Dietrich Bonhoeffer

Dietrich Bonhoeffer

Osa artikkelisarjaa
Luterilaisuus
Lutherin sinetti
Tunnustuskirjat Apostolinen uskontunnustus Nikean uskontunnustus Athanasioksen uskontunnustus Augsburgin tunnustus Puolustus Vähä katekismus Iso katekismus Schmalkaldenin opinkohdat Paavin valta ja johtoasema
Teologia Lutherin teologia Laki ja evankeliumi Sola gratia Sola scriptura Kahden regimentin oppi Loci theologici Ristin teologia Katolisuus Pyhitys Yleinen pappeus
Suuntaukset Aitoluterilaiset Luterilainen puhdasoppisuus Pietismi Haugelaisuus Lestadiolaisuus Herännäisyys Uusluterilaisuus Korkeakirkollisuus Tunnustuksellinen luterilaisuus Liberaaliteologia Tunnustuskirkko Barmenin teologinen julistus
Sakramentit ja jumalanpalvelus Kaste Kheirotonia Konfirmaatio Ehtoollinen Rippi Sairaiden voitelu Virsi
Organisaatio Confessional Evangelical Lutheran Conference Kansainvälinen luterilainen neuvosto Luterilainen maailmanliitto Porvoon kirkkoyhteisö Luterilaiset kirkot Amerikan evankelisluterilainen kirkko Islanti Missouri-synodi Norja Ruotsi Saksa Suomi Tanska Viro Luettelo Suomen luterilaisista seurakunnista Ev. Lut. Herätysliikkeet EFS
Historia Uskonpuhdistus Ruotsissa Protestantismi Augsburgin uskonrauha Cuius regio, eius religio
Henkilöt Luther von Bora Melanchthon Agricola Bonhoeffer Bugenhagen Bultmann Chemnitz Egede Flacius Francke Grundtvig Kierkegaard Laestadius Löhe Otto Pannenberg Olaus Petri Laurentius Petri Quenstedt Rautanen Sasse Schleiermacher Spener Tausen Tillich Trubar Tyndale Walther Wyneken

Dietrich Bonhoeffer (4. helmikuuta 1906 Breslau – 9. huhtikuuta 1945 Flossenbürgin keskitysleiri) oli saksalainen evankelis-luterilainen pappi ja teologi sekä natseja vastustavan Tunnustuskirkon perustajajäsen ja vastarintataistelija.

Lapsuus ja nuoruusvuodet

Dietrich Bonhoeffer syntyi 1906 Breslaussa (Puolan nykyinen Wrocław) kuudentena kahdeksasta lapsesta ensimmäisenä kaksosparista. Kymmentä minuuttia myöhemmin syntyi kaksossisar, Sabine, joka pitkään oli Dietrichin läheisin leikkitoveri ja varhaisin ajatusten jakaja. Hänen isänsä oli Karl Bonhoeffer, yksi tuon ajan johtavista psykiatreista ja neurologeista. Hänen äitinsä Paula Bonhoeffer, o.s. von Hase, oli koulutukseltaan opettaja; hän antoi perheen lapsille alkuopetuksen kotona. Äidinisä toimi keisari Vilhelm II hovisaarnaajana. Äidin suku edusti vanhaa yläaatelia, oli musikaalisesti lahjakasta, ja useat äidin isän esivanhemmista toimivat pappeina. Isän sukua on seurattu keskiajalle, Bonhoefferit toimivat varsin usein hallitsijoiden neuvonantajina, mutta varhaisimmin ennen kuin suvun jäljitys käy mahdottomaksi, työskentelivät kauppiaina ja käsityöläisinä.

