Arabien valtakunta

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Arabien maailmanvalta)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabien valtakunta
الإمبراطورية العربية
al-'īmbiraturiat al-arabīa

Arabien valtakunta laajimmillaan
Arabien valtakunta laajimmillaan vuonna 750 jaa.

Valtiomuoto Oikeaanjohdetut kalifit (622–661)?,
Umaijadien kalifaatti (661–750),
Abbasidien kalifaatti (750–1258)
Kalifi Omar I (632–634)?
Muawija I (661–680)
Al-Walid II (743–744)
Marwan II (744–750)
Harun al-Rašid (786–809)
Al-Musta'sim (1242–1258)
Pääkaupunki Medina (622661)?
Damaskos (661744)
Harran (744750)
Bagdad (7501258)
Pinta-ala
– yhteensä 8,400,000 km² (661)
11,100,000 (720) km² 
Väkiluku 21,400,000 (661)
34,000,000 (750)
Kielet arabia (virallinen), persia (idässä), kopti, kreikka, berberikielet, aramea, sindhi.
Valuutta Dinaari (kultakolikko), Dirhem (hopeakolikko), Fulus (kuparikolikko)
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Sassanidien valtakunta
Seuraaja(t) Fatimidien kalifaatti
Mamelukkien sulttaanikunta
Aghlabidien valtakunta

Arabien valtakunta (622?–1258) oli 600-luvun puolivälissä Lähi-itään sassanidien Persian raunioille syntynyt jättiläisvaltio. Se laajeni seuraavat sata vuotta, mutta alkoi sen jälkeen murentua laidoiltaan. 1000-luvulla valtakunta käsitti enää nykyisen Irakin alueen Bagdad pääkaupunkinaan, ja 1200-luvulla mongolit tekivät siitä lopun. Arabien valtakunnalla ei ollut virallista nimeä. Aluksi se tunnettiin umaijadikalifaattina, sitten abbasidikalifaattina.

Arabivaltakunnalla oli historiallisesti suunnaton vaikutus. Se yhdisti poliittisesti valtavan alueen ja auttoi monien keksintöjen, kuten kiinalaisen paperin tai intialaisen matematiikan leviämistä. Kalifaatin valtionuskontona syntyi islam, joka jatkoi leviämistään myös Afrikkaan, Intiaan ja Etelä-Aasiaan ja muodostui maailmanuskonnoksi. Sassanideilta peritty kreikkalaisen kirjallisuuden kääntäminen vei arabit luonnontieteissä ja matematiikassa sadoiksi vuosiksi johtopaikalle koko maailmassa. Arabivaltio oli toisaalta osallinen talouskehityksen pysähdykseen Euroopassa, jonka kauppareitit Välimerellä ja silkkitietä Kiinaan uusi maailmanmahti sulki.[1]

Abbasidikalifien uskonnollinen arvovalta säilyi 1500-luvun alkuun saakka, jolloin islamilaisen maailman painopiste siirtyi Osmanien valtakuntaan. Tässä vaiheessa arabien tieteellinen johtoasema oli kadonnut ja Eurooppa mennyt ohi. Kestävimpänä saavutuksenaan kalifaatti jätti jälkeensä islamilaisen sivilisaation, jossa juutalaiskristillinen perintö omaperäisellä tavalla yhdistyi beduiinien klaanikulttuuriin ja persialaisiin uskontoihin.[2]

Abbasidikalifien aikana 800-luvulla vakiintui käsitys, että valtakunnan oli perustanut profeetta Muhammed. Valtakunnan alkusolu olisi muodostunut Arabian autiomaassa Medinan keitaalla vuonna 622. Tämän jälkeen Muhammed ja hänen jälkeensä neljä oikeaan johdettua kalifia laajensivat valtakuntaa pyhän sodan avulla viedäkseen islamin kaikkialle maailmaan. Sen jälkeen valta siirtyi vääryydellä umaijadikalifi Muawijalle vuonna 661. Abbasidisuvun vallankumous vuonna 750 palautti kuitenkin valtakuntaan sen alkuperäisen, oikean uskon ja oikeat vallanpitäjät, sillä abbasidit olivat Muhammedin sukua ja siksi juuri heidän kuului hallita. Näiltä osin islam oli abbasidihallintoa palveleva legitimaatiotarina, joka perusteli myös sitä, miksi muslimien piti osallistua kalifien jatkuviin sotiin.

