Ukrainan asevoimat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ukrainan asevoimat
Ukrainan asevoimien tunnus
Ukrainan asevoimien tunnus
Toiminnassa perustettu 1917, toiminta aloitettu uudelleen 1991
Valtio Ukraina
Rooli puolustusvoimat
Koko 209 000 (aktiivipalveluksessa)
900 000 (reservi)
102 000 (puolisotilaalliset joukot)
Komentajat
Nykyinen komentaja Asevoimien ylipäällikkö Volodymyr Zelenskyi
Puolustusministeri Oleksi Reznikov
Asevoimien komentaja Valeri Zalužnyi

Ukrainan asevoimat (ukr. Збройні сили України, Zbroini syly Ukrajiny) on vuonna 1917 perustettu Ukrainan valtion aseellinen puolustusorganisaatio. Sen toiminta oli pysähdyksissä Neuvostoliiton aikana, mutta se aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1991. Brittiläisen konfliktien tutkimuskeskuksen mukaan Ukraina sai Neuvostoliitolta perinnöksi vahvat asevoimat.[1].

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen Ukrainan alueella on sen historian aikana muodostettu monia sotajoukkoja. Esimerkiksi kasakoista alettiin puhua 1400- ja 1500-luvuilla. Heitä palveli osia Ukrainasta käsittäneen Hetmanaatin alaisuudessa 1500- ja 1600-luvuilla. Myöhemmin kasakoista tuli osa Venäjän keisarikunnan armeijaa.[2]

Maailmansodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävalta-Unkari muodosti ukrainalaisia yksikköjä hallitsemastaan Galitsiasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Niiden nimeksi tuli Ukrainalaiset Sitšin tarkka-ampujat (Ukrajinsky sitšovi striltsi). Joukkoihin tarjoutui runsaasti vapaaehtoisia, mutta lopulta ne koottiin noin 2 000 miehen vahvuisina.[3] Maailmansodan päättyessä, sekä Venäjän ja Itävalta-Unkarin hajotessa näiden joukkojen jäseniä liittyi useisiin uusiin kansallisiin joukkoihin.[2] Ukrainan kansantasavalta perustettiin ensin osana "tulevaa demokraattista Venäjää" 20. marraskuuta 1917. Se julistautui edelleen itsenäiseksi 25. tammikuuta 1918. Vuodenvaihteessa 1917–1918 Kiovasa perustettiin Itävalta-Unkarin bukovinalaisten ja galitsialaisten sotavankien oma joukko-osasto, josta tuli Ukrainan tuolloisen valtion kyvykkäin. Maa oli kuitenkin ajautunut sotaan Neuvosto-Venäjää vastaan, eikä oma armeijakaan pystynyt kääntämään sotaa Ukrainan voitoksi.[3]

Toisen maailmansodan aikana noin 4,5 miljoonaa ukrainalaisia palveli puna-armeijassa[2] ja neuvostopartisaaneja toimi etenkin Itä-Ukrainassa. Ukrainalaisia sotilasyksikköjä perustivat myös Neuvostoliittoon hyökänneet saksalaiset. Tällainen oli esimerkiksi SS-divisioona Galizien, josta tuli vuonna 1945 Ukrainan kansallinen armeija. Saksalaiset tekivät vähintään ajoittain yhteistyötä myös Ukrainalaisten nationalistien järjestön (Orhanizatsija ukrajinskyh natsionalistiv eli OUN) asejoukkojen kanssa. Ukrainan kansannousuarmeija (Ukrajinska Povstanka Armija eli UPA) taisteli Neuvostoliittoa, Puolan vastarintaliikettä ja joskus saksalaisia vastaan. UPA:n toiminta jatkui sodan jälkeen Neuvosto-Ukrainassa ja jonkin aikaa myös Puolassa. Sen viimeiset yksiköt antautuivat Karpaateilla vuonna 1956.[3]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisyyspäivän paraati Kiovassa.

