Sotanorsu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Zaman taistelu, maalannut Henri-Paul Motte, 1890

Sotanorsu oli merkittävä muttei laajalle levinnyt asejärjestelmä antiikin sodankäynnissä. Norsuja käytettiin pääasiallisesti rynnäköissä, joissa ne talloivat ja mursivat syöksyhampaillaan sekä ruumiillaan vastapuolen rintamaa. Luultavasti sotanorsuja käytettiin ensimmäistä kertaa Intiassa, missä norsuosastot toimivat yhtenä Intian armeijan neljästä klassisesta osastosta.

Hellenistisen Kreikan diadokit käyttivät norsuja torjumaan ratsuväen hyökkäyksiä. Sotanorsujen kuuluisimmat käyttäjät Välimeren alueella olivat kuningas Pyrrhos ja karthagolainen sotapäällikkö Hannibal. Välimeren armeijoiden taktiikan kehittyminen vähensi norsujen taistelukäyttöä samaan aikaan, kun niiden saatavuus pieneni. Intiassa tykin käyttöönotto lopetti norsujen sotilaallisen käytön muuna kuin työjuhtana raivaus- ja kuljetustehtävissä. On yleisesti uskottu, että kaikki sotanorsut olivat uroksia niiden aggressiivisemman luonteen vuoksi, mutta tämä on todettu paikkansapitämättömäksi.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norsujen kesyttäminen - ei kuitenkaan täysi kotieläimeksi kouluttaminen, sillä eläimet vangittiin luonnosta - saattoi alkaa kolmelta eri alueelta. Ensimmäinen mahdollisuus on induskulttuurin keskuudesta noin 4 500 vuotta sitten. Toinen vaihtoehto sekä vanhin todiste kesytetyistä norsuista on mesopotamialaisesta reliefistä, joka oli luotu samaan aikaan. Vaihtoehtona ensimmäiseksi sotanorsujen käyttäjäksi on myös Kiina, jonka villinorsujen populaatio Shang-dynastiassa Keltaisenjoen pohjoispuolella on nostanut maanosan erääksi vaihtoehdoksi.[2] Ensimmäinen kesytetty norsulaji oli aasiannorsu, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus oli avustaa maataloudessa.

Norsun paksu nahka suojeli sitä taistelussa hyökkäyksiltä. Ratsastajalle korkea sijainti antoi hyvän näköpaikan mutta myös teki hänestä näkyvän kohteen.

Koska on epäselvää, missäpäin norsuja ensimmäistä kertaa käytettiin, on myös sotanorsujen historia näiltä osin selvittämätön. Ensimmäiset sotilastoimet norsuja käyttäen sijoittuvat noin 1100 eaa. vedalaisen kulttuurin aikaan Intiassa, mikä mainitaan useissa Veda-hymneissä tältä aikakaudelta. Tästä huolimatta Mesopotamia ja Shang-Kiina ovat voineet jo samoihin aikoihin käyttää alkukantaisia muotoja sotanorsuista sodankäynnissä,[3] jopa niinkin aikaisin kuin 1500 eaa. On kuitenkin huomioitava, että toisin kuin Intiassa, Mesopotamian ja Kiinan norsujen populaatio väheni dramaattisesti metsien vähetessä ja väestön kasvaessa noin vuonna 850 eaa. Huonontuneiden elinolosuhteiden vuoksi Mesopotamian norsut kuolivat sukupuuttoon vuoteen 500 eaa. mennessä. Myös kiinalaisten norsupopulaatiot olivat huomattavasti pienentyneet ja rajoittuivat Keltaisen joen eteläpuolelle. Tästä huolimatta ensimmäinen varma dokumentoitu sotanorsujen käyttö Kiinassa sijoittuu vuodelle 506 eaa., jolloin Wu-kuningaskunta hyökkäsi Chuta vastaan. Wu käytti harvinaista taktiikkaa, jossa norsujen häntiin sidottiin soihtuja, minkä jälkeen ne usutettiin vihollisarmeijan sotilaita kohti.[4]