Arabisuurvallan tärkeitä keskuksia olivat Damaskos, Bagdad ja Merv. Valtakunnan reuna-alueet eivät koskaan olleet keskusvallan lujassa otteessa, sillä kapinat olivat tavallisia. Abbasidivaltio menetti suurvalta-asemansa jo 900- tai 1000-luvulla, mutta kalifien symbolinen asema tunnustettiin senkin jälkeen. Kun 1200-luvulla Bagdadin mongolivaltaus tuhosi valtakunnan jäänteet, kalifin virka siirtyi mamelukkien Egyptiin, missä sitä jatkettiin seremoniallisesti vielä 300 vuotta. Valtaus ei kuitenkaan vähentänyt islamin suosiota eikä estänyt sen leviämistä; myös mongolit itse kääntyivät muslimeiksi.

Vaikka arabit olivat hallitseva luokka, valtakunnan älyllinen eliitti tuli Persiasta, joka oli ikivanha sivistysvaltio. Tämä koski myös teoreetikoita, jotka loivat islamin perusteokset 800-luvulla. Arabien johtoaseman myötä beduiinien klaanikulttuurista tuli yhteiskunnallisen elämän pohjavire. Se toi mukanaan tekijöitä, jotka lopulta johtivat yhteiskunnan jäykistymiseen ja taantumiseen.[3]

Abbasidivaltakunnassa 800-luvulla luotu kuvaus valtakunnan varhaisvaiheista (Muhammed ja oikeaan johdetut kalifit) ei ole saanut tukea tieteellisistä lähteistä.[4][5][6] Esimerkiksi suomalainen orientalista Kaj Öhrnberg katsoo, että tämä kuvaus palveli tosiseikkojen asemesta abbasidihallinnon poliittisia ja uskonnollisia tarpeita.[7] Joidenkin teorioiden mukaan valtakunta ei syntynyt muslimivalloittajien hyökkäyksen tuloksena, vaan sai alkunsa valtatyhjiöstä. Sassanidien Persia oli kokenut täydellisen romahduksen, eikä Bysantti oman heikkoutensa takia pystynyt käyttämään sitä hyväkseen. Näiden valtakuntien voimattomuuden perussyynä saattoivat olla väestöä rajusti vähentäneet kulkutaudit sekä ilmastonmuutos. Molemmat olisivat siirtäneet valtatasapainoa paimentolaisväestöjen eduksi. [8][9][10][11][12] Ulkoisen arabihyökkäyksen asemesta kyseessä saattoi olla alueilla jo asuneiden paimentolaisheimojen valtaannousu.[13] On myös väitetty, että uudet vallanpitäjät eivät vielä 600-luvulla olleet muslimeja[4] eivätkä identiteetiltään arabeja.[14]

Arabien valtakunnan kehitysvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähi-idässä on ollut useita arabien valtakuntia, mutta niistä ensimmäisen kehitysvaiheet olivat seuraavia:

  1. (Myyttinen profeetta Muhammedin aika (622–632) jolloin pääkaupunkina oli Medina, on osa islaminuskoa ja sen Pyhää historiaa.)
  2. (Myyttinen oikeaan johdettujen kalifien aika (632–661), jolloin pääkaupunkina oli Medina, on samoin osa islaminuskoa ja sen Pyhää historiaa.)
  3. Umaijadikalifien aika (661–750), jolloin pääkaupunkina oli Damaskos. Muawija on ensimmäinen historian tunnistama kalifi.
  4. Abbasidikalifien aika (750–1258), jolloin pääkaupunkina oli yleensä Bagdad. Kalifit olivat toisinaan vain seremoniallisia hallitsijoita.
  5. Abbasidikalifien aika Egyptissä (1258–1507), jolloin kalifaatti oli vain seremoniallinen virka Kairossa.

