Viime jääkausi Suomessa

Wikipedia
Ohjattu sivulta Jääkausi Suomessa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jääkauden aikaan Suomi muistutti Grönlantia. Kuvassa jäätikön ja tundran raja nykypäivän Grönlannissa.

Viime jääkausi Suomessa viittaa tässä viimeisen suuren jääkausisyklin eli Veiksel-jääkauden aikaisiin tapahtumiin Suomessa ja lähialueilla. Veiksel-jääkausi alkoi noin 116 000 ja päättyi noin 11 500 kalenterivuotta sitten[1]. Veiksel-jääkauden aikana mannerjäätikkö laajeni ja supistui useita kertoja, Suomi oli välillä kokonaan jään peitossa ja välillä ainakin suurimmaksi osaksi jäätön. Laajimmillaan mannerjäätikkö oli noin 25 000 vuotta sitten. Jääkauden lopussa ilmasto lämpeni nopeasti ja mannerjää vetäytyi; Suomen alue alkoi paljastua noin 13 000 vuotta sitten ja jää hävisi lopullisesti Käsivarren Lapistakin noin 10 500 vuotta sitten[1]. Jääkauden päättyessä Suomi oli suurelta osin veden peitossa. Kuivalle maalle levittäytyi ensin tundramainen kasvillisuus, sitten tunturikoivikko ja lopulta metsiä, joissa kasvoi aluksi enimmäkseen mäntyä[2]. Ennen Veiksel-jääkautta pleistoseenin varhaisemmissa vaiheissa Pohjolassa oli useita aiempia jääkausivaiheita, mutta niistä on säilynyt suhteellisen vähän tietoa.

Vanhemmat jääkaudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen Veiksel-jääkautta jäätikkö levittäytyi Suomeen monia kertoja, ehkä jo noin 870 000 vuotta sitten, Lappiin mahdollisesti jo 2,5 miljoonaa vuotta sitten.lähde? Myöhemmät jäätiköitymiset ovat tuhonneet suuren osan edellisten jäljistä, mutta Suomessa on todisteita viidestä jääkaudesta. Varhaisten jäätiköitymisjaksojen aikana jäätikkö ei ilmeisesti ulottunut aivan eteläisimpään Suomeen. Veikseliä edelsivät viimeksi Elster- ja Saale-jääkaudet. Saale-jääkauden keskellä oli Suomessa luultavasti jäästä vapaa interstadiaali (happi-isotooppivaihe 7), jolloin ainakin Keski-Suomi oli jäätön. Saale-kauden jälkeen vallitsi lämmin ja jäätön Eem-interglasiaali noin 130 000–120 000 vuotta sitten. Itämeri oli silloin yhteydessä Vienanmereen ja merenpinta nykyistä korkeammalla – Suomea peitti osittain nk. Eem-meri. Suomessa kasvoi jaloja lehtipuita Oulun korkeudella. Suorat todisteet tästä kaudesta ovat meillä kuitenkin vain satunnaisia peuranluita ym.

Yleistä viime jääkaudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viime jääkausi alkoi noin 115 000 vuotta sitten jopa nykyistä lämpimämmän Eem-lämpökauden jälkeen. Jääkaudella jäätikön koko vaihteli huomattavasti. Ilmasto kylmeni kohti jääkauden loppua ja jäätiköt levittäytyivät yhä laajemmalle. Joidenkin jäätiköitymisjaksojen aikana jäätikkö saattoi laajeta vain osaan Suomea. Jääkauden ajoitukset vaihtelevat. Viime aikoina jääkauden päättymistä on tutkimuksissa aikaistettu ja alkamista siirretty myöhemmäksi. Jääkausi muokkasi Suomen maaperää. Levittäytyessään jää hioi alla olevaa kalliota mukaansa ottamien irtokivien avulla. Jäätikön liikkeet tuottivat noin 7 metrin paksuisen moreenikerroksen. Jää kuljetti mukanaan kiviä, jotka hankasivat alla olevia kallioita ja irrottivat moreenia. Jää vetäytyi hitaasti muovaten maastoa ja synnyttäen soraharjuja kuten Salpausselät. Vedestä nousi maankohoamisen seurauksena uutta maata.

Laajimmillaan noin 20 000 vuotta sitten jääkerros peitti Pohjois-Euroopassa koko Fennoskandian ja Baltian ja ulottui pohjoiseen Saksaan ja Pohjanmerelle asti. Tämän jälkeen jäätikkö supistui, ja vetäytyvän mannerjäätikön reuna saavutti Etelä-Suomen noin 13 000 vuotta sitten. Tuolloin vallitsi lämmin kausi, mutta ilmasto kylmeni taas 12 250–11 300 vuotta sitten kolmena aaltona, jolloin jään reuna vetäytyi hitaasti tai värähteli paikoillaan. Jään sulamisvesien kuljettamasta moreenista syntyivät tällöin Salpausselät. Jään sulaminen alkoi nopeutua taas noin 11 000 vuotta sitten 100 vuotta kestäneen toisen kylmän aallon jälkeen. Jää vetäytyi lopullisesti pois Suomesta Veiksel-jääkauden jo päätyttyä, noin 10 000 vuotta sitten; jäätikkö katkesi kahtia Ruotsin tuntureilla ja suli loppuun noin 9 500 vuotta sitten. Metsä seurasi vetäytyvää jäätä, korkeintaan nopeudella 100–450 m vuodessa (100–450 km/1 000 v).