Intiasta sotilasdoktriini sotanorsujen käytöstä kulkeutui Persiaan, missä norsuja käytettiin useissa kampanjoissa. Gaugamelan taistelu 1. lokakuuta 331 eaa. Aleksanteri Suuren joukkoja vastaan oli luultavasti ensimmäinen kohtaaminen sotanorsujen ja eurooppalaisen armeijan välillä. Viisitoista norsua persialaisen armeijan keskellä vaikuttivat ennen taistelua niin voimakkaasti makedonialaisiin joukkoihin, että Aleksanteri päätti tehdä uhrauksen pelon jumalalle. Gaugamela oli Aleksanterin suurin voitto, mutta vihollisten sotanorsut tekivät Aleksanteriin lähtemättömän vaikutuksen. Niinpä hänen valloittaessaan Persiaa lisättiin useita saaliiksi saatuja sotanorsuja Aleksanterin joukkoihin. Viisi vuotta myöhemmin Hydaspesjoen taistelussa Porosta vastaan Aleksanteri tiesi jo hyvin, kuinka taistellaan tätä yksikköä vastaan. Punjabin, joka on nykyisin alue Pakistanissa, hallitsija Poros oli varustettu 85 sotanorsulla tarjoten Aleksanterille suunnattoman haasteen, joka kuitenkin esti Poroksen Pyrrhoksen voitolla. Toisaalla sotanorsujen yksiköt olivat samaan aikaan jo huomattavasti suurempia. Magadhan imperiumi kauempana idässä Gangeksen varrella omisti 6 000 sotanorsua, kun Chandragupta Maurya vuosia myöhemmin hankki 9 000. Nämä lukumäärät olivat monta kertaa suuremmat kuin persialaisten tai kreikkalaisten reservit, jotka alkuun hidastivat ja lopulta pysäyttivät Aleksanterin miehistön tunkeutumisen Intiaan.[5]

Ymmärrys norsujen käyttökelpoisuudesta taisteluissa levitti niiden käyttöä. Aleksanterin kuoltua niin sanotut diadokit jakoivat hänen valtakuntansa. Diadokit käyttivät satoja intiannorsuja sodissaan, ja niiden haluttavuus johti Seleukoksen jopa myymään valloitettuja maitaan Intiasta Chandraguptalle viidestä sadasta sotanorsusta.[6]. Egyptiläiset ja karthagolaiset aloittivat afrikannorsujen kasvattamisen samoista sotilaallisista syistä, samoin kuin numidialaiset ja kushit. Suosituin laji oli metsänorsu, mutta mahdollisesti myös erästä savanninorsun alalajia (Loxodonta africana pharaohensis) käytettiin. L. a. pharaohensiksen lajin arvellaan kuolleen lopulta sukupuuttoon niiden liiallisen hyödyntämisen takia.[7] Nämä eläimet olivat pienempiä (säkäkorkeus oli 2,5-3,5 metriä) kuin aasiannorsut, joita seleukidit käyttivät ja joita hankittiin erityisesti Syyriasta (Elephas maximus asurus). Karthagon afrikannorsujen ei tiedetä kantaneen howdahs-tornia selässään, ja niitä pidettiin usein liian säikkyinälähde? ollakseen hyödyksi sodankäynnissä. Toisaalta Hannibalin vaikuttavaksi ilmestykseksi kuvailtu suosikkinorsu oli nimeltään Sarus ("Syyrialainen") ja on luultavaa, että ainakin muutamia syyrialaisia norsuja kaupattiin ulkomaille. Afrikkalainen savanninorsu (Loxodonta africana oxyotis), joka on suurempi kuin afrikan metsänorsu tai aasiannorsu, tuli tunnetuksi hankalana kesytettävänä sodankäyntiä varten ja jota tästä syystä ei käytetty yleisesti tähän tarkoitukseen.lähde? Egyptiläisten käyttämät norsut Raphian taistelussa 217 eaa. olivat pienempiä kuin aasialaiset lajikumppaninsa, mutta eivät varmistaneet voittoa Syyrian Antiokhos III Suurelle.

