Arabien valtakunta

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Arabien maailmanvalta)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arabien valtakunta
الإمبراطورية العربية
al-'īmbiraturiat al-arabīa

Arabien valtakunta laajimmillaan
Arabien valtakunta laajimmillaan vuonna 750 jaa.

Valtiomuoto Oikeaanjohdetut kalifit (622–661),
Umaijadien kalifaatti (661-750),
Abbasidien kalifaatti (750-1258)
Kalifi Omar I (632–634)
Muawija I (661–680)
Al-Walid II (743–744)
Marwan II (744–750)
Harun al-Rašid (786–809)
Al-Musta'sim (1242–1258)
Pääkaupunki Medina (622-661)
Damaskos (661744)
Harran (744-750)
Bagdad (750-1258)
Pinta-ala
– yhteensä 8,400,000 km² (661)
11,100,000 (720) km² 
Väkiluku 21,400,000 (661)
34,000,000 (750)
Kielet arabia (virallinen), persia (idässä), kopti, kreikka, berberikielet, aramea, sindhi.
Valuutta Dinaari (kultakolikko), Dirhem (hopeakolikko), Fulus (kuparikolikko)
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Sassanidien valtakunta
Seuraaja(t) Fatimidien kalifaatti
Mamelukkien sulttaanikunta
Aghlabidien valtakunta

Arabien valtakunta (622-1258) oli Lähi-idässä asuneiden arabiheimojen perustama valtiomuodostuma. Sen keskuksena oli aluksi Itä-Rooman valtakuntaan kuulunut Damaskos nykyisessä Syyriassa ja lopulta Bagdad, joka on Tigris -joen varrella nykyisessä Irakissa. Bagdad oli lähellä Persian muinaista pääkaupunkia Ktesifonia. Valtakeskuksen siirtyminen todisti kalifaatin painopisteen vaihtumista kreikkalaisesta lännestä persialaiseen kulttuuriin.

Arabien valtakunnalla oli historiallisesti valtava vaikutus. Se pysäytti osaltaan talouden kehityksen Euroopassa, jonka kauppareitit itään se sulki samoin kuin Välimeren turvallisena liikennealueena.[1] Ennen kaikkea sen valtionuskontona syntyi islam, joka jatkoi leviämistään etenkin Intiaan ja Etelä-Aasiaan ja muodostui lopulta maailmanuskonnoksi. Arabien valtakunnassa etenkin luonnontieteet ja matematiikka nousivat sadoiksi vuosiksi maailman kärkeen, vaikka suurta tieteellistä läpimurtoa ei koskaan nähty.

Vaikka arabit olivat valtakunnan hallitseva luokka, sen koko älyllinen eliitti tuli Persiasta, joka oli ikivanha sivistysvaltio. Tämä koski myös teoreeetikoita, jotka loivat islamin perusteokset 800-luvulla. Arabien johtoaseman myötä beduiinien paimentolaiskultuuri alkoi muovata yhteiskunnallista elämää ja toi mukanaan tekijöitä, jotka lopulta johtivat sen jäykistymiseen ja islamilaisten valtioiden taantumiseen.[2]

Tiivistelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imperiumi muodostui nopeasti 600-luvun alkupuolella, kun Itä-Rooman ja sassanidien Persian välinen sota oli päättynyt Persian romahdukseen ja Itä-Rooman vetäytymiseen Lähi-idän alueiltaan. Käännekohtana oli keisari Herakleioksen kesällä 622 saama voitto sassanidien armeijasta, minkä jälkeen persialainen dynastia romahti muutamassa vuodessa. Vallan saivat haltuunsa arabiheimot, jotka olivat jo asuneet alueella ja osallistuneet vasalleina suurvaltojen sotaan. Köyhtynyt Bysantti joutui myös luopumaan alueistaan Syyriassa ja Egyptissä. [3]

Islaminuskon mukaan Arabien valtakunta syntyi profeetta Muhammedin aloittaman sodankäynnin pohjalta pieneltä Medinan keitaalta Arabian niemimaalta. Käsitys on saanut laajaa hyväksyntää myös länsimaissa, vaikka aikalaislähteet eivät anna sille tukea.[3][4][5][6]

Arabivaltakunnan ensimmäinen keskus syntyi Syyrian Damaskokseen, mistä käsin Muawija (661-680) laajensi valtapiiriään. Muawijan hallinnon virkakielenä oli kreikka ja hän tuki hallintoaan Johannes Kastajaan kohdistuneen kultin avulla.[3][7] Muawija kukistui Bysantille kärsimänsä tappionsa takia, ja uudeksi vahvaksi mieheksi nousi muutaman epäselvän välivuoden jälkeen Iranin suunnasta arabikalifi Abd al-Malik ibn Marwan (685–705). Abbasideja edeltävää hallintoa (661-750) kutsutaan umaijdikalifaatiksi, mutta sen keskinäiset sukulaisuussuhteet ja osa hallitsijoistakin ovat epävarmoja.

Al-Malikin dynastia oli vallassa vuoteen 750 asti, jolloin sen kukisti Iranin Mervistä alkanut abbasidien vallankumous. Sen jälkeen arabivaltion identiteetti rakentui 500 vuoden ajan heidän edustamansa uskonnon ympärille, josta 800-luvulle tultaessa alettiin puhua "islamina". Uskovilla tuli olla yksi poliittinen johtaja, kalifi, joka oli Jumalan seuraaja ja uskovien komentaja. Islaminuskon ohjelmana oli Jumalan lain vieminen koko maailmaan pyhän sodan avulla. Kumous johti arabivaltion painopisteen siirtymiseen Iranin suuntaan. Pääkaupunki siirtyi Bagdadiin ja hallintokieli vaihtui arabiaksi.

Abbasidit aloittivat 250 vuotta kestäneen kulttuuriprojektin, jossa kreikkalaista tieteellistä kirjallisuutta käännettiin arabiaksi. Hanke oli alkanut jo sassanidien Iranissa, missä sen perusteena oli ennallistaa Zarathustran kirjoittama Avesta, jonka katsottiin hajonneen maailmalle. Abbasidikalifien uskotaan käännöshankkeen avulla hakeneen suosiota iranilaisten keskuudessa.[8] Käännösliike herätti kalifaatissa tieteellisen aktiivisuuden, jonka ansiosta se oli monilla aloilla satojen vuosien ajan maailman kärjessä.

Abbasidien oppi kalifaatista on yhdistänyt muslimeja näihin päiviin asti. Bagdadissa asuva kalifi nautti suurta arvovaltaa islamilaisen valtion symbolisena ja muslimien yhtenäisyyttä edustavana sydämenä aina Bagddin kukistumiseen saakka mongolihyökkäyksessä vuonna 1258. Kilpailevia kalifaatteja alkoi silti syntyä pian, ja Bagdadin kalifien valta alkoi murentua jo 800-luvulta lähtien ollen usein vain symbolista. Laajimmillaan valta­kunta oli 700-luvun puolivälissä juuri ennen abbasidien kumousta, jolloin se ulottui Espanjasta ja Etelä-Ranskasta Intian ja Kiinan rajoille saakka.[9][10] Valta­kunta alkoi hajota 700-luvulla, kun Espanja irtosi siitä. Myöhempien alue­menetysten vuoksi abbasidien kalifaatti menetti suur­valta-asemansa viimeistään 1000-luvulla.