Vuonna 1911 Bonhoefferien perhe muutti Berliiniin, missä perheen isä otti hoitaakseen varta vasten häntä varten perustetun professuurin Berliinin yliopistossa. Vuonna 1923 Dietrich Bonhoeffer suoritti ylioppilastutkinnon ja aloitti teologian opinnot Tübingenin yliopistossa. Perhe oli ajatellut Dietrichin jatkavan isänsä uralla ja ryhtyvän psykiatriksi ja oli siksi yllättynyt päätöksestä, mutta hyväksyi sen. Dietrichin pappiskutsumukseen lienee vaikuttanut myös hänen toiseksi vanhimman veljensä Walter Bonhoefferin kaatuminen ensimmäisessä maailmansodassa. tästä tosin ei ole muuta viitettä kuin ajallinen yhteys, muutamaa vuotta tämän jälkeen, kun Pauline-äiti oli toipunut pitkästä depressiostaan ja palannut perhepiiriin, Dietrich palasi koulusta uutisineen. Opettaja oli tiedustellut pojan tulevaisuudensuunnitelmia, ja odottanut kuulevansa joko "germanistiikkaa" tai "musiikkia" – jompaankumpaan viittasi sekä lahjakkuusprofiili että kiinnostus. Samaa yleisesti luotettavimpien biografiain mukaan odottivat vanhemmat, ja koettivat jouduttaa musiikkivalintaa kutsumalla tunnetun musiikkiakatemian opettajan kuuntelemaan Dietrichin pianonsoittoa. Tämä ei vakuuttunut. Bonhoefferin perheelle tyypillisesti lapset saivat tehdä elämää koskevat valintansa, mutta vasta kuultuaan Dietrichin virkaanastujaissaarnan, äiti totesi: ”Me erehdyimme, et voisi olla muuta kuin pappi.”

Vuonna 1927 Bonhoeffer väitteli Berliinin yliopistossa tohtoriksi 21-vuotiaana väitöskirjalla Communio Sanctorum. Seuraavana vuonna hänestä tuli Barcelonan saksalaisen seurakunnan virallinen apulainen ja vuonna 1929 assistentti Berliinin yliopistossa. Hänen habilitaatiokirjoituksensa Akt und Sein hyväksyttiin 1930. Tämän jälkeen hän oli vuoden tutkijana Union Theological Seminaryssa New Yorkissa. Siellä hän tutustui käytännön papintyöhön Harlemin köyhälistön kirkoissa ja oppi tuntemaan mustan väestön gospelmusiikkia. Samalla hän tutustui myös Yhdysvaltojen talouskriisin seurauksiin. Vaikka Bonhoeffer olikin kriittinen amerikkalaista teologiaa ja hengellisyyttä kohtaan, paikallinen sosiaalinen evankeliumi teki häneen suuren vaikutuksen. Hän tajusi, kuinka laajaa yhteiskunnallinen kurjuus on sekä Yhdysvalloissa että Saksassa. Ennen muuta häntä järkytti mustan väestönosan asema. Hän tutustui siihen erityisesti matkalla Kuubaan, jossa hänen oli määrä kohdata monivuotinen hoitajansa ja kotiopettajansa, Käthe Hörn. Vaikka lanko Hans von Dohnanyi piti Dietrichin ajan tasalla Saksan tapahtumista, hänen oli mahdoton uskoa, että juutalaisen kohtalo Saksassa saattaisi olla vaikeampi kuin mustan osa Yhdysvalloissa.

Arvokkain Theological Seminaryn löytö saattoi tulla vapaa-aikana ystävien kesken käydyissä keskusteluissa. Ranskalainen Jean Lasserrie oli erinomainen pianisti kuten Bonhoefferkin, ja kysymys Vuorisaarnan merkityksestä ja pasifismista tulivat Lasserrien kautta läheisiksi. Vielä tärkeämpää hänelle oli vastaus teodikean ongelmaan sellaisena kuin se näyttäytyy Bonhoefferin kristillisyydessä. Voiko keskellä vaikeaa kärsimystä uskoa Jumalaan? Mustaihoinen Frank Fisher vastasi viemällä Bonhoefferin Harlemiin, mustan väestönosan kirkkoon, jossa hän kohtasi iäkkäitä pelto-orjia, joiden nilkoissa saattoi yhä nähdä kahleen arvet.

