Lockheed U-2

Wikipedia
Ohjattu sivulta U-2
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo tiedustelulentokoneesta. Sanojen U-2 ja U2 muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Lockheed U-2
Lockheed U-2R (Dragon Lady)
Lockheed U-2R (Dragon Lady)
Tyyppi Strateginen tiedustelukone
Valmistaja Lockheed
Suunnittelija Clarence Johnson
Ensilento 1. elokuuta 1955 (U-2A)
Status Käytössä
Pääkäyttäjät Yhdysvaltain ilmavoimat

Lockheed U-2 oli 1950-luvulla kehitetty yhdysvaltalainen tiedustelulentokone. Koneen pääsuunnittelijana toimi Lockheed-yhtiön Skunk Works -osaston johtaja Clarence ”Kelly” Johnson 1. joulukuuta 1954 alkaen Burbankissa, Kaliforniassa.[1]

U-2 tunnetaan erityisesti kylmän sodan aikaisista CIA:n suorittamista vakoilulennoista Neuvostoliiton ilmatilassa 1950-luvun lopussa; U-2-kone kehitettiin nimenomaan tätä tehtävää varten.[1]

U-2 on edelleen käytössä Yhdysvaltain ilmavoimissa versiona U-2S.[1]

Salainen kehityshanke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmä sota vaatii tietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen kylmän sodan alettua supervallat olivat hyvin epäluuloisia ja epätietoisia toistensa suhteen, varsinkin länsi sulkeutuneen itäblokin suhteen. Presidentti Eisenhower ja Yhdysvaltain johto olivat huolissaan Neuvostoliitosta; pelättiin muun muassa Pearl Harborin vuoden 1941 tapaista yllätyshyökkäystä. Länsimaat olivat aloittaneet Neuvostoliiton ylilennot, muun muassa radiomajakkojen ja muiden kohteiden paikannukset. Neuvostoliittolaiset ampuivat alas useita koneita. Yhdysvaltain ilmavoimat käytti tiedustelutehtävissä 1950-luvulla erityisesti B-47-, ja B-29-, B-52-pommikoneiden tiedusteluversioita, yleensä rajoja pitkin suoritettuun tiedusteluun ja joskus sisämaassa erityisesti Siperiassa mahdollisesti sijaitsevien lentotukikohtien tiedusteluun.[1]

Vuonna 1955 presidentti Eisenhower palasi Genevestä, missä Neuvostoliitto oli torjunut hänen Open skies -ehdotuksensa supervaltojen oikeudesta suorittaa ylilentoja toistensa ilmatilassa. Neuvostoliiton pääsihteeri Hruštšov hylkäsi ehdotuksen, joka hänen mielestään olisi ollut laillistettua vakoilua. 40 prosenttia Neuvostoliiton pinta-alasta oli tuolloin lentokieltoaluetta ulkomaalaisilta ja jopa neuvostoliittolaisilta. Tiedon puute oli Yhdysvalloille polttava ongelma muun muassa strategisten pommitusten kannalta, koska mahdolliset maalit eivät olleet tiedossa ja tiedot Uralin itäpuolella Siperiassa olevista uusista kaupungeista olivat puutteelliset.[1]

Tarvittaisiin tiedustelukone, joka lentäisi Neuvostoliiton ilmatorjunnan yläpuolella. Paras neuvostoliittolainen hävittäjä MiG-17 nousi parhaimmillaan 13 700 metriin (45 000 jalkaa). Lisäksi Neuvostoliiton tutkajärjestelmät olivat alun perin Yhdysvalloista ja järjestelmän heikkouksien takia arvioitiin yli 19 800 metrin (65 000 jalkaa) korkeudessa lentävän koneen jäävän paljastumatta. Toisaalta oli saatu todisteita, että Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkajärjestelmiään (Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät olleet), mutta usko yli 19 800 metriin jatkui.[1]

Lockheedin suunnitelma valitaan lopulta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimat kilpailuttaa valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1953 Yhdysvaltain ilmavoimat järjesti tarjouskilpailun tiedustelukoneen kehittämiseksi. Koneelta vaadittiin muun muassa 1 500 meripeninkulman (noin 2 800 kilometrin) toimintasäde ja kyky tehdä tiedustelutehtäviä päivällä hyvän näkyvyyden aikana ennen ja jälkeen hyökkäyksen. [1]

Koneen pitäisi lentää vähintään 21 000 metrissä (70 000 jalkaa) ja kantaa 45–318 kilon (100–700 naulaa) laitteisto yhden hengen miehistöllä. Suunnitelmat pyydettiin pieniltä valmistajilta, joiden arvioitiin kehittävän koneen nopeimmin: Belliltä, Fairchildilta ja Martinilta; Martin-yhtiöltä pyydettiin parannusehdotuksia B-57 Canberra -koneeseen. Lockheediltä ei pyydetty suunnitelmaa, mutta Lockheed lähetti suunnitelmansa kehitysosaston apulaisjohtajan saatua tietää suunnittelukilpailusta sattumalta ystävältään ilmavoimissa.[1]

