Tämä on hyvä artikkeli.

Plutonium

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 2. elokuuta 2011 kello 15.02 käyttäjän Soppakanuuna (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Neptunium ← Plutonium → Amerikium
Sm
↑
Pu
↓
-  
 
 


Yleistä
Nimi Plutonium
Tunnus Pu
Järjestysluku 94
Luokka Aktinoidi
Lohko f-lohko
Ryhmä
Jakso 7
Tiheys19,816[1] · 103 kg/m3
Värihopeanharmaa
Löytövuosi, löytäjä 1940, Glenn Seaborgin johtama tutkimusryhmä
Atomiominaisuudet
Atomipaino (Ar)244
Atomisäde, mitattu (laskennallinen)175[2] pm
Orbitaalirakenne[Rn] 5f6 7s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 32, 24, 8, 2
Hapetusluvut+VI, +V, +IV, +III[3]
Kiderakennetilakeskeinen kuutio[2]
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste912,5[2] K (639,4 °C)
Kiehumispiste3503[2] K (3228 °C)
Höyrystymislämpö325[1] kJ/mol
Sulamislämpö2,84[2] kJ/mol
Äänen nopeus2260[1] m/s 293,15 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus1.28[1] (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/(kg K)
Lämmönjohtavuus6,3[2] W/(m·K)
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Plutonium (lat. plutonium) on raskas, aktinoideihin kuuluva radioaktiivinen ja metallinen alkuaine. Sen kemiallinen merkki on Pu, järjestysluku 94 ja CAS-numero 7440-07-5. Plutoniumin sulamispiste on 639,4 °C ja tiheys 19816 kg/m³. Plutonium on myrkyllinen raskasmetalli. Se kuuluu transuraaneihin, ja luonnossa sitä on vain pieniä määriä, mutta sitä on 1940-luvulta lähtien valmistettu keino­tekoisesti ydinreaktioiden avulla. Plutoniumilla ei ole yhtään stabiilia isotooppia, ja pisin puoliintumisaika on isotoopilla 244Pu, jonka puoliintumisaika on yli 80 miljoonaa vuotta. Plutoniumilla on seitsemän eri allotrooppista muotoa.

Plutoniumin tunnetuin käyttökohde on ydinase, josta esimerkki on toisen maailmansodan aikana Nagasakiin pudotettu Fat Man. Plutoniumia voidaan käyttää myös ydinpolttoaineena sekä ydinparistoissa, joita käytetään avaruusluotaimissa.

Ominaisuudet

Fysikaaliset ominaisuudet

Metallinen plutonium rengas.

Plutonium on melko poikkeuksellinen alkuaine. Plutoniumilla on seitsemän eri allotrooppista muotoa, joista kuusi esiintyy normaalissa paineessa, mutta eri lämpötiloissa, ja seitsemäs korkeissa paineissa. Allotrooppisten muotojen energiatasot ovat melko samanlaiset, mutta niiden tiheydet poikkeavat suurimmillaan jopa 25 %. Tiheyksien poikkeamat tekevät plutoniumin herkäksi lämpötilan, paineen sekä kemiallisen ympäristön muutoksille. Gallium stabiloi plutoniumin delta-allotropiaan. Puhtaana metallina plutonium on hopeinen, mutta tummenee keltaisemmaksi ja haurastuu hapettuessaan. Plutoniumin alfasäteily tekee sen kuumaksi koskettaa, ja suurella kappaleella plutoniumia voidaan kiehauttaa vettä.[3][4]

Plutoniumin sulamispiste on matala, noin 640 °C, ja kiehumispiste noin 3 230 °C. Jähmettyessään plutoniumin tilavuus kasvaa, mikä on harvinaista. Plutonium reagoi ilman kanssa, jolloin syntyy plutoniumdioksidia, jonka sulamispiste on noin 2 400 °C. Plutonium on paramagneettinen ja voi toimia johtimena. Plutoniumin metallisäde on uraania ja neptuniumia lukuunottamatta muihin aktinoideihin verrattuna pieni, minkä takia sen metallisidoksissa on vähemmän elektroneja. Plutoniumin viskositeetti ja pintajännitys ovat hyvin korkeita.[5][3][1][6][4]

Kemialliset ominaisuudet

Plutoniumin eri hapetusasteita ja niiden värejä.

