Mika Waltari

Mika Waltari
Mika Waltari vuonna 1935.
Henkilötiedot
Syntynyt	19. syyskuuta 1908 Helsinki
Kuollut	26. elokuuta 1979 (70 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	Suomi
Ammatti	kirjailija, kääntäjä, akateemikko
Kirjailija
Salanimi	Kristian Korppi, Leo Rainio (yhdessä Armas J. Pullan kanssa), Leo Arne, Nauticus
Kirjallinen suuntaus	Tulenkantajat
Esikoisteos	Jumalaa paossa (1925)
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mika Toimi Waltari (19. syyskuuta 1908 Helsinki – 26. elokuuta 1979 Helsinki) oli suomalainen kirjailija. Tavattoman tuotteliaana tunnetun Waltarin julkaisuluettelo käsittää niin romaaneja, runoja, novelleja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, propagandamateriaalia, arvosteluja, elokuvakäsikirjoituksia, matkakertomuksia kuin sarjakuvariimejäkin. Hänen tunnetuin teoksensa on kansainvälisille bestseller-listoille noussut Sinuhe egyptiläinen (1945).

Nuoruusvuodet

Mika Waltari koulupoikana.

Waltarin pappisisä Toimi Waltari kuoli Mika Waltarin ollessa viisivuotias, jolloin kasvatusvastuu jäi äidille. Päästyään ylioppilaaksi Helsingin suomalaisen normaalilyseon (jossa oli Norssin pilalehti Pillerin toimittaja) klassiselta linjalta 1926 Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa mutta siirtyi elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen pian filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1929. Lyhennelmä hänen käytännöllisen filosofian pro gradu -tutkielmastaan Taivaallinen ja maallinen rakkaus. Pro gradu -tutkimus uskonnon ja erotiikan suhteesta (1928) ilmestyi teoksessa Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo (1978). Waltari opiskeli myöhemmin myös Pariisin yliopistossa.

Kirjallisen uransa Waltari aloitti 17-vuotiaana Merimieslähetyksen tilaamalla uskonnollisella kertomuksella Jumalaa paossa. Waltari oli mukana myös Tulenkantajien piirissä ja ehti ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928) kirjoittaa runoja ja salanimellä Kristian Korppi kauhunovelleja. Hän oli aluksi vakuuttunut siitä, että on nimenomaan runoilija. Runoilijaryhmänä aloittanut Tulenkantajat ei ollut ohjelmallisesti yhtenäinen ryhmä, ja se oli varsin lyhytaikainen. Yhteistä siihen kuuluneille oli vain iloinen, vapautunut perusmieliala, usko ihmisyyteen ja nuoren tasavallan sekä suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen, kiinnostus uusiin ilmiöihin niin kirjallisuudessa kuin tekniikankin alalla. Runosta proosaan siirtyneen Waltarin Suuri illusioni ilmensi näitä tunnelmia, ja teoksesta tuli 1920-luvun kulttiromaani. Nuori lukijakunta otti omakseen Pariisissa Hotel de Sueden huoneessa parissa kuukaudessa syntyneen teoksen. Teos on yhä käännetyin suomalainen esikoisromaani. Waltari oli tulenkantajista ainoa, joka pystyi nopeasti sopeutumaan osaksi ”enemmistökirjallisuutta”, tekemään sekä viihdettä että taidetta.

Yksinäisen miehen juna, vuonna 1929 ilmestynyt saman vuoden kesään sijoittuva matkaromaani, kertoo vastavalmistuneen ylioppilaan matkasta Konstantinopoliin. Romaani Appelsiininsiemen (1931) on kertomus aikansa nuorison elämästä.

Tammikuussa 1930 Mika Waltari matkusti Rivieralle, jossa oleskeli Nizzassa, Mentonissa ja Monte Carlossa. Helmikuun alussa hän jatkoi matkaansa Pariisiin, ja viipyi siellä maaliskuun loppupuolelle asti. Matka auttoi Waltarin eroon kiusallisesta tuttavuudesta Minna Craucheriin. 1932 murhattu Craucher oli esikuvana niin Suuren illusionin madame Spindelille kuin Kuka murhasi rouva Skrofin? -dekkarin (1939) rouva Skrofillekin.