Arabivaltion myötä kalifaatin valtionuskonto islam levlsi koko sen valtavalle alueelle. Siitä tuli maailmanuskonto, joka jatkoi etenemistään myös Intiaan ja Etelä-Aasiaan. Arabian kieli levisi koko kalifaatin alueelle ja syrjäytti muut kielet. Poikkeuksena oli persiankieli, jota kuitenkin alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.

Arabien maailmanvallan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammed johtaa rukousta, jossa ovat mukana Abraham, Mooses ja Jeesus (Kuva persialaisessa käsikirjoituksessa)

Lähi-idän jakoivat keskenään 600-luvun alussa kaksi maailmanvaltaa, kristillinen Itä-Rooma eli Bysantti sekä sassanidien hallitsijasuvun Iran eli Persia pääkaupunkinaan Mesopotamiassa sijaitseva Ktesifon ja valtauskontonaan zarathustralaisuus. Kummallakin oli arabimaailmassa etupiirinsä. Bysantin kanssa olivat liitossa ghassanideiksi kutsutut arabit, jotka asuivat Jordanian ja Syyrian alueella. He olivat monofysiitteja, ja uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi, jumalallinen luonto. Sassanidien kanssa olivat liitossa lakhmidit, jotka olivat nykyisen Irakin eteläosissa elänyt arabiheimo. He olivat nestoriolaisia eli uskoivat Jeesuksen kahtalaiseen luontoon. Bysantin kannalta molemmat olivat harhaoppisia. [11]Monet arabiheimot olivat pakanoita, ja heitä oli etenkin harvaan asutulla Arabian niemimaalla, joka oli pääosin itsenäisten klaanien hallitsemaa autiomaata.

Itäiset alueet olivat Bysantille taloudellisesti tärkeitä, mutta niiden valvonta ja hallitseminen tulivat kalliiksi. Bysantin keisarit olivatkin 500-luvun loppuun mennessä vetäytyneet ensin sotilaallisesti ja sitten myös hallinnollisesti näiltä alueilta. He korvasivat oman läsnäolonsa Arabian niemimaalta tuoduilla arabiheimoilla, joille maksettiin rajojen valvonnasta. Nämä heimot olivat ainakin osittain paimentolaisia ja uskonnoltaan aluksi pakanoita. Kohdatessaan alueen kristillisen väestön ne omaksuivat yksinkertaisessa muodossa juutalais-kristillisen monoteismin eli yksijumalaisuuden. Heistä ei silti tullut sen enempää nestoriolaisia kuin monofysiittejakaan, vaan Aabrahamin lapsia eli ismaeliitteja. Keisarit siirsivät hallitustoimensa beduiinipäälliköille, jotka olivat klientti- tai vasallisuhteessa Bysanttiin.[12]

Vuonna 602 alkaneessa Khosrau II:n aloittamassa sodassa sassanidit olivat aluksi voitokkaita, sillä Bysantti oli kiinni myös muilla sotarintamilla. Käänne tapahtui vuonna 622, kun keisari Herakleios löi Persian armeijan. Muutamassa vuodessa koko sassanidien imperiumi romahti, ja myös Khosrau itse murhattiin. Bysantti ei kuitenkaan kyennyt käyttämään voittoa hyväkseen, sillä sen talous ei enää riittänyt siihen. Myös Bysantti vetäytyi Lähi-idästä tärkeimpiä kauppakaupunkeja lukuun ottamatta.[13] Seurauksena oli valtyhjiö, jota käyttivät hyväkseen kummankin imperiumin palveluksessa olleet arabiheimot, jotka nyt aloittivat yleisen ryöstelyn ja keskinäisen valtakamppailun. Jerusalemin patriarkka Sofronius kirjoitti heistä vuonna 634:"[saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”[14][15]

Islamilainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidien dynastian hallitessa Lähi-idän kalifaattia 800-luvulla Bagdad pääkaupunkina alettiin laatia historiateoksia siitä, miten valtakunnan uskonto eli islam ja itse valtakunta olivat syntyneet kaksisataa vuotta aikaisemmin. Kirjoittajat eivät olleeet nykykäsityksen mukaisia historioitsijoita, vaan kokosivat yhteen liikkeellä olleita tarinoita uskonnon ja valtion synnystä. Näin koottua tarinoiden koostetta alettiin kutsua islamilaiseksi perimätiedoksi. Tarinat täyttivät useita paksuja niteitä ja sisälsivät satojen vuosien takaisten keskustelujen yksityiskohtaisia kuvauksia ja jännittäviä tapahtumia, joissa pienet muslimijoukot kukistivat suuria ammattiarmeijoita, tappoivat tuhansia vihollisia ja hankkivat uskomattomia sotasaaliita.

Kalifaatin uskonnon kerrottiin syntyneen arabiprofeetta Muhammedin vuosina 610-632 saamien ilmestysten pohjalta, jotka koottiin pyhäksi kirjaksi 640 -luvulla. Arabivaltakunnan kerrottiin saaneen alkunsa siitä, että profeetta oli vuonna 622 Mekasta paettuaan (Hidzra) perustanut sen alkusolun Medinan keitaalle Arabian niemimaalla, sieltä käsin vallanneen koko niemimaan ja antaneen esimerkillään noudatettavaksi Jumalan lain eli sharian.[16][17] Kertomus Muhammedista vastasi täsmälleen juutalaista tarinaa, jossa Mooses oli saanut Jumalalta pyhän kirjan, antanut juutalaisille suullisesti kulkeneen lain (Mishna) ja johdattanut kansansa valloittamaan Pyhän maan.

Muhammed Badrin taistelussa.. Osmanien ajan miniatyyri (1388)

Islamilainen kertomus jatkui siten, että Muhammedin kuoltua vuonna 632 johtoon astuivat vuorollaan neljä oikeaan johdettua kalifia, joiden aikana valtakuntaa ohjattiin Muhammedin tavoin oikeamielisten islamilaisten periaatteiden mukaisesti.[18] Kalifit olivat järjestyksessä Abu Bakr (632-634), Umar (634-644), Uthman (644-656) ja Ali (656-661). Näiden kalifien toimesta islamilainen valtio laajeni Arabian niemimaalta koko Lähi-idän laajuiseksi supervaltioksi.

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti kaksi suurvaltaa neljässä suuressa tuhoamistaistelussa, joista kaksi käytiin roomalaisia ja kaksi sassanideja vastaan. Bysanttilaisarmeija tuhottiin kahdessa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Seuraava taistelu käytiin Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita kaksi vuotta myöhemmin. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli Al-Tabarin mukaan 24 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 124 000 sotilasta, joista 70 000 surmattiin. Näiden voittojen jälkeen Bysantti vetäytyi Palestiinasta ja Syyriasta.

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa. Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot, Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nihavandissa, joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli Al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä. Voitto kallistui nytkin muslimeille, lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus..

Arabiratsastajien paraati. Persialainen miniatyyri vuodelta 1237.