Plutonium kuuluu sekä aktinoideihin että transuraaneihin. Plutonium on erittäin reaktiivista, ja se on elektropositiivista. Plutoniumilla on useita hapetusasteita: +III, +IV, +V, +VI sekä +VII. Näistä yleisimpiä ovat +IV sekä +III ja +VII voidaan saavuttaa vain erittäin hapettavissa olosuhteissa. Plutonium reagoi ilman hapen kanssa hapettuen plutoniumoksidiksi tai plutoniumdioksidiksi. Plutonium liukenee runsaasti väkevään suolahappoon, vetyjodidiin ja perkloorihappoon muodostaen Pu3+-ionin. Rikkihappoon se ei sen sijaan liukene, vaan passivoituu. Plutonium reagoi monien epämetallien kanssa, erityisesti kuumennettaessa, mutta ei reagoi emästen kanssa. Plutonium voi syttyä itsestään kuumassa lämpötilassa.[3][7][5][8][6][4]

Pultoniumin elektronikonfiguraatio on 5f6 7s2. Tämän energia on hyvin lähellä 5f5 7s2 6d1 konfiguraation energiaa. Kumpikin konfiguraatio on mahdollinen, ja ne vaihtelevat plutoniumatomien välillä. Tämä johtaa plutoniumin kemiallisten ominaisuuksien monimutkaisuuteen, sillä ulkoelektronien sijoittuminen vaikuttaa plutoniumatomien välisiin sidoksiin, plutoniumin komplekseihin sekä plutoniumin sidoksiin muihin alkuaineisiin.[4]

Plutoniumin yhdisteitä

Plutonium esiintyy vesiliuoksissa erilaisina ioneina hapetusluvuilla +III–+VII: PuO22+ (vaalenpunainen, oranssi), PuO2+ (vaalenpunainen) sekä PuO52– (tummanpunainen). Näistä PuO52– muodostuu vain erittäin hapettavissa olosuhteissa, ja PuO2+ disproportioituu eli hajoaa muodostaen Pu4+- (keltainen, ruskea) ja PuO22+-ioneja (ruskehtava tai oranssi). Erilaisten muotojen suuri määrä johtuu vain pienistä energiatilaeroista eri hapetusasteiden kesken. Happamissa olosuhteissa alhaisemman hapetusluvun omaavat muodot ovat stabiileja, ja korkeammat hapetusluvut puolestaan esiintyvät tyypillisesti emäksisissä oloissa. Korkeimmalla hapetusasteellaan +VII plutonium esiintyy litiumin ja hapen kanssa muodostamassaan yhdisteessä, Li5[PuO6], joka on stabiili. Ilman hapen kanssa se yhtyy joko plutoniumoksidiksi (PuO) tai plutoniumdioksidiksi (PuO2). Plutonium muodostaa yhdisteitä myös halogeenien kanssa (PuF3, PuF4, PuF6, PuCl3, PuI3, PuBr3). Se reagoi myös hiilen (PuC), typen (PuN) sekä piin kanssa (PuSi2). Plutonium voi olla myös mukana oksohalideissa muodostaen muun muassa plutoniumoksokloridin (PuOCl), plutoniumoksobromidin (PuOBr) ja plutoniumoksojodidin (PuOI). Plutonium muodostaa myös hydridin PuH2, joka ei ole stabiili.[3][8][9][10]

Plutoniumdioksidi muodostaa erilaisia komplekseja karbonaatin (CO32–), hydroksidin (OH–), nitriitin (NO2–) ja nitraatin (NO3–) kanssa.[3] Komplekseille on tyypillistä, että niissä on ligandina kova Lewis-happo. Plutoniumista tunnetaan myös monia komplekseja orgaanisten yhdisteiden, kuten EDTA:n, kanssa.[8][9]

Plutonium muodostaa myös organometalliyhdisteitä. Näistä esimerkkeinä ovat muun muassa Pu(C5H)3 ja Pu(C8H8)2.[11]

2PuCl3 + 3Be(C5H)2 → 2Pu(C5H)3 + 3BeCl2
PuCl4 + 2K2C8H8 → [Pu(C8H8)2] + 4KCl

Vaarallisuus

Plutoniumia pidetään yleisesti vaarallisena alkuaineena. Pientä määrää plutoniumia voi käsitellä suojahanskojen avulla, sillä plutoniumydin lähettää alfahiukkasia, jotka vaimenevat voimakkaasti väliaineessa. Suurina määrinä plutoniumia voidaan käyttää ydinaseena. Jos plutoniumia pääsee kehoon, osa siitä kertyy luuytimeen ja maksaan aiheuttaen syöpää ja sairauksia. Luuytimessä plutonium vaikuttaa valkosolujen tuotantoon. Plutoniumin vaarallisuuden vuoksi sen hallussapitäminen on laitonta ainakin Yhdysvalloissa.[12][7][2][13][14]

Historia

Plutoniumin löytäjänä pidetty Glenn Seaborg sai vuonna 1951 Nobelin kemianpalkinnon transuraanien tutkimisesta.