Imperiumi muodostui nopeasti 600-luvun alkupuolella, kun Itä-Rooman ja sassanidien Persian välinen sota oli päättynyt Persian romahdukseen ja Itä-Rooman vetäytymiseen Lähi-idän alueiltaan. Käännekohtana oli keisari Herakleioksen kesällä 622 saama voitto sassanidien armeijasta, minkä jälkeen persialainen dynastia romahti muutamassa vuodessa. Vallan saivat haltuunsa arabiheimot, jotka olivat asuneet alueella ja osallistuneet vasalleina suurvaltojen sotaan. Köyhtynyt Bysantti joutui myös luopumaan alueistaan Syyriassa ja Egyptissä. [4]

Arabivaltakunnan ensimmäinen keskus syntyi Syyrian Damaskokseen, mistä käsin Muawija (661–680) laajensi valtapiiriään. Muawijan hallinnon virkakielenä oli kreikka ja hän tuki hallintoaan Johannes Kastajaan kohdistuneen kultin avulla.[4][15] Muawija kukistui Bysantille kärsimänsä tappionsa takia, ja uudeksi vahvaksi mieheksi nousi muutaman välivuoden jälkeen Iranista tullut arabikalifi Abd al-Malik ibn Marwan (685–705). Abbasideja edeltävää hallintoa (661–750) kutsutaan umaijdikalifaatiksi, mutta sen keskinäiset sukulaisuussuhteet ja osa hallitsijoistakin ovat epävarmoja.

Al-Malikin dynastia oli vallassa vuoteen 750 asti, jolloin sen kukisti Iranin Mervistä alkanut abbasidien vallankumous. Sen jälkeen arabivaltion identiteetti rakentui 500 vuoden ajan heidän edustamansa uskonnon ympärille, josta 800-luvulla alettiin puhua "islamina". Uskovilla tuli olla yksi poliittinen johtaja, kalifi, joka oli Jumalan seuraaja ja uskovien komentaja. Islaminuskon ohjelmana oli Jumalan lain vieminen koko maailmaan pyhän sodan avulla. Kumous johti arabivaltion painopisteen siirtymiseen Iranin suuntaan. Pääkaupunki siirtyi Bagdadiin ja hallintokieli vaihtui arabiaksi.

Abbasidit jatkoivat sassanidien aloittamaa ja vielä 250 vuotta kestänyttä kulttuuriprojektia, jossa kreikkalaista tieteellistä kirjallisuutta käännettiin ensin persiaksi ja sitten arabiaksi. Iranissa sen perusteena oli ennallistaa Zarathustran kirjoittama Avesta, jonka katsottiin hajonneen maailmalle. Abbasidikalifien uskotaan käännöshankkeen avulla hakeneen poliittista tukea iranilaisten keskuudessa.[16] Käännösliike herätti kalifaatissa tieteellisen aktiivisuuden, jonka ansiosta se oli monilla aloilla satojen vuosien ajan maailman kärjessä.

Abbasidien oppi kalifaatista on yhdistänyt muslimeja näihin päiviin asti. Bagdadissa asuva kalifi nautti suurta arvovaltaa islamilaisen valtion symbolisena ja muslimien yhtenäisyyttä edustavana sydämenä aina Bagdadin kukistumiseen saakka mongolihyökkäyksessä vuonna 1258. Kilpailevia kalifaatteja alkoi silti syntyä pian. Bagdadin kalifien valta alkoi murentua jo 800-luvulta lähtien ollen usein vain symbolista. Laajimmillaan valta­kunta oli 700-luvun puolivälissä juuri ennen abbasidien kumousta, jolloin se ulottui Espanjasta ja Etelä-Ranskasta Intian ja Kiinan rajoille saakka.[17][18] Valta­kunta alkoi hajota 700-luvulla, kun Espanja irtosi siitä. Myöhempien alue­menetysten vuoksi abbasidien kalifaatti menetti suur­valta-asemansa viimeistään 1000-luvulla.