Umaijadien kalifaatti 660-750[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Umaijadien kalifaatti

Muawija (660-680)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien sisällissodan, fitnan, voitti Muawija, joka vakiinnutti asemansa Syyriassa 640-luvulla ja hallitsi yksinvaltiaana noin 660-680 arvonimellä "uskovien komentaja" (Amīr al-Muʾminīn). Hänen käsiinsä päätyi valtava alue Egyptistä Afganistanin rajoille. Muawijan taustoista tiedetään vähän. Hänen arvellaan olleen Bysanttia palvellut kenraali, ja hänen valtapiirinsä painopisteenä olivat Bysantin hylkäämät alueet. Muawijan virkakoneisto periytyi Bysantilta, joten hallintoa alkoivat hoitaa kristityt kreikkalaiset, kuten Johannes Damaskolainen. Muawija oli Bysantin vasalli, ja maksoi sille veroa. [19]

Valtakunnan talouselämä jatkui roomalaisten perinteiden mukaisesti. Muawijan ajan piirtokirjoituksista löytyy ristisymboleita, mitkä todistavat läheisistä suhteista Bysanttiin, sillä idässä risti ei ollut yleinen symboli. Muawija oli kristitty hallitsija, joka asettui Johannes Kastajan haudan suojelijaksi. Muawijan aikana ajanlasku aloitettiin "arabien ajasta". Sen alkupiste oli vuodessa 622, jolloin Bysantin keisari Herakleios oli voittanut sassanidit.[19]

Vuosien 661-750 välistä aikaa arabien valtakunnassa kutsutaan umaijadien dynastiaksi. Varmuutta ei silti ole siitä nousivatko Muawijan pojat valtaan sen jälkeen, kun tämä kukistettiin vuonna 680 vai olivatko välivuodet sisällissodan aikaa, ennen kuin Iranista tullut Abd al-Malik ibn Marwan vuonna 685 varmisti valtansa. Ei ole liioin tiedossa, oliko hän Muawijan sukulainen. Al-Malikin sukunimi Marwan viittasi Merviin, joka oli koillisen Iranin suurkaupunki.[7] Umaijadien pääkaupunki oli Damaskoksessa. Suurimmillaan dynastia hallitsi Pakistanin ja islamilaisen Espanjan välistä aluetta Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.[20] Hallitsijan vaikutusvalta luonnollisesti heikkeni valtakunnan raja-alueita kohti, missä käskynhaltijat käyttivät itsenäistä valtaa ja usein myös kapinoivat.

Islamilainen kertomus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeaanjohdettujen kalifien aika oli ollut islamin kultakautta, joka kuitenkin jäi pian historiaan, sillä väärämielinen kalifi, Muhammedin entinen vastustaja Muawija anasti vallan ja perusti jumalattoman umaijadien dynastian, jonka aika kesti 90 vuotta. Vallananastajaa vastustanut Husain murhattiin erittäin epätasaisessa Karbalan taistelussa vuonna 680, mitä shiialaiset yhä muistelevat vuosittaisessa Ashura -juhlassa. Muawijan jälkeen valta siirtyi hänen pojilleen, kunnes se siirtyi toista umaijadien sukuhaaraa edustaneelle Abd al-Malikille.

Arabivaltakunnan rajat 1) Muhammedin, 2) Rashidun-kalifien ja 3) umaijadien aikana vuoteen 750 asti. Kartta on osittain myyttinen

Abd al-Malik ibn Marwan (685-705)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 685 valtataistelun voittajaksi nousi Iranin koillisosista kapinan aloittanut Abd al-Malik ibn Marwan. Vasta hän otti käyttöön nimityksen kalifi eli Jumalan seuraaja tai puolestapuhuja (Khalifat Allāh), minkä nimen arabihallitsijat omaksuivat uudelleen 800-luvulla. Se erosi sassanidikuninkaiden käyttämästä kunnianimestä ”Ahuramazdan palvoja, jumalainen kuningasten kuningas, joka polveutuu jumalista” ja Bysantin keisarin tunnuksesta ”Kristuksen palvelija” (servus Christi).

Al-Malikin edustama arabimonoteismi näki itsensä Israelin perinteen seuraajana. Jerusalem eli Siion oli Abd al-Malikille maailmanlopun tapahtumien keskus. Hän rakensi Jerusalemin Temppelivuorelle Bysantin avustamana pyhäkön, joka piirtokirjoitusmerkinnän mukaan valmistui vuonna 72 eli 694 jKr. Valmistumisvuotena pidetään silti yleisemmin vuotta 691. Englannin kielellä se tunnetaan nimellä ”Dome of Rock” ja suomeksi Kalliomoskeijana. Se pystytettiin paikalle, jossa viimeinen tuomio pantaisiin toimeen Jeesuksen toisen tulemisen tapahtuessa. Al-Malik antoi myös kunnostaa Damaskoksen ja Jerusalemin välisen maantien pyhiinvaelluksia varten. Jerusalemista tuli arabikristillisyyden uusi sydän.[21] Al-Malikin Mervistä mukanaan tuoma uskonto oli "mohammadismia". Sana "Muhammed" (arab. ylistetty) esiintyykin ensimmäisen kerran historiassa hänen lyömissään kolikoissa sekä Kalliomoskeijan seinäkirjoituksessa. Sanan tulkinnasta on erilaisia mielipiteitä. Useimpien orientalistien mielestä se viittaa profeetta Muhammediin, mutta Christoph Luxenbergin mukaan sana on Jeesuksen kunnianimi.[22]

Abbasidien kalifaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abbasidien kalifaatti
Abbasidien perustama Baghdad, "Rauhan kaupunki", keskuksenaan pyöreä, persialaisiin esikuviin perustuva palatsialue.

Umaijadien edustama jumalattomuus korjaantui vuonna 750, kun oikeamieliset abbasidit, jotka katsoivat olevansa profeetta Muhammedin sukulaisia, tekivät Iranista käsin vallankumouksen ja palauttivat valtakuntaan sen alkuperäisen, oikean uskon. Tämän jälkeen alettiin kirjoittaa profeetta Muhammedin elämäkertaa ja koko valtakunnan historiaa ja lainata kirjoituksissa myös Koraania, mitä ei ollut aikaisemmin tapahtunut. Orientalisti Kaj Öhrbergin mukaan islam syntyy abbasidien valtakunnassa erilaisista virtauksista 800-luvun kuluessa.[23] Abbasidien aikana luotu kertomus oli muun ohella uuden vallan legitimaatiotarina ja syntymyytti, jossa vallan oikeutus haettiin kaukaisen menneisyyden tapahtumista. Avainhenkilöksi nousi Muhammed, joka oli valtakunnan ja sen uskonnon alkuperäinen perustaja ja uusien hallitsijoiden esi-isä. Oikeaanjohdettujen kalifien ja suurten tuhoamistaisteluiden lukumäärässä neljä saattoi nähdä persialaiselle kulttuurille tärkeän pyhän neliluvun, joka esiintyy myös Raamatun evankeliumeiden lukumäärässä.[24]