Vuonna 1940 kaksi toisistaan riippumatonta ryhmää (Edwin McMillanin ja Philip H. Abelsonin ryhmä sekä Egon Bretscherin ja Norman Featherin ryhmä) ennustivat neptuniumin ja plutoniumin löytymisen. Joulukuussa 1940 Glenn Seaborgin johtama tutkimusryhmä pommitti uraanin isotooppia 238 deuteriumin ioneilla syklotronissa. Tästä syntyi neptuniumin isotooppia 238. He huomasivat, että syntynyt ydin hajosi β--hajoamisen kautta, jolloin syntyi uusi alkuaine, plutonium. Maaliskuussa 1941 tutkijat löysivät plutoniumin isotoopin 239, joka hajosi spontaanin fission kautta. Löytö pidettiin koko toisen maailmansodan ajan salassa. Syyskuussa 1942 plutoniumia eristettiin ja mitattiin ensimmäisen kerran. Manhattan-projektin aikana rakennetuissa Oak Ridgen kansallisessa laboratoriossa ja Hanford Sitessa valmistettiin plutoniumia. Vuonna 1945 yhdysvaltaisilla oli useita kiloja radioaktiivista plutoniumia, joista he rakensivat kolme ydinpommia. 16. heinäkuuta 1945 räjäytettiin New Mexicossa ensimmäinen ydinpommi. Toisen maailmansodan aikana, 9. elokuuta Yhdysvallat pudotti Nagasakiin Fat Man ydinpommin, jonka polttoaineena oli plutoniumia.[12][3][7]

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Manhattan-projektiin osallistuneet tutkijat selvittivät Yhdysvalloissa, miten plutonium vaikuttaa ihmisiin ja muihin eläimiin. Potilaisiin pistettiin ainetta tavallisesti 5 mikrogrammaa. Kokeissa käytetyt potilaat olivat joko kuolemansairaita tai heillä oli alle kymmenen vuotta elinaikaa kroonisen sairauden takia. Heitä tutkittiin, jotta voitiin parantaa mittausvälineitä, joita käytettiin ydinaseita valmistavien ihmisten tutkimiseen. Myöhemmin testejä on kritisoitu voimakkaasti eettisten sääntöjen ja Hippokrateen valaan rikkomisesta.[3]

Toisen maailmansodan jälkeen sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto valmistivat suuria määriä plutoniumia. Arvioiden mukaan vuoteen 1982 mennessä oli valmistettu 300 tonnia plutoniumia. Kylmän sodan jälkeen plutoniumin loppusijoittamisesta keskusteltiin paljon. Vuonna 2002 Yhdysvaltain energiaministeriö otti vastaan 34 tonnia plutoniumia puolustusministeriöltä. Vuonna 2003 energiaministeriö rikasti polttoaineuraania plutoniumoksidilla, jolloin muodostui MOX-polttoainetta, jota voidaan käyttää ydinvoimaloiden polttoaineena. Nykyään plutoniumia ei enää valmisteta.[3][4]

Plutonium on nimetty Pluton mukaan. Myös sitä jaksollisessa järjestelmässä edeltävät alkuaineet uraani (Uranus) ja neptunium (Neptunus) on nimetty planeettojen mukaan. Seaborg halusi plutoniumin lyhenteeksi Pu eikä Pl, koska Pu lausutaan englanniksi pee-you (viittaa virtsaamiseen) tai pee-yoo (viittaa pieruun). Seaborgin ryhmän jäsenet olisivat toivoneet alkuaineen nimeksi joko ultinium tai extremium, koska he uskoivat löytäneensä jaksollisen järjestelmän viimeisen alkuaineen.[12][3][15]

Esiintyminen ja tuottaminen

Alempana näkyy Uraanin isotoopin 238 hajoamissarja, jonka tuotteena syntyy plutoniumia.