Akateeminen ja kirkollinen ura

Palattuaan takaisin kotimaahansa 1931 Bonhoeffer opetti systemaattista teologiaa Berliinin yliopistossa. Samalla hän aloitti Berliinin teknillisen yliopiston ensimmäisenä opiskelijapappina. Hänellä oli myös tehtävänä antaa rippikouluopetusta Zionskirchessä Weddingessä, yhdessä Berliinin köyhimmistä kaupunginosista. Tässä tehtävässä hän joutui kohtaamaan kysymyksen, miten välittää kristinuskon totuuksia nykyajan kielellä uskosta vieraantuneille nuorille suurkaupunkilaisille. Kesällä 1931 hän kirjoitti yhdessä Franz Hildebrandtin uudenlaisen katekismuksen otsikolla ”Glaubst du, so hast du” (jos uskot, niin sinulla on). Bonhoeffer vihittiin papiksi 15. marraskuuta 1931 St. Matthäikirchessä Berliinissä. Samana vuonna Cambridgessä pidetyssä kokouksessa hän otti vastaan Ekumeenisen maailmanliiton Keski- ja Pohjois-Euroopan nuorisosihteerin viran.

Kansallissosialistien noustua valtaan ja tilanteen kiristyttyä muutenkin hankalana kannanottajana jo mainetta niittänyt Bonhoeffer otti aikalisän ja matkusti 17. lokakuuta 1933 Lontooseen, jossa hänestä tuli kahden saksankielisen seurakunnan pastori lontoolaiseen Forest Hillin esikaupunkiin. Englannissa oleskellessaan Bonhoeffer tutustui myös Chichesterin anglikaaniseen piispaan George Kennedy Allen Belliin. Tämä oli eräs kirkkojen välisen ekumeenisen liikkeen keskeisiä hahmoja. Myöhemmin hän toimi yhtenä Bonhoefferin tärkeimmistä kontaktihenkilöistä Britanniassa. Vuonna 1934 Bonhoeffer piti kuuluisan rauhanpuheensa Tanskan Fanössä pidetyssä ekumeenisessa konferenssissa. Siinä hän vetosi kirkkoja ottamaan yhdessä kantaa rauhan puolesta ennakoiden suursodan olevan ovella.

Bonhoeffer palasi 15. huhtikuuta 1935 Saksaan, jossa hänestä tuli Zingsthofin pappisseminaarin johtaja Berliinissä. Pian pappisseminaari jouduttiin siirtämään Stettinin lähelle Finkenwaldeen Pommeriin. Vuonna 1937 hallitus kielsi pappisseminaarin, mutta se jatkoi toimintaansa maan alla ja Bonhoeffer pysyi edelleenkin sen johtajana. Hänen johdollaan maanalainen seminaari koulutti pastoreita niin sanotulle Tunnustuskirkolle (saks. Bekennende Kirche), joka suhtautui sangen kriittisesti kansallissosialistien saamaan vaikutusvaltaan valtakunnankirkossa (saks. Reichskirche) ja natsivaikutteiden mukanaan tuomiin epäkristillisiin piirteisiin. Tunnustuskirkko vastusti evankeliumiin vedoten kansalliskiihkoa ja rasismia.

Vastarinta Hitleriä vastaan

Bonhoeffer suhtautui Saksan kansallissosialistisiin vallanpitäjiin kriittisesti jo alusta alkaen. Pian kansallissosialistisen puolueen valtaannousun jälkeen hän piti avoimesti kriittisen radioesitelmän johtaja-käsitteen muuttumisesta. Vallanpitäjät keskeyttivät radiolähetyksen. Bonhoeffer osallistui myös alusta alkaen Tunnustuskirkon perustamiseen. Hän myös vastusti juutalaisten huonoa kohtelua jo keväällä 1933. Vuonna 1938 Bonhoeffer solmi sisäministerin erityisavustajana olleen ja sittemmin Saksan tiedustelupalvelun (Abwehr) lakimiehenä vaikuttaneen lankonsa Hans von Dohnanyin kautta ensimmäiset kontaktit Adolf Hitlerin vastaisen salaliiton keskeisiin hahmoihin, joita olivat Dohnanyin ohella Wilhelm Canaris, Hans Oster, Karl Sack ja Ludwig Beck.