Abbasidien dynastia hallitsi arabien valtakuntaa vuosina 750-1258. Heidän valtakautensa alkuaikoina arabialainen kulttuuri nousi suurimpaan kukoistuksensa. Pääkaupungiksi tuli Bagdad. Huomattavin abbasidihallitsikoista oli Harun al-Rašid, joka hallitsi vuosina 786-809. Hänen aikanaan alettiin antiikin Kreikan filosofien teoksia kääntää arabiaksi.[9] Abbasidien aikana kauppayhteyksiä muodostettiin koko tunnettuun maailmaan Intiasta ja Kiinasta Afrikkaan ja Pohjoismaihin saakka.[9]

Kolmas fitna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin kolmannen sisällissodan seurauksena yhteisön johtajuus siirtyi umaijadeilta abbasideille, Quraish-heimon yhdeltä haaralta toiselle. Tätä vallansiirtoa on verrattu seurauksiltaan niin Ranskan vallankumoukseen 1789 kuin bolshevikkien lokakuun vallankumoukseen 1917. Vallansiirtoa on pidetty eräänlaisena islamin historian vedenjakajana, jossa umaijadien maallistunut kuningaskunta sai tehdä tilaa hurskaalle abbasidien islamilaiselle imperiumille. Tämä näkemys rakentuu kuitenkin voittajien historiankirjoitukselle.

Pitkään eläneen virheellisen käsityksen mukaan abbasidien vallankumouksen taustalla olisivat olleet islamiin kääntyneet persialaiset, jotka eivät halunneet tyytyä asemaansa toisen luokan muslimeina. Vallansiirron on katsottu merkinneen kehitystä arabialaisen syntyperän korostamisesta kohti kaikkien muslimien keskinäistä tasa-arvoa. Kapinointi alkoi umaijadien sisäisenä tyytymättömyytenä kalifi Hishamin jälkeisiin vallanperimysjärjestelyihin. Marwan II onnistui vielä 747 hetkeksi palauttamaan järjestyksen suureen osaan valtakuntaa, mutta toisin kuin Muawijan aikana vuonna 661 tai Abd al-Malikin hallitessa 692 tämä sisällissota ei päättynytkään tähän.

Faqih (arab. فقهاء‎) ja hänen oppilaitaan.

Jo pitkään maanalaisena vaikuttanut, alkuvaiheessa Alin puolueen kannattajiksi verhoutunut abbasidien johtama liike nousi avoimesti umaijadeja vastaan mustan kapinalippunsa alla. Id al-Fitrin päivänä 15. kesäkuuta 747 Abu Muslim tukijoineen heiluttivat mustia lippuja alkaneen vallankumouksen merkiksi. Hän otti koko Khorasanin pian valtaansa, karkotti sen umaijadikuvernöörin Nasr ibn Sayyarin ja lähetti armeijan länteen. Kuufa joutui Hashimiyya-liikkeelle vuonna 749 ja samalla piiritettiin Wasit, viimeinen Umaijadien tukikohta. Abu al-Abbas al-Saffah tunnustettiin uudeksi kalifiksi Kufan moskeijassa samana vuonna. Samaan aikaan Marwan II keräsi armeijan ja marssi kohti Irakia. Joukot kohtasivat Zab-joen varrella 25. tammikuuta 750 ja taistelu päättyi Abu al-Abbasin voittoon. Huhtikuussa Damaskos antautui Abbasideille, ja viimeinen naula arkkuun oli, kun abbasidi-agentit murhasivat Marwan II:n Egyptissä elokuussa.

Voittajat häpäisivät Syyriassa olleet Umaijadien haudat, joista säästettiin vain Omar II:n hauta. Suurin osa suvun jäsenistä jäljitettiin ja tapettiin kuten Marwanin. Abbasidit käyttivät tähän tylyä juonta: He julistivat armahduksen lopuille umaijadeille, joista 80 kerääntyi ottamaan armahduksen vastaan, mutta heidät murhattiinkin. Yksi Hishamin pojanpojista, Abd ar-Rahman I, selviytyi takaa-ajoista ja murhajuonista. Hän perusti Al-Andalusin kuningaskunnan Iberiaan ja julisti perheensä uudeksi Umaijadien kalifaatiksi.[25]

Islamilainen kulta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabialais-islamilaisen kulttuurin suhteen pätee kehityskulun perustotuus, että kaikki uusi syntyy aiemmasta. Sanalla jatkuvuus voidaan parhaiten kuvata oloja kaikkialla, minne arabit ensimmäisen valloituskautensa kuluessa saapuivat. Arabien valloitukset eivät merkinneet käänteentekevää murrosta Lähi-idän historiassa vaan liittyivät osana jatkumoon, jossa myöhäisantiikin hellenistinen kulttuuri jatkui ja sai vähitellen islamilaistuneen muodon. Hellenismi sai uuden kodin arabian kielessä ja arabialais-islamilaisessa kulttuurissa. Kääntäminen kreikasta arabiaan oli merkittävin yksittäinen syy siihen, että islaminuskoiseen maailmaan 700- ja 800-luvulla syntyi uusi ja pitkälti maallistunut kaupunkilaiskulttuuri. Abbasidien aikana vuosina 786-861 kreikkalaisen kirjallisuuden kääntämisestä oli tullut systemaattista, kalifien sponsoroimaa käännöstoimintaa. Tällöin käännettiin arabiaksi lukematon määrä kreikkalaisten auktoreiden tekstejä; arabeja kiinnosti nimenomaan luonnontieteellinen, lääketieteellinen ja filosofinen kirjallisuus. Antiikin kreikkalaisista tuli muslimien opettajia ja antiikin Kreikan tieteistä ja viisaudesta tuli myös islamilaisen oppineisuuden perusta. Arabien käännosprosessin kohdalla ei kulunut pitkääkään aikaa tekstien kääntämisestä, kun jo arabian kieltä käyttäneet muslimioppineet omissa teoksissaan kehittivät antiikin perintöä edelleen. Arabialais-islamilainen kulttuuri omaksui todella hellenismin hengen, vaikkakin vain muutamaksi vuosisadaksi.

Myös intialainen kulttuuri ja viisauskirjallisuus vaikutti, joskin vähemmän, arabialaisen kulttuurin muotoutumiseen. Arabit lainasivat intialaisten maanviljelytaitoja, kehittivät niitä valloittamillaan alueilla ja veivät niitä aina Eurooppaan asti. Mutta Intiasta saatiin muutakin: vuoden 770 vaiheilla Bagdadiin saapui joukko intialaisia oppineita mukanaan matemaattisia ja astronomisia sanskritinkielisiä tekstejä. Nämäkin käännettiin kalifin määräyksestä arabiaksi. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin al-Khwarizmi (k. n. 844.) yhdisti toisiinsa kreikkalaisen, persialaisen ja intialaisen matemaattisen ja astronomisen osaamisen ja kehitti sitä merkittävästi. Hän otti myös käyttöön "intialaiset numerot", jotka Euroopassa tunnetaan "arabialaisina numeroina", koska eurooppalaiset omaksuivat nämä arabeilta.

Bujidien aikainen kulta dinaari.