Veiksel-jääkauden vaiheet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarja Vaihe Alivaihe Kronozooni Aika
vuotta sitten
Holoseeni Preboreaali 10 640–11 560
Pleistoseeni Veiksel-jääkausi Jääkauden loppuvaihe Nuorempi Dryas 11 560–12 700
Allerød 12 700–13 350
Vanhempi Dryas 13 350–13 480
Bølling 13 480–13 730
Vanhin Dryas 13 780–13 860
Meiendorf 13 860–14 500
Keski-Veiksel-kausi
LGM 18 000–28 000
Denekamp 28 000–32 000
Hengelo 36 900–38 700
Moershoofd
Glinde 48 000–51 000
Ebersdorf
Oerel 55 400–57 700
Schalkholz
Varhaisjääkausi Odderade ±74 000
Rederstall
Brørup
Herning -116 000
Eem 116 000–128 000
Sinertävä, kylmää, punertava, lämmintä

Veiksel-jääkautta edeltänyt Eem-interglasiaali päättyi noin 118 000 vuotta sitten hitaaseen viilenemiseen. Eteläinen Suomi oli jäästä vapaa pitkään tämän jälkeenkin koko happi-isotooppivaihe 5:n ajan noin 130 000–74 000 vuotta sitten.[3] Tämä vastaa Eem-lämpökautta ja Varhais-Veikseliä. Tällöin jäätikkö levisi vain Lappiin asti. Jää saapui Etelä- ja Länsi-Suomeen vasta noin 74 000–59 000 vuotta sitten happi-isotooppivaiheen 4 aikana, jolloin se levisi Viron pohjoisosiin asti. Suomi sattoi olla taas tiettyinä kausina suurelta osin jäätön luultavasti 50 000–40 000 vuotta sitten ja ehkä noin 36 000–25 000 vuotta sitten. Jää peitti koko Suomen noin 30 000–25 000 vuotta sitten ja alkoi vetäytyä Suomesta noin 13 000 vuotta sitten.

Varhais-Veikselin jäätiköityminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhais-Veiksel-kaudella 115 000–74 000 vuotta sitten jää peitti Suomen vain ajoittain ja/tai osittain, ja kylminä kausina muussa Suomessa kasvoi tundraa.

Ilmasto kuivui huomattavasti joskus 116 000 vuotta sitten 500 vuoden sisään, mikä liittyi viilenemiseen. Noin 115 000 vuotta sitten Skandinavian jäätiköt laanenivat peittäen koko pohjoisen Fennoskandian noin 110 000 vuotta sitten, ja Etelä-Suomi lienee ollut ikiroutaista jäätöntä tundraa.[4] Tällöin jäätikkö levisi vain Länsi-Lappiin ja ehkä Pudasjärvelle asti, ja Pohjanlahden rannalle[5]. mutta Etelä-Suomi oli jäätön. Tundra ulottui luultavasti Etelä-Suomeen tai ehkä Puolan pohjoisrajalle ja Etelä-Norjaan asti. Tämä 117 000–105 000 vuotta sitten vallinnut kylmä kausi oli Herning-stadiaali. Tätä seurasi hyvin lämmin Brörup-interstadiaali 100 000 vuotta sitten. Jäätiköt kutistuivat nopeasti, kun heinäkuun keskilämpötila saattoi nousta jäätikön reunan lähellä +10 °C:een.[4]

Lapissa kasvoi metsää ja oli 3–4 °C nykyistä viileämpää. Etelä-Suomessa kasvoi mänty-ja koivumetsiä, lämpötila oli heinäkuussa yli +10 °C ja Pohjois-Saksan heinäkuun keskilämpötila oli +15 °C[6], ja Hollannissa kasvoi metsää[7].

Rederstall-jäätiköitymisen jäätikkö levisi taas Pohjois-Lappiin itään asti noin 90 000 vuotta sitten. Rederstall oli luultavasti Harningiä hieman laajempi ja jää eteni jonkin matkaa Pohjanlahden rannikon ohi[5]. Rederstallia seurasi lämmin Odderade-välilämpökausi 80 000 vuotta sitten, jolloin Lapissa kulki tundran ja metsän raja. Odderede oli Brörupia viileämpi.

Keski-Veiksel[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Grönlannin jäätikön raja.

