Vuorijalava

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuorijalava
Vuorijalavan oksa, jossa lehtiä ja kypsyviä, siipipalteisia siemeniä.
Vuorijalavan oksa, jossa lehtiä ja kypsyviä, siipipalteisia siemeniä.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Jalavakasvit Ulmaceae
Suku: Jalavat Ulmus
Laji: glabra
Kaksiosainen nimi
Ulmus glabra
Huds.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Vuorijalava Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Vuorijalava Commonsissa

Vuorijalava (Ulmus glabra) on jalavien (Ulmus) sukuun kuuluva jalo lehtipuu. Vuorijalava on koko Suomessa rauhoitettu laji.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorijalava talvella.
Vuorijalavan kaarnaa.
Vuorijalavan kukkien nuppuja.
Vuorijalava kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).

Suomessa vuorijalava kasvaa tavallisesti 15–25 metrin mittaiseksi. Puu muodostaa vankan paalujuuren ja sen ympärille laajan pintajuuriston, mutta juurivesoja ei muodostu. Runko säilyy melko pitkään pinnaltaan sileänä, mutta vanhoihin yksilöihin muodostuu verkkomaisesti halkeilevaa harmaanruskeaa rosokoornaa. Oksat ovat vankkoja, yläviistoja ja latvus leveän suppilomainen. Kuluvan kesän oksien kasvainranka on tavallisesti karvainen. Lehtisilmut ovat lähes pallomaisia, tylppiä ja väriltään tummia. Harmahtavan tai sinertävän vihreät lehdet ovat väriltään tummempia kuin useimpien muiden Suomessa tavattavien puiden lehdet. Lehdet sijaitsevat oksissa kierteisesti ja ne ovat korvakkeettomia ja lyhytruotisia. Lehtilapa on 10–18 cm pitkä, vastapuikea, laidoilta toissahainen, tyvestä vähän epämukainen, kärjestä hyvin pitkäsuippuinen ja joskus heikosti kolmiliuskainen. Lehdet ovat päältä karheita, alta suonihangoista tiheäkarvaisia ja muualta harvakarvaisia. Suonipareja on 13–20, sivusuonet ovat kaksihaaraisia.[2][3]

Yksikotinen vuorijalava kukkii keväällä ennen lehtien puhkeamista. Kukinto on tiheä sarja. Pienet, pallomaiset kukat ovat lyhytperäisiä ja muistuttavat ulkonäöltään hieman pajunkissoja. Kukan kehä yhdislehtinen, 4- tai 5-liuskainen ja väriltään rusehtava. Kukat ovat kaksineuvoisia: heteitä on 4 tai 5, emejä on yksi. Suomessa vuorijalava kukkii toukokuussa. Vaikka laji on yksikotinen, vuorijalavan kukkien onnistuneeseen hedelmöitykseen tarvitaan lähes aina siitepölyä toisilta yksilöiltä. Pölytys tapahtuu pääasiassa tuulen avulla.[2][3]

Vuorijalavan hedelmä on 16–30 mm pitkä ja 14–20 mm leveä siipipalteinen pähkylä. Siipipalle on kaljulaitainen ja siemenlokero sijaitsee keskellä hedelmää.[2][3] Siemenet valmistuvat kesä-heinäkuussa ja varisevat maahan. Itäminen tapahtuu tavallisesti jo samana kesänä. Vuorijalava alkaa tuottaa siemeniä 30–40 vuoden ikäisenä. Suvullisen lisääntymisen ohella vuorijalava uudistuu kantovesojen avulla.[3]

Hyvillä kasvupaikoilla vuorijalava voi Suomessakin kasvaa varsin suurikokoiseksi. Vuonna 1991 mitattiin Tammisaaressa 39 metriä pitkä yksilö. Karjalohjalla mitattiin samana vuonna ympärysmitaltaan yli viisi metrinen vuorijalava.[3] Laji voi kasvaa 500 vuoden ikäiseksi.[4]

Vuorijalava jaetaan ainakin kahteen alalajiin, ssp. montana ja ssp. glabra.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorijalavaa tavataan lähinnä Euroopassa, jossa se kasvaa luontaisena Pyreneiden niemimaalta ja Britteinsaarilta aina Etelä-Uraliin ja Kaukasukselle saakka. Pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Fennoskandian keskiosiin ja Venäjällä Pietarin kaupungin korkeudelle, etelässä Italian keskiosiin ja Pohjois-Kreikkaan. Euroopan ulkopuolella lajia tavataan muutamin paikoin Turkista ja Iranista.[4]