Islamilaisissa maissa 700-luvun lopulla alkanut kirjallisen kulttuurin nopea kasvu johti kirjastojen perustamiseen. Monet hallitsijat tukivat kirjailijoita ja tiedemiehiä, kokosivat heitä säännöllisesti - usein viikoittain - hoviinsa keskustelemaan, käännättivät kirjallisuutta ja perustivat hovikirjastoja. Opetustoimen keskus taas oli moskeija, ja suuria kirjastoja karttui, enimmäkseen lahjoituksina, varsinkin suurkaupunkien päämoskeijoiden yhteyteen. Hovi- ja moskeijakirjastojen lisäksi oli luonnollisesti yksityiskirjastoja, joista tärkeimpiä pääsivät käyttämään muutkin kuin niiden omistajat. Ne täydensivät arvokkaalla tavalla moskeijoiden uskonnolliseen kirjallisuuteen keskittyneitä kokoelmia, varsinkin filosofien, logiikan, geometrian, tähtitieteen, musiikin, lääketieteen ja luonnontieteiden osalta.Maailmanvallan ja suuren kulttuurialueen sisäiselle liikenteelle olivat meriyhteydet keskeisen tärkeitä. Abbasidikalifaatin harjoittaman Intian valtameren kaupan keskuksiksi kehittyivät Etelä-Irakin Basra ja Persian Siraf. Kairon perustaminen siirsi 900-luvun lopulla kaupan painopistettä Persianlahdelta Punaisenmeren suuntaan. Intian valtamerellä liikennöivät vilkkaasti arabialaiset laivat, jotka purjehtivat säännöllisesti Intiaan, 800- ja 900-luvuilla jopa Kiinaan. Etelän suunnalla reitit ulottuivat Etelä-Arabiaan ja Itä-Afrikan rannikolle. Kauppiaat olivat arabeja, persialaisia ja juutalaisia. Lännen arvokkaimpia kauppatavaroita olivat Länsi-Afrikasta tuotu kulta, metallit, oliiviöljy ja Espanjan silkki. Bagdadin kautta kulki myös tärkeä reitti koilliseen, Nishapuriin ja sieltä edelleen Keski-Aasiaan, mistä puolestaan päästiin Kiinan silkkitielle. Orjakauppa oli tuolloin myös yleistä, sillä kansainvälisessä kaupassa orjat olivat arvostettua tavaraa markkinoilla. Islamin lain mukaan orjia oli kohdeltava oikeudenmukaisesti ja lempeästi, mutta orjalla ei ole oikeutta omistaa tai periä mitään. Orjalla oli kuitenkin oikeus tehdä palkkatyötä ja näin ansaitsemillaan rahoilla lunastaa itsensä vapaaksi. Orjia ostettiin palvelijoiksi Afrikasta ja muualta Keski-Aasiasta. Valtakunnan laajetessa maatalous monipuolistui ja sen tuotto parani. Eräs syy oli vilkastunut kauppa, jonka tuomia pääomia sijoitettiin maatalouden tehostamiseen. Suurin osa uusista lajeista saatiin idästä. Kiinasta ja Intiasta levisivät Persian kautta Välimeren alueelle riisi, sokeriruoko, puuvilla, vesimeloni, munakoiso, sitrushedelmät, aprikoosi, persikka, päärynä ja sahrami. Kastelutekniikka levisi myös idästä länteen: Andalusiassa otettiin käyttöön Syyrian mallin mukainen ammennuspyörä sekä persialaisilta opittu tunneleita pitkin kulkeva kastelujärjestelmä.[26]

Abbasidien ajan käsikirjoitus.

Kaupan kasvu ja maatalouden lisääntynyt tuotto kasvattivat rahatalouden merkitystä, ja jalometallien tuonti teki mahdolliseksi lyödyn rahan laajamittaisen käytön. Abbasidien kultadinaari pysyi vuosisatoja kansainvälisen kaupan keskeisenä valuuttana, ja suuret määrät islamilaisia hopearahoja kulkeutui kaupan mukana niin Bitteinsaarille kuin Ruotsiin ja Suomeenkin. Rahatalouteen liittyi pannijärjestelmän kehittyminen. Tukkukauppiaat myönsivät panttia vastaan lainoja, ja niitä antoivat myös veronkerääjät ja rahanvaihtajat. Kaupassa käytettiin erilaisia luottoja ja maksujärjestelyjä. Tämä kaikki edellytti yhteisiä, kaikkia sitovia sääntöjä, ja tässä suhteessa islam osoittautui tehokkaaksi kokoavaksi voimaksi.

Abbasidien dynastian aikana vuonna 870 kiisteltiin myös islamin ja koraanin opillisesta sisällöstä. Näihin aikoihin jako sunnalaisiin ja shiialaisiin oli jo hahmottunut. 900-luvulla alettiin myös suhtautua kielteisemmin vieraisiin tieteisiin ja islamilaista traditionaalista perinnettä alettiin suosimaan. Kuitenkin Bagdadissa ja laajemminkin koko arabialais-islamilaisessa maailmassa vallitsi 900-luvulla ja 1000-luvun ensimmäisellä puoliskolla elämäniloinen ja elinvoimainen kosmopoliittinen kulttuuri-ilmapiiri. Rajoja ei määritellyt yksi ja ainoa oikea uskonto vaan yksi kieli ja kulttuuri. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, että tämä suvaitseva ja vaikutteille avoin maailma ei elä yksinomaan myöhäisantiikin perinnön varassa, vaan on luonut omaperäisen ja itsenäisen islamilaisen humanistisen kulttuurin.[27]

Kalifaatin hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabialaissyntyisen kalifin menetettyä uskonnollisen ja poliittisen auktoriteettinsa myös arabien valta islamin yhteisössä alkaa murentua. 800-luvun puolivälistä alkanutta, 1000-luvun puoliväliin kestänyttä aikaa, jolloin turkkilaiskansat ottavat sotilaallis-poliittisen vallan, sanotaan "persialaiseksi välisoitoksi". Tänä aikana persialainen kulttuuri alkaa elpyä arabivalloituksen aiheuttamasta shokista. Kansalistuneen elähdyttämät runoilijat ja oppineet alkavat taas käyttää persian kieltä, nyt tosin arabialaisin aakkosin kirjoitettuna.