Sri Lankan historiassa kuvaillaan norsujen olleen hallitsijoiden kuninkaallisia ratsuja johtaessaan armeijoitaan taisteluun.[8] Esimerkkejä ovat norsu nimeltä Kandula, joka oli kuningas Dutugamunun ratsu sekä Maha Pabbata, kuningas Elaharan valinta heidän kohdatessaan taistelukentällä vuonna 200 eaa.

Yksi Rooman suurista historioitsijoista Plinius vanhempi kirjoitti vuonna 45 kuudennessa kirjassaan 37. niteessä sotanorsuista. Siinä hän mainitsee Megastenesen tallentaneen mielipiteen Onesikritokselta, jonka mukaan Sri Lankan norsut olivat suurempia, julmempia ja parempia sodankäynnin kannalta kuin muut sukulaisensa. Tämä ylivoimaisuus taisteluissa sekä norsujen helppo saatavuus läheisten satamien avulla teki Sri Lankan norsuista tuottavan kauppatavaran niiden omistajille.

Keskiaikainen armenialainen miniatyyri, joka esittää sassanidien sotanorsua Vartanantzen taistelussa.

Euroopassa sotanorsuja käytettiin pääasiassa Karthagon armeijassa Rooman valtakuntaa vastaan. Ennen kuin Rooma oppi taistelemaan tätä uutta yksikköä vastaan, sotanorsut olivat vaikea vastus valtakunnalle. Ensimmäinen kohtaaminen sotanorsujen kanssa päättyi kuningas Pyrrhoksen voittoon Heraclean taistelussa 280 eaa. Niiden seuraava esiintyminen oli Hannibalin johtaessa sotanorsunsa kuuluisassa marssissaan Alppien ylitse toisen puunilaissodan aikana luoden kauhua Rooman legioonien keskuudessa. Kuten Aleksanteri, roomalaiset kehittivät lopulta ajan kuluessa strategioita norsujen vaarallisten rynnäköiden torjumiseen. Hannibalin lopullisesti kukistuessa (Zaman taistelussa 202 eaa. hänen norsujensa rynnäkkö oli jo tehoton, koska roomalaiset manipulit yksinkertaisesti väistivät vastaantulevat sotanorsut. Yli vuosisata myöhemmin Thapsuksen taistelussa 6. helmikuuta 46 eaa. Julius Caesar yhdessä viidennen legioonansa kirveiden kanssa johti armeijansa hyökkäämään norsujen jalkoja vastaan. Legioona kesti sotanorsujen rynnäkön ja norsusta tuli tapauksen johdosta yksikön symboli. Thapsus oli viimeinen huomattava taistelu, jossa norsuja käytettiin läntisen sivistyksen alueella.[9]

Historiallisten lähteiden mukaan tehokas norsujen vastainen ase oli sotasika. Plinius vanhempi raportoi "norsujen pelästyvän jo pienimmästä siankiljaisusta".[10] Diadokkisotien aikainen Megaran piiritys murrettiin niiden avulla. Megarian asukkaat kaatoivat öljyä sikalauman päälle, sytyttivät ne palamaan ja ajoivat siat kohti vihollisen sotanorsuja. Norsut joutuivat pakokauhun valtaan kiljuvan sikalauman edessä.[11]

Parthian dynastiassa Persiassa käytettiin silloin tällöin sotanorsuja taistelussa Rooman imperiumia vastaan, mutta erityisen tärkeitä armeijalle ne olivat Sassanidien dynastiassa. Sassanidit käyttivät norsuja useissa kampanjoissa läntisiä vihollisiaan vastaan, ja Vartanantzin taistelu oli yksi muistettavista taisteluista, joissa heidän norsunsa kauhistuttivat armenialaisia joukkoja. Toinen esimerkki on al-Qādisiyyahin taistelu.