Keski-Veiksel merkitsi suurempaa kylmenemistä noin 74 000–59 000 vuotta sitten. Miltei koko Fennoskandia joutui jään alle, kun Schalkholz-jäätiköityminen eteni. Jää eteni Etelä-Suomeen noin 60 000 BP[4] Suurinta osaa Euroopasta peitti arotundra ja tundra. Merenpinta laski ainakin 65 m. Alun kylmän kauden jälkeen tuli lämpimämpiä kausia, jolloin Suomi vapautui ainakin osittain jäästä ja Lapissakin oli tundraa. Kuitenkin Etelä-Pohjanmaalla ollut Kauhajoki näyttää olleen koko ajan jään alla. Tälle kaudelle oli tyypillistä jään aaltoilu Suomen yli. Jäätikkö eteni hyvin voimakkaasti noin 70 000 vuotta sitten alkaen peittäen koko Suomen. Jää oli laajimmillaan noin 65 000–60 000 vuotta[5] sitten, jolloin merenpinta laski 65–70 metriä eli noin puoleen jääkauden maksimilaskusta. Jään reuna lienee kulkenut Suomen itärajan tuntumassa noin 60 000–50 000 vuotta sitten. Tällöin jää ulottui myös Pohjois-Viroon, Luoteis-Venäjälle[5] ja aivan pohjoisimpaan Puolaan ja Saksaan[8]. Etelä-Suomi lienee vapautunut jäästä noin 55 000 BP[4], viimeistään ehkä 50 000 vuotta sitten[8][9]. Jää on saattanut poistua suurelta osalta Suomea noin 50 000 vuotta sitten,[5][3] ja ainakin osa Suomea oli tästä eteenpäin pitkään jäätöntä.[10] Muun muassa Etelä-lapista tehdyt turvekerrostumalöydöt sekä tehdyt mammutti- ja peuralöydöt liitetään varhais-Veikselin tai keski-Veikselin interastadiaaleihin[11] Aikaan noin 49 000–42 000 vuotta sitten on ajoitettu Lapissa jäättömän kauden hiekka-, sora- ja savikerrostumia.[12] Happi-isotooppivaihe 3:n jäätiköitymishistoria tunnetaan huonosti.

Jäätikkö vetäytyi noin 60 000–56 000 vuotta sitten lämpimässä Oppstadin interstadiaalissa, jolloin lämpötila oli ehkä 5 astetta nykyistä alempana. Merenpinta oli silloin vain noin 36 metriä nykyistä alempana mikä viittaa siihen, että jäätikkö oli melko pieni. Oppstadin, (Oerelin ja Glinden interstadiaali eivät olleet niin lämpimiä kuin Varhais-Veikselin Brörup ja Lapissa kasvoi vaivaiskoivua). Toinen jäätiköityminen noin 55 000 vuotta sitten ei ollut yhtä laaja, jäätikkö saattoi hyvin karkeasti arvioiden ulottua Kajaaniin tai korkeintaan Kuopioon asti. Merenpinta oli noin 60 metriä nykyistä alempana.

Tundra ulottui ehkä 55 leveysasteelle eli Tanskan keskiosan korkeudelle. Seuraavan kerran jäätikkö eteni suurimpaan osaan Suomea luultavasti noin 50 000 vuotta sitten, mutta tämä kausi jäi lyhyeksi. Noin 51 000–50 000 vuotta sitten Glinde-interstadiaalin aikana Itä-Suomi oli Pohjois-Karjalan Ruunaan sedimenttien mukaan jäätön[6].

Tämän jälkeen tuli pienempien viilenemisten ja lämpenemisten kausi. Keski-Veikselin interstadiaalit olivat huomattavasti kylmempiä kuin Varhais-Veikselin. Suomessa oli melko kylmää koko ajan ja jäätikkö saattoi levittäytyä osaan Lappia. Mutta Soklissa Itä-Lapissa tehtyjen löytöjen mukaan löytöjen mukaan lämpötila saattoi Keski-Veikselin lämpimänä aikana kohota kesällä melko korkeaksi, vähintään 7, jopa 11–14 asteeseen.[13]

Tundra ulottui ainakin Tanskan ja Alankomaiden leveysasteille asti. Noin 50 000–30 000 vuotta sitten jäätikkö vuoroin supistui ja laajeni Ruotsissa ja Suomessa oli kylmää. Ajoituksia näiltä ajoilta ovat Vuotson Su-153 42000+-2000, Soklin orgaanisten kerrostumien Hel-348 46100+9000-4000, Birm-279 32830+1460-1240, Taivalkoski GrN 4491 45400+-200, Etelä-Suomen Someron savi Hel-209 32600+1500-1240,

Keski-Veikselin jäätiköitymisistä on hieman ristiriitaista tietoa. Jäätiköt laajenivat Ruotsissa 42 500 vuotta sitten ja Keski-Suomen yli peittäen suurimman osan Suomea noin 40 000 vuotta sitten Hasselo-stadiaalina. Merenpinta laski jopa 70 metriä nykyistä alemmaksi.

Erään arvion mukaan Suomea olisi peittänyt osittain jäätikkö 39 000–36 000 vuotta sitten ns. Hengelo-interstadiaalina. Jäätikkö olisi ulottunut Kölivuoriston suuntaisella linjalla Hanko-Iisalmi-Vienanmeren länsikärki ja muualla Pohjoismaissa Götlannin eteläkärkeen ja Öölannin eteläkärkeen niin että Skoone olisi ollut jäätön, samoin kuin Tanska ja aivan pohjoisin Norja. Erään toisen arvion mukaan jäätikön reuna olisi ollut silloin maksimissaan suunnilleen Pohjanlahden rannan ja salpausselkien puolivälissä[5].

Suomen jäättömillä alueilla oli ehkä arotundraa (tai tundramaista arotundraa tai polaariaavikkoa). Arotundran ja havupuiden raja oli Pohjois-Ranskan leveyksillä. Italiassa kasvoi sekametsiä, samoin Etelä-Ranskassa ja Espanjassa sekä Romaniassa.[14] Meren pinta oli 70 metriä nykyisen merenpinnan alapuolella. Jää laajeni ehkä Lappiin noin 35 000 vuotta sitten. Toisen arvion mukaan noin 37 000 vuotta sitten Pohjanmaa olisi ollut jäätön (mammutinluiden perusteella).