U-2 ei voita kilpailua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lockheedin F-104-hävittäjän runkoon perustuvaa CL-282-suunnitelmaa (Ilmavoimien tyyppinimi U-2 annettiin myöhemmin) ei valittu. Ilmavoimien sotilaat hylkäsivät Kelly Johnsonin liian erikoisen suunnitelman, syinä muun muassa General Electric J73 -moottorista liian vähän käyttökokemuksia, kone ei ollut kaksimoottorinen, se oli aseistamaton, se ei kestäisi sotilaskoneelta vaadittavia g-voimia ja laskeutumispyörien puuttuminen (lopullisessa koneessa oli kaksi pyörää rungossa edessä ja takana). CL-282 oli suunnitelmana liitokone varustettuna suihkumoottorilla. Ilmavoimat valitsivat Martinin B-57-pommittajan kehittämisen ja tulevaisuuden koneeksi Bellin X-16-suunnitelman. [1]

Tiedustelulennot CIA:lle U-2-koneella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimien merkittävien siviilihenkilöiden ja avustavien tiedemiesten ja presidenttiä avustaneiden tiedemiesten tukiessa CL-282:ta presidentti Eisenhower saatiin CL-282-suunnitelman tukijaksi. Presidentti ja tiedemiehet päättivät myös siirtää tiedusteluohjelman Ilmavoimien ja CIA:n yhteistyöprojektiksi, koska sotilaskonelennot voisivat aiheuttaa jopa sodan. Presidentin tuki ja moottorin vaihto J57-moottoriin saivat Ilmavoimat hyväksymään lopulta CL-282-koneen.[1]

19. marraskuuta 1954 Ilmavoimien, CIA:n ja Lockheedin edustajat löivät lukkoon suunnitelman. 26. marraskuuta 1954 U-2-projekti oli saanut hyväksynnän presidentti Eisenhowerilta. Kelly Johnson aloitti työt Lockheedilla välittömästi, odottamatta virallista sopimusta. Virallinen sopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta 1955 Lockheedin kanssa koneiden ostamisesta; ensimmäisen U-2:n piti valmistua – ja valmistui – heinäkuussa 1955. [1]

Hankkeen henkilökunnan rahoituksen alkuperäinen arvo oli 35 miljoonaa dollaria. CIA tulisi ostamaan 20 konetta Neuvostoliiton tiedustelulentoihin ja Ilmavoimat 29 omaan käyttöön (kaksi konetta hankittiin myöhemmin). Ilmakuvauskameran suunnittelisi Harvardin yliopiston tutkija James G. Baker, Kodak kehittäisi kameraan filmin. Koneeseen Shell kehittäisi erityispolttoaineen, joka ei haihtunut suurissakaan korkeuksissa. U-2 rakennettiin noin 8 kuukaudessa ja koneen ensimmäinen koelento suoritettiin 6. elokuuta 1955. Kone sai Ilmavoimien tunnuksen U-2, (utility aircraft). [1]

Myöhemmin NASA on käyttänyt koneen U-2C- ja U-2R-versioita ilmakehätutkimuksissa – koneen NASA-tyyppimerkintä on ER-2.[2] [1]

Alkuperäisen U-2:n tekniikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoritusarvoja lähteestä [4]
U-2A
kärkiväli 24,4 m (80 ft)
pituus 15 m (49,5 ft)
paino tyhjä 5 300 kg (11 700 lbs), suurin lentoonlähtöpaino 7 260 kg (16 000 lbs)
moottori P&W J57-P-37A
nopeus 850 km/h (528 mph )
lakikorkeus 25 900 m (85 000 ft)
lentomatka 3 540 km (2 200 mailia)

Yksipaikkaisen ja yksimoottorisen koneen siipien kärkiväli oli hyvin suuri, ja sen liitoluku oli korkea kuten purjelentokoneilla, koneen voimalaite on kuitenkin suihkumoottori. U-2 pystyi tavoittamaan 100 000 jalan (30 480 metrin) korkeuden sekä lentämään useita tunteja 70 000 jalan (21 336 metrin) korkeudessa 500 mailin (805 kilometrin) tuntinopeudella.

Koneessa käytettiin erikoispolttoainetta. Shellin LF-1A-kerosiinin ominaisuudet saatiin aikaan lisäämällä kerosiiniin yleensä Flit-hyönteismyrkkyyn käytettyä ainetta ja 1955 Yhdysvalloissa olikin hyönteismyrkystä pulaa U-2:n kuluttaessa sitä.lähde?

Lentoonlähtöä auttaa nykyisissäkin versioissa kaksi irtoavaa apupyörää siipien alla; rungossa on kaksi pyöräparia edessä ja takana. Laskeutumiseen tarvitaan avustava ajoneuvo, josta annetaan radiolla ohjeita pilotille; kone pysähdyttyään voi kellahtaa rungon ja toisen siivenkärjen varaan; siivenkärjet ovat titaania. U-2:n siivet ja pyrstö olivat irrotettavissa. Navigoinnissa auttoivat koneen alle näkevä periskooppi, ja pieni sekstantti.[1]

Panoraamakameroilla varustetun version lisäksi koneesta oli olemassa signaalitiedusteluun tarkoitettu malli, jossa oli kameroiden sijaa 11 Ramo-Woolridgen valmistamaa radiovastaanotinta, jotka kuuntelivat taajuuksia 150-4000 Mhz. Koneen koodinimi oli System IV ja se oli käytössä ainakin 1950-luvun lopussa Mustallamerellä ja Barentsinmerellä, mahdollisesti myös Suomenlahdella.[3]