Yhteydet liittoutuneisiin

Sodan syttymisen jälkeen kansallissosialistiset vallanpitäjät sulkivat Bonhoefferin johtamat pappisseminaarit. Tämän jälkeen Bonhoeffer keskittyi teologiseen tutkimukseen ja kirjallisiin töihin. Elokuussa 1940 Bonhoeffer sai puhekiellon ”koko Valtakunnan alueella”, koska hänen katsottiin syyllistyneen ”kansaa hajottavaan toimintaan”. Maaliskuussa 1941 kielto laajennettiin myös julkaisukielloksi. Samaan aikaan hänen yhteytensä Hitleriä vastustaviin salaliittolaisiin tiivistyivät. Bonhoeffer saattoi käyttää ekumeenisia kontaktejaan yrittääkseen saavuttaa neuvottelukosketuksen liittoutuneiden kanssa. Tässä mielessä hänen vuosina 1941 ja 1942 tekemänsä matkat Ruotsiin, Norjaan ja Sveitsiin osoittautuivat merkittäviksi. 31. toukokuuta ja 1. kesäkuuta 1942 Bonhoeffer tapasi Tukholmassa ja Sigtunassa vanhan ystävänsä, englantilaisen piispa George Bellin. Hän toimitti Bellille salaisia asiakirjoja ja esitteli Hitlerin vastaisen salaliiton tavoitteita. Salaliittolaisten toiveena oli, että liittoutuneet antaisivat julistuksen, jossa nämä olisivat julistaneet olevansa valmiita aselepoon Hitlerin kukistuessa sekä sanoneet, etteivät pidä Saksan kansaa kollektiivisesti vastuullisena kansallissosialistien rikoksista. Bonhoefferin pettymykseksi Britannian pääministeri Winston Churchill ja ulkoministeri Anthony Eden sanoivat kuitenkin, ettei salaliittolaisten toivoma julistus ollut mahdollinen. Samaten he torjuivat suoralta kädeltä tuen saksalaiselle vastarintaliikkeelle. Tämä johtui osittain siitä syystä, että piispa Bell ei nauttinut Britannian hallituksen luottamusta.

Asenne jyrkkenee

Bonhoefferin asenne Hitleriin ja tämän hallitukseen tiukkeni sodan aikana. Ennen sotaa hän oli vielä puhunut gandhilaisen, pasifistisen vastarinnan puolesta. Sodan jatkuminen ja raaistuminen sekä yhä radikaalimpia muotoja saava juutalaisten vaino pakottivat Bonhoefferin kuitenkin arvioimaan tilannetta uudelleen. Hän ei enää torjunut aseellista vallankaappausta ja attentaattia Hitleriä vastaan. Bonhoefferin mielestä tyranninmurha oli äärimmäisenä keinona eettisesti oikeutettu, vaikkakaan ei synnitön teko. Kyse oli käsien tahrimisesta, jos vastuunkanto sitä edellytti. Tämän ajatuksensa hän toi esiin esimerkiksi teoksessaan ”Ethik” (”Etiikka”), jonka parissa hän työskenteli syksyllä 1940. Bonhoeffer liittyi yhä tiiviimmin Hitlerin vastaiseen liikkeeseen. Hän oli tietoinen suunnitelmista murhata Hitler, vaikka hän ei aktiivisesti osallistunutkaan attentaattihankkeisiin.

Dohnanyin materiaali

Bonhoeffer kihlautui 17. tammikuuta 1943 Maria von Wedemeyerin (1924–1977) kanssa. 13. ja 21. maaliskuuta Hitlerin vastainen salaliitto yritti Hitlerin murhaamista, mutta yritykset epäonnistuivat. Samana vuonna 5. huhtikuuta Bonhoeffer pidätettiin, koska hänen lankonsa Hans von Dohnanyin kotona tehdyssä kotietsinnässä löydettiin sattumalta asiakirjoja, jotka osoittivat hänen osallisuutensa vastarintaliikkeeseen. Koska Bonhoefferia epäiltiin ensin toiminnasta Wehrmachtia vastaan, hän joutui tutkintavankeuteen armeijan vankilaan Tegeliin. Häntä vastaan nostettiin sotaoikeudessa syyte, mutta vastarintaliikkeeseen osallistuneet korkea-arvoiset upseerit onnistuivat ensi alkuun estämään jutun esittämisen.