Neuvostoliitto romahti vuonna 1991.[2] Jo hieman tätä ennen heinäkuussa 1990 Ukrainan korkein neuvosto antoi julistuksen Ukrainan suvereniteetista. Kyse ei ollut vielä täydestä itsenäisyydestä, vaan huomattavasti suuremmasta autonomiasta. Samassa julistuksessa Ukrainalla sanottiin vastedes olevan oma armeijansa. Ukrainan itsenäisyysjulistus hyväksyttiin parlamentissa 24. elokuuta 1991 ja sen vaatima kansanäänestys itsenäisyydestä järjestettiin 1. joulukuuta samana vuonna.[3]

Itsenäistyneen Ukrainan puolustusministeriö peri kaikki maassa olleet Neuvostoliiton asevoimien joukot, mikä teki maan asevoimista yhden Euroopan suurimmista. Ukrainan asevoimiin kuului lähes 800 000 sotilasta, 6 500 panssarivaunua, 7 000 muuta panssaroitua ajoneuvoa, 1 500 lentokonetta ja yli 350 laivaa. Maassa oli myös suuri ydinaseiden arsenaali, johon kuului noin 5 000 taktista ja strategista ydinasetta.[2] Ydinaseista luovuttiin 5. joulukuuta 1994 solmitulla Budapestin sopimuksella, jonka mukaan Ukraina toimitti ydinaseensa tuhottavaksi Venäjälle. Vastineeksi Venäjä, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta sitoutuivat kunnioittamaan maan itsenäisyyttä sen tuolloisten rajojen sisällä.[3] Vuonna 1996 Ukrainan maaperällä ei ollut enää ydinaseita ja maasta oli tullut ensimmäinen vapaaehtoisesti ydinaseistaan luopunut valtio.[2]

Vuonna 2014 Maidanin vallankumous syöksi vallasta Ukrainan venäläismielisen hallinnon. Venäjä vastasi tapahtumiin miehittämällä Krimin niemimaan. Samalla se tuki Itä-Ukrainan kapinallisia maan ajautuessa sisällissotaan.[4] Asevoimien uuden vuoden 2015 doktriinin mukaan Venäjä määriteltiin sotilaalliseksi haastajaksi. Sama doktriini edellytti myös asevoimien uudistuksia ja neutraaliuspolitiikasta luopumista. Natoon liittymisestä tehtiin strateginen tavoite vuonna 2017.[5] Venäjä hyökkäsi muualle Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 Ukrainan asevoimien tehdessä vastarintaa.[6]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maavoimien T-64 -panssarivaunuja.
Ukrainalainen Suhoi Su-27.

Ukrainan asevoimien ylipäällikkö on nykyinen presidentti Volodymyr Zelenskyi. Nykyinen puolustusministeri on Oleksi Reznikov. Asevoimien komentaja on Valeri Zalužnyi.[7] Ukrainan puolustusministeriön alaiset asevoimat koostuvat maavoimista, laivastosta, ilmavoimista ja maahanlaskujoukoista. Asevoimien aktiivivahvuus oli vuonna 2021 209 000 henkilöä. Maavoimiin kuului 145 000 henkilöä. Laivastossa henkilöstöä oli 11 000, ilmavoimissa 45 000 ja maahanlaskujoukoissa 8 000. Asevoimien reservin koko oli 900 000 henkilöä. Puolustusbudjetti vuonna 2021 oli 118 miljardia hryvniaa.[5]

Varsinaisten asevoimien lisäksi Ukrainalla on rajavartiolaitos, sekä sisäministeriön alainen kansalliskaarti. Kansalliskaartiin kuului vuonna 2021 noin 60 000 ja rajavartiostoon 42 000 henkilöä.[5]

Asevoimien kalusto on suurelta osin peräisin Neuvostoliiton kaudelta. Ukrainalla on kuitenkin kohtuullisen paljon aseteollisuutta. Aseteollisuuden rajoitteena on sen neuvostokautinen perinne, mutta se pystyy silti tuottamaan maavoimien asejärjestelmiä ja päivittämään ilmavoimien kalustoa.[5]

Ukrainassa on asevelvollisuus. Ennen Venäjän hyökkäystä vuonna 2022 tavoitteena oli asevoimien ammattimaistaminen.[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. James Sherr, Ukraine's Defense Reform: An Update, Conflict Studies Research Centre, 2002
  2. a b c d e f Ivan Katchanovski, Zenon E. Kohut, Bohdan Y. Nebesio ja Myroslav Yurkevich: Historical Dictionary of Ukraine, s. 30-31. 2. painos. The Scercrow Press, 2013. ISBN 978-0-8108-7847-1. (englanniksi)
  3. a b c d e Johannes Remy: ”7. 8. 9. 10.”, Ukrainan historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2015. ISBN 978-952-495-855-4.
  4. Ukraine country profile BBC News. BBC. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  5. a b c d e IISS: The Military Balance 2021, s. 208-212. Routledge, 2021. ISBN 978-1-032-01227-8. (englanniksi)
  6. Ukraine conflict: What we know about the invasion BBC News. BBC. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)
  7. Leadership of the Ministry of Defence and the Armed Forces of Ukraine Ukrainan puolustusministeriö. Viitattu 27.2.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]