Alkuperäinen U-2 Dragon Lady harjoituslennolla

Koneet olivat pitkään ilman maalia, eli alumiininkiiltäviä. Maali oli jätetty pois, jotta kone olisi kevyempi; lisäksi koneen arvioitiin lentävän niin korkealla, että sitä ei havaittaisi silmin. Pilotit tunsivat olleensa lopulta operatiivisen käytön alettua kuin ampumatauluina ja vuoden 1957 loppupuolella koneen pääsuunnittelija Kelly Johnson oli sitä mieltä, että jotain oli tehtävä. U-2 lensi niin korkealla, että maaliksi valittiin lopulta taivaan sävyyn sulautuva mattatyyppinen sinertävän musta.[1]

Vaikea lennettävä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lennot eivät olleet vaarattomia: kaksi lentäjää kuoli ja kolmas onnistui pelastautumaan ennen koneen maahansyöksyä. Helmikuussa 1956 Robert Everettin U-2 syttyi palamaan Nevadassa. Hän laski koneen 30 000 jalkaan (10 000 metriin) ja hyppäsi. 17. syyskuuta 1956 Howard Kerry kuoli koneensa murskautuessa 60 mailin päässä tukikohdasta Saksan liittotasavallassa. Huhtikuussa 1957 Robert L. Siker kuoli koneen törmätessä maahan Nevadassa. Bruce Grant menetti 30 kilometrin korkeudessa tajuntansa ja kuoli.lähde tarkemmin?Vuonna 1962 CIA:n alun perin 20 koneesta oli jäljellä vain seitsemän.[1]

U-2:n liitokonemainen kevytrakenteisuus mahdollisti koneen nousemisen poikkeuksellisen korkealle, mutta siksi kone oli myös hauras - kone ei kestänyt suurten nopeuksien g-voimia. Ohjaajan piti olla hyvin tarkka, jotta kone lentäisi hieman nokka ylhäällä operatiivisessa korkeudessa. Jos koneen asento laskisi asteen tai kaksi, lähtisi se putoamaan, ja alle minuutissa kone ylittäisi turvallisen nopeusalueen ja alkaisi hajota palasiksi. Lakikorkeuden lähellä lennettäessä koneen nopeus täytyi pitää kuuden solmun ikkunan sisällä sakkaamisnopeuden yläpuolella.[1]

Ensilento ja operaatioiden alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensilento tapahtui Lockheedin koelentäjän Tony LeVierin ohjaamana 4. elokuuta 1955 Nevadassa Groom Lake:n lentotukikohdassa (Area 51). Virallinen ensilento oli 8. elokuuta, jolloin kone nousi 35 000 jalan korkeuteen.[1] Lockheedin kokeet katsottiin moottoriongelmista huolimatta onnistuneiksi.lähde tarkemmin?

Ilmavoimat osti muutaman U-2:n kesällä 1955 atomienergiakomission tarvitsemien tutkimusten suorittamiseksi. Elokuussa 1955 ilmavoimat otti U-2-tukikohdan alueelta 50 000 jalan korkeudesta kuvia, joissa golf-kentällä näkyi kaksi palloa.lähde tarkemmin?

7. toukokuuta 1956 NACA (NASAn edeltäjä) kertoi lehdistötiedotteessaan uudesta tutkimuskoneesta, joka pystyy lentämään kymmenen mailin eli 16 kilometrin korkeuteen. 9. heinäkuuta NACA tiedotti koneen siirtyvän tekemään ilmakehätutkimusta Yhdysvaltain ulkopuolelle.lähde tarkemmin?

CIA:n koneiden tukikohdat 1956-1960[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisesti (ts. CIA:n peitetarina) ohjelma kuului Yhdysvaltain liittovaltion ilmailututkimusta (aeronautiikkaa) tekevälle NACA:lle (myöhemmin osa NASA:a), osana säätilatutkimusta, yhteistyössä Ilmavoimien kanssa Ilmavoimien lainaamin lentokonein ja siviililentäjien ohjaamana. [1] Kolmen U-2-koneen meteorologinen eskaaderi perustettiin 1956 Watertown Strippin tukikohtaan Nevadaan (Area 51) ja NACA julkaisi jatkuvasti tuloksia meteorologisista tutkimuksista. NACA:lle osoitetut U-2-lentäjät lensivät vain hyvällä säällä, vaikka NACA:n tiedettiin keräävän säätilatietoa kaikissa sääolosuhteissa.lähde tarkemmin?

Toukokuussa 1956 ilmoitettiin, että ohjelma on siirretty Eurooppaan, yhdysvaltalaisiin lentotukikohtiin Saksassa ja Britanniassa. Turkkiin ja Japaniin perustettavista U-2-tukikohdista vaiettiin.lähde tarkemmin?