Muinaisen Kiinan aikaisessa sodankäynnissä on, yllä olevan lisäksi, muutama muukin kerta, kun norsut esiintyvät sotajoukoissa. Tämä oli Jianglingin taistelu joulukuussa vuonna 554.[4] Läntisen Wei-dynastian armeija oli valloittamassa Liang-dynastian aluetta, jossa Liangin komentajat ottivat käyttöön kaksi panssaroitua sotanorsua Lingnanin alueelta joita ohjasivat malesialaiset orjat. Norsujen selässä oli rakennettu puinen torni ja niiden syöksyhampaisiin oli kiinnitetty miekkoja.[4] Kuitenkin Läntisen Wein jousiampujien nuolet karkottivat norsut.[4] Lisäksi vuonna 602 Sui-dynastia valloitti Pohjois-Vietnamin kolmannen kerran Kiinan historiassa ja eteni kohti Champan aluetta eteläisessä Vietnamissa,[12] jolloin Champan armeija käytti norsuja Suin kiinalaisarmeijaa vastaan.[12] Suin joukoilla oli juoni, jossa Champan norsut houkuteltiin näytellyn pakokauhun johdattelemina syviin kiinalaisten kaivamiin hautoihin.[12] Kiinalaiset käyttivät myös jalkajousia, joiden nuolet aiheuttivat norsujen joutumisen paniikkiin, jolloin niiden pako murskasi Champan omia joukkoja[12]

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romantiikan ajan maalaus sotanorsusta. Espanjasta 1100-luvulta.

Keskiajalla norsuja ei juurikaan käytetty Euroopassa. Eräs poikkeus oli Kaarle Suuri joka käytti norsuaan Abul-Abbasia astueessaan taisteluun tanskalaisia vastaan vuonna 804.[13] Toinen esimerkki Euroopassa sotanorsujen käytöstä on ristiretkien ajalta joiden ansiosta Fredrik II sai mahdollisuuden ottaa saaliiksi yhden norsun Pyhällä maalta. Sitä käytettiin myöhemmin Cremonan valloittamiseen vuonna 1214.

Intian sulttaanien käyttämät norsut saivat lähes lopetettua Timur Lenkin valloitukset. Vuonna 1398 Timurin armeija kohtasi yli sata Intian sotanorsua taistelussa ja lähes hävisi joukoissaan puhjenneen pelon takia. Historialliset lähteetlähde tarkemmin? selittävät kuitenkin timurien voittaneen omanlaatuisella taktiikalla: sotilaat sitoivat kameleidensa häntiin palavaa heinää ennen rynnäkköä. Syntynyt savu sai kamelit juoksemaan kohti norsuja, joiden perääntyminen murskasi vastustajan omia joukkoja. Ahmed ibn Arabshahin johtama toinen sotakampanja kertoo Timurin käyttäneen tavallista suurempia jalka-ansoja pysäyttämään norsujen hyökkäyksen. Myöhemmin timurien komentajat käyttivät norsuja hyökkäykseen kohti Ottomaanien valtakuntaa.

Khmerien valtakunnan armeija käytti sotiessaan Cham vastaan sotanorsuja 12. vuosisadalla.

Kuningas Rajasinghe ensimmäisen sanotaan piirittäessään portugalilaisen linnoituksen Colombossa Sri Lankassa vuonna 1558 2200 norsun phalanx vahvuudella.[14] Rynnäkön johtajaa kuninkaallisilla talleilla kutsuttiin nimellä "Gaja Nayake Nilame" ja hänen avustajaansa "Kuruve Lekham", jonka tehtävänä oli käskyttää Kuruwe-klaania sekä norsujen ohjaajia. Sotanorsujen koulutus oli Kuruwe-klaanin työtä, joita taas johti heidän oma Muhandiram. Myanmar ja Thaimaa käyttivät myös usein norsuja kaikissa sodissaan. Eräs kuuluisa taistelu käytiin vuonna 1519, jolloin burmalaisten armeija hyökkäsi thaimaalaista Ayutthayan kuningaskuntaa vastaan. Sota päättyi kun Nong Saraissa (Suphanburissa) käydyssä taistelussa burmalaisten kruununprinssi Minchit Sra tapettiin itsensä thaimaalaisten kuningas Naresuanin johdosta sotanorsunsa avustuksella.