Eräiden tietojen mukaan Suomi olisi ollut kokonaan jään peitossa noin 30 000 vuotta sitten, ja tundran raja Pohjois-Ranskassa, Pohjois-Saksassa ja Valko-Venäjällä. sen eteläpuolella vallitsi gravertten kulttuuri, jonka asukkaiden joukossa saattoi olla suomalaisten esi-isiä.[15]

Ilmasto alkoi kylmetä noin 300 000 BP.[4] 28 000–26 000 vuotta sitten päättyi Keski-Veiksel lyhyeen lämpökauteen. Jäätikkö oli jo alkanut kasvaa. Suomi oli ehkä ainakin eteläosaltaan jäätön vielä 27 000 vuotta sitten. Jää laajeni Etelä-Suomeen noin 25000 BP.[4]

Mammutteja vaelteli Suomessa Veiksel-jääkauden aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 40 000–30 000 vuotta sitten saattoi Suomessa olla jäätöntä, jolloin täällä eli mahdollisesti mammutteja ja peuroja. Jäätikkö värähteli Ruotsin tuntureilla 36 000–25 000 vuotta sitten. Mammutteja ja peuroja oli Suomessa ja eteläisessä Keski-Ruotsissa 31 000–22 500 vuotta sitten. Tämä liitetään Hengelo- ja Denekamp-interstadiaaleihin Keski-Veikselin suuren jäätiköitymisen jälkeen.

Myöhäis-Veiksel - Jäätikkö maksimissaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 35 000 vuotta sitten alkoi ankara Myöhäis-Veiksel-jäätiköityminen, jonka aikana jää eteni Suomen yli. Jää eteni jopa 200 metriä vuodessa.[4] Jään laajeneminen Suomen yli oli suunnilleen Kölivuoriston suuntaista. Suomi pysyi jäässä 10 000–15 000 vuotta. Jäätikkö oli laajimmillaan lännessä 20 000 BP, idässä 18 000–17 000 BP.[4] Suomen Perämeren rannikon Lohtajan mammutinluu on ajoitettu 24 450 ± 385 radiohiilivuotta vanhaksi, ja Pohjois-Savossa olevan Nilsiän mammutinluu 22 420 ± 315 radiohiilivuotta vanha, ja Helsingin 23 340 ± 350 radiohiilivuotta sitten. Tästä voidaan tehdä joitain arvioita jään laajenemisesta Suomen yli. Ajat ovat kalibroimattomia radiohiilivuosia. Mammutit eivät liene viihtyneen aivan mannerjäätikön vieressä. Erään näkemyksen mukaan jäätikön reuna oli Suomen länsirajalla Tornionjoen seuduilla noin 30 000 vuotta sitten, alkoi kasvaa noin 100 metriä vuodessa ja peitti koko Suomen noin 25 000 vuotta sitten.

Laajimmillaan jäätikkö oli 19 000–20 000 vuotta sitten jolloin reuna jossain Kirillovin kaupungin tienoilla Venäjällä.

Jääkausi oli ankarimmillaan noin 22 000–18 000 radiohiilivuotta sitten. Jään reuna oli 1 000 km:n päässä Kölivuoristosta. Suomea lähimmät ihmiset asuivat Valko-Venäjällä. Jäätikön keskus oli tällöin Perämerellä. Jää alkoi pian vetäytyä ilmaston lämmettyä, mutta ilmaston kylmetessä jään reuna eteni taas Pohjois-Saksassa. Jään reunalla oli ilmasto jäähtynyt heinäkuussa 5–11 °C ja talvella 20 °C[4] ja sademäärä vähentynyt jopa kolmasosaan nykyisestä.

Jääkauden päättyminen Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätikön reunaa.

Jääkauden päättyminen oli varsinkin alussa hidasta, jää vetäytyi ja laajeni samoilla alueilla monia kertoja. Jää liikkui hitaasti taaksepäin jo 22 000 kalenterivuotta sitten. Noin 19 000 vuotta sitten jäätikön reuna alkoi vetäytyä hieman aikaisempaa nopeammin. Mutta noin 16 500 vuotta sitten tuli hyvin kylmää ja jää eteni taas pitkälle Saksan sisämaahan. Jään reuna vetäytyi Pohjois-Saksasta viimeisen kerran noin 15 200–14 700 vuotta sitten. Näihin aikoihin Tanskan ja Ruotsin välillä oli kuivaa maata. Jää oli siis vielä noin 14 000 radiohiilivuotta sitten hieman Saksan ja Puolan pohjoisrannikon eteläpuolella ja Etelä-Ruotsin länsirannikon tasalla Malmön lähellä.[16] Jää oli Äänisen eteläreunalla noin 14 250 vuotta sitten, ja pohjoisreunalla 12 750 vuotta sitten.[17]

Asutus oli noin 15 000 vuotta sitten siirtynyt Tanskaan. 14 700 vuotta alkoi valtava Bölling-lämpeneminen. Noin 14 000 vuotta sitten jään reuna oli Etelä-Skandinaviassa, ja Pohjois-Saksassa oli ohut Baltian jääjärven alku ja Skåne jäätön. Jään raja oli juuri Etelä-Ruotsin Skånessa Kristiansandissa, Bornholmin pohjoispuolella, Latviassa Talsin kaupungin lähellä ja Virossa Tarton seuduilla. Hieman pohjoisempana Etelä-Ruotsissa jää kulki juuri Värnernin eteläkärjessä Uddevallan ja Värnersborgin välillä. Norja oli jäässä rannikoita myöten. Baltian jääjärvi, joka oli jäätikön sulamisvesistä muodostunut Itämeren suolaton edeltäjä, kävi mannerjäätikön sulaessa ja maan kohotessa monia vaiheita.lähde? Välillä Itämeri oli järvi, välillä meri.