Lähes kaikki tunnettu plutonium on tuotettu keinotekoisesti. Vain plutoniumin isotooppia 244 on pieniä määriä luonnossa, sillä sen puoliintumisaika on 80 miljoonaa vuotta, eikä se ole siis ehtinyt hajota kokonaan. Oklosta, Kaakkois-Gabonista on löydetty poikkeuksellisen paljon plutoniumia. Plutoniumia on tuotettu tähän mennessä noin 1 300 tonnia, josta suurin osa on ydinjätteenä. Tästä kolmannes on tuotettu tavallisissa ydinvoimaloissa. Nykyään vuosittain plutoniumia käytetään 8–10 tonnia polttoaineena. 100 grammaa puhdasta plutoniumia maksaa noin 2 800 euroa.[3][2][16]

Lähes kaikki plutonium tuotetaan keinotekoisesti, mutta uraanimalmissa voi olla erittäin pieniä pitoisuuksia plutoniumia. Plutoniumia syntyy, kun uraani-238 hajoaa elektronisieppauksen kautta ensin neptunium-239:ksi. Siitä muodostuu sitten plutoniumia (239Pu), jonka puoliintumisaika on yli 24 tuhatta vuotta. Samalla keinolla valmistetaan myös plutoniumia ydinreaktoreissa.[3][7][17]

Toinen vaihtoehto on pommittaa 238U:ta neutroneilla, jolloin saadaan 239Pu:ta. Osa ydinvoimaloissa käytetystä uraanista (235U) sieppaa neutronin, jolloin syntyy virittynyttä 236U:ta. Osa tästä isotoopista hajoaa spontaanissa fissiossa, mutta osa lähettää ylimääräisen energiansa gammasäteilynä synnyttäen stabiilimpaa 236U:ta. Tämä ydin voi siepata neutronin, jolloin syntyy 237U, joka hajoaa nopeasti (puoliintumisaika 7 vuorokautta) 237Np:ksi. Se voidaan rikastaa helposti, sillä uraani hajoaa nopeasti. 237Np reagoi neutronien kanssa muodostaen 238Np:tä. Se hajoaa lopulta 238Pu:ksi, jonka puoliintumisaika on 2 vuorokautta. Puhdasta plutoniumia voidaan valmistaa plutoniumtrifluoridista pelkistämällä sitä metallisen kalsiumin tai muiden maa-alkalimetallien avulla.[3][7][17]

2PuF3 + 3Ca → 2Pu + 3CaF2

Käyttö

Plutonium-238 polttoainesauva. Plutonium ei vaadi ulkoista energia- tai neutronilähdettä tuottaakseen energiaa.

Plutoniumia on käytetty sydämentahdistimien voimanlähteenä, mutta nykyään plutonium on tahdistimissa korvattu muun muassa litiumparistoilla. Vuonna 2003 käytössä oli vielä 50–100 plutoniumilla toimivaa sydämentahdistinta.[12][3]

Plutoniumia voidaan käyttää myös energialähteenä. 238Pu, 240Pu ja 242Pu soveltuvat muun muassa avaruustutkimuksessa energialähteeksi eli radioisotooppiparistoiksi. Plutoniumia käytetään silloin, kun Auringosta ei saada tarpeeksi energiaa. Muun muassa Cassini-Huygens, New Horizons ja Voyager avaruusluotaimet ovat käyttäneet plutoniumia polttoaineenaan.[3]

Plutoniumin seoksia voidaan käyttää suprajohteena. Kun plutoniumia sekoitetaan koboltin ja galliumin (PuCoGa5) kanssa, seos muuttuu suprajohtavaksi 18,5 Kelvinin lämpötilassa. Lämpötila on kohtuullisen korkea, mikä on herättänyt toiveita plutoniumin käytöstä korkean lämpötilan suprajohteissa.[18][19]