Armeija-aika

Waltari aloitti varusmiespalveluksensa 1930 Uudenmaan rykmentissä Santahaminassa, jonne tuolloin kuljettiin meritietä. Jo palvelukseen astuessaan filosofian kandidaatti Waltari oli kuuluisuus. Hänet määrättiin aliupseerikoulutukseen Parolaan. Reserviupseerikoulussa hän tunsi tiettyä "aateluuden tuntoa" vastuun lisääntymisen myötä. Upseerikoulutuksessa hän myös joutui auto-onnettomuuteen. RUK:n kuljetusauton suistuessa tieltä hän loukkasi päänsä, ja hänet vapautettiin kesken palveluksen. Toinen syy vapautukseen oli hänen sairastamansa kuiva keuhkopussintulehdus. On myös väitetty, että hänet olisi erotettu reserviupseerikoulusta pasifististen ajatustensa takia.

Waltari kuitenkin kirjoitti asevelvollisuusajastaan armeijamyönteisen omaelämäkerrallisen teoksen Siellä missä miehiä tehdään (1931) vielä Tilkassa toipuessaan. Teosta on sanottu oikeiston ”tilaamaksi” vastineeksi Pentti Haanpään armeijakriittiselle Kentälle ja kasarmille. Markku Envall on luonnehtinut sitä 1984 Kirjailijoiden kentät ja kasarmit -teoksessa edelleen myönteisimmäksi varusmieselämän kuvaukseksi Suomen kirjallisuudessa. Toisaalta isänsä ystävälle Jalo Sihtolalle lähettämässään kirjeessä Waltari tekee selväksi, ettei viihdy armeijassa. Waltari-tutkija Panu Rajala on arvellut, että Waltarin yksi motivaatio armeijamyönteisen teoksen tekemiseen oli, että hänen morsiamensa Marjatta Luukkosen isä oli ammattisotilas ja Waltari halusi miellyttää tulevaa appeaan.

Toimittaja ja ammattikirjailija

Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Perheeseen syntyi tytär, sittemmin kirjailijana tunnettu Satu Waltari. Elättääkseen perheensä työllään Waltari omaksui ammattikirjoittajan työmoraalin. Hänellä oli vakinainen työ Suomen Kuvalehden toimittajana vuoteen 1938 saakka, jolloin hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. 1930-luvulla hän kirjoitti romaaneja, novelleja, satuja, runoja sekä kaiken kaikkiaan 26 näytelmää. Vuosikymmen olikin hänen uutterimpia kirjoittajarupeamiaan, minkä osaltaan mahdollisti opintojen loppuunvieminen jo aiemmin.

Waltari suomensi natsien kulttiteoksen, Hanns Heinz Ewersin kirjoittaman Horst Wesselin elämäkerran Horst Wessel, eräs saksalainen kohtalo (WSOY, 1933). Sen jälkeen hän kirjoitti kommunisminvastaisen näytelmän Yö yli Euroopan.

Tiedosto:Waltari, Aiotko kirjailijaksi.jpg

Monen kirjailijapolven aapinen Aiotko kirjailijaksi? ilmestyi 1935.

Teos Isästä poikaan sisältää tekijän lyhentäminä kolme romaania kolmekymmenluvulta: Mies ja haave (1933), Sielu ja liekki (1934) sekä Palava nuoruus (1935). Kuva kolmen sukupolven Helsingistä piirtyy pitkälti Waltarin oman suvun vaiheiden kautta. Surun ja ilon kaupunki (1936) on yhdenpäivänromaani, joka esittää katkelmia 1930-luvun Helsingin asukkaiden elämästä. Markku Envall on arvioinut sen herätteiden tulleen niin F. E. Sillanpään Ihmiset suviyössä -maalaiskuvauksesta kuin Euroopassa tuohon aikaan tunnustetusta unanimismin aatteestakin Sen vaikutuksesta Waltari tarkastelee kaupunkia eräänlaisena psyykkisenä kollektiivina, jossa ihmiskohtalot koskettavat toisiaan.