Jäätikön viuhkamaisia reunavirtauksia Islannin suurjäätikön Vatnäjökullin reunalla. Nämä tuovat mieleen Salpausselkien kaaret.
Satelliittikuva 15. maaliskuuta 2002 näyttää lumirajan, jossa lumi peittää koko Suomen. Tämä voi vastata jäätikön rajaa eräässä jääkauden vaiheessa.

Sulavan mannerjään reuna saapui Suomen etelärannikolle noin 13 000 vuotta sitten[18] tai hieman tämän jälkeen[19], kun sulaminen eteni hyvin nopeasti lämpimällä Alleröd-kaudella. Jään reuna vetäytyi noin 50 km Salpausselkien pohjoispuolelle Heinolan seuduilla. Pian ilmasto viileni kylmään nuorempaan dryaskauteen noin 12 600 vuotta sitten. Pohjois-Eurooppa jäähtyi melko äkkiä noin 10 astetta kun jäätikön sulamisvedet patosivat Golfvirran. Noin 12 250–11 300 vuotta syntyi kaksi valtavaa pitkää soraharjua melkein paikallaan pysyttelevän jäätikön reunaan jään sulamisvesien kuljettamasta sorasta. Ensimmäiset Salpausselät syntyivät 200 vuodessa, toiset noin 500–600 vuotta myöhemmin. Salpausselkien edustalla oli vuoden keskilämpötila −6, eli 10–11 astetta nykyistä alempi.[17]

Jäätikön edessä kasvoi Kaakkois-Suomessa muun muassa matalaa ruohomaista kasvillisuutta: marunaa (Artemisia), savikkaa (Chenopodium) ja ruusukasveja (Rosaceae), joiden jälkeen pian yleistyivät heinät ja sarat, suolaheinä ja myöhemmin kanerva.[20] Suomea lähin eteläinen ihmisasutus oli tuolloin Puolassa ja Valko-Venäjällä Swidryn kulttuurin alueella. Norjan rannikolla olivat Fosnan ja Komsan kulttuurit.

Kylmä Salpausselkien syntykausi päättyi noin 11 560 vuotta sitten eli 10 000 radiohiilivuotta sitten, ja alkoi lämmin holoseenikausi, joka oli kuitenkin alussa vielä viileä. Holoseenin alussa jäätä oli Suomessa huomattavia määriä, ja suuri osa jään alta paljastunutta maata veden alla. Viimeistään III Salpausselän synnyn aikoihin Baltian jääjärvi tyhjeni Atlanttiin Keski-Ruotsissa Vätternin itäpuolella olevan salmen kautta. Atlantilta virtasi suolaista merivettä, joka muutti aikaisemman järven Yoldiamereksi.

Kasvillisuustyyppinä oli alussa preboreaalinen tundra jolloin Suomessa kasvoi varpuja, pensaita ja koivua.[21] Jäätikkö alkoi holoseenin alussa sulaa nopeasti pysähdellen vain muutamia kertoja paikoilleen. Tunnetuin pysähdys on Sisä-Suomen reunamuodostumat synnyttänyt preboreaalin kylmä heilahdus 11 200–11 100 vuotta sitten tai noin 9 700 radiohiilivuotta sitten.[16] Jään reuna kulki suunnilleen kaukana Turun pohjoispuolella, Jyväskylästä Kuopion seudulle ja Kajaanin tienoille.[16]

Viimeistään 11 900 asutusta oli Karjalan kannaksen eteläpuolella. Noin 10 800 Yoldiameren yhteys Atlanttiin katkesi maan kohoamisen takia. Syntyi Ancylusjärvi, jonka pinta nousi jäätikön sulamisvesien virratessa suureen järveen, joka peitti monia Länsi-Suomen ja Etelä-Suomen alueita. Viro oli asutettu 10 800–10 700 (tai 11 000) vuotta sitten, ja Suomeen saapui ihmisiä viimeistään 10 600 vuotta sitten. Asutus oli vakiintunut Etelä- ja Keski-Suomeen 10 200–9 900 vuotta sitten. Noin 10 500 vuotta sitten jään raja kulki Oulun tienoilla, ja Inarinjärvi sekä itäisin Lappi olivat jo jäättömiä[18]. Lapissa oli asutusta 9 800–9 500 vuotta sitten. Tuolloin suuri osa Suomea oli Ancylusjärven peitossa. Käsivarren Lappiin syntyi hieman yli 10 000 vuotta sitten dyynikenttiä. Noin 10 000 vuotta sitten jäätä oli Suomessa enää pieni määrä Yllästunturin seuduille. Jäätikkö vetäytyi Länsi-Lapista Ruotsiin 10 700–1 500 vuotta sitten[22]. Kölivuoriston jäätikkö katkesi Etelä-Norjan ja Pohjois-Ruotsin peittäviin jäätiköihin noin 9 800 vuotta sitten. Tätä tapahtumaa on monesti pidetty jääkauden päättymisenä. Pohjois-Ruotsin Lapin jäätikkö hajosi moneen osaan[16][23] viimeistään 9 600 kalenterivuotta sitten tai 8 500 radiohiilivuotta sitten.