Kiinassa Eteläisessä Hanissa Viiden dynastian aikana (907-960) oli ensimmäinen kiinalainen dynastia joka piti yllä norsukomppaniaa osana tavallista armeijaansa.[4] Historioitsija Edward H. Schaferin mukaan "sotanorsujen käyttö oli yleistä" ottaen huomioon Etelä-Hanin läheisyyden Annamiin ja Champan alueisiin, joista oli saatavilla norsuja.[4] Norsuja komentaneille johtajille annettiin arvonimi "Legate Digitant and Agitant of the Gigantic Elephants."[15] Jokainen norsu kannatti puista tornia joka saattoi miehittää yli kymmenenkin sotilasta.[16] Sotanorsut olivat tärkeässä roolissa Etelä-Hanin voitokkaissa kampanjoissa, kuten Chun valloituksessa vuonna 948.[16] Kuitenkin Eteläisen-Hanin norsurykmentit lyötiin pahoin Shaossa 23. tammikuuta, 971, jolloin joukot lyötiin Song-dynastian joukkojen varsijousien avulla.[16] Schafer huomauttaa että Kiinassa tämän jälkeen käytettiin norsuja ratkaisevassa asemassa taistelun kulun kannalta vain kerran. Tämä tapahtui Wu Shifanan (Wu Sanguin pojan) hyökätessä Qing-dynastiaa vastaan vuonna 1681.[16]

Ruudin yleistyessä sodankäynnin aseena 1500-luvun loppupuolella teki sotanorsuista vanhentuneita sotilasyksikkönä. Tykistön tulitus oli liian tehokas hitaasti liikkuvaa ja isoa norsua vastaan. Tästä lähtien norsuja käytettiinkin myöhemmin taisteluiden ulkopuolella muissa tarkoituksissa aina Toiseen maailmansotaan asti,[17], jossa ne vielä olivat hyödyllisiä pystyessään suorittamaan tehtäviä maastossa, jossa tavallinen koneellinen kalusto ei pystynyt toimimaan.

Nykyaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elefantteja pidetään nykyään armeijoille enemmän norsunluun takia arvokkaampana kuin kuljetusvälineenä, ja tuhansia eläimiä on tapettu siviilikonfliktien aikana salametsästyksen takia. Norsut luokiteltiin kuormaeläimeksi Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen (U.S. Special Forces) kenttämanuaalissa vielä vuonna 2004, mutta niiden käyttöä Yhdysvaltain armeijoiden henkilökunnan osalta on kehotettu välttämään, koska norsut on määritelty uhanalaiseksi lajiksi.[18]

Taktinen käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norsuille oli monia sotilaallisia käyttötarkoituksia. Suurina eläiminä ne saattoivat kuljettaa painavia lasteja ennen kuin mekaaniset laitteet syrjäyttivät niiden käytännöllisyyden. Taistelussa sotanorsuja käytettiin usein keskellä etulinjaa, missä ne parhaiten joko estivät rynnäkköjä tai saattoivat suorittaa niitä itse.

Ensimmäisen maailmansodan aikana norsut vetivät raskaita taakkoja. Kuvan eläin työskenteli ammusvarastolla Sheffieldissä.

