikki Tiilikainen: Linnakesaaret: rannikkolinnakkeiden elämää sodassa ja rauhassa, s. 109. Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-8005-8.
  2. Ainola, Olli: Tähtivakooja Pentikäinen oli seksiaddikti iltalehti.fi. 17.3.2017. Alma Media Suomi Oy. ”Suomen kaikkien aikojen suurimman vakoilujutun tähti, reservin luutnantti ja sotilaskuvaaja Vilho Pentikäinen ei kärähtänyt ”rysän päältä” yleisesikunnan salaisten asiakirjojen holvista, kuten on tähän asti uskottu.” Viitattu 20.3.2017.
  3. Kosonen 2001, 102
  4. Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi (SKS 2006), s. 365.
  5. a b Salomaa, M: ”Huippuvakooja katsoi itään, Suomen Kuvalehti”, s. 48.
  6. Salomaa, M: ”Huippuvakooja katsoi itään, Suomen Kuvalehti”, s. 49.
  7. Harri Kavén & Hannu Miettunen: Turussa vihittiin ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi. Turun Sanomat, 5.3.2012.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
  • Juonala, Jouko: Sittenkin isänmaan mies?. (Venäjä väittää nyt, että suomalainen maanpetturi ja mestarivakooja Vilho Pentikäinen olisikin ollut kaksoisagentti. – artikkelin ingressi) Ilta-sanomat, 25.8.2007.
  • ”Vilho Pentikäinen – Suomen suurin vakoilija (kirj. Markku Salomaa)”, Minä vakooja: vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus, s. 100–112. Helsinki: Valitut palat – Reader's Digest, 2007. ISBN 978-951-584-771-3. (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]