Myös islamin umman maantieteellinen ja poliittinen yhteys alkoi rakoilla. Kalifaatin itäisille alueille syntyy joukko kalifin ylivallan nimellisesti tunnustavia mutta käytännössä täysin itsenäisiä dynastioita. Näistä tärkeämpiä ovat tahridit (821-873), saffaridit (867-903), samanidit (875-1005) ja bujidit (932-1055) Abbasidien vallankumoukseen asti Alin jälkeläisten valtaoikeuksia ajavat piirit olivat rakentaneet pyrkimyksensä Profeetan serkun Alin ja tämän jälkeläisten varaan. Jo umaijadien aikana tämä sitoutuminen nimeomaan Aliin oli hajottanut liikettä, varsinkin kun Alin muidenkin kuin Fatiman kanssa saamat pojat kannattajineen esittivät vaateitaan. Kun Alin jälkeläiset jälleen kerran olivat tulleet syrjäytetyiksi abbasidien tullessa valtaan, osa shiialaista liikettä alkoi entistä enemmän tähdentää suoraa polveutumista Profeetasta, jolloin Profeetan tyttären Fatiman rooli korostui. 765 shiialaisuus jakaantui kahteen päähaaraan. Osa yhteisöstä asettui tukemaan Jafarin pojista Ismailia, osa Musaa. Vuonna 909 ismaililaiset onnistui päästä valtaan Pohjois-Afrikassa, jonne he perustivat oman kalifaattinsa. Heidät tunnetaan fatimididynastiana, koska he pitivät itseään Fatiman jälkeläisinä. Valloitettuaan Egyptin 969 ja perustettuaan sinne uuden pääkaupunkinsa Kairon heistä tuli todellinen uhka abbasidien vallalle. Fatimidien suvaitsevainen shiialainen hallinto kesti Egyptissä aina vuoteen 1171, vaikka maan väestö ei koskaan omaksunut vallanpitäjien ismaililaista oppia. 1000-luvulta alkaen Egypti - erityisesti Kairo - on ollut islamilaisen maailman talouden ja sivistyksen merkittävimpiä keskuksia, usein merkittävin.[28]

Abbasidien kalifaatti 786-809.

Fatimidien ekspansiivinen politiikka synnytti vuorostaan lännessä toisen vastakalifaatin. Abbasidien vallankumousta paennut umaijadiprinssi Abd al-Rahman I oli 756 saapunut al-Andalusiin ja perustanut sinne itsenäisen umaijadiemiraatin. Fatimidien uhka sai umaijadit julistamaan oman kalifaatin vuonna 929. Córdobasta hallittu kalifaatti ei kuitenkaan fatimidien tavoin pyrkinyt kokoamaan islamin ummaa alaisuuteensa. Abd al-Rahman III hylkäsi vallitsevan käsityksen yhdestä, yhtenäisestä islamin ummasta ja tyytyi kehittämään al-Andalusin taloutta ja kulttuuria, missä hän menestyikin erinomaisesti. Tämän satavuotisen kalifaatin (929-1031) ajan Córdoba kestää vertailun Kairon ja Bagdadin kanssa kaikilla elämän alueilla.

Idässä Dailamista Kaspianmeren lounaispuolelta tulevat bujidit olivat abbasidikalifaatin sisäisen "persialaisen välisoiton" tärkein instrumentti. Tammikuussa 946, vasta vähää aiemmin shiialaisuuden zaidilaisen muodon omaksuneet bujidit miehittivät Bagdadin ja ottivat kalifin holhoukeensa. Bagdadissa nämä kalastajien jälkeläiset tunnettiin emiirien emiireinä (arab. amir al-umara), mutta ajan hengen mukaisesti he herättivät henkiin sassanidihallitsijoiden vanhan arvonimen shahanshah, ’kuninkaiden kuningas’ ja alkoivat käyttää sitä. Aivan kuten shiialaisten hallitsemassa Kairossa niin myös bujidien hallitsemassa Bagdadissa elettiin, ajoittaisesta poliittisesta kaaoksesta huolimatta, kulttuurisesti ennennäkemättömän luovaa ja rikasta vaihetta niin kaunokirjallisuuden kuin filosofian ja luonnontieteidenkin alalla.

Abbasidikalifaatti sai lisäaikaa ja umman sisäiset suhteet muotoutuivat uudelleen, kun turkkilaista alkuperää olevat seldžukit, vuonna 1055 ilmaantuivat Bagdadiin, syrjäyttivät bujidit ja aloittivat turkkilaisten 1900-luvulle asti kestäneen valtakauden Lähi-idässä. Seldžukit, jotka olivat jonkin aikaa aiemmin omaksuneet sunnalaisuuden, eivät legitimoineet valtaansa uskonnolla, vaan nojasivat aseelliseen voimaan. Arvonimenä he suosivat sulttaania (arab. sultan ’valta’), jota he käyttivät ensimmäisinä. Kalifi säilytti asemansa yhteiskunnan nimellisenä johtajana, ja seldžukit pitivät huolta siitä, että uskonnollista lakia noudatettiin. 1000-luvulla Bagdadissa uskonnollinen ja sotilaseliitti löysivät näin toisensa, ja tämä yhteistyö jatkui koko turkkilaisvallan ajan. [29]

Abbasidikalifaatin kolme ensimmäistä vuosisataa aina seldžukkien tuloon asti olivat arabialais-islamilaisen kulttuurin huippukautta. Silloin Bagdad oli kaupunki, jonne erästä aikalaista lainaten "tieteen ja taiteen tuotteet pantiin näytteille, josta tultiin etsimään viisautta niin kuin etsitään eksyneitä kameleita, ja jonka arvostuksia ja makua koko muu maailma seurasi". Oli selvää, että tällainen keskus houkutteli muitakin kuin kamelien etsijöitä. Se veti puoleensa myös yhä kauempaa tulevia valloittajia: Kaspianmeren dailamilaiset, Keski-Aasian arojen turkkilaiset ja lopulta mongolit, joiden päätös alistaa islamilainen maailma syntyi Pekingissä asti.

Bagdadin tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1257 Tsingis-kaanin pojanpoika Hülegü tunkeutui joukkoineen Bagdadiin. Hülegü johti ehkä suurinta koskaan koottua mongoliarmeijaa – määräyksestä joka kymmenes taistelukykyinen mies oli otettu siihen. Mongoliarmeija asettui Bagdadin ulkopuolelle marraskuussa 1257. Hülegü vaati antautumista, mutta kalifi kieltäytyi varoittaen, että mongolit tulisivat kohtaamaan jumalan vihan, jos hyökkäisivät kalifaattiin. Monet lähteet kertovat, että kalifi laiminlöi puolustuksen: hän ei koonnut armeijoita eikä vahvistanut kaupungin muureja.

Mongolit piirittävät Bagdadia 1258. Miniatyyri 1300-luvun alusta.

Mongolit järjestivät kaupungin ympärille piirityksen paaluaitoineen ja katapultteineen. Taistelu alkoi 29. tammikuuta 1258 ja oli piiritykseksi nopea: Bagdad antautui 10. helmikuuta. Mongolit aloittivat viikon kestäneen teurastuksen ja hävityksen. Viimeinen abbasidikalifi al-Mustasim vetosi turhaan henkensä puolesta. Hänen teloitukseensa päättyi eräs aikakausi islamin historiassa. Kuolleiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa; arviot vaihtelevat 90 000:stä satoihin tuhansiin. Bagdadin suuri kirjasto Viisauden talo lukemattomine ainutlaatuisine historiallisine dokumentteineen ja tieteellisine kirjoineen hävitettiin. Moskeijat, palatsit, kirjastot, kaikki sukupolvien aikana rakennetut rakennukset poltettiin maan tasalle. Kalifi ja kaikki hänen poikansa yhtä lukuun ottamatta surmattiin. Bagdad hävitettiin näin pahoin sen vastarinnan takia. Tämä oli mongolien omaksuma strategia: heti antautuneet kaupungit säästyivät yleensä pahalta hävitykseltä. Bagdadia kohdannut hävitys oli tiettävästi mongolien aiheuttamista pahin, vaikkakin joidenkin kiinalaisten kaupunkien on kerrottu kärsineen jokseenkin vastaavasti. Bagdad oli asumaton, raunioitunut kaupunki vuosisatoja ja kesti pitkään, ennen kuin se sai takaisin edes jotain aiemmasta loistostaan. Vaikka Bagdadin tuhon merkitys oli ennen kaikkea symbolinen, Irakin asema islamilaisen maailman keskuksena oli lopullisesti mennyttä. [30]

Lähi-idän muslimiyhteisö jakautui kultuurisesti kahtia: pohjoisissa osissa persialaisvaikutteiseen kulttuuriin, joka ulottuu leveänä vyöhykkeenä Anatoliasta Iranin ylänköalueen ja Keski-Aasian kautta muslimien hallitsemiin Intian osiin, ja etelämpänä arabiankieliseen islamilaiseen maailmaan, joka ulottuu Atlantilta Persianlahdelle.