Norsujen rynnäkkö saattoi nousta noin 30 km/h nopeuteen, ja toisin kuin hevosten muodostama ratsuväki, sitä ei voitu helposti pysäyttää jalkaväen rivistön asettamilla keihäillä. Sen voima perustui puhtaasti voimaan: murskaamalla vihollislinja työntämällä ja heiluttamalla syöksyhampaita sekä tallomalla. Ne miehet, jotka eivät murskaantuneet, joutuivat heitetyiksi sivuille tai pakotetuiksi vetäytymään. Lisäksi norsujen aiheuttama kauhu saattoi vähentää viholliseen taistelutahtoa jopa erityisen koulutetuissa roomalaisissa ja aiheuttaa linjojen murtumisen ja pakenemisen. Hevosratsuväki ei myöskään ollut turvassa, koska norsujen hajuun tottumattomat hevoset saattoivat vauhkoontua helposti. Norsun paksu nahka teki niistä myös erittäin vaikeita tappaa tai vahingoittaa sekä niiden korkeus ja suuri massa tarjosivat huomattavaa suojaa niiden ratsastajille. Rynnäkköjen lisäksi norsut olivat tärkeässä roolissa jousiampujille vakaana ja turvallisena alustana taistelukentän keskellä korkeuden parantaessa näkyvyyttä. Norsuratsastajat ja kyydissäolijat olivat usein varustettuina jousilla ja nuolilla, joilla saattoi hyökätä vastaantulevaa ratsuväkeä sekä jalkaväkeä kohti, sekä pitkillä keihäillä lähitaistelua varten. Jousien kehittyessä paremmiksi aseiksi useat khmerit ja intialaiset kuninkaat ottivat käyttöön valtavia jalkajousirakennelmia (ballistan kaltaisia), joilla he ampuivat pitkiä panssarinläpäiseviä kiiloja. Näillä tapettiin vihollisen sotanorsuja tai muuta ratsuväkeä. 1500-luvun taite toi myös kulevriinin osaksi sotanorsujen aseistusta, mutta ruudin yleistyminen teki viimein isot ja suhteellisen hitaat norsut tarpeettomiksi.

Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja. Kokeneet Rooman jalkaväen sotilaat yrittivät vahingoittaa norsujen kärsiä (mikä usein aiheutti välittömästi paniikin) samalla ohjaten norsuja takaisin omia joukkojaan kohti. Kevyt jalkaväki saattoi keihäillään yrittää säikyttää eläimiä tiehensä, sillä ne ja samantyyppiset aseet saatoivat ärsyttää elefanttia. Ratsuväen harrastus poolo syntyi hevosrykmenttien harjoituksesta, jonka tarkoituksena oli vahingoittaa ja ohjata vihollisen sotanorsuja.[19]

Sri Lankan historian mukaanlähde? norsujen syöksyhampaisiin oli sidottu painavia rautaketjuja, joiden päissä oli teräspalloja, joita norsut koulutettiin heiluttamaan vaarallisesti ja suurta taitoa osoittaen. Tämä oli erittäin tehokas keino pitää vihollisen joukot poissa tieltä. Puunilaissodissa sotanorsu oli raskaasti panssaroitu ja kantoi kolmea miestä tornissa jota kutsuttiin nimellä howdah: kyydissä niillä oli jousiampujia tai sarissaa (kuusi metriä pitkiä keihäs) käyttäviä miehiä.[20] Metsänorsuista koostuvat sotanorsut jotka olivat pienempiä kuin afrikkalaiset ja aasialaiset sukulaisensa, eivät olleet tarpeeksi vahvoja kantamaan tätä tornia ja kantoivat siksi vain kahdesta kolmeen miestä. Lisäksi norsun kyydissä oli kuljettaja (mahout) joka oli vastuussa eläimen kontrolloimisesta. Mahout kantoi taltta-terää ja nuijaa, joilla hän saattoi katkaista eläimen selkäytimen ja tappaa norsun sen vauhkoontuessa. Elefantteja on vertailtu toisen maailmansodan tankeiksi, mutta niiden taktinen käyttö on hyvin erilainen.

Jayantha Jayawardhene kirjassaan Elephant in Sri Lanka (1910) väittää elefanttien olevan epäluotettavia taistelussa lukuun ottamatta vihollisen häiritsemistä. Hän sanoo "niiden huomatun olevan levottomia ja helposti pelästytettäviä tuntemattomien äänien avulla ja siksi myös alttiita poistumaan rivistöstä sekä pakenemaan." Professori J.G. Manning Stanfordin yliopistolla on esittänyt "käänteisen suhteen sotanorsujen ja voittamisen välillä" useilla luennoillaan.