Waltari ryhtyi vuonna 1934 kirjoittamaan runomuotoiset tekstit Asmo Alhon piirtämään sarjakuvaan Kieku ja Kaiku, joka ilmestyi Kotiliedessä vuoteen 1975. Waltarin välityönään pitämä teos Aiotko kirjailijaksi? ilmestyi 1935. Muun muassa Kalle Päätalo on maininnut oppaan merkityksen oman kirjailijauransa alkuvaiheessa.

Menestystä elokuvakäsikirjoittajana

Sinuhe-elokuvan juliste vuodelta 1954.

Waltari oli ahkera elokuvakäsikirjoittaja. Ehdottomasti tunnetuin hänen käsikirjoittamistaan elokuvista on T. J. Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941). Muita ovat esimerkiksi Helmikuun manifesti (1939) ja Oi, kallis Suomenmaa (1940). Suunnitellessaan elokuvaa Maailman kaunein tyttö (1953) Armi Kuuselan kunniaksi ohjaaja-tuottaja Veikko Itkonen antoi lehdille haastattelun, jossa hän sanoi, että elokuvan käsikirjoituksen tulee tekemään Mika Waltari. Waltari itse sai tietää tästä suunnitelmasta ensimmäistä kertaa lukiessaan Itkosen haastattelua lehdestä. Kilttinä miehenä hän kuitenkin suostui käsikirjoittajaksi. Waltarin teosten pohjalta on tehty 33 elokuvaa. Suomalaisille tunnetuimpia lienevät Matti Kassilan ohjaamat Komisario Palmu -elokuvat. Pienoisromaanin Ei koskaan huomispäivää pohjalta on tehty elokuva Verta käsissämme. Vieras mies tuli taloon on filmattu kahdesti, ja sen nimi on alkanut elää omaa elämäänsä.

Kansainväliselle yleisölle tunnetuin Waltarin romaanin pohjalta tehty elokuva on kuitenkin Michael Curtizin ohjaama Sinuhe, egyptiläinen (1954).

Sotavuodet

Sotien aikana Waltari työskenteli Valtion tiedotuslaitoksessa. Hän osallistui sotapropagandan tekoon muun muassa kirjoittamalla teokset Neuvostovakoilun varjossa (1942, näköispainos 1994) sekä Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (1941, salanimellä Nauticus). Waltari kirjoitti isänmaallisia kuvauksia rintamalta, lehtiartikkeleita sekä pienoisromaanin Antero ei enää palaa.

Waltari osallistui lokakuussa 1942 suomalaisten kirjailijoiden vierailuun Goebbelsin luo Kolmanteen valtakuntaan.

Sotavuosina Waltari kirjoitti propagandatöiden lisäksi muun muassa Ruotsin historiasta kertovan romaanin Kaarina Maununtytär ja 1800-luvun Suomeen sijoittuvan Tanssi yli hautojen.

Pienoisromaanit tuntijoiden eniten arvostamaa Waltaria

Kirjallisesti merkittävimpinä pidetään usein Waltarin niin sanottuja pienoisromaaneja, joille on ominaista voimakas aistillisuus ja erotiikka. Pienoisromaaneja ilmestyi Waltarilta pääasiassa 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. Osan niistä Waltari julkaisi 1940-luvulla ensin omakustanteina WSOY:n kieltäydyttyä julkaisemasta niitä. Näissä teoksissa kirjailija saattoi ilmaista itseään ilman menestyskirjailijan paineita, ja näin ihmismielen yöpuolen kartoittaminen sekä elämänfilosofinen ja eksistentiaalinen pohdiskelu kävivät mahdollisiksi. Kaikkiaan Mika Waltari kelpuutti 13 teostaan yhteisniteeseen Pienoisromaanit.