Arabivaltion myötä kalifaatin valtionuskonto islam levisi koko sen valtavalle alueelle. Arabian kieli levisi koko kalifaatin alueelle ja syrjäytti muut kielet. Poikkeuksena oli persiankieli, jota kuitenkin alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Arabien maailmanvallan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammed johtaa rukousta, jossa ovat mukana Abraham, Mooses ja Jeesus (Kuva persialaisessa käsikirjoituksessa)

Lähi-idän jakoivat keskenään 600-luvun alussa kaksi maailmanvaltaa, kristillinen Itä-Rooma eli Bysantti sekä sassanidien hallitsijasuvun Iran eli Persia pääkaupunkinaan Mesopotamiassa sijaitseva Ktesifon ja valtauskontonaan zarathustralaisuus. Kummallakin oli arabimaailmassa etupiirinsä. Bysantin kanssa olivat liitossa ghassanideiksi kutsutut arabit, jotka asuivat Jordanian ja Syyrian alueella. He olivat monofysiitteja, ja uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi, jumalallinen luonto. Sassanidien kanssa olivat liitossa lakhmidit, jotka olivat nykyisen Irakin eteläosissa elänyt arabiheimo. He olivat nestoriolaisia eli uskoivat Jeesuksen kahtalaiseen luontoon. Bysantin kannalta molemmat olivat harhaoppisia. [19]Monet arabiheimot olivat pakanoita, ja heitä oli etenkin harvaan asutulla Arabian niemimaalla, joka oli pääosin itsenäisten klaanien hallitsemaa autiomaata.

Itäiset alueet olivat Bysantille taloudellisesti tärkeitä, mutta niiden valvonta ja hallitseminen tulivat kalliiksi. Bysantin keisarit olivatkin 500-luvun loppuun mennessä vetäytyneet ensin sotilaallisesti ja sitten myös hallinnollisesti näiltä alueilta. He korvasivat oman läsnäolonsa Arabian niemimaalta tuoduilla arabiheimoilla, joille maksettiin rajojen valvonnasta. Nämä heimot olivat ainakin osittain paimentolaisia ja uskonnoltaan aluksi pakanoita. Kohdatessaan alueen kristillisen väestön ne omaksuivat yksinkertaisessa muodossa juutalais-kristillisen monoteismin eli yksijumalaisuuden. Heistä ei silti tullut sen enempää nestoriolaisia kuin monofysiittejakaan, vaan Aabrahamin lapsia eli ismaeliitteja. Keisarit siirsivät hallitustoimensa beduiinipäälliköille, jotka olivat klientti- tai vasallisuhteessa Bysanttiin.[20]

Vuonna 602 alkaneessa Khosrau II:n aloittamassa sodassa sassanidit olivat aluksi voitokkaita, sillä Bysantti oli kiinni myös muilla sotarintamilla. Käänne tapahtui vuonna 622, kun keisari Herakleios löi Persian armeijan. Muutamassa vuodessa koko sassanidien imperiumi romahti, ja myös Khosrau itse murhattiin. Bysantti ei kuitenkaan kyennyt käyttämään voittoa hyväkseen, sillä sen talous ei enää riittänyt siihen. Myös Bysantti vetäytyi Lähi-idästä tärkeimpiä kauppakaupunkeja lukuun ottamatta.[21] Seurauksena oli valtatyhjiö, jota käyttivät hyväkseen kummankin imperiumin palveluksessa olleet arabiheimot, jotka nyt aloittivat yleisen ryöstelyn ja keskinäisen valtakamppailun. Jerusalemin patriarkka Sofronius kirjoitti heistä vuonna 634:"[saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”[22][23]

Islamilainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidien dynastian hallitessa Lähi-idän kalifaattia 800-luvulla Bagdad pääkaupunkina alettiin laatia historiateoksia siitä, miten valtakunnan uskonto eli islam ja itse valtakunta olivat syntyneet kaksisataa vuotta aikaisemmin. Kirjoittajat eivät olleet nykykäsityksen mukaisia historioitsijoita, vaan kokosivat yhteen tarinoita uskonnon ja valtion synnystä. Näin koottua tarinoiden koostetta alettiin kutsua islamilaiseksi perimätiedoksi. Tarinat täyttivät useita paksuja niteitä ja sisälsivät satojen vuosien takaisten keskustelujen yksityiskohtaisia kuvauksia ja jännittäviä tapahtumia, joissa pienet muslimijoukot kukistivat suuria ammattiarmeijoita, tappoivat tuhansia vihollisia ja hankkivat uskomattomia sotasaaliita.