Ydinpolttoaineena

Plutoniumia voidaan käyttää myös hyötöreaktoreissa. Hyötöreaktoreissa voi käyttää jäähdyttimenä nestemäistä natriumia (LMFBR -reaktori) tai heliumia (GCFBR -reaktori).selvennä Tavallisissa ydinreaktoreissa plutoniumia ei voida käyttää, sillä neutroneita ei synny tarpeeksi. Polttoaineena käytetään tuolloinselvennä plutoniumdioksidia sekoitettuna uraanidioksidiin. Kilogramma 239Pu tuottaa kolmessa vuodessa 10 miljoonaa kilowattituntia energiaa. Ydinvoimaloissa käytetään yleensä plutoniumdioksidia, joka on stabiili yhdiste, joka ei liukene veteen ja jolla on korkea sulamispiste. Polttoaineena voidaan myös käyttää MOX-polttoainetta, joka on uraanin ja plutoniumin seos. MOX-polttoainetta voidaan käyttää eurooppalaisissa ydinvoimaloisa 30 % kokonaispolttoainemäärästä, mutta Yhdysvalloissa on kolme voimalaa, jossa voi käyttää pelkästään MOXia. Kevytvesireaktoreissa voidaan käyttää plutoniumin isotooppien seosta polttoaineena. Myös plutoniumin yhdisteitä karbidin, bromidin, silikaatin ja nitriitin kanssa on tutkittu mahdollisina polttoaineina. Polttoaineina voidaan käyttää myös joitakin metalliseoksia kuten plutoniumin, ceriumin ja koboltin; alumiinin ja plutoniumin sekä plutoniumin ja zirkoniumin seosta.[3][20][10][21][22][23]

Ydinaseena

Ydinpommi Fat Manin räjähtävänä ainesosana käytettiin plutoniumia. Pommi pudotettiin Nagasakin kaupunkiin toisen maailmansodan aikana.

239Pu on oleellinen osa ydinaseissa, sillä se hajoaa spontaanisti ja sitä on helposti saatavilla. Plutoniumin kriittinen massa on 16 kilogrammaa, joka on kolmasosa 235Uraanin kriittisestä massasta. Jos käytetään sopivaa pintamateriaalia, joka pitää neutronit pommin sisällä, saadaan kriittinen massa pudotettua 10 kilogrammaan. Jos tämä muutetaan palloksi, halkaisijaksi tulisi 10 cm. Nagasakiin pudotetussa Fat Man pommissa oli 6,2 kg plutoniumia, sillä se oli puristettu kasaan. Plutoniumin (1 kg) räjähdysvoima vastaa 20 kilotonnia TNT:tä. Jos kaikki plutonium halutaan räjäyttää, tarvitaan myös ulkoinen neutronien lähde, joten alkeellisten ydinaseiden tuhovoima jää alle teoreettisen arvon. Esimerkiksi Fat Manin (6,2 kg plutoniumia) tuhovoima oli 21 kt. Ydinkäyttöä varten plutonium stabiloidaan galliumin avulla, jolloin plutonium on delta-allotropisessa muodossa.[3]

Plutoniumia voidaan myös käyttää likaisissa pommeissa tai myrkkynä. Muutamissa tapauksissa ydinase on levittänyt ympäristöön plutoniumia, mikä vaatii puhdistusta. Muun muassa Nagasakissa ympäristöön levisi 5 kg plutoniumia, koska fissioreaktio ei edennyt loppuun asti.[3]

Isotoopit

Plutoniumin kaikki isotoopit ovat radioaktiivisia. Plutoniumin pitkäikäisin isotooppi on 244Pu, jonka puoliintumisaika on yli 80 miljoonaa vuotta. Toinen pitkäikäinen isotooppi on 242Pu, jonka puoliintumisaika on yli 370 tuhatta vuotta. Suurin kiinnostus on kuitenkin 239Pu-isotooppiin, joka hajoaa osittain spontaanin fission kautta, ja puoliintumisaika on noin 24 tuhatta vuotta.[3][24]

Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
228Pu 4 ms α
229Pu 2 min α
230Pu 1,67 min α
231Pu 8,667 min α, β+
232Pu 34,1 min EC, α
233Pu 20,9 min EC, β+, α (0,12 %)
234Pu 8,8 h EC, α (6 %)
234mPu 3 ns
235Pu 25,3 min EC, β+, α (< 0,003 %)
235mPu 25 ns
236Pu 2,858 a α, SF
236m1Pu 37 ps
236m2Pu 34 ns
237Pu 45,2 d EC, α (0,0042 %)
237m1Pu 0,18 s IT
237m2Pu 85 ns
237m3Pu 1,1 μs
 
Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
238Pu 87,7 a α, SF
238m1Pu 0,6 ns
238m2Pu 6,0 ns
239Pu 24 110 a α, SF
240Pu 6 563 α, SF
241Pu 14,35 a β−, α (0,0025), SF
241m1Pu 21 ns
241m2Pu 32 ns
242Pu 3,733 * 105 a α, SF
243Pu 4,956 h β−
243mPu 45 ns
244Pu 8,08 * 107 a α, SF
245Pu 10,5 h β−
245mPu 90 ns
246Pu 10,84 d β−
247Pu 2,27 d β−