Lapin dyynikentät olivat aktiivisia suunnilleen 9800-8000 kalenterivuotta sitten[24]. Ne asettuivat paikoilleen, kun ilmastonmuutos toi uuden kasvillisuuden. Keski-Lappiin tuli mänty 8000 vuotta sitten, Käsivarren Lappiin vasta 7500 vuotta sitten[25].

Koko jäätikkö suli noin 9 500[22]–8 500 kalenterivuotta sitten. Pieni jäätikkö Ruotsin Lapissa oli vielä 9000 kalenterivuotta sitten[19]. On varmaa, että jäätä ei ollut Pohjois-Ruotsissa suuria määriä enää 8 400 kalenterivuotta sitten.[26][27] Joidenkin lähteiden mukaan Pohjois-Ruotsissa olisi ollut pieni jäätikkö vielä 8 900 vuotta sitten.[28]

Noin 10 000–8 900 vuotta sitten oli kylmää, Lounais-Suomen pääasiallinen puulaji koivu ja 8 900–8 000 vuotta sitten mänty. Kuusi tuli vasta paljon myöhemmin männyn jälkeen. Tämän jälkeen alkoi nykyistä lämpimämpi kausi, jolloin Lounais-Suomessa kasvoi pähkinäpensasta ja jalavaa. 8 000 vuotta sitten alkoi hyvin lämmin atlanttinen lämpökausi jolloin Itämeri oli Litorinamerenä Tanskan salmien avautumisen jälkeen. Noin 2 500 vuotta sitten kuusi ja mänty palasivat pääasiallisiksi puulajeiksi. Kuusi oli alkanut levittäytyä idästä jo noin 6 000 vuotta sitten. Jääkauden sulaessa erottuivat nykyiset järvet maankohoamisen seurauksena erilleen Itämeren edeltäjästä. Näiden järvien lasku-uomat kulkivat alussa eri tavalla kuin nykyään. Esimerkiksi Saimaan laskujoki oli alussa pohjoisessa Pielaveden suunnalla.

Pohjoisessa kehitys oli hitaampaa. Esimerkiksi Kilpisjärven seudulle tuli koivu 10 500–10 200 vs, mänty alkoi saapua 9 500 vs ja oli yleinen Lapissa 8 300 vs. Lämpimin ilmasto oli 6 800–5 700 vuotta sitten, jolloin Lappi oli kaksi astetta nykyistä lämpimämpi ja mänty oli jopa koivua ylempänä 6 100–4 000 vs. Näihin aikoihin lakuskasvillisuus suosi kuivia ja ravinneköyhiä oloja. Ilmasto alkoi viiletä, ja noin 3 000–2 500 vs Lapin metsänrajat olivat suunnilleen nykyisillä paikoilla[29].


Jään reunan paikka Lyhenne Suhteellinen paikka (km) Ajoitus (uusi systeemi) Ajoitus (vanha systeemi) Muuta
Miltei koko
Skandinavia jäässä
16 000 Jää Saksassa Pommerin keskiosissa. Tanska jäätön, jään raja Ruotsin ja Tanskan salmessa.
Miltei koko
Baltia jäässä
15 000 Jää Gotlannin keskiosissa ja Etelä-Ruotsin keskiosissa, jää lähtenyt Pohjois-Saksasta ja Bornholmista. Laatokka ja Ääninen jäässä.
Viron pohjoisosa
jäässä
14 000[30] Jään raja kulkee Gotlannin halki ja Laatokan eteläpuolelta.
Viron pohjoisrannikko 13 200?
Suomen etelärannikko 13 000[31] 11 700
I Salpausselkä I Ss 12 250–12 250[18] 10700-10900 Radiohiiliajoitus noin 9700 BP uncal.[32] joka on aina nuorempi kuin todellinen ikä
II Salpausselkä II Ss 11 790–11 590 10 200–10 400 9670+-100 bp uncal
III Salpausselkä III Ss 11 400–11 300 noin 10 000 n. 11 300–11 200 Yoldiameren alku. 9510-+160 bp uncal
Jää linjalla
Salo-Nurmes
? ? 11 500 (11 200?) Jää peittää vielä suuren osan Lappia.
Keuruun deglasiaatio S-Sr 11 350 Jää vetäytyi Keuruun seuduille.[31]
Sisä-Suomen
reunamuodostuma
S-Sr 11 000–10 900 Jää pysähtyi paikoilleen noin 100 vuodeksi. 9430-1160 bp uncal[32]
Pohjanmaa
jään peitossa
? ? 10 700[18]. Oulujärvi ja Lappi jään peitossa, Ancylusjärvi.
Jää vetäytyy pohjoisessa Suomen itärajalta ? ? noin 10 600–10 500[18]. 9 500 Pohjois- ja Etelä-Norjan jäätiköt vielä yhdessä[30].
Pohjanlahti vielä osin jäässä ? ? 10 200 9 300–9 500 Etelä-Norjan jäätikkö irtautui erilleen 10 200 vuotta sitten.
Tornionjoki jäässä 10 000[18] 8 800? Jäätä vielä Länsi-Lapissa.
Jää kokonaan
sulanut
9 500 Jäätikkö katkesi kahtia Keski-Ruotsin tuntureilla noin 9 800 vuotta sitten, jonka jälkeen mannerjäätikön rippeet sulivat viimeistään 9 300 vuotta sitten. Ilmaston lämmetessä jopa Etelä-Norjan Jostedalsbreen-jäätikkö suli 9 000 vuotta sitten pois, jäätyäkseen uudestaan vasta 6 000 vuotta sitten.
Jää kokonaan
sulanut
9 000–8 000 Tanskan salmet avautuvat, Litorinameri ja atlanttinen lämpökausi.

Jääkauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maankohoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Maankohoaminen

Viimeisimmän jääkauden jälkeen alkoi Suomessa ja Skandinaviassa maaperän kohoaminen, joka jatkuu yhä Itämerellä. Jääkaudella noin 20 000 vuotta sitten yhtenäisen jäätikön muodostanut, jopa kolmen kilometrin paksuinen mannerjää painoi Itämeren aluetta valtavalle lommolle. Samalla se ruhjoi Itämeren päämuodot esiin. Kun jäätikkö alkoi sulaa, maankuoreen tullut lommo alkoi oieta ja maa kohota. Alussa maa kohosi nopeasti, mutta se hidastui vähitellen. Maankohoaminen jatkuu vieläkin: nopeinta se on Perämerellä, josta jääpeite suli viimeisenä. Itämeren eteläosissa maa ei enää kohoa, vaan vajoaa Tanskan salmissa.

Maan kohoaminen jatkuu yhä Suomessa, ja sen arvioidaan johtavan Perämeren eristymiseen omaksi järvekseen, kun Merenkurkku kuroutuu umpeen. Maan kohoaminen muuttaa rantaviivaa, kun merenlahtia kuroutuu järviksi ja kuivuu niityiksi, salmet madaltuvat ja saaret kasvavat kiinni toisiinsa ja mantereeseen, luotoja ja kareja kohoaa merestä. Uusi rantaviiva muotoutuu kallioperän, maaperän ja paikallisen ympäristön ominaisuuksien mukaan.

Maankohoamisnopeus vuodessa:

  • Perämeri 8–9 mm
  • Merenkurkku 7–8 mm
  • Suomenlahti 1–3 mm
  • Varsinaisen Itämeren pohjoisosa 1–3 mm

Jääkauden jälkeinen ilmastokehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkautta seurasi nykyistä lämpimämpi atlanttinen lämpökausi (9 220 -5 660 vs.), jolloin Etelä- ja Keski-Suomessa olivat Keski-Euroopan ilmasto-olot ja monet jalopuulajit kuten saarni ja jalava kasvoivat nykyistä pohjoisempana. Huipussaan lämpökausi oli 5 000 vuotta sitten, jolloin Suomessa oli 2–3 astetta nykyistä lämpimämpää. Atlanttinen lämpökausi päättyi noin 3 800 vs., jolloin ilmasto alkoi viiletä. Ilmasto on viilentynyt jo muutama tuhat vuotta subsboreaaliseksi. Suomessa vallitseekin nykyään kylmätalvinen metsäilmasto. Ilmaston viileneminen lisäsi soistumista ja toinen merkittävä muutos oli kuusen leviäminen idästä Suomeen alkaen 5 500 vuotta vuotta sitten.

Jääkauden jälkiä Suomen maastossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätikön voima maan muovaajana oli mahtava. Jäätikkö uusiutui jatkuvasti siten, että keskustasta virtasi jäätä ulospäin kymmenien metrien vuosivauhtia. Tällöin aikaisemmat kerrostumat tuhoutuivat ja hävittivät todisteita muun muassa jääkautta edeltävistä kivikautisista ihmisistä. Jään virtaus uursi syviä laaksoja, kuruja, ja jäätikön alle muodostui moreenista pitkulaisia jäätikön liikkeen suuntaisia kumpareita, drumliineja. Jääkauden jättämät jäljet näkyvät maastossa tiettyihin ilmansuuntiin suuntautuneina muotoina. Esimerkiksi Etelä-Savossa monet syvänteet ovat jääkauden jäljiltä luoteesta kaakkoon. Samoin drumliinit ja jäätikköjokien paikalle syntyneet harjut osoittavat jään liikkeen suuntaa kaikkialla Suomessa. Syntyi myös jään reunaa vasten poikittaisia muotoja kuten päätemoreeneja, reunamuodostumia ja De Geer -moreeneja. Jäätikön muokkaus näkyy selvästi myös karttakuvassa luode-kaakko -suuntaisina rantoina, saarina jne.

Jään sulaessa muodostuu myös jäänalaisten sulamisvirtojen paikalle pitkittäissoraharjuja ja niiden suulle sulamissuistoja, deltoja, sandureita ja sandurdeltoja. Näistä deltat ovat kerrostuneet syvään veteen, sandurit kuivalle maalle ja sandurdelta on muodostunut syvään veteen kerrostuvan deltan pinnan noustua veden pinnan yläpuolelle.