Kalifaatin uskonnon kerrottiin syntyneen arabiprofeetta Muhammedin vuosina 610–632 saamien ilmestysten pohjalta, jotka koottiin pyhäksi kirjaksi 640 -luvulla. Arabivaltakunnan kerrottiin saaneen alkunsa siitä, että profeetta oli vuonna 622 Mekasta paettuaan (Hidzra) perustanut sen ytimen Medinan keitaalle Arabian niemimaalla, sieltä käsin vallanneen koko niemimaan ja antaneen esimerkillään noudatettavaksi Jumalan lain eli šarian.[24][25] Kertomus Muhammedista vastasi juutalaisten tarinaa Mooseksesta, joka oli saanut Jumalalta pyhän kirjan (Toora) sekä antanut juutalaisille suullisesti kulkeneen lain (Mishna), jotka yhdessä muodostivat Jumalan lain (halakha). Lisäksi Mooses johdatti kansansa valloittamaan Pyhän maan.

Muhammed Badrin taistelussa.. Osmanien ajan miniatyyri (1388)

Islamilainen kertomus jatkui siten, että Muhammedin kuoltua vuonna 632 johtoon astuivat vuorollaan neljä oikeaan johdettua kalifia, joiden aikana valtakuntaa ohjattiin Muhammedin tavoin oikeamielisten islamilaisten periaatteiden mukaisesti.[26] Kalifit olivat järjestyksessä Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali (656–661). Näiden kalifien toimesta islamilainen valtio laajeni Arabian niemimaalta koko Lähi-idän laajuiseksi supervaltioksi.

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti kaksi suurvaltaa neljässä suuressa tuhoamistaistelussa, joista kaksi käytiin roomalaisia ja kaksi sassanideja vastaan. Bysanttilaisarmeija tuhottiin kahdessa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Seuraava taistelu käytiin Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita kaksi vuotta myöhemmin. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli al-Tabarin mukaan 24 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 124 000 sotilasta, joista 70 000 surmattiin. Näiden voittojen jälkeen Bysantti vetäytyi Palestiinasta ja Syyriasta.

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa. Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot, Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nihavandissa, joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä. Voitto kallistui nytkin muslimeille, lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus.

Arabiratsastajien paraati. Persialainen miniatyyri vuodelta 1237.

Umaijadien kalifaatti 660–750[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Umaijadien kalifaatti

Muawija (660–680)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien sisällissodan, fitnan, voitti Muawija, joka vakiinnutti asemansa Syyriassa 640-luvulla ja hallitsi yksinvaltiaana noin 660–680 arvonimellä "uskovien komentaja" (Amīr al-Muʾminīn). Hänen käsiinsä päätyi valtava alue Egyptistä Afganistanin rajoille. Muawijan taustoista tiedetään vähän. Hänen arvellaan olleen Bysanttia palvellut kenraali, ja hänen valtapiirinsä painopisteenä olivat Bysantin hylkäämät alueet. Muawijan virkakoneisto periytyi Bysantilta, joten hallintoa alkoivat hoitaa kristityt kreikkalaiset, kuten Johannes Damaskolainen. Muawija oli Bysantin vasalli, ja maksoi sille veroa. [27]

Valtakunnan talouselämä jatkui roomalaisten perinteiden mukaisesti. Muawijan ajan piirtokirjoituksista löytyy ristisymboleita, mitkä todistavat läheisistä suhteista Bysanttiin, sillä idässä risti ei ollut yleinen symboli. Muawija oli kristitty hallitsija, joka asettui Johannes Kastajan haudan suojelijaksi. Muawijan aikana ajanlasku aloitettiin "arabien ajasta". Sen alkupiste oli vuodessa 622, jolloin Bysantin keisari Herakleios oli voittanut sassanidit.[27]

Vuosien 661–750 välistä aikaa arabien valtakunnassa kutsutaan umaijadien dynastiaksi. Varmuutta ei silti ole siitä nousivatko Muawijan pojat valtaan sen jälkeen, kun tämä kukistettiin vuonna 680 vai olivatko välivuodet sisällissodan aikaa, ennen kuin Iranista tullut Abd al-Malik ibn Marwan vuonna 685 varmisti valtansa. Ei ole liioin tiedossa, oliko hän Muawijan sukulainen. Al-Malikin sukunimi Marwan viittasi Merviin, joka oli koillisen Iranin suurkaupunki.[15] Umaijadien pääkaupunki oli Damaskoksessa. Suurimmillaan dynastia hallitsi Pakistanin ja islamilaisen Espanjan välistä aluetta Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.[28] Hallitsijan vaikutusvalta luonnollisesti heikkeni valtakunnan raja-alueita kohti, missä käskynhaltijat käyttivät itsenäistä valtaa ja usein myös kapinoivat.

Islamilainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen kertomus sisältää toisenlaisen tarinan Muawijasta. Sen mukaan oikeaan johdettujen kalifien aika oli ollut islamin kultakautta, joka kuitenkin jäi pian historiaan, kun väärämielinen kalifi, Muhammedin entinen vihollinen Muawija, anasti vallan ja perusti jumalattoman umaijadien dynastian, jonka aika kesti 90 vuotta. Vallananastajaa vastustanut Husain murhattiin erittäin epätasaisessa Karbalan taistelussa vuonna 680, mitä shiialaiset yhä muistelevat vuosittaisessa Ashura -juhlassa. Muawijan jälkeen valta siirtyi hänen pojilleen, kunnes se siirtyi toista umaijadien sukuhaaraa edustaneelle Abd al-Malikille.

Arabivaltakunnan rajat 1) Muhammedin, 2) Rashidun-kalifien ja 3) umaijadien aikana vuoteen 750 asti. Kartta on osittain myyttinen

Abd al-Malik ibn Marwan (685–705)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 685 valtataistelun voittajaksi nousi Iranin koillisosista kapinan aloittanut Abd al-Malik ibn Marwan. Vasta hän otti käyttöön nimityksen kalifi eli Jumalan seuraaja tai puolestapuhuja (Khalifat Allāh), minkä nimen arabihallitsijat omaksuivat uudelleen 800-luvulla. Se erosi sassanidikuninkaiden käyttämästä kunnianimestä ”Ahuramazdan palvoja, jumalainen kuningasten kuningas, joka polveutuu jumalista” ja Bysantin keisarin tunnuksesta ”Kristuksen palvelija” (servus Christi).

Al-Malikin edustama arabimonoteismi näki itsensä Israelin perinteen seuraajana. Jerusalem eli Siion oli Abd al-Malikille maailmanlopun tapahtumien keskus. Hän rakensi Jerusalemin Temppelivuorelle Bysantin avustamana pyhäkön, joka piirtokirjoitusmerkinnän mukaan valmistui vuonna 72 eli 694 jKr. Valmistumisvuotena pidetään silti yleisemmin vuotta 691. Englannin kielellä se tunnetaan nimellä ”Dome of Rock” ja suomeksi Kalliomoskeijana. Se pystytettiin paikalle, jossa viimeinen tuomio pantaisiin toimeen Jeesuksen toisen tulemisen tapahtuessa. Al-Malik antoi myös kunnostaa Damaskoksen ja Jerusalemin välisen maantien pyhiinvaelluksia varten. Jerusalemista tuli arabikristillisyyden uusi sydän.[29] Al-Malikin Mervistä mukanaan tuoma uskonto oli "mohammadismia". Sana "Muhammed" (arab. ylistetty) esiintyykin ensimmäisen kerran historiassa hänen lyömissään kolikoissa sekä Kalliomoskeijan seinäkirjoituksessa. Sanan tulkinnasta on erilaisia mielipiteitä. Useimpien orientalistien mielestä se viittaa profeetta Muhammediin, mutta Christoph Luxenbergin mukaan sana on Jeesuksen kunnianimi.[30]

Abbasidien kalifaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abbasidien kalifaatti
Abbasidien perustama Baghdad, "Rauhan kaupunki", keskuksenaan pyöreä, persialaisiin esikuviin perustuva palatsialue.

Islamilainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umaijadien edustama jumalattomuus korjaantui vuonna 750, kun oikeamieliset abbasidit, jotka katsoivat olevansa profeetta Muhammedin sukulaisia, tekivät Iranin Mervistä käsin vallankumouksen ja palauttivat valtakuntaan sen alkuperäisen, oikean uskon. Tämän jälkeen alettiin kirjoittaa profeetta Muhammedin elämäkertaa ja koko valtakunnan historiaa ja lainata kirjoituksissa myös Koraania, mitä ei ollut aikaisemmin tapahtunut.