CIA:n peitetarinan mukaisesti yksiköt olivat WRSP-yksiköt 1, 2 ja 3 (Weather Reconnaisance Squadron, Provisional). CIA:n sisällä yksiköt tunnettiin nimillä Detachment A, B ja C.[1]

Koneet olivat toisen polven U-2B-koneita, joissa oli Pratt & Whitney J57/P-31 -moottorit jotka mahdollistivat pidemmän toimintasäteen ja lentokorkeuden.[1] Koneissa oli rungon alaosassa seitsemän jatkuvasti pyörivien prismojen avulla toimivaa laajakulmakameraa.lähde tarkemmin? Uusissa U-2:ssa oli myös nauhurit, jotka nauhoittivat lennon aikana tutkien aaltoja. Ohjaamon taakse oli lisäksi asennettu räjähdyspanos, jonka tarkoituksena oli räjäyttää lentokone sen jälkeen, kun ohjaaja olisi poistunut lentokoneesta heittoistuimella.[1]

Detachment A, Länsi-Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Det A perustettiin ensin Ison-Britannian Lakenheathiin (RAF Alconbury) huhtikuun lopussa 1956. Osasto siirrettiin Länsi-Saksaan Wiesbadeniin kesäkuun puolivälissä, koneen herätettyä liikaa huomiota Isossa-Britanniassa. Toisaalta Wiesbadenin kenttä oli Länsi-Saksan vilkkaimpia kenttiä, ja Det A siirtyi lokakuussa 1956 lähelle Saksan demokraattisen tasavallan rajaa toisen maailmansodan aikana toimineeseen lentotukikohtaan (Giebelstadt).[1]

Det A teki U-2-ohjelman ensimmäisen operatiivisen lennon 20. kesäkuuta 1956 Puolan ja Saksan demokraattisen tasavallan yli. U-2-koneen oli arvioitu olevan tutkalla havaitsematon, mutta tiedustelutiedon analysoinnin jälkeen ymmärrettiin, että koneesta oli tehty havaintoja. U-2-lennoille oli tyypillistä, että kone palasi samaan lentotukikohtaan josta se oli lähtenyt.[1]

Ensimmäinen lento Neuvostoliiton yllä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento tehtiin 4. heinäkuuta 1956. U-2 lensi Puolan ja Valko-Venäjän yli Leningradiin, jossa se kuvasi lennon pääkohdetta, Neuvostoliiton sukellusveneohjelman tärkeintä laivastotelakkaa. Tämän lisäksi kone lensi useiden lentotukikohtien yli kuvaten materiaalia Bison-pommikoneiden määrän arviointiin. Kone jatkoi Kuolan niemimaan yläpuolelle ja kuvasi Petsamon nikkelitehtaita. Paluumatkalla kone lensi todennäköisesti Suomen yli.[4] Seuraavana päivänä tehtiin toinen ylilento, joka jäi ainoaksi Moskovan yli suoritetuksi tiedustelutehtäväksi. Kone lensi 200 kilometriä Moskovasta itään, ja kuvasi muun muassa Bison-pommikoneiden kokoonpanotehdasta.[1]

CIA:n pääjohtaja Allen Dulles tyrmistyi kuultuaan lennoista vasta jälkikäteen. Myös presidentti Eisenhower oli U-2 -lennoista huolissaan; ne rikkoivat kansainvälistä oikeutta ja paljastuessaan olisivat vaarantaneet suhteet ulkovaltoihin.[5] Jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitto pystyisi seuraamaan U-2-lentoa tutkalla jatkuvasti, presidentti Eisenhower oli määrännyt lennot lopetettavaksi välittömästi. Ylilentojen raporteissa 6. heinäkuuta kerrottiin Neuvostoliiton tehneen hyvin heikoksi jääneitä yrityksiä lennon torjumiseksi.[1]

Yhdysvaltain ilmavoimien delegaatio esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin johdolla oli juuri vieraillut Hruštšovin kutsumana Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa.[1]

Neuvostoliitto esitti vastaluseensa lentojen vuoksi Yhdysvaltain Moskovan lähetystölle 10. heinäkuuta. Vastalauseesta selvisi, että konetta ei kuitenkaan oltu pystytty seuraamaan jatkuvasti, ja yllättäen tutkaverkosto oli heikoin Leningradin ja Moskovan alueella – neuvostoliittolaiset eivät tienneet koneen lentäneen kaupunkien yli. Eisenhower oli suostuteltu U-2-ylilentoihin muun muassa sillä, että U-2 olisi hyvin todennäköisesti tutkassa näkymätön. Huolestuneena Neuvostoliiton nootista Eisenhower keskeytti ylilennot itäblokin ilmatilassa.[1]

Yksikön lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Detachment A jatkoi tiedustelulentoja tehden muun muassa ensimmäiset lennot Lähi-itään Suezin kriisin aikana. Yksikkö lakkautettiin marraskuussa 1957. Itäblokin tutkajärjestelmät olivat etelärajalla ja Itä-Aasiassa heikommat, ja bomber gap:in jälkeen tiedustelutoiminta painottui Neuvostoliiton ohjus- ja ydinohjelmaan,jossa otettiin muun muassa yläilmakehästä näytteitä ydinkokeen nostattamista radioaktiivisista huikkasista tähän tarkoitukseen suunnitelluilla koneilla. Testialueet sijaitsivat Det A:n toimintasäteen ulkopuolella. [1]