20. heinäkuuta 1944 kreivi Claus von Stauffenberg teki Hitleriä vastaan pommi-iskun tämän itäisen sodankäynnin päämajassa Wolfsschanzessa Itä-Preussissa. Attentaatti epäonnistui, ja Hitler selvisi vähäisin vammoin. Isku paljasti kuitenkin, että Hitlerin vastainen salaliitto oli levinnyt armeijan korkeimpaan johtoon. Gestapon suorittamien tutkimusten jälkeen useita salaliittoon sekaantuneita korkea-arvoisia upseereja pidätettiin ja tuomittiin kansantuomioistuimessa vallankaappausyrityksestä ja salaliitosta Hitleriä vastaan. Samalla Bonhoeffer menetti tärkeimmät suojelijansa. Lokakuun 8. päivänä 1944 Bonhoeffer joutui Gestapon haltuun ja hänet toimitettiin kuulusteltavaksi Gestapon pahamaineiseen päämajaan Prinz-Albrecht-Straßelle.

Keskitysleirillä

Helmikuussa 1945 Bonhoeffer kuljetettiin Buchenwaldin keskitysleiriin Weimarin lähelle. Huhtikuun alussa hänet evakuoitiin lähestyvien neuvostojoukkojen tieltä Flossenbürgin keskitysleirille Baijeriin. Huhtikuun 5. päivänä 1945 Adolf Hitler määräsi, että kaikki vielä elossa olevat heinäkuun 20. päivän salaliiton jäsenet oli teloitettava viipymättä, jotteivät he pelastuisi liittoutuneiden käsiin. Tämän määräyksen mukaisesti SS-oikeus tuomitsi Bonhoefferin yhdessä eräiden muiden syytettyjen kanssa kuolemaan hirttämällä 8. huhtikuuta 1945. Tuomio pantiin täytäntöön aamunkoitteessa 9. huhtikuuta 1945, vain kuukausi ennen Saksan ehdotonta antautumista.

Runo Von guten Mächten treu und still umgeben

Vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa, 19. joulukuuta 1944, Bonhoeffer kirjoitti kihlatulleen ja perheelleen joulutervehdykseksi valoisaa tulevaisuudenuskoa uhkuvan runon ”Von guten Mächten treu und still umgeben”. Se julistaa, että pimeyden ja pahuuden keskelläkin on lupa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Runosta on tullut suosittu hengellinen laulu ja virsi, joka on sävelletty noin viitisenkymmentä kertaa. Suomeksi se tunnetaan nimellä ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan”. Suomen kirkon virsikirjassa se on ollut vuodesta 1986 numerolla 600, Viisikielinen-laulukirjassa numerolla 235 ja Hengellisessä laulukirjassa numerolla 583. Ruotsin kirkon virsikirjassa sama teksti on numerolla 742. Kirjassa on myös toinen virsi, joka pohjautuu Bonhoefferin runoon: virsi 509 (Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä). Virren on kirjoittanut P. O. Nisser 1973, ja sen on suomentanut Anna-Maija Raittila 1999.

Valitettavana voidaan nähdä juuri kärsimyksestä puhuvien säkeistöjen, 2 ja 3, poistamista. Niiden muokkaus Melartinin kirjoittamaan melodiaan olisi ollut varsin vaivatonta . Kihlauksen päivämäärässä on oletettavasti epätarkkuutta, sillä luotettavimmat biografiat siirtävät virallisen kihlautumisen vasta huhtikuulle, jolloin Bonhoeffer jo oli vangittu, ja kertovat Dietrichin ja Marian kihlautuneenkin Tegelin vankilan vierailuhuoneessa vartijan läsnä ollessa.