Tunnetuimpia pienoisromaaneja on Vieras mies tuli taloon, jolla Waltari voitti WSOY:n pienoisromaanikilpailun 1937. Markku Envall pitää kirjaa osoittelevuudessaankin eräänlaisena suomalaisvastineena D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajalle.

Fine van Brooklynissa (1941) kokematon tiedemies matkustaa Bretagneen ja joutuu siellä laskelmoivan naisen valtaan. Jokin ihmisessä sijoittuu päällisin puolin alamaailmaan ja lienee luettavissa kirjailijaa kiinnostaneen kalvinismin valossa. Ei koskaan huomispäivää on kolmiodraama rikoksesta ja sen tunnustamisesta. Samalla se on kuvaus levottomasta ajasta kahden maailmansodan välissä. Toisen maailmansodan jälkeisiä tunnelmia kuvaa Sellaista ei tapahdu, jota Panu Rajala pitää Waltarin parhaana pienoisromaanina.

Kansainvälinen läpimurto

Mika Waltarin menestysteos oli Sinuhe egyptiläinen.

Waltari oli pitkään ollut kiinnostunut egyptologiasta, ja sodan jälkeen ilmestyi muinaiseen Egyptiin sijoittunut romaani Sinuhe egyptiläinen (1945), josta tuli kansainvälinen menestys ja Waltarin pääteos. Englanninkielinen käännös pääsi Yhdysvalloissa bestseller-listalle. Sinuhe on ilmestynyt 40 kielellä.

Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti historialliset romaanit Mikael Karvajalka (1948) ja Mikael Hakim (1949). "Hakimia" Markku Envall pitää länsimaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuisena käyntikorttina islamilaiseen maailmaan. Sen tapa kuvata muslimimaailmaa sisältä päin on hänestä ollut radikaali jo ilmestymisaikanaan Suomen kaltaisessa läpeensä luterilaisessa maassa, ja aivan uutta ajankohtaisuutta teos on Envallin mukaan saanut syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen.

Myös Johannes Angelos (1952) kertoo kristityn ja islaminuskoisen maailman kohtaamisesta. Teos sijoittuu Konstantinopolin piirityksen aikoihin 1400-luvulle.

Manilianus-romaanit Valtakunnan salaisuus (1959) ja Ihmiskunnan viholliset (1964) kertovat kristinuskon varhaisvaiheista. Historiallisten romaanien sarjaan kuuluu lisäksi Turms, kuolematon (1955) . Tekijä suuntasi historialliset teoksensa yleismaailmalliselle lukijakunnalle; ainoastaan "Mikael Karvajalka" tapahtuu osittain Suomessa.

Neljä päivänlaskua (1949) on eräänlainen romaani romaanista. Se sijoittuu aikaan, jolloin Waltari kirjoitti ”kiusallista ja häiritsevää” Sinuhea. Kirjailijan omien sanojen mukaan teos on ”valepukuun verhottu, sentimentaalinen rakkauskertomus”. Matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1948), joka kuvaa sodanjälkeistä Eurooppaa, Waltari kirjoittaa matkasta, jonka hän teki Sinuhen ilmestyttyä löytääkseen aineistoa seuraavia historiallisia romaanejaan varten.

Vuonna 1958 ilmestynyttä suppeaa aikalaisromaania Feliks onnellinen Markku Envall pitää parhaana suomalaisena uskonnollisena romaanina. Ilmestymisaikanaan ristiriitaisen vastaanoton saanut kirja pohtii kysymystä, kuinka voi olla kristitty nykyaikana. Envallin arvion mukaan romaani on parhaiten ymmärrettävissä tekijänsä teologisen tiedekunnan aikaisen kurssitoverin Erkki Niinivaaran omintakeista ajattelua vasten.

Luomisvoiman hiipuminen

Vuoden 1964 jälkeen Waltarin inspiraatio kuihtui. Hän yritteli vielä yhtä historiallista romaania aiheena Maltan ritarikunta, mutta se jäi valmistumatta. Loppuvuosinaan hän nautti arvostusta, jota aktiivivuosina ei aina herunut, kun Waltaria pidettiin usein pelkkänä viihdekirjailijana.

