Missile gap

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
R-7 Venäjän näyttelykeskuksessa Moskovassa vuonna 2005

Missile gap (”Ohjuskuilu”) tarkoittaa 1950-luvun lopun epäilyä Yhdysvaltain ICBM-ohjusohjelman jälkeenjääneisyydestä Neuvostoliiton ohjelmaan verrattuna. Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 1960 missile gap oli yhtenä vaaliteemana demokraattien John F. Kennedyn ja republikaanien Richard Nixonin välillä.[1]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Missile-gap-kiistelyyn vaikuttivat se, että tiedustelupalvelu CIA:lla oli asiasta selvää faktaa, mutta sen lähdettä eli salaista vakoilukone U-2:ta ei voitu paljastaa, joten tietoihin ei luotettu. Lisäksi arvovaltainen Neuvostoliiton ylin johto liioitteli vakuuttavasti oman mannertenvälisten ohjusten (ICBM) ohjelmansa tilaa julkisuudessa useaan otteeseen ja toisaalta Neuvostoliiton avaruusohjelma eteni näyttävästi (Sputnik 1, Luna 2). Lisäksi Neuvostoliiton ylilentoihin alun jälkeen nihkeästi suhtautunut Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower ei julkisuuden ja erimielisen tiedusteluyhteisön painostuksessakaan ryhtynyt laajamittaisiin Neuvostoliiton ylilentoihin – Neuvostoliiton rajaa pitkin tehtiin kuvauslentoja ja elektronista tiedustelua. Eisenhoweria huolestutti mahdollisen U-2-koneen alasampumisen aiheuttama vaikutus neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.[1]

Ohjuskokeita ja propagandaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1957 ilmoitettiin Neuvostoliiton tehneen onnistuneen ICBM-ohjuskokeen. Lokakuussa samana vuonna Neuvostoliitto laukaisi ensimmäisen satelliitin (Sputnik) maata kiertävälle radalle. Useat amerikkalaiset ja jotkut merkittävät kongressin jäsenet päättelivät tästä Neuvostoliiton ohjusohjelman olevan edellä USA:n ohjelmaa. USA:n lähetettyä useita satelliitteja (muun muassa Explorer 1) radalle keväällä 1958, huoli avaruusohjelman jälkeenjääneisyydestä hälveni.[1]

Joulukuussa 1958 Neuvostoliitto väitti heidän ICBM-ohjustensa olevan sarjatuotannossa. Pääsihteeri Nikita Hruštšov väitti muutamia päiviä tämän jälkeen, että Neuvostoliitolla olisi ohjus, joka lentäisi 8000 mailia (n. 13 000 kilometriä) viiden megatonnin ydinkärjen kanssa. Samoin joulukuussa 1958 puolestaan USA:n ohjuskoe Titan-ohjuksella oli epäonnistunut. Neuvostoliiton ilmoitukset olivat silkkaa propagandaa, sillä Neuvostoliiton SS-6 (R-7) ICBM-ohjelma oli ajautunut vaikeuksiin, yhtään ohjusta ei laukaistu toukokuun 1958 ja helmikuun 1959 välillä. CIA tiesi, että SS-6-ohjelma oli vaikeuksissa, mutta USA:n ilmavoimat käsittivät laukaisujen loppumisen tarkoittavan sitä, että ohjus olisi valmis palveluskäyttöön.[1]

CIA:lla tietoa mutta lähdettä ei voida paljastaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisen turvallisuusneuvoston (National Security Council) 12. helmikuuta 1959 pidetyn kokouksen jälkeen puolustusministeri Neil McElroy (1. joulukuuta 1959 puolustusministerinä aloitti Thomas Gates) kertoi presidentti Eisenhowerille, että demokraattisen puolueen senaattorit eivät uskoneet CIA:n johtajan Allen Dullesin vakuutuksia siitä, että Neuvostoliiton ohjusohjelma ei ollut edellä USA:n ohjelmaa. Senaattorit eivät osanneet luottaa Dullesin tietoihin, koska he eivät tienneet tietojen lähdettä, huippusalaista U-2-ohjelmaa.[1]

Neuvostoliiton ICBM-testit alkavat pitkän tauon jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton aloitettua pitkän tauon jälkeen ICBM-testit (vähintään yksi laukaisu viikossa), oli Eisenhower sallinut 10. huhtikuuta 1959 useita ylilentoja, mutta seuraavana päivänä peruuttanut ne. Eisenhower selitti päätöstään McElroylle ja Bisselille muun muassa halullaan edistyä neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa ja mahdollisen alasampumisen aiheuttamalla propagandaefektillä. Eisenhower oli samaa mieltä, että uutta tiedustelutietoa tarvittaisiin, mutta että tiedon arvo ei ylittäisi "poliittisia kustannuksia".[1]