Detachment B, Turkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

CIA perusti neljän lentokoneen ja kuuden siviililentäjän yksikön Turkissa Adanan lähellä sijaitsevaan Adanan lentotukikohtaan (Incirlikin lentotukikohta 28. helmikuuta 1958 alkaen) syyskuussa 1956. Turkin pääministeri oli antanut hyväksyntänsä tukikohdalle. Det B:stä tuli U-2-operaatioiden tärkein osasto. Det 10-10 oli yksikön tavallinen Ilmavoimien koodi.[1]

Adanasta aloitettiin operatiiviset lennot 11. syyskuuta 1956, ja lokakuussa Det B:n koneet tekivät 90 posenttia Lähi-idän ylilennoista.[1]

Det B teki myös kuuluisan lennon 1. toukokuuta 1960, jolloin U-2 ammuttiin alas Neuvostoliiton ilmatilassa. Alasampuminen lopetti kaikki lennot kaikista yksiköistä, ja koneet ja henkilöstö vedettiin vähin äänin takaisin Yhdysvaltoihin.[1]

Ylilennot sallitaan tauon jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eisenhower päätti sallia Neuvostoliiton ylilennot Neuvostoliiton ryhdyttyä tukahduttamaan Unkarin kansannousua lokakuun lopussa 1956; lisäksi Eisenhower oli valittu uudelleen presidentiksi marraskuun alussa 1956. Unkarin tapahtumien aikana Eisenhower kielsi ylilennot Unkarin ilmatilassa.[1]

Adanasta tehtiin tauon jälkeen ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento 20. marraskuuta 1956. Gary Powersin ohjaama U-2 lensi ensin itään Iranin yllä, kääntyi takaisinpäin ja lensi Iranin ja Neuvostoliiton rajaa pitkin Neuvosto-Armenian rajalle, josta kone lensi Neuvostoliiton ilmatilaan ja kuvasi Jerevania – hävittäjät tekivät epäonnistuneita torjuntayrityksiä. Sähkövika koneessa pakotti koneen takaisin Adanaan. Neuvostoliiton hallitus protestoi lentoa salaisessa viestissä Washingtoniin.[1]

Detachment C, Japani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Det C aloitti toimintansa ensin Eielsonin lentotukikohdassa Alaskassa. Sieltä lennettiin vuoden 1957 ensimmäinen Neuvostoliiton ylilento. Ylilento oli myös ensimmäinen Yhdysvaltain maaperältä lennetty ylilento.[1]

Det C siirrettiin lopulta Atsugiin, Japaniin, Yhdysvaltain laivaston lentotukikohtaan,[1] minne sijoitettiin kuusi U-2:ta.lähde tarkemmin? Japanin hallitusta ei informoitu asiassa.lähde tarkemmin? Tiedustelulennot, jotka eivät koskeneet meteorologiaa, kulkivat Japaninmereltä Neuvostoliiton itärajalle, Keltaiselle merelle Kiinan alueen ylitse.lähde tarkemmin?

Vakoilulentokone vaikuttaa maailmanpolitiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U-2 lentäjän painepuku

Bomber gap[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisten Neuvostoliiton yllä tehtyjen lentojen jälkeen kesällä 1956 kävi selväksi, ettei Neuvostoliitolla ollut ylivoimaa pommikoneiden määrässä.[1]

U-2:n tiedustelukuvat osoittivat vääräksi Yhdysvaltain ilmavoimien väitteen, että Neuvostoliitto omistaisi melkein 100 modernia raskasta Mjasištšev M-4 (Bison) -pommikonetta. Heinäkuun 1956 lennoilla ei havaittu yhtään konetta kuvatuissa yhdeksässä pitkänmatkanpommittajien tukikohdassa. Tiedon perusteella hylättiin Yhdysvaltain ilmavoimien pyyntö rahoituksesta uusiin B-52-pommikoneisiin, joilla olisi kurottu kiinni Neuvostoliiton oletettua etumatkaa pommikoneiden määrässä. [1]

Suezin kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Detachment A lensi ensimmäiset taktiset tiedustelulennot Suezin kriisin aikana Lähi-idässä. Koneet tekivät välilaskun polttoainetankkausta varten Adanan lentotukikohdassa. Adanan Detachment B-yksikkö ei ollut elokuun 1956 lopussa vielä valmis operaatioihin. Det A:n osuus tiedustelulennoissa väheni merkittävästi Det B:n aloitettua operatiiviset lennot syyskuun puolivälissä. [1]

Missile gap[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Missile gap

Missile gap tarkoittaa 1950-luvun lopun epäilyä Yhdysvaltain ICBM-ohjusohjelman jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ohjelmaan verrattuna. USA:n presidentinvaaleissa vuonna 1960 missile gap oli yhtenä vaaliteemana demokraattien John F. Kennedyn ja republikaanien Richard Nixonin välillä. [1]

Missile-gap-kiistelyyn vaikuttivat se, että CIA:lla oli asiasta selvää faktaa, mutta sen lähdettä U-2:ta ei voitu paljastaa, joten tietoihin ei luotettu. Lisäksi arvovaltainen Neuvostoliiton ylin johto liioitteli vakuuttavasti oman ICBM-ohjusohjelmansa tilaa julkisuudessa useaan otteeseen ja toisaalta Neuvostoliiton avaruusohjelma eteni näyttävästi (Sputnik 1, Luna 2). Lisäksi Neuvostoliiton ylilentoihin alun jälkeen nihkeästi suhtautunut presidentti Eisenhower ei julkisuuden ja erimielisen tiedusteluyhteisön painostuksessakaan ryhtynyt laajamittaisiin Neuvostoliiton ylilentoihin – Neuvostoliiton rajaa pitkin tehtiin kuvauslentoja ja elektronista tiedustelua. Eisenhoweria huolestutti mahdollisen U-2-koneen alasampumisen aiheuttama vaikutus neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. [1]

U-2 ammutaan alas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n Pratt & Whitney J75 -suihkumoottori. Museo Havannassa, Kuubassa.