Varsinaisen kirjailijanuran päätyttyä Waltari esiintyi vielä paljon julkisuudessa. Hän oli Suomen akatemian jäsen, mikä velvoitti hänet auttamaan ja opastamaan nuoria kirjailijoita. Waltari oli aktiivisesti mukana suunnittelutyössä, kun hänen vanhoista töistään julkaistiin uusia painoksia ja lyhyempiä tekstejä koottiin kokoelmateoksiksi. Hän muun muassa kirjoitti esipuheita kirjojensa uusintapainoksiin.

Maaliskuussa 1972 Mika Waltari ja Väinö Linna osallistuivat näkyvästi WSOY:n yhtiökokoukseen, jota edelsi kuohunta kustantamon johdossa: hallintoneuvosto päätti tammikuussa erottaa pääjohtaja Hannu Tarmion äänin 5–3, minkä seurauksena kustannusliikkeen kirjailijat kärkiniminään juuri Waltari ja Linna asettuivat puolustamaan Tarmiota. Lopulta yhtiökokous kumosi erottamispäätöksen hyvin niukalla enemmistöllä.

Vuonna 1978 ilmestyi Ihmisen ääni -sarjassa Ritva Haavikon toimittama Waltarin tekstien retrospektiivinen valikoima. Kirjaan Ihmisen ääni. Nöyryys − intohimo koottiin Waltarin kirjoituksia eri vuosikymmeniltä tuotannon alusta lähtien ja näin pyrittiin luomaan yhtenäinen kuva Waltarin maailmankatsomuksesta. Osan kirjoituksista Waltari laati erityisesti tätä kirjaa varten sen ilmestymisvuonna 1978, ja ne jäivät hänen viimeisiksi kirjallisiksi töikseen.

Vasta Waltarin kuoltua ilmestyivät teokset Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925−1978 (1979) ja Kirjailijan muistelmia (1980) Haavikon toimittamina. Haavikko haastatteli Waltaria hänen elämästään ja työstään 1970-luvulla. Haastattelut olivat pitkiä, ja niiden pohjalta Haavikko toimitti artikkelimuotoisen 370-sivuisen Waltarin elämäkerran Mika Waltari − mielikuvituksen jättiläinen, joka valmistui 1982.

Waltari kirjoittajana

Ammattikirjoittajana Waltari otti huomioon toiveet, joita asiakkaat, kuten näytelmien tilaajat, hänelle esittivät. Esimerkiksi sittemmin suurille näyttämöille menestyksekkäästi siirtynyt Gabriel, tule takaisin -komedia sai alkunsa, kun Helge Ranin pyysi kirjailijalta nelinäytöksistä hauskaa kiertuenäytelmää, joka tapahtuu yhdessä lavastuksessa ja jossa on kolme naista ja suuri miesrooli.

Waltari oli kirjoittajana monipuolinen, hän hallitsi niin kevyet komediat kuin vakavat ja pohdiskelevat teokset. Hänet muistetaan myös ahkeruudestaan: vain harva suomalainen kirjailija on pystynyt samanlaiseen kirjoitusnopeuteen ja julkaisutiheyteen. Kriitikoitaan hämätäkseen – ja ehkä nolatakseenkin – Waltari osallistui kirjoituskilpailuihin usein salanimillä. Hän voittikin näin esimerkiksi WSOY:n pienoisromaanikilpailussa 1936 sekä ensimmäisen että toisen palkinnon.

Viihteellisimpiä kirjojaan ja novellejaan Waltari julkaisi myös salanimillä, ehkä siksi ettei itsekään arvostanut niitä kovin paljon tai sitten vain kätkeäkseen tuotteliaisuuttaan.

Mika Waltari tarvitsi täyden työrauhan: sähkömittarinlukijan käynti tai lattioiden narina uhkasivat sekoittaa päivärytmin.