Kesällä 1959, 16 kuukauden tauon jälkeen, tehtiin yksittäinen U-2-ylilento Neuvostoliiton ilmatilassa - tauon aikana lentoja oli lennetty vain rajan läheisyydessä. U-2 lensi yli Baikonurin (Tjuratam) ohjustestialueen, ja kuvista huomattiin neuvostoliittolaisten olevan laajentamassa laukaisualustojen järjestelmiä. Syyskuussa tapahtuvan pääsihteeri Hruštšovin USA:n vierailun takia Eisenhower ei valtuuttanut lisälentoja.[1]

Kesäkuussa 1959 oli Iranin ja Neuvostoliiton rajalla lentänyt kone ottanut ensimmäiset kuvat lentävästä Neuvostoliiton ICBM-ohjuksesta 80 sekuntia sen lähdön jälkeen.[1]

Tiedusteluyhteisö on erimielinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 senaatin järjestämässä kuulemistilaisuudessa CIA:n pääjohtaja Allen Dulles, puolustusministeri Thomas Gates ja ilmavoimien esikunnan päällikkö Nathan F. Twining antoivat kaikki erilaisia lukuja Neuvostoliiton valmiudessa olevien ohjusten määrästä. CIA:n luvut (ei yhtään palveluskäytössä) perustuivat ylilentojen tietoihin, mutta Dulles ei voinut paljastaa niiden lähdettä. Dulles sai tilaisuudessa osakseen terävää arvostelua.[1]

Senaatin tilaisuuden jälkeen Dulles päätti hankkia Eisenhowerilta valtuutuksen ylilennoille jotta saataisiin lopullinen päätös tiedusteluyhteisön kiistelylle. Mitään todisteita ei ollut siitä, että SS-6-ohjuksia olisi ollut muualla kuin Baikonurin testialueella. Dullesin täytyisi teoriassa kuvauttaa koko valtava Neuvostoliitto todisteeksi siitä, että Baikonur oli ainoa paikka missä laukaisualustoja oli. Asian helpottamiseksi analyytikot päättelivät, että koska SS-6 oli hyvin raskas ja kookas ohjus ja jonka polttoaine oli nestemäistä, laukaisualustoja voitaisiin rakentaa vain rautatieyhteyden päähän.[1]

Helmikuun 1960 alussa suoritettu lento ei paljastanut yhtään laukaisualustaa Baikonurin ulkopuolella. Huippulaatuisia kuvia analysoimalla löydettiin toisaalta uusi neuvostoliittolainen pommikone Backfin (Tupolev Tu-98) Kazanista.[1]

Lennon tiedustelutiedoista huolimatta missile-gap-kiistely jatkui. Ilmavoimat väittivät Neuvostoliiton ottaneen palveluskäyttöön melkein sata ohjusta. Maavoimat, laivasto ja CIA epäilivät, ettei yhtään ollut palveluskäytössä koska mitään ei oltu löydetty.[1]

Viimeinen onnistunut Neuvostoliiton ylilento[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvittaisiin lisää U-2-tiedustelukuvia lisätodisteeksi siitä, että missile gapia ei ollut olemassa. CIA olisi halunnut vapaammat kädet Neuvostoliiton ylilentojen suorittamiseen, mutta lentojen valtuuttaminen pysyi edelleen vain presidentin oikeutena.[1]

9. huhtikuuta 1960 Pakistanista nousi ilmaan U-2. Toinen U-2 tekisi harhautuslennon samaan aikaan rajaa pitkin, kuten oli ollut käytäntönä kahden edellisen tiedustelutehtävän aikana. U-2 lensi ensin Saryšaghaniin, missä se kuvasi kaksi uutta neuvostoliittolaista tutka-asemaa. Sieltä kone lensi Semipalatinskin ydinkoealueelle. Palattuaan Sharyšaganiin kone kuvasi alueen rautatieverkostoa. Sharyšaganista U-2 lensi Baikonurin ohjustestialueelle, jossa se kuvasi laukaisualueen jonne oli vain maantieyhteys, mikä viittasi uuteen ohjustyyppiin.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n The CIA and the U2 Program 1998. Central Intelligence Agency - History Staff.