1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton ilmapuolustus onnistui S 75 Desna-ilmatorjuntaohjuksella ampumaan alas Gary Powersin ohjaaman Lockheed U-2-koneen sen lähestyessä Sverdlovskin rakettikoeasemaa. [1]

Kymmenen päivän kuluessa Neuvostoliitto jätti asiasta nootin. Ensimmäisessä yhdysvaltalaisten reaktiossa pysyttiin edelleen selityksessä, että kone liittyi Nasan ilmakehätutkimuksiin. Lopulta presidentti Eisenhower tunnusti lentojen olevan sotilaallisia Neuvostoliiton esiteltyä alasammutun koneen ottamia kuvia sotilaskohteista. Neuvostoliiton ylilennot lopetettiin.[1]

9. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov totesi (viitaten Yhdysvaltain ilmavoimien esikunnan päällikön Nathan F. Twiningin vierailuun juuri ennen ensimmäistä U-2-ylilentoa Neuvostoliiton ilmatilassa 4. heinäkuuta 1956), että kun Twining tuli, he ottivat hänet vastaan kuin vieraan. Hän lähti Neuvostoliitosta lentäen ja jo seuraavana päivänä lähetti Neuvostoliiton alueelle korkealla lentävän lentokoneen, joka lensi Kiovaan saakka. Twiningia voikin verrata eläimeen, joka suorittaa tarpeensa sinne, missä syö.[6]

Presidentti Eisenhower oli keskeyttänyt U-2-lennot syyskuussa 1959 Camp Davidin hengessä, mutta salli niiden jatkumisen 9. huhtikuuta 1960 valmistautuakseen pidettävään Pariisin konferenssiin, johon Eisenhower saapui 14. toukokuuta.lähde tarkemmin?

Pariisissa päivää myöhemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov uhkasi U-2 -tukikohtia, mistä seurasi Yhdysvaltain siirtyminen kolmannen asteen hälytystilaan (vastaa nykyisin DefCon 3:a). Sitä seuraavana päivänä Hruštšov peruutti Eisenhowerin Moskovan vierailun ja poistui Pariisin konferenssista.lähde tarkemmin?

1960 kun lennot päätettiin, ilmoitti puolustusministeri Thomas Gates Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että he ovat menettäneet tietolähteen avaruusasemista, lentokoneista, ohjusasemista, koealueista, sukellusvenetelakoista sekä ydinenergialaitoksista ja se pitää korvata toisin menetelmin.lähde tarkemmin? U-2-lentojen avulla Gatesin mukaan muodostui käsitys siitä, että Neuvostoliitto oli paremmin varustautunut kuin oli luultu.lähde tarkemmin?

U-2 tiedotusvälineissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1958 Paul Thomson ja William Miller, Oxfordissa opiskelevat ylioppilaat, jotka olivat palvelleet 1953–1958 laivastossa, kirjoittivat lehteen, että Yhdistynyt kuningaskunta Geneven sopimusta rikkoen sieppaa neuvostoliittolaisia sanomia harhautuneiksi väittämiensä lentokoneiden avulla paljastaakseen neuvostoliittolaisia sotilasosastoja, viestintämenetelmiä jne. aiheuttaen sodan vaaran. Kumpikin sai paljastuksestaan kolmen kuukauden vankeustuomion.lähde tarkemmin?

Maaliskuussa 1958 Air Review julkaisi ilmailukerhon kuusitoistavuotiaan jäsenen ottaman kuvan U-2:sta kentällä. 1959 julkaisivat japanilaiset liitolentäjät kuvan maahan laskeutuvasta U-2:sta neljänkymmenen mailin päässä Tokiosta. Nähdessään konetta lähestyvät japanilaiset, ohjaaja sulki hyttinsä oven. Ohjaajalla ei ollut tunnusmerkkejä, mutta hänen vyöllään oli pistooli. Yleisöä kehotettiin poistumaan. Air Reviewin päätoimittaja Akira Sekigawa julkaisi koneesta jutun mainiten, että koneen toimintasäde voi olla pitkä johtuen koneen liito-ominaisuuksista.lähde tarkemmin?

Toukokuussa 1958 lehti ”Sovjetskaja aviatsija” (Neuvostoilmailu) kirjoitti, että Neuvostoliiton sotilastiedustelu, GRU, oli alkanut tutkia U-2-lentoja siksi, että näissä lentokoneissa ei ollut tunnisteita joista olisi voinut määritellä niiden tehtävän. Artikkelin mukaan koneiden tehtäviin kuului myös strateginen tiedustelu.lähde tarkemmin?

