S-75

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kuvassa egyptiläinen S-75-ilmatorjuntaohjus vuonna 1985.

S-75 Dvina eli NATO:n kooditunnuksella kutsuttuna SA-2 Guideline oli Neuvostoliiton kehittämä ilmatorjuntaohjus. Ohjustyyppi tuli kuuluisaksi Francis Gary Powersin ohjaaman U-2-vakoilulentokoneen pudotuksella vappuna 1.5.1960. Pudotus tapahtui suuresta, arviolta n. 20 km:n korkeudessa. Ilmapudotus toteutettiin NKP:n pääsihteerin Nikita Hruštšovin käskystä Sverdlovskin, nykyisen Jekaterinburgin lähistöllä.[1]

Korkealla yläkorkeuksissa (yli 20 000 m) tehdyt, pääosin Yhdysvaltain suorittamat vakoilulennot aiheuttivat neuvostoliittolaisille runsaasti päänvaivaa. Tästä syystä S-75:n kehitystyötä nopeutettiin. Ohjustyyppi hyväksyttiin asekelpoisuuteen vuonna 1957. Kun ohjustyypillä oli tehty ensimmäiset ilmapudotukset, palkittiin suunnitteluun osallistuneita. Esimerkiksi suunnittelijat B.V. Bunkin ja P.D. Grušin nimitettiin Neuvostoliiton sankareiksi kunniamerkein sekä muin huomionosoituksin. Sverdlovskin yläpuolella olleessa välikohtauksessa menehtyi Mig-19:llä lentänyt NL:n oma pilotti, yliluutnantti Sergei Safronov, joka palkittiin postuumisti. Hänen koneensa tuhoutui oman V-750-ohjuksen (S-75/SA-2) osumasta. [2]

Selkkauksen aikana laukaistiin kaikkiaan 14 ohjusta, joista kolmen todettiin osuneen. Neuvostohävittäjien saavuttama torjuntakorkeus ei ollut riittävä ilmataistelutehtäviin ryhtymistä varten. Yhden ohjuksen taistelukärki oli 190 kg:n painoinen, joten sen tuhovaikutus ulottui laajalle alalle. Ohjuksen maksimina toimintakorkeutena esitetään olevan vähintään 22 km.[3]

Dvina-ohjusta kehiteltiin edelleen, ja versioita oli lukuisia sekä erinimisiä. S-75:n edeltäjä oli S-25 Berkut (NATO:n antama nimi SA-1 Guild). Dvinan toinen versio oli nimeltään Desna (v.1959), jotka molemmat ovat Venäjällä (Neuvostoliitossa) virtaavia jokia . Desna oli Dvinaa ulottuvampi, ja sen jälkeen kehitettiin vielä Volhov-ohjus, joka lensi jopa 30 km:n korkeudessa (v. 1961).[4]

Ohjusasetyyppi osallistui aktiivisti Kuuban ohjuskriisiin, ja sillä saatiin aikaan ilmapudotuksia selkkauksen vallitessa. S-75-sarjan ohjukset (Dvina, Desna, ehkä Volhovkin) osallistuivat myös Vietnamin sotaan. Ne olivat osa Pohjois-Vietnamin ilmapuolustusjärjestelmää.

S-75:sta kehiteltiin edelleen S-125 Petšora/Neva. Myös Suomi käytti tätä aluetorjuntaohjusta nimellä ItOhj79. NATO tunsi ohjuksen nimellä SA-3 Goa.[5]

Aiheesta muualla:[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ahti Lappi: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, Ilmatorjuntasäätiö, Jyväskylä, 2003 (s.293-297)
  2. Ahti Lappi: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, Ilmatorjuntasäätiö, Jyväskylä, 2003 (s.297)
  3. Ahti Lappi: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, Ilmatorjuntasäätiö, Jyväskylä, 2003 (s.296, s.99)
  4. Ahti Lappi: Ilmatorjunta kylmässä sodassa, Ilmatorjuntasäätiö, Jyväskylä, 2003 (s.99)
  5. Ahti Lappi: Ilmatorjuntaohjukset Suomen puolustuksessa, Ilmatorjuntasäätiö, Jyväskylä 2009 (s.147)