Historiakriittinen tulkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidien aikana luotu kertomus oli muun ohella uuden vallan legitimaatiotarina ja syntymyytti, jossa vallan oikeutus haettiin kaukaisen menneisyyden tapahtumista. Avainhenkilöksi nousi Muhammed, joka oli valtakunnan ja sen uskonnon alkuperäinen perustaja ja uusien hallitsijoiden esi-isä. Oikeaan johdettujen kalifien ja suurten tuhoamistaisteluiden lukumäärässä neljä saattoi nähdä persialaiselle kulttuurille tärkeän pyhän neliluvun, joka esiintyy myös Raamatun evankeliumien lukumäärässä.[31]

Abbasidien dynastia hallitsi arabien valtakuntaa vuosina 750–1258. Heidän valtakautensa alkuaikoina arabialainen kulttuuri nousi suurimpaan kukoistuksensa. Pääkaupungiksi tuli Bagdad. Huomattavin abbasidihallitsijoista oli Harun al-Rašid, joka hallitsi vuosina 786–809. Kalifaatissa alettiin jo ennen hänen kauttaan antiikin Kreikan filosofien teoksia kääntää arabiaksi.[17] Abbasidien aikana kauppayhteyksiä syntyi koko tunnettuun maailmaan Intiasta ja Kiinasta Afrikkaan ja Pohjoismaihin saakka.[17]

Abbasidikalifaatti tuhoutui vuonna 1257 mongolihyökkäykseen, jossa myös Bagdad koki perusteellisen hävityksen.

Faqih (arab. فقهاء‎) ja hänen oppilaitaan.
Abbasidien ajan käsikirjoitus.
Mongolit piirittävät Bagdadia 1258. Miniatyyri 1300-luvun alusta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabien valtakunta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pirenne, H.: Mohammed and Charlemagne. Dover Publications, 1954/2001.
  2. Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Artikkelin verkkoversio.
  3. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008.
  4. a b c d Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state.. Prometheus Books, 2003.
  5. Ohlig, K-H. & Puin, G.R. (toim): The Hidden Origins of Islam.. Prometheus Books (englanniksi), 2010.
  6. Hoyland, R. G.: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13. The Darwin Press, 1997.
  7. Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 90. Otava, 2016.
  8. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  9. Michael W. Dols: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
  10. Pekka Heikura: Justinianuksen rutto. Duodecim, 2002, vol 118 (8), s. 821–826. Artikkelin verkkoversio.
  11. Keys, David: Catastrophe: An Investigation into the Origins of Modern Civilization, s. 3–4. Ballantine Publishing Group, 2000.
  12. McNeill, J.R. & McNeill, W.H.: Verkottunut ihmiskunta, s. 143. Vastapaino, 2006.
  13. Nevo & Koren, 2003, s. 10
  14. Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  15. a b Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124). Prometheus Books, 2010.
  16. Gutas, D.: Greek Thought, Arabic Culture, s. 40. Routledge, 1998.
  17. a b c Otavan iso Fokus, 1. osa (A-El), s. 187–191, art. Arabien maailmanvalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
  18. Loel Zwecker: Uusi maailmanhistoria. Helsinki Kirjat, 2012. ISBN 9525989046
  19. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Insxriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s. 17–124), s. 21. Prometheus Books, 2010.
  20. Nevo & Koren, 2003, s. 87
  21. Nevo & Koren, 2003, 242–245
  22. Hoyland, R. G.: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13., s. 67. The Darwin Press, 1997. Teoksen verkkoversio.
  23. Nevo & Koren, 2003, s. 144
  24. Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta (suom. Jaakko Hämeen-Anttila). Basam Books, 1999.
  25. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 86–91. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  26. Hämeen-Anttila 2004, s. 26.
  27. a b Popp, V.: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14–175). Prometheus, 2013.
  28. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin monimuotoisuus. Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
  29. Popp, 2010
  30. Luxenberg, Christian: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books, 2010.
  31. Volker Popp: Biblische Strukturen in der islamischen Geschichtsdarstellung. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig /toim.). Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 46–53. Schiler, 2008.