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Profeetta Muhammadin kuoltua islamin yhteisön johtajaksi valittiin profeetan sijainen eli kalifi (arab. Khalifa). Kalifin valintaa koskeneissa kiistoissa pääsi voitolle se puolue, jonka mielestä Profeetan seuraajan tulee ennen kaikkea olla islamin umman, uskovien yhteisön johtaja, amir al-muminin. Kun väkirikkaat vanhan kaupunkikulttuurin maat oli vallattu ja alistettu arabimuslimien hallintoon, vallan painopiste alkoi väkisinkin siirtyä pohjoiseen. Ensimmäiset neljä kalifia pitivät hallituskaupunkinaan Medinaa mutta delegoivat valloitetuilla alueilla valtansa sotapäälliköilleen, jotka toimivat sekä kuvernööreinä että rukouksen johtajina ja ylimmän tuomiovallan käyttäjinä.

Medinan jäätyä kauas laajentuneen valtakunnan suurista keskuksista kehitys vei vääjäämättä siihen, että valta siirtyi pohjoiseen. Ensin Umaijadit siirsivät pääkaupunkinsa Damaskokseen, joka toimi kalifaatin hallintokaupunkina 661-750, jonka jälkeen abbasidit siirsivät pääkaupungin Bagdadiin vuonna 750.

Ensimmäinen umaijadikalifi Muawija I (661-680) oli vahva hallitsija ja taitava hallintomies. Hän organisoi uudelleen kaoottisen beduiiniarmeijansa, perusti islamin historian ensimmäisen keskusviraston, pani alulle postilaitoksen ja määräsi arabian valtakuntansa virkakieleksi.

Kalifin valta oli perinnöllinen ja periaatteessa rajaton, mutta virkakoneiston kasvaessa abbasidikaudella syntyi ja vakiintui käytäntö, jonka mukaan kalifi delegoi valtansa visiirille (wazir), tuomiovaltansa ylituomarille (qadi) ja sotilasjohdon armeijan komentajalle (amir) säilyttäen silti kaikessa viimeisen sanan itsellään. Moni kalifi puuttui kuitenkin käytännön hallitustoimiin hyvin vähän, joilloin valtakin monen kohdalla jäi vain näennäiseksi.

Verotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abbasidiaikana visiiri johti puhetta neuvostossa, jonka jäseninä olivat keskusvirastojen päälliköt. Näistä tärkein oli valtion taloudesta vastaava virkamies, eräänlainen valtiovarainministeri. Valtion tulot kertyivät enimmäkseen veroista. Ainoa muslimeilta koottava vero oli 2,5 prosentin suuruinen almuvero (zakat), joka oli maksettava vuosittain karjasta, käteisestä rahasta, kullasta ja hopeasta sekä kauppatavaroista. Maan tuotteista maksettava vero oli 10 prosenttia, keinokastellun maan 5 prosenttia. Muut kuin muslimit olivat velvolliset maksamaan pääveroa (jizya) ja maaveroa (kharaj) sekä kymmennykset liiketuloista. Verojen lisäksi valtiolle kertyi tuloja rauhansopimuksiin kirjatuista korvauksista ja vasallimaksuista sekä tuontitulleista.[31]

Oikeuslaitos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokaisessa kaupungissa oli myös poliisilaitos, jonka esimies, muhtasib, valvoi yleistä järjestystä, markkinoiden laillisuutta ja kaupunkilaisten moraalia. Muhtasibilla oli oikeus määrätä ja panna toimeen islamin uskonnollisen lain määräämiä ruumiillisia rangaistuksia. Qadin uskonnollisen tuomioistuimen rinnalle kehitettiin 800-luvulla uskonnollisesta laista riippumaton maallinen mazalim-tuomioistuin, joka mm. valvoi virkamiesten toimia, veroasioita, sotilaiden palkanmaksua, omaisuusrikoksia ja sellaisia yleiseen järjestykseen liittyviä asioita joita ei moraalin valvoja (muhtasib) voinut ratkaista.[32]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islam oli kukoistava kulttuuri. Muslimien mielenkiinto suuntautui Intian ja Persian kulttuureihin, joista he saivat paljon kulttuurivaikutteita. Umaijadikauden ja varhaisen abbasidikauden kulttuuriharrastukset keskittyivät toisaalta hoviin ja poliittisen eliitin, toisaalta suurimpien kaupunkien sivistyneistön piiriin. Molemmissa harrastettiin runoutta, islamin teologiaa ja historiaa, mutta muilta osin kiinnostus suuntautui eri tahoille. Hovissa viljeltiin taidetta, arkkitehtuuria, filosofiaa ja luonnontieteitä sekä arabiankielisen kirjallisuuden uusia persialaisilta ja kreikkalaisilta omaksumia lajeja.[33] Arabit kopioivat antiikin tekstejä, mutta eivät olleet kiinnostuneita Euroopasta muuten. Arabit kuvasivat eurooppalaisia usein etnosentrisesti ja väheksyen. Arabialainen oppinut Said ibn Ahmad kirjoitti vuonna 1068 pohjoisen barbaareista, jotka eivät antaneet minkäänlaista panosta tieteelle. Heiltä puuttuu ymmärtämyksen terävyys ja älykkyys ja he ovat täysin tietämättömiä ja hidasjärkisiä, arviointikyvyttömiä ja tyhmiä.[34]

Abbasidien aikana vauhtiin päässyt käännöskirjallisuus laajensi kulttuuriharrastuksia erityisesti Persian suuntaan. Etenkin hovissa ja virkamieskunnassa jossa oli nyt muodikasta lukea persialaisia klassikoita: historiaa, hovietikettiä, yleissivistävää kirjallisuutta ja eläinsatuja. Johtajien arvostetuimpiin ominaisuuksiin kuuluivat puhetaito, vieraanvaraisuus ja rohkeus. Ihanteellisen yksilön oli oltava hurskas ja jumalaapelkäävä muslimi, joka tunsi tieteitä ja taiteita, ja joka hallitsi hienostuneet käytöstavat.