Suomessa vuorijalava on luonnonvaraisena harvinainen ja eteläinen lehtojen puulaji. Luonnonvaraisena vuorijalavaa tavataan hyvin hajanaisesti, lähinnä paikallisesiintyminä, linjan PoriTampereLappeenranta eteläpuolella. Erillisiä esiintymiä on kuitenkin myös pohjoisempana, muun muassa Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Yleisimmillään vuorijalava on Ahvenanmaalla ja Lounais-Suomessa.[5] Suomeen vuorijalava levisi jääkauden jälkeisen lämpökauden aikana, mutta on sen jälkeen vähitellen vähentynyt ilmaston kylmetessä ja kuusen levitessä kasvupaikoille.[6] Luontaisina kasvavia, puun mitoissa olevia vuorijalavia arvioidaan Suomessa olevan nykyään vain noin kaksi tuhatta yksilöä.[7] Suomessa tavattavat vuorilajat luokitellaan tavallisesti kuuluviksi alalajiin ssp. glabra.[3]

Viljeltynä vuorijalava on Suomessa yleisempi laji ja menestyy pohjoisempanakin aina Oulun korkeudelle saakka.[8]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonvaraisena vuorijalava kasvaa tuoreissa, runsasravinteisissa kallionalus- ja puronvarsimetsissä. Suomessa laji on myös usein viljelykarkulainen, jolloin sitä tavataan pihojen ja puistojen reunusmetsissä, tienvarsilla, rantapenkereillä ja kaatopaikoilla.[8][1] Villiintyneet yksilöt kasvavat kuitenkin hyvin harvoin suurikokoisiksi puiksi.[9]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorijalavaa on jo pitkään kasvatettu puistopuuna.[4] Siitä on jalostettu runsaasti erilaisia lajikkeita, kuten riippajalava ('Horizontalis', 'Pendula') ja kartiojalava ('Exoniensis'). Sateenvarjojalava ('Camperdownii') on luonnonmutaatio, jonka alkuperäinen yksilö löydettiin Camperdown Parkista Dundeesta.[10][11]

Vuorijalavan puuaines on sitkeää, kestävää ja sietää kuivuttuaan hyvin kosteutta. Tämän vuoksi puuta käytetään erityisesti huonekaluteollisuudessa viiluna sekä koriste-esineiden valmistamisessa. Vuorijalavasta on tehty myös tarve-esineitä, kuten hevosten luokkeja.[6][12] Hyvän kosteudensietokykynsä takia sitä on aikaisemmin käytetty esimerkiksi pumppuihin ja vesijohtoihin. Puuaineksen lahonkestävyydestä hyvä esimerkki on Lontoossa 1600-luvulla vuorijalavasta rakennettu maanalainen putkisto, joka oli erittäin hyvin säilynyt kun se kaivettiin esiin 1930-luvulla.[7] Suomessa vuorijalavan taloudellinen merkitys on hyvin vähäinen lajin harvinaisuuden vuoksi.[3]

Ahvenanmaalla oli aikasemmin tapana leikata jalavien latvustoja oksastojen tihentämiseksi. Näistä saatuja, kuivattuja oksia käytettiin karjan ja lampaiden talviruokintaan. Tuoreita jalavien siemeniä on myös käytetty salaatin tapaan ihmisravinnoksi.[13]

Tuholaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri jalavalajien pahin tuholainen niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa on jalavatauti. Taudin aiheuttaa sieni Ophiostoma ulmi, jonka itiöitä levittävät jalavissa elävät jalavanmantokuoriaiset. Jalavatautia aiheuttavista sienistä on eri kantoja, jotka myös aiheuttavat eri asteisia vahnkoja. Yksi tuhoisimmista kannoista on Pohjois-Amerikasta Eurooppaan kulkeutunut kanta. Suomessa jalavatauti havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1963, mutta se on jäänyt suhteellisen harvinaiseksi.[7][11] Jo Ruotsissa tauti on kuitenkin aiheuttanut suuria tuhoja.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Euroopan puuopas. Toim. Mitchell, Alan & Wilkinson, John. Viiden painos. Otava, Helsinki 2009 (1989).
  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen puu- ja pensaskasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Alanko, Pentti & Palmén, Annikki & Tigerstedt, Peter M. A.. 2. uudistettu painos. Dendrologian seura – Denrologiska Sällskapet r.y., Helsinki 1992.
  • Uotila, Pertti: Vuorijalava. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Ryttäri, Terhi & Kettunen, Taina. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 252.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Retkeilykasvio 1998, s. 96.
  2. a b c Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 120–121.
  3. a b c d e f g Jari Mäkinen: Vuorijalava (Ulmus glabra) 2007. Metsäntutkimuslaitos. Viitattu 13.2.2012.
  4. a b c d Den virtuella floran: Alm (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 13.2.2012.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Vuorijalavan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 13.2.2012.
  6. a b Uotila 1997, s. 262.
  7. a b c Metsävastaa.net: Vuorijalava, Ulmus glabra 2002. Metsä vastaa. Viitattu 13.2.2012.
  8. a b Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 121.
  9. Helsingin kasvit 1998, s. 134.
  10. Suomen puu- ja pensaskasvio 1992, s. 121–122.
  11. a b Euroopan puuopas 2009, s. 154.
  12. Pro Puu Ry: Puuproffa 2007. Pro Puu Ry. Viitattu 13.2.2012.
  13. a b Ålands flora 2010, s. 130.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]