Partakorppikotka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Partakorppikotka
Bartgeier Gypaetus barbatus front Richard Bartz.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo: Haukat Accipitridae
Suku: Gypaetus
Laji: barbatus
Kaksiosainen nimi
Gypaetus barbatus
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Partakorppikotka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Partakorppikotka Commonsissa

Partakorppikotka (Gypaetus barbatus) on Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa elävä suurikokoinen korppikotka.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotkan vartalo on kellertävä, samoin pää, jossa on musta "parta", joka on antanut lajille nimen. Selkä ja siivet ovat harmaat. Sukupuolet ovat samanvärisiä. Linnun pituus on 94–125 cm, siipien kärkiväli 231–283 cm ja paino 4,5–7,2 kg.[2] Naaras on suurempi kuin koiras.

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotka ei yleensä ääntele. Soidinlennolla saattaa kuulla kotkan kokoon nähden hämmästyttävän hiljaista viheltävää ääntä. Kutsuäänenä voi kuulla pehmeän pie-äänen. Poikaset kerjäävät ruokaa kiihkeällä piiskutuksella ja nuoret lentokykyiset linnut naukuvat hiirihaukkamaisesti.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotka on jakautunut kolmeen eri alalajiin: nimialalaji barbatus elää Pohjois-Afrikassa, alalaji aureus Pyreneillä, Etelä-Euroopassa, Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa, sekä pienikokoisin alalaji meridionalis pesii pienillä alueilla eteläisimmässä ja itäisimmässä Afrikassa, sekä ehkä myös Arabian niemimaan lounaiskulmassa. Suomessa lajia ei ole tavattu. Lajin elinympäristön ala on 110 miljoonaa neliökilometriä ja maailman populaation koko on 10 000–100 000 yksilöä.

Muutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotka on paikkalintu, joten se pysyttelee pesimäpaikoillaan koko vuoden. Nuoret yksilöt kiertelevät laajemmalti, mutta harhautuvat vain harvoin vuoristoalueen ulkopuolelle.

Kannanarviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan ja läntisen palearktisen alueen koko kanta on luultavasti noin 330–700 paria, josta itse Euroopassa elää vain noin 100 paria. Partakorppikotka on Euroopan korppikotkista harvalukuisin ja yksi Euroopan harvinaisimmista petolinnuista. Se onkin luokiteltu Euroopassa erittäin uhanalaiseksi lajiksi.

Kannanmuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1900-luvun alussa partakorppikotka oli hyvin yleinen pesijä Etelä-Euroopan vuoristoissa. 1900-luvun lopussa partakorppikotka oli uhanalainen, ja se luultavasti katoaakin Euroopasta tällä vuosisadalla, ellei sen uhkatekijöitä poisteta. Tällä hetkellä pahimmat tekijät ovat ravinnonpuute, laajamittainen vaino, ympäristönmuutos, häirintä sekä myrkkysyötit, jotka on tarkoitettu kettuja ja susia varten. Heikentyneet elinolot johtivat sukupuuttoon Saksassa vuonna 1855, Sveitsissä 1884, Bosniassa ja Hertsegovinassa 1893, Itävallassa 1906, Italiassa 1913, Romaniassa 1935, entisessä Tšekkoslovakiassa 1942, Serbiassa ja Montenegrossa 1956, Bulgariassa 1966 ja Makedoniassa 1990. Pyreneillä partakorppikotkan pesimäkanta on kuitenkin haaskaruokinnan ja muun suojelutyön ansiosta kasvanut 50 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Partakorppikotkaa on yritetty palauttaa Alpeille jo vuodesta 1974 lähtien. Silloin se ei kuitenkaan vielä onnistunut. Mutta nyt, vuosina 1986–1991 Alpeille on vapautettu 35 vankeudessa kasvatettua nuorta lintua, jotka näyttävät pärjäävän hyvin. Ehkä sinne on muodostuva uusi partakorppikotkien pesimäalue.

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotka pesii rotkojen, laaksojen ja erikorkuisten huippujen pirstomissa jyrkissä vuoristoalueissa. Alueella on myös oltava tiheä kanta gemssejä, mufloneita tai vuorikauriita. Sudet, ilvekset, kotkat ja muut petoeläimet ovat myös välttämättömiä naapureita, sillä niiltä partakorppikotka voi saada saalisjätteitä. Euroopassa pesimäalueet sijaitsevat noin 1 000–2 000 metrin korkeudella merenpinnasta.

Pesintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotkat alkavat pesiä muiden korppikotkien tapaan vasta 4–5-vuotiaana. Puolisot ovat uskollisia toisilleen koko elämänsä ajan. Partakorppikotkat alkavat oleskella pesillään jo loka- ja marraskuussa. Soidinlento tapahtuu joulu-tammikuussa, jolloin puolisot leijailevat ylöspäin, ja tarrautuvat toistensa jalkoihin ja pudottautuvat kohti maata. Molemmat emot rakentavat jopa 2,5 m korkean risupesän, joka on luoksepääsemättömässä paikassa kalliojyrkänteellä tai pienessä luolassa. Etelä-Espanjassa naaras munii 1–2 munaa joulu-tammikuussa, ja Pyreneillä tammi-helmikuun vaihteessa. Munintaväli on 4–5 päivää. Molemmat puolisot hautovat, mutta naaras hautoo pääosan 53–60 vuorokauden haudonta-ajasta. Poikaset kuoriutuvat eriaikaisesti, pesäpoikasaika kestää noin 100–130 vuorokautta.[2] Vaikka kaksimunainen pesue on tavallisin, yleensä vain yksi poikanen selviää hengissä lentokykyiseksi. Vanhin tarhalintu on elänyt 48-vuotiaaksi.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Partakorppikotka on siitä erikoinen korppikotkalaji, että vaikka se käykin haaskoilla, se ei välitä lihasta, vaan syö luita. Se valitsee sopivan kokoisen luun, jonka lennättää riittävän korkealle, pudottaa sen kalliota vasten niin että se murskaantuu, ja syö ravinteikkaan luuytimen. Se nielee myös kokonaisia luita. Samalla tavoin se myös murskaa maakilpikonnan kuoren. Se voi syödä myös lintuja, jäniksiä ja murmeleita. Se voi ahdistaa saaliseläimiä, kuten lampaita, vuohia ja muita sorkkaeläimiä, myös ihmisen, jyrkänteeltä alas, jonka jälkeen se pääsee aterioimaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benny Gensbol & Pertti Koskimies: Suomen ja Euroopan päiväpetolinnut. WSOY. 1995.
  • Cramp, Stanley (päätoim.) 1980: Handbook of the Birds of Europe, the Middle East and North Africa. Vol. II. – Oxford University Press. Hongkong.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. BirdLife International: Gypaetus barbatus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 8.5.2014. (englanniksi)
  2. a b Ferguson-Lees & Christie: Raptors of the World. Houghton Mifflin Company, 2001. ISBN 0-618-12762-3.
Tämä lintuihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.