Waltari ihmisenä

Mika Waltaria kuvaillaan usein rauhallseksi ja ystävälliseksi luonteeksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Waltarin elämään kuului kuitenkin myös dipsomania-tyyppinen alkoholismi sekä vaikeita unettomuus- ja masennuskausia, jotka pakottivat hänet monesti sairaalahoitoon. Kaava meni seuraavaan tapaan: työn loppuun saattaminen, masennus, viinan juonti, kaupungilla "pörräämistä", mahdollisesti suhde, oivallus uudesta työstä ja paluu työhön.

Waltari kertoi julkisesti mielisairaalakokemuksistaan lehtihaastattelussa 1970-luvulla. Tekoa pidettiin melko rohkeana, sillä tuolloin psyyken sairauksia pidettiin usein häpeällisenä ja salailtavana asiana. Vanhalla iällä hänen voimiaan verotti myös keuhkosyöpä.

Suhde uskontoon

Ankaran jumalkäsityksen kotoaan perinyt Waltari kamppaili ikänsä kristinuskon kanssa. Teologian opintonsa keskeyttänyt kirjailija osallistui ahkerasti kurssinsa vuosijuhliin. Nuoruuden usko kärsi synnintuskista "paheellisessa" Pariisissa. Turms kuolematon -romaanissa Waltarille jäi tilaa luonnostella omaa uskonkuvaansa; etruskien uskonnosta kun ei paljoa tiedetä. Reijo Vahtokari on nähnyt "Turmsissa" suorastaan new age -piirteitä, josta mielikuvituksen leikistä kirjailija kuitenkin palasi kotoiseen Helsinkiin ja kristinuskoon kirjassa Feliks onnellinen.

Panu Rajala arvioi Waltarin tunteneen mystiikan teologian omakseen. Kirjailijan suhde uskontoon vaihteli epäuskosta ekstaasiin, jolloin suhde jumalaan, Unio Mystica, väläyksinä syntyi.

Kuvataiteen ympäröimä

Mika Waltarin tekstit olivat hyvin visuaalisia, ja kuvataide vaikutti hänen kirjoittamiseensa. Waltari on kertonut ympäröineensä itsensä kuvataiteella. Taulut olivat hänelle ystäviä ja seuralaisia. Hän oli myös ahkera taidenäyttelyissä ja museoissa kävijä. Kirjailijan mukaan:

Luovina vuosinani, vaikeina vuosina, masennuksen aikoina kuvaamataide antoi minulle tavattoman paljon, se täytti oman tyhjyyteni ja teki taas elämän elämisen arvoiseksi ehkä juuri siksi, että taiteen ilmaisukeinot ovat kokonaan toiset kuin kirjallisuuden.

Ateneumin taidemuseossa syksyllä 2008 esitettävään näyttelyyn on koottu Mika Waltarille tärkeiden Eemu Myntin, Yrjö Saarisen, Otto Mäkilän, Mauno Markkulan ja Aimo Kanervan teoksia. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan muun muassa kirja, johon on koottu kaikki Waltarin kirjoitukset näyttelyn viidestä taiteilijasta. Kirjan muut artikkelit kertovat Waltarin suhteesta kuvataiteeseen.

Huomionosoituksia

Waltari palkittiin vuonna 1952 Pro Finlandia -mitalilla.

Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Waltarille omistettu veistos. Se ei ole näköispatsas, vaan Veikko Hirvimäen veistos Kuningasajatus on saanut ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta "Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat." Aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet nimenomaan näköispatsaan. Waltari itse lausui julki toivomuksen, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen rakennettaisiin Helsingin keskustaan julkinen pisoaari.

Kirjailijan muistoa vaalii Mika Waltari -seura. Sen puheenjohtaja on Anssi Arohonka.

Helsingin Töölön kirjaston neljännen kerroksen monitoimitila avattiin Mika Waltari -saliksi nimettynä kirjailijan syntymän 99-vuotispäivänä 19. syyskuuta 2007.

