Valko-Venäjän asevoimat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valko-Venäjän asevoimat
Valko-Venäjän puolustusministriön tunnus
Valko-Venäjän puolustusministriön tunnus
Toiminnassa perustettu 1992
Valtio Valko-Venäjän lippu Valko-Venäjä
Koko 72 940 aktiivisessa palveluksessa (2012)[1]
289 500 reservissä (2012)[1]

Valko-Venäjän asevoimat (valkoven. Узброеныя Сілы Рэспублікі Беларусь - УС РБ, Uzbrojenyja Sily Respubliki Bielaruś, ven. Вооружённые Силы Республики Беларусь - ВС РБ, Vooružonnyje Sily Respubliki Belaruś) muodostuu maavoimista, ilma- ja ilmapuolustusvoimista. Valtiolla ei ole merirajaa ja siten sillä ei ole laivastoa. Puolustusministeri on asevoimien komentaja.

Pääosa joukoista on asevelvollisia, joiden palvelusaika on 18 kuukautta tai korkeakoulututkinnon omaavilla 12 kuukautta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1918-1919 Valko-Venäjän kansantasavalta ei kerennyt luomaan varsinaisia asevoimia, vaikka joitakin yrityksiä tehtiin.

Vuoteen 1991 Neuvostoliiton Valko-Venäjän sotilaspiirin alueelle oli sijoitettuna 5. kaartin panssariarmeija, 7. panssariarmeija, 28. armeija, 120. kaartin motorisoitu kivääridivisioona, 72. kaartin koulutuskeskus sekä erilaisia huolto- ja tukiyksiköitä. Alueellisten joukkojen lisäksi Valko-Venäjän alueelle oli sijoitettu keskusjohtoisia yhtymiä kuten 103. kaartin maahanlaskudivisioona, 38. kaartin maahanlaskuprikaati, 2. ilmapuolustusarmeijan XI ilmapuolustusarmeijakunta, 26. ilma-armeija sekä strategisten ohjusjoukkojen, ilmavoimien kaukolentoyksiköitä sekä laivaston ja erikoisjoukkojen yksiköitä.

Vuoden 1991 lopulla 5. kaartin panssariarmeijaan kuului vasta Tšekkoslovakiasta siirretty 30. kaartin motorisoitu kivääridivisioona ja 193. panssaridivisioona sekä kaksi ase- ja kalustovarikkoa (eli lakkautettujen 8. kaartin panssaridivisioonan ja 29. panssaridivisioonan kalustot) sekä erilaisia armeijajoukkoja. 7. panssariarmeijaan kuuluivat 3., 34. ja 37. kaartin panssaridivisioonat sekä armeijajoukot. 28. armeijaan kuului neljä divisioonaa, joista yksi oli liikekannallepanodivisioona. Unkarista siirrettiin lisäksi 19. kaartin panssaridivisioona.

Valko-Venäjän ylin neuvosto antoi 20. syyskuuta määräyksen Valko-Venäjän asevoimien perustamisesta ja 1. tammikuuta 1992 asevoimien tehtävästä valvoa maan aluetta. Parlamentti antoi lain 18. maaliskuuta, jossa määriteltiin asevoimien muodostamisesta 20. maaliskuuta alkaen sekä määrättiin asevoimien koon määrittäminen ylimmälle neuvostolle.

Valko-Venäjän sotilaspiiri lakkautettiin 6. toukokuuta ja sotilaspiirin henkilöstöstä luotiin Valko-Venäjän puolustusministeriö ja pääesikunta. Entinen ensimmäinen varakomentaja ja sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti P. P. Kozlovskiy nimettiin 22. huhtikuuta puolustusministeriksi ja hän vastaanotti tehtävän virkaa hoitaneelta kenraalieversti Petr Chausilta.

4. marraskuuta annettiin laki, jossa määriteltiin asevoimien asema, kokoonpano sekä muita ohjeita asevoimien toiminnasta. Lakia täydennettiin kahdesti 4. syyskuuta 1996 ja 9. marraskuuta 1999, mutta sen sisältö pysyi pääosin alkuperäisenä. 1. tammikuuta jokaisen Valko-Venäjän alueella olleen sotilashenkilön tuli antaa uskollisuusvala Valko-Venäjälle tai poistua maasta. Lähes 50 prosenttia sotilaista vuoden 1992 lopulla oli venäläistaustaisia ja sen ei katsottu aiheuttavan kuitenkaan uskollisuusristiriitaa.

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläinen T-72 panssarivaunu kuljetuksessa.

Valko-Venäjän asevoimien varustuksen pääosa koostuu edelleen sen Neuvostoliitolta itsenäistymisen jälkeen peritystä kalustosta. Venäjän vaikutus maan puolustusdoktoriiniin on suuri. Maan asevoimat harjoittelevat Venäjän asevoimien kanssa ja sillä on valmius suorittaa Venäjän kanssa alueellisia operaatioita. IISS:n mukaan maan asevoimien ongelmia ovat muun muassa varusmiespalvelukselle perustuvan miehistön huono moraali, mutta siirtyminen palkka-armeijaan ei ole todennäköistä. Palvelukseen otettavien määrä on kuitenkin vähentynyt. Ilmavoimien ongelmana on ollut lentäjien vähäinen lentotuntimäärä.[1]

Maan tulevaisuuden asehankintoihin saattaa kuulua venäläiset S-400 ilmatorjuntaohjukset. Maalla on jo nyt käytössä vanhempia S-300 ohjuksia.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d International Institute for Strategic Studies: The Military Balance 2012, s. 94. Routletge, 2012. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Armed Forces of Belarus
Tämä sotaan tai sodankäyntiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.