Sotanorsut populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sotanorsut ovat pääkohtauksessa vuoden 2001 thai-elokuvassa The Legend of Suriyothai.
  • Ne esiintyvät myös tärkeässä kohtauksessa Oliver Stonen 2004 elokuvassa Aleksanteri
  • Animaatioelokuva Khan Kluay vuodelta 2006 kertoo tarinan nuoresta elefantista josta tulee sotanorsu kuningas Naresuanille.
  • Thaielokuvassa Tom-Yum-Goong (The Protector) Tony Jaan henkilöhahmo on kasvattanut sotanorsuja.
  • Sotanorsut (sekä sarvikuonot) esitettiin elokuvassa 300 osana Persian armeijaa, joka taisteli spartalaisia vastaan Thermopylain taistelussa, vaikka historiallisien todisteiden valossa tämä ei ole todennäköistä.

Peleissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chaturanga (Intialainen shakki) – Sisältää sotanorsun eräänä pelinappulana; lähetti-nappula oli alun perin sotanorsu (Gaja). Venäjässä lähettiä edelleen kutsutaan norsuksi (Слон).
  • Kiinalainen shakki sisältää sotanorsun (象 Xiàng)yhtenä pelattavana nappulana, ja myös lähettinappula oli alun perin norsu.
  • Age of Empires -pelissä sotanorsut kuvataan hitaana panssaroituna ratsuväen yksikkönä.
  • Sotanorsut ovat uniikki yksikkö persian sivilisaatiossa pelissä Age of Kings.
  • Strategiapelissä Rome: Total War, norsut ovat sotilasyksikkö joita muut sotilasjoukot pelkäävät, ja jonka ongelmana on mahdollinen vauhkoontuminen. Pelaaja voi historiallisesti oikeaoppisesti tappaa norsun tarvittaessa katkaisemalla niiden selkäytimen taltalla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. John M. Kistler, War Elephants (Westport, CT: Praeger, 2006), xi.
  2. Schafer, s. 289–290.
  3. Edward H. Schafer: War Elephants in Ancient and Medieval China. Oriens, Vol. 10, No. 2 (Dec. 31, 1957)
  4. a b c d e f Schafer, s. 290.
  5. The Life of Alexander the Great. Plutarch, 75 CE.
  6. The Classical World, by Robin Lane Fox, Penguin (2006)
  7. BBC Science and Nature
  8. Sri Lankan Elephants
  9. The African Elephant in Warfare, William Gowers, African Affairs, Vol. 46 No. 182
  10. VIII, 1.27
  11. Claudius Aelianus, de Natura Animalium book XVI, ch. 36
  12. a b c d Ebrey, 90.
  13. His Majesty's Elephant
  14. Peris 1913
  15. Schafer, 290-291.
  16. a b c d Schafer, 291.
  17. War Veteran Elephant Dies
  18. FM 3-05.213 (FM 31-27) Special Forces Use of Pack Animals 2004. John F. Kennedy Special Warfare Center and School.
  19. Canada's National Tent Pegging Team
  20. The Elephant in the Greek and Roman World, H.H. Scullard, The International Journal of African Historical Studies, Vol. 9 No. 3

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ebrey, Patricia Buckley, Anne Walthall, James Palais (2006). East Asia: A Cultural, Social, and Political History. Boston: Houghton Mifflin Company. ISBN 0-618-13384-4.
  • Schafer, Edward H. "War Elephants in Ancient and Medieval China," Oriens (Volume 10, Number 2, 1957): 289–291.
  • Alexander the Great, by Robin Lane Fox, Penguin (2004) ISBN 0-14-102076-8
  • History of Warfare, by John Keegan, Pimlico (1993) ISBN 0-679-73082-6
  • The Fall of Carthage: The Punic Wars 265-146 BCE, by Adrian Goldsworthy, Orion (2003) ISBN 0-304-36642-0
  • Pekka T. Heikura: Norsuvoimaa! Elefantit antiikin ajan sodankäynnissä. Tieteessä tapahtuu, 2004, nro 3, s. 24–29. Artikkelin verkkoversio (PDF).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]