Todisteita jääkausista ovat Suomessa silokalliot, hiidenkirnut, hiidenkiukaat, pirunpelto, siirtolohkareet, harjut, drumliinit, päätemoreenit, reunamuodostumat, De Geer -moreenit, kumpumoreenit jne. Jääkausi muovasi kymmeniä erityyppisiä muodostumia ja suuri osa koko Suomen korkokuvasta on jääkauden joko välittömästi tai välillisesti synnyttämää.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Esko Kuusisto ja Jukka Käyhkö: Globaali muutos. Otava, 2004.
  • Kalle TaiPale - Matti Saarnisto: Tulivuorista jääkausiin - Suomen maankamaran kehitys. WSOY 1991; ISBN 951-0-16048-2.
  • Antero Järvinen, Seppo Lahti: ”Mannerjäätikön sulaminen ja Kilpisjärven altaan kehityshistoria”, Suurtuntureiden luonto. Kilpisjärven biologinen asema, Helsingin yliopiston tukemana, 2004. ISBN 952-10-1142-4.
  • Antti Reinikainen, Raisa Mäkipää, Ilkka Vanha-Majamaa, Juha-Pekka Hotanen: ”Kasvillisuuden muutokset jääkaudesta nykyaikaan, Jääkauden loppuvaiheet”, Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, s. 26. Helsinki: Tammi, 2001. ISBN 9513119637.
  • Käytännön maaperägeologia,Veli-Pekka Salonen, Matti Eronen, Matti Saarnisto, Kirja-Aurora Turku 2002, Paino Otavan kirjapaino Oy, ISBN 951-29-2247-9
  • Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin, Juha Pekka Lunkka, Gaudeamus, Helsinki 2008. ISBN 978-952-495-083-1,
  • Marjatta Koivisto, Jääkaudet, WSOY 2004, ISBN 951-0-29101-3,www.wsoy.fi
  • Suomen historian kartasto,Päätoimittaja Pentti Haapala, Gummerus Jyväskylä 2007, Karttakeskus 2007, ISBN 978-951-593-029-3, www.karttakeskus.fi
  • Maailma tänään, Nide 6, Pohjoismaat, Tieteen kuvalehden hakuteos, ISBN 87-427-0799-4, Kööpenhamina 1988.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Järvinen & Lahti, s. 56
  2. Reinikainen s. 26
  3. a b Anu Hakala: Eemistä veikseliin geologia.fi.
  4. a b c d e f g h i Kuusisto ja Käyhkö 2004: 40-41
  5. a b c d e f Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 19
  6. a b Lunkka, s. 237
  7. Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 18
  8. a b Lunkka, s. 239
  9. Salonen Eronen Saarnisto s 19
  10. Lena Morén, Svensk Kärnbränslehantering AB Tore Påsse, Sveriges Geologiska Undersökning: Climate and shoreline in Sweden during Weichsel and the next 150,000 years (PDF) (sivu 56) TR-01-19. August 2001.
  11. Raimo Manner, Tapani Tervo; Lapin geologiaa, sivu 57
  12. Lapin geologiaa, sivu 38
  13. S. Engels S. J. P. Bohncke J. A. A. Bos S. J. Brooks O. Heiri K. F. Helmens: Chironomid-based palaeotemperature estimates for northeast Finland during Oxygen Isotope Stage 3 (PDF) 1 April 2007. (englanniksi)
  14. Jonathan Adams: EUROPE DURING THE LAST 150,000 YEARS (HTML) (3) 39,000-36,000 y.a. (approx.), an example of a relatively mild phase during the 'middling' period between 57,000 & 24,000 years ago (Oxygen Isotope Stage 3), kartta Europe during a relatively mild phase, 39,000-36,000 y.a.http://www.esd.ornl.gov/projects/qen/bw3.gif)+Environmental Sciences Division, Oak Ridge National Laboratory, Oak Ridge, TN 37831, USA. (englanniksi)
  15. Rick Kessler: INTRODUCTION to the ICE AGE Paleoshaman. 2007.
  16. a b c d Maailma tänään, Nide 6, Pohjoismaat, sivu 91
  17. a b Kuusisto ja Käyhkö 2004: 42
  18. a b c d e f Suomen historian kartasto, s. 10-11
  19. a b Salonen Eronen Saarnisto 2002, s 21
  20. Taipale - Saarnisto s. 302-303.
  21. Koivu mainitaan Tulivuorista jääkausiin s 303
  22. a b Järvinen 2004, s. 56
  23. Suomen luonto 1 - Luonto toimii, Tunturit;Päätoimittaja Paavo Havas; Kirjayhtymä Helsinki; ISBN 951-26-1747-1 1.osa;sivu 108
  24. Koivisto 2004, s 109
  25. Taipale-Saarnisto 1991, s 304
  26. Koulun kartasto., Kari Ronneberg toim., Otava 2003 3.painos, ISBN 951-1-16754-5 nid., 951-1-16755-3 sid.
  27. Pohjois-Euroopan luonto, Edita 2002, sivu 52
  28. Itämeri, Luonto ja ihminen, Eeva Fuhrman, Harris Dahls jne. ja calpal-kalibraatio
  29. Järvinen 2004, s 61
  30. a b weichselistiden Nationalensyklopedin. Viitattu 20.1.2013. (ruotsiksi)
  31. a b Koivisto, s. 77
  32. a b Taipale & Saarnisto kuva 12.2 sivu 243

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]