Tammikuussa 1960 Sovjetskaja aviatsija kirjoitti, että U-2:ia käytetään strategiseen tiedusteluun.lähde tarkemmin?

Nykyinen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U-2-koneita käytetään edelleen. 40 prosenttia kookkaampi U-2R kehitettiin vuonna 1967, ja nykyinen versio on tyyppiä U-2S, jossa on General Electric F-118-101 -moottori. Alkuperäisestä U-2-koneesta puuttuvat myöhempien versioiden siipien alla sijaitsevat suuret laitteistosäiliöt.[1]

25. heinäkuuta 2004 Associated Pressin (AP) mukaan Pohjois-Korean uutistoimisto KCNA väitti Yhdysvaltain tehneen tammikuusta kesäkuuhun 1 200 tiedustelulentoa U-2, KC-135 ja muita tiedustelukoneita käyttäen. Yhdysvallat seuraa muun muassa Pohjois-Korean ydin- ja ohjusohjelmia.lähde tarkemmin?

Yhdysvallat aikoo käyttää U-2-tiedustelukoneita vuoteen 2020 saakka.lähde tarkemmin?

Nasalla on käytössä U-2S-versioon perustuvia koneita tyyppinimellä ER-2.[2]

  • 3. lokakuuta 1989 viimeiset 37 U-2:a toimitettiin Yhdysvaltain ilmavoimille
  • 26. tammikuuta 2003 Osanin lentotukikohdasta operoiva U-2 ”Dragon Lady” putosi Etelä-Koreassa Hwa Songin. Lentäjä pelastautui ja neljä siviiliä loukkaantui.lähde tarkemmin?

Myöhempiä tiedustelukoneita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U-2-konetta seuraavia tiedustelulentokoneita ovat Lockheed A-12 Oxcart. Siitä kehiteltiin YF-12A-hävittäjäversiotakin. Tämä jäi suunnittelun ja kokeilun asteelle. Sitä seuraava oli Lockheed SR-71 Blackbird, joka tuli käyttöön 1965. SR-71-ohjelma lopetettiin 1980-luvun lopulla.

1990-luvun alusta on huhuttu uudesta stealth-teknologiaa käyttävästä Aurora-tiedustelukoneesta. (Vaihtoehtoinen nimitys Senior Citizen). Jos kone on olemassa se on tarkoin varjeltu salaisuus. Eräiden lähteiden mukaan koneita on olemassa 10–20 kpl, ja ne olisivat myös Lockheed Skunk Worksin rakentamia. Kone kykenisi vähintään neljän machin nopeuteen, ja normaali lentokorkeus olisi ehkä 20–30 kilometriä.

2000-luvun alussa on ollut puhetta miehittämättömien tiedustelukoneiden kehittämisestä edelleen ja myös endoatmosfäärisistä koneista, jotka voisivat lentää kohteeseen avaruuden kautta.

U-2-yksiköt ja sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset lentotukikohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alconbury, Britannia, RAF
  • Air Force Plant 42, Palmsdale, Kalifornia, Yhdysvallat 12–16 U-2-konetta, USAF
  • Aktrotiri Air Base, Kypros, RAF
  • Beale Air Force Base (39°08'N 121°26'W), Beale, Kalifornia, Yhdysvallat, USAF
  • Osan Air Base, Etelä-Korea, USAF englanninkielinen linkki (Federation of American Scientists 2000)

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U-2:n nykymallin ohjaamo
  • 1st Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-1)
    • Detachment A Lakenheath (RAF Alconbury), Britannia
      • Detachment A siirretään 15. kesäkuuta 1955 Weisbadenin lentotukikohtaan Saksaan
        • Detachment A siirretään Giebelstadtin lentotukikohtaan
  • 2nd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-2), Det "10-10", "Turkey-US Logistics Group"
    • Detachment B Adana (WRSP-2), Irclikin lentotukikohta, Turkki
      • lentoreittejä: Turkki, Peshawar (Pakistan), Semipalatinsk (Neuvostoliitto Kazahstan), Tjura Tam, Teheran, Iran.
  • 3rd Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-3)
    • Detachment C Atsugi, Japani
  • Detachment D Edwards North Base (?)
  • Detachment E Taoyan, Taiwan
  • 4th Weather Reconnaissance Squadron, Provisional (WRSP-4), "Groom (dry) Lake Test Facility", "Watertown Strip", "Area 51", "The Area", "The Ranch", "Paradise Ranch", "Dreamland"
    • siirretään kesäkuussa 1960 Edwardsin lentotukikohtaan Kaliforniaan, "USAF Flight Test Center", "Special Projects Branch"
      • organisoidaan yhdessä 6512. TG:n kanssa 1969 osaksi 1130. ATTG:ä.
  • Det G' Takhli Thaimaa
  • Det H Taojuanin lentotukikohta Taiwanilla, 35. laivue, "Black Cats", "6th group RoCAF"

OL-20 Bein, Vietnam ⇒ 1. heinäkuuta 1970 OL-RU U-Tapaoon Thaimaahan.