Koulut ja korkeakoulut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisistä varsinaisista alkeiskouluista (kuttab) säilyneet tiedot ovat peräisin Irakista ja Egyptistä vuoden 700 vaiheilta. Pääoppiaineet olivat arabian kieli ja Koraanin ulkoluku, ja samalla opeteltiin lukemista ja kirjoittamista. Vaikka valtaosa alkeiskoulujen oppilaista oli poikia, muutamin paikoin, ainakin Intiassa ja Persiassa, kouluun tiedetään kelpuutetun tyttöjäkin. Joissakin kouluissa opetettiin myös aritmetiikan alkeita, Syyrian rannikolta ohjelmaan kuului lisäksi uimataito. Käsityöammatteihin ei valmistauduttu koulussa, vaan niihin harjaannuttiin mestarin oppipoikina.

Rikkaammilla perheillä oli varaa palkata kotiopettaja (muaddib), joka ei opettanut ainoastaan alkeiskoulun taitoja vaan jakoi oppilailleen myös humanistista yleissivistystä: runoutta, runonsepitystä ja adab-kirjallisuutta sekä käytöstapoja. Koraanin, hadithin ja arabian kielen opetus levisi nopeasti kaikkialle, mihin islamin valta ulottui. Päämoskeijoihin keskittynyttä korkeampaa opetusta antamaan valtuutettiin tavallisesti joku islamilaisen hallinnon virkamies, usein islamilaisen lain alueellinen päätuomari (qadi). Arabian kielen opetus ei rajoittunut uskonnollisiin teksteihin, vaan monissa suurissa moskeijoissa luennoitiin ja tutkittiin myös runoutta ja kielitiedettä. [35]

Islamilaisen maailman ensimmäinen korkeatasoinen monitieteinen opinahjo oli Bait al-hikma ’Viisauden talo’, jonka abbasidikalifi al-Mamun perusti Bagdadiin vuonna 830. Bait al-hikmassa annettiin opetusta kaikissa aikanaan tunnetuissa tieteissä, käännettiin kirjallisuutta - enimmäkseen kreikasta arabiaksi.

Sellaiset klassiset teokset kuten Aristoteleen Retoriikka ja Runousoppi sekä Porfyrioksen Eisagoge nousivat jo 800-luvulla arabian kieliopin rinnalle humanististen tieteiden perusoppikirjoiksi. Joskus arabialaiset käännökset ovat ainoa, mitä kreikankielisistä teoksista on jäljellä; esimerkiksi Galenoksen 7-osainen Anatomia on säilynyt vain Hunainin tekemänä käännöksenä.

Islam ja luonnontieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten kaikissa korkeakulttuureissa, myös islamin piirissä luonnontiede rakentui monelle traditiolle. Pääjuuret ulottuivat antiikkiin, nimenomaan hellenismiin, joka sekin oli ammentanut monista lähteistä, sulattanut kulttuureja ja luonut siitä ylikansallista sivistystä.

Arabit perivät antiikin tähtitieteen kokonaan. Sen tärkein lähde oli aleksandrialaisen Klaudios Ptolemaioksen noin 150 jaa. julkaisema Mathematike syntaksis eli Matemaattinen kokonaisesitys. Arabit tutustuivat tämän kautta ptolemaiolaiseen tähtitieteeseen 770-luvulta alkaen, ja noin vuonna 820 syntaksis käännettiin arabiaksi. Teoksen nimi muuttui muotoon al-Magisti. Teoksessa käsitellään matemaattisessa muodossa taivaanpallon koordinaatistot ja niiden väliset yhteydet suhteutettuina havaintopaikan sijaintiin maapallolla, taivaankappaleiden näennäiset liikkeet ja niihin liittyvät ilmiöt. Antiikin luonnonoppi antoi Aristoteleen perintönä arabeille käsityksen maailmasta viiden alkuaineen maailmana. Alkuaineet olivat sisältäpäin luettuina järjestyksessä: maa, vesi, ilma, tuli ja viides alkuaine, kvintessenssi eli eetteri. Kaikki olevainen muodostui näistä alkuaineista, joista jokaiseen liittyivät vastakohtaiset ominaisuudet, kuten kuumuus ja kylmyys, raskaus ja keveys, kosteus ja kuivuus.[36]

Islamilainen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islamilainen taide

Islamilainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Islamilainen filosofia

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabien valtakunta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pirenne, H.: Mohammed and Charlemagne. Dover Publications, 1954/2001.
  2. Philip Carl Salzman: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008.
  3. a b c Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state.. Prometheus Books, 2003.
  4. Ohlig, K-H. & Puin, G.R. (toim): The Hidden Origins of Islam.. Prometheus Books (englanniksi), 2010.
  5. Hoyland, R. G.: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13. The Darwin Press, 1997.
  6. Hoyland, R. G.: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13..
  7. a b Popp, V.: The Early History of Islam, Following Inscriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s.17-124). Prometheus Books, 2010.
  8. Gutas, D.: Greek Thought, Arabic Culture, s. 40. Routledge, 1998.
  9. a b c Otavan iso Fokus, 1. osa (A-El), s. 187-191, art. Arabien maailmanvalta. Otava, 1973. ISBN 951-1-00273-2.
  10. Loel Zwecker: Uusi maailmanhistoria. Helsinki Kirjat, 2012. ISBN 9525989046
  11. Popp, V.: The Early History of Islam, Following Insxriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa: K-H. Ohlig & G-R-Puin (toim.) The hidden origin of Islam. (s.17-124), s. 21. Prometheus Books, 2010.
  12. Nevo & Koren, 2003, 87
  13. Nevo & Koren, 2003, 242-245
  14. Hoyland, R. G.: Seeing islam as other saw it. A survey and evaluation of Christian, Jewish and Zoroastrian writings on early Islam. Studies in Late Antiquity and Early Islam 13., s. 67. The Darwin Press, 1997.
  15. Nevo & Koren, 2003, 144
  16. Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta (suom. Jaakko Hämeen-Anttila). Basam Books, 1999.
  17. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 86-91. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  18. Hämeen-Anttila 2004, s. 26.
  19. a b Popp, V.: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14-175). Prometheus, 2013.
  20. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin monimuotoisuus. Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8.
  21. Popp, 2010
  22. Luxenberg, Christian: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock, Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125-151. Prometheus Books, 2010.
  23. Kaj Öhrnberg: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri (toim. Heikki Palva ja Irmeli Perho), s. 83-128. Otava.
  24. Volker Popp: Biblische Strukturen in der islamischen Geschichtsdarstellung. Teoksessa: Markus Gross & K-H. Ohlig /toim.). Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 46-53. Schiler, 2008.
  25. Heinz Halm, Janet C. E. Watson, Marian Hill: Shi'ism. Edinburgh University Press, 2004. ISBN 0748618880.
  26. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 213. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  27. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 114-117 Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  28. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 118-119. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  29. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 121. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  30. C. P. Atwood Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s.2
  31. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 170. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  32. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s.172. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  33. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 167-169. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  34. Antti Kohi: Forum - Kulttuurien kohtaaminen, s. 88. Otava. 2012. ISBN 978-951-1-21781-7
  35. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 316. Otava, 2005. ISBN 9789511133155
  36. Palva, Heikki: Islamilainen kulttuuri, s. 332 - 333. Otava, 2005. ISBN 9789511133155