Kirjailijalle omistettuja nimikkotaivaankappaleita ovat asteroidi n:o 4266 (Mika Waltari) ja asteroidi n:o 4512 (Sinuhe).

Vuosi 2008 on Waltarin syntymän satavuotisjuhlavuosi, ja Waltaria on muistettu monissa tilaisuuksissa, lehtiartikkeleissa sekä radio- ja televisio-ohjelmissa. Sinuhe egyptiläinen äänestettiin alkuvuodesta suomalaisten rakkaimmaksi kirjaksi. Syksyllä WSOY julkaisi Panu Rajalan kirjoittaman 850-sivuisen Waltarin elämäkerran Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset sekä Marketa Hejkalovan kirjoittaman englanninkielisen Mika Waltari the Finn, joka on käännös tšekin kielestä. Suomalainen sarjakuvapiirtäjä Kari Korhonen julkaisi Aku Ankka-lehdessä Waltarille 11 sivuisen juhlasarjakuvan, jossa oli myös itse Waltari sekä "vanhentuneet" Kieku ja Kaiku.

Perhe ja suku

Mika Waltarin isä Toimi Waltari ja setä Toivo Waltari olivat teologeja, ja molemmat julkaisivat lukuisia uskonnollisia kirjoja. Kirjat julkaisi useimmiten Suomen merimieslähetys. Waltarin tytär Satu Waltari, myöhemmin Satu Elstelä, on myös kirjailija. Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä on julkaissut yhden romaanin ja yhden novellikokoelman.

Teokset

Romaanit, novelli- ja satukokoelmat

Jumalaa paossa (1925) Kuolleen silmät. Kertomuksia tuntemattoman ovilta. (kirjoittajanimellä Kristian Korppi) (1926) Suuri illusioni (1928) Dshinnistanin prinssi. (satuja) (1929) Yksinäisen miehen juna (1929) Jättiläiset ovat kuolleet. (novelleja ja näytelmä) (1930) Appelsiininsiemen (1931) Keisarin tekohampaat (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1931) Siellä missä miehiä tehdään (1931) Kiinalainen kissa ja muita satuja (1932) Punainen Madonna (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1932) Älkää ampuko pianistia! (nimellä Leo Rainio yhdessä Armas J. Pullan kanssa) (1932) Mies ja haave (1933) Sielu ja liekki (1934) Palava nuoruus (1935) Surun ja ilon kaupunki (1936) Vieras mies tuli taloon (1937) Jälkinäytös (1938) Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailu (julkaistiin M. Ritvalan nimellä) (1938) Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) Komisario Palmun erehdys (1940) Antero ei enää palaa (1940) Fine van Brooklyn (1941) Ei koskaan huomispäivää! (1942) Isästä poikaan (1942) Kaarina Maununtytär (1942) Novelleja (1943, 2.p. nimellä Nainen tuli pimeästä ja muita novelleja 1988)

Rakkaus vainoaikaan (1943) Tanssi yli hautojen (1944) Jokin ihmisessä (1944) Unohduksen pyörre. Kertomus kadonneesta miehestä (kirjoittajanimellä Leo Arne, 1944) Sinuhe egyptiläinen (1945) Lähdin Istanbuliin. Totta ja tarua Euroopasta 1947 (1948) Jäinen saari (1947) Mikael Karvajalka (1948) Kultakutri (1948) Mikael Hakim (1949) Neljä päivänlaskua (1949) Johannes Angelos (1952) Kuun maisema (1953) Ennen maailmanloppua (1953) Pariisilaissolmio (1953) Ihmisen vapaus (1953) Koiranheisipuu (1953) Yksinäisen miehen juna – Lähdin Istanbuliin (1954) Turms Kuolematon (1955) Vallaton Waltari (1957) Feliks onnellinen (1958) Valtakunnan salaisuus (1959) Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) Ihmiskunnan viholliset (1964) Lepäisit jo rauhassa, Komisario Palmu (kuvaamatta jäänyt elokuvakäsikirjoitus) Lukittu laatikko ja muita kertomuksia (1978) Nuori Johannes (1981) Viisi ässää ja muita kertomuksia (1999)