    • Detachment 3 ja 4
      • Bealen lentotukikohta Kaliforniassa Yhdysvalloissa (39°08'N 121°26'W)
      • Osan lentotukikohta Etelä-Koreassa
      • Akrotirin lentotukikohta Kyproksella
      • Ezeizan lentokenttä Buenos Airesissa
      • Rameyn lentotukikohta Puerto Ricossa (Yhdysvaltain erityishallintoalue)
      • Taifin lentotukikohta Saudi-Arabiassa (ei toiminnassa U-2:ien suhteen)

Lentoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 4. elokuuta 1955 Tony LeVier suoritti ensimmäisen virallisen lennon U-2:lla Groom Laken tukikohdasta. Epävirallinen lento oli suoritettu 29. heinäkuuta 1955.[1]

Operatiivisia lentoja 1956–1960[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuban kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuubassa 1962 alasammutun U-2:n rungon osia.

Kiina ja Taiwan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 13. tammikuuta 1962 Taiwanin ilmavoimien ensimmäinen U-2 -lento Kiinan kansantasavallan ylitse.
  • 9. syyskuuta 1962 Huai Chenin ohjaama Taojuanista noussut taiwanilainen U-2C "378" ammuttiin alas Manner-Kiinan ilmatilassa Nanchangissa. Kone putosi Kansan vapautusarmeijan 2. ohjusilmatorjuntapataljoonan SA-2:n osuessa siihen. Huai Chen kuoli sairaalassa.
  • 1. marraskuuta 1963 Robin Yehin ohjaama taiwanilainen U-2C "355" ammuttiin alas Jiangxissa SA-2-ohjuksella. Yeh vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Hongkongiin.
  • 7. heinäkuuta 1964 Terry Leen ohjaama Filippiinien Cubi Pointista ilmaan noussut taiwanilainen U-2C "362" ammuttiin alas Fujianissa. Kiinan kansantasavallan mukaan hänen heittoistuimensa ei toiminut.
  • 10. tammikuuta 1965 Jang Changin ohjaama taiwanilainen U-2C "358" ammuttiin alas Sisä-Mongoliassa. Robin Yehin tapaan hänet vapautettiin 10. marraskuuta 1982 Hongkongiin.
  • 8. syyskuuta 1967 Tom Huangin Jiangsuun, Shanghaihin ja Hangzhouhun ohjaama taiwanilainen U-2 "373" ammuttiin alas kiinalaisvalmisteisella Red Flag 2-ilmatorjuntaohjuksella. Lentäjä kuoli.
  • 16. toukokuuta 1969 Billy Changin Hebein rannikkoa pitkin lentävä U-2 putosi alas noin 100 meripeninkulmaa Cheju -saaren eteläpuolella. Lentäjä kuoli.

Persianlahden sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

U-2R-tiedustelukuvat kattoivat puolet kaikista tiedustelukuvista ja noin 30 prosenttia kokonaistiedustelusta.

  • Desert Shield -operaation (Saudi-Arabian puolustaminen) aikana lennettiin 284 lentoa yhteensä 2 726,2 tuntia viiden kuukauden aikana.
  • Desert Storm -operaation (hyökkäysvaihe) aikana lennettiin 260 lentoa yhteensä 2 022,5 tuntia kuuden viikon aikana.

Tekniset tiedot (U-2C)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[7]

Yleiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Miehistö: 1
  • Kärkiväli: 24,38 m
  • Pituus: 15,24 m
  • Korkeus: 4,57 m
  • Siipipinta-ala: 52,49 m²
  • Suurin lentoonlähtöpaino: 10 225 kg
  • Voimanlähde: Pratt & Whitney J75-P-13B

Suoritusarvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Matkalentonopeus: 740 km/h
  • Lakikorkeus: 21 335 m
  • Lentomatka: 4 635 km

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Allen Dullesin muistio presidentti Eisenhowerin kansliapäällikkö prikaatikenraali Andrew J. Goodpasterille 18. elokuuta 1960
  • Clarence L. "Kelly" Johnson with Maggie Smith: Kelly - More than my share of it all. Smitsonian Institute Press, 1989. ISBN 0-87474-491-1.
  • Ben R. Rich & Leo Janos: Skunk Works. Little, Brown & Company, 1994. ISBN 0-316-74300-3.
  • SENIOR YEAR / AQUATONE / U-2 / 2000-03-05. Federation of American Scientists.
  • Pedlow, Gregory W. & Welzenbach, Donald E.: The CIA and the U-2 Program, 1954-1974. History Staff Center for the Study of Intelligence. Central Intelligence Agency, 1998. Lähteenä sensuroitu verkkoversio (pdf) (viitattu 16.11.2014). (englanniksi)
  • Rislakki, Jukka: Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36478-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as The CIA and the U2 Program 1998. Central Intelligence Agency - History Staff. ]
  2. a b ER-2 Capabilities and Performance NASA. Viitattu 2008-29-1.
  3. Rislakki 2010, s. 279
  4. Rislakki 2010, s. 281
  5. Rislakki 2010, s. 281
  6. Confrontation in Paris (4/8) TIME. Viitattu 18.02.2007.
  7. Donald, David: The encyclopedia of world aircraft, s. 587. Leicester: Blitz Editions, 1997. ISBN 1-85605-375-X. (englanniksi)