Lähde:[24][25]

 

EC = Elektronisieppaus
SF = Spontaani fissio
α = Alfahajoaminen
β+ = Beeta-plus-hajoaminen
β− = Beeta-miinus-hajoaminen
IT = Isomeerinen transitio
m = Välitila tai virittynyt atomi

Lähteet

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Plutonium.
  • Theodore Gray: Kiehtovat alkuaineet. Jyväskylä: WSOYpro Oy, 2009. ISBN 978-951-0-36582-3.
  • N. N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements. 2. painos. Oxford: Elsevier Ltd, 1997. ISBN 978-0-7506-3365-9. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c d e Technical data for Plutonium periodictable.com. Viitattu 15.7.2011. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h Plutonium Element Facts chemicool.com. Viitattu 15.7.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Plutonium 3rd1000.com. Viitattu 14.7.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Siegfried S. Hecker: Plutonium and Its Alloys Federations of American Scientists. Viitattu 24.7.2011. (englanniksi)
  5. ↑ a b Plutonium chemistryexplained.com. Viitattu 15.7.2011. (englanniksi)
  6. ↑ a b Greenwood & Earnshaw s. 1264
  7. ↑ a b c d e Plutonium infoplease.com. Viitattu 15.7.2011. (englanniksi)
  8. ↑ a b c David L. Clark, Sigfried S. Hecker, Gordon D. Jarvinen, Mary P. Neu  :Plutonium and Plutonium Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001 Teoksen verkkoversio Viitattu 15.07.2011
  9. ↑ a b Lothar Koch: , Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2002 verkkoversio Viitattu 15.07.2011
  10. ↑ a b Greenwood & Earnshaw s. 1267
  11. ↑ Greenwood & Earnshaw s. 1278–1279
  12. ↑ a b c d Marko Hamilo: Ydinpommin materiaali käy avaruusluotainten voimanlähteksi 4. lokakuuta 2005. Helsingin Sanomat. Viitattu 14.7.2011.
  13. ↑ Richard J. Burk Jr.: What About "Deadly Plutonium"? Health Physics Society. Viitattu 19.7.2011. (englanniksi)
  14. ↑ Gray s. 217
  15. ↑ Tuomas Kangasniemi: Ydinpommin keksijöiden pissavitsi: maailman jokaisen koulun seinällä alkaen 1945 Tekniikka&Talous. Viitattu 15.7.2011.
  16. ↑ Greenwood & Earnshaw s. 1255
  17. ↑ a b Plutonium Production the Institute of Physics. Viitattu 25.7.2011. (englanniksi)
  18. ↑ Plutonium is also a superconductor 20. marraskuuta 2002. the Institute of Physics. Viitattu 25.7.2011. (englanniksi)
  19. ↑ N. J. Curro: Unconventional superconductivity in PuCoGa5 Kevät 2006. lanl.gov. Viitattu 25.7.2011. (englanniksi)
  20. ↑ Greenwood & Earnshaw s. 1258–1259
  21. ↑ D.K. Jha: Nuclear Energy, s. 73. Discovery Publishing House, 2004. ISBN 9788171418848. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.7.2011). (englanniksi)
  22. ↑ Bailey, W. J., Bloomster, C. H., Katayama, Y. B., Ross, W. T.: Fabrication of alumnium-plutonium alloy fuel elements by coextrusion, s. 2. U.S. Atomic Energy Commission, 1959. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.7.2011). (englanniksi)
  23. ↑ Franklin D. McCuaig: Pu-Zr alloy for high-temperature foil-type fuel 22. marraskuuta 1977. United States Patent. Viitattu 25.7.2011. (englanniksi)
  24. ↑ a b Isotopes of Plutonium ie.lbl.gov. Viitattu 19.7.2011. (englanniksi)
  25. ↑ Plutonium Isotope Data periodictable.com. Viitattu 19.7.2011. (englanniksi)
Ydintekniikka
Ydinfysiikka
Ydinvoima
Ydinreaktori
Ydinaseet
Ydinonnettomuus
Ydinvoima Suomessa

Malline:Link GA Malline:Link FA Malline:Link GA

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Plutonium&oldid=10499624”