Runokokoelmat

• Sinun ristisi juureen (uskonnollisia runoja) (1929)
• Valtatiet (Yhdessä Olavi Laurin s.o. Olavi Paavolaisen kanssa) (1928)
• Muukalaislegioona (1929)
• Riimikronikka joulukirjoista (1936)
• Runoja 1925–1945 (1945)

Näytelmät

Jättiläiset ovat kuolleet (1930) Yö yli Euroopan (1933) Kuriton sukupolvi (1937) Akhnaton, auringosta syntynyt (1937) Kuriton sukupolvi (1937) Hämeenlinnan kaunotar (1939) Maa on ikuinen (1941) Tulevaisuuden tiellä (1941) Hankala kosinta (1942) Paracelsus Baselissa (1943) Gabriel, tule takaisin (1945)

Rakas lurjus (1946) Omena putoaa (1947) Elämän rikkaus (1947) Noita palaa elämään (1947) Portti pimeään (1947) Kutsumaton vieras (1948) Huhtikuu tulee (1948) Pimeä komero (1951) Viimeiset ihmiset (1951) Leikkaus (Kuunnelma) (1952) Yli Suomenlahden (1952)

• Miljoonavaillinki (1959)

Muita teoksia

• Aiotko kirjailijaksi. Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä mitä nuoren kirjailijan tulee tietää. (1935)
• Kirjateollisuusasiatoimisto osakeyhtiö 1910–1935 (1935)
• Helsinki kautta vuosisatojen (1937)
• Kotikaupunkimme Helsinki (yhdessä A. Blombergin kanssa) (1941)
• Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (nimellä Nauticus) (1941)
• Hyvin harkittu – puoleksi tehty. Rationalisointi aseena tuotantotaistelussa. (1942)
• Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. (1942)
• Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. (kirjallinen asu: Mika Waltari) (1942)

Kirjallisuutta

• Envall, Markku: Suuri illusionisti: Mika Waltarin romaanit. WSOY, 1994.
• Haavikko, Ritva: Mika Waltari, sananvalloittaja. WSOY, 2008.
• Haavikko, Ritva (toim.): Kirjailijan muistelmia. Toimittanut Ritva Haavikko. WSOY, 1980.
• Haavikko, Ritva (toim.): Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. WSOY, 1982.
• Lindstedt, Risto & Vahtokari, Reijo: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa. WSOY, 2007.
• Nummelin, Juri: Unohdettu Waltari. BTJ, 2008.
• Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa (WSOY, 1998)
• Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.
• Marketa Hejkalova: Mika Waltari the Finn, WSOY, 2008. (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Markku Envall, Mika Waltari. Elämänkerta, Kansallisbiografia.
• Waltari valkokankaalla, Katariina Hillo, Lasipalatsin mediakeskus.
• Waltari, Mika. Facta-tietopalvelu, maksullinen tietosanakirjapalvelu.
• Seija Aunila, Mika Waltari 100 vuotta, YLEn Elävä arkisto.
• Anna Korhonen, Waltari Mika. Sininen laulu, YLE.
• Panu Rajala, Nuoruuden illuusiot, WSOY.
• Mika Waltari -seura verkkosivusto.
• Mika Waltari -juhlavuosi Pornaisissa, verkkosivu.
• Mika Waltarin juhlavuoden kirjoituskilpailun sivusto 26.10.2007–31.3.2008, Nuoren Voiman Liitto.
• Markku Soikkeli: Oppikirja Waltarista on kapea ja korea. Kirja-arvostelu, Agricola 7.12.2007.
• Juha Järvelä: Tutusta kirjailijasta tutuin sanoin. Kirja-arvostelu, Agricola 25.1.2008.
• Juha Järvelä: Mika Waltari: Muukalainen maailmassa.. Kirja-arvostelu, Keskisuomalainen 20.9.2007.
• Minä, Mika Waltari ja kuvataide, opetuskokonaisuus, Ateneumin taidemuseo.