Kuolemantuomio

Bonhoeffer kuului pidätettäviin jo Dohnanyin pöydältä löytyneiden kirjeiden perusteella. Eräässä pyydettiin varsin suorin sanoin vapautusta kutsunnoista eräälle Tunnustuskirkon papille, toinen viittasi vaikeasti selitettävään O 8 -suunnitelmaan, jonka avulla kahdeksan juutalaista piti viedä rajan yli Sveitsiin turvaan. Oleellisinta oli 1944 heinäkuussa Berliinin lähistöltä löytyneiden ns. Zossen-asiakirjojen merkitys. Nämä Zossenin kylään vanhaan kaivoon kätketyt asiakirjat, joilla muun muassa todettiin Hitlerin syyllisyys rikoksiin ihmisyyttä vastaan, paljastivat koko Canaris-ryhmän. On epäselvää, mistä syystä nämä Dohnanyin ylläpitämät asiakirjat kätkettiin, sillä ne oli määrä hävittää heti, kun ensimmäinen salaliittolainen jäisi kiinni. Tämä merkitsi kuolemantuomiota Bonhoefferille. Syyskuussa 1944 hänet siirrettiin Tegelistä Prinz Albrecht Strasselle, natsien päämajan kellariin, jossa pidettiin vaarallisimpia "valtakunnanvihollisia" kaiken aikaa kahlehdittuina ja useimmat myös kidutettuina. Jostakin syystä Bonhoeffer vältti kidutuksen. Hän kantoi jatkuvaa huolta omaisistaan. Von Guten Machten on kirjoitettu syntymäpäivätervehdykseksi äidille, rohkaisuksi, mutta myös ennakoiden ja valmistaen huonoihin uutisiin. Bonhoeffer ei enää luottanut vapautumiseensa sen jälkeen kun oikeudenkäynti, määrätty pidettäväksi 17. joulukuuta 1943, jätettiin selityksittä pitämättä.

Bonhoefferin ajattelua

Vankilakirjeissään Bonhoeffer kirjoitti ”uskonnottomasta kristinuskosta”, joka ottaisi vakavasti ihmiskunnan täysi-ikäisyyden. Hän katsoi, että kirkko ei ole olemassa itsetarkoituksena vaan ”muita varten”, ja että tässä Saksan kirkko oli harhautunut pahimmin. Bonhoeffer katsoi, että tuonpuoleinen ei ole todellisuudessa nähtyjen aukkojen täyttäjä, vaan kristittyjen tulisi oppia elämään kuin Jumalaa ei olisi olemassa, ja että tämä on Jumalan tahto. Vain näin kristinusko voi löytää merkityksensä uudelleen. Bonhoeffer kirjoitti: ”Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa. Jumala antaa työntää itsensä maailmasta ristille”.

Tämä "toista varten" -ekklesiologia tosin löytyy jo hänen varhaisista töistään (Sanctorum Communio, Schöpfung und Fall). Joka tapauksessa henkilö, joka on perehtynyt Bonhoefferiin, löytää jotakin erittäin tuttua tutustuessaan vapautuksen teologiaan. Bonhoefferin ajattelulle ominaista on kuitenkin käsittämätön vapaus kontekstuaalisuudesta. Sen ydinkohdat ovat universaaleja, ja joskin hän pukee jokaisen kirjansa etevästi argumentiksi natsismia vastaan, niitä voi lukea minä aikakautena tahansa. Nachfolge, Kutsu seuraamiseen, on ainoa, josta hän itse vankilassa muutamaan kertaan toteaa, ettei enää kirjoittaisi sellaista kirjaa (Bonhoeffer 1994, Kotila L 2014).

Jälkimaine

Dietrich Bonhoefferin patsas Petrikirchen edessä Hamburg-Altstadtissa.

Sodan jälkeen kommunistiseen vastarintaryhmään Punainen orkesteri (saks. Rote Kapelle) kuulunut Adolf Grimme teki 15. syyskuuta 1945 rikosilmoituksen tuomari Manfred Roederiä vastaan osallisuudesta Bonhoefferin, Hans von Dohnanyin ja Punaisen orkesterin 49 jäsentä vastaan käytyihin oikeudenkäynteihin. Roederin vastainen oikeudenkäynti kuitenkin keskeytettiin, koska tuomiot katsottiin lainmukaisiksi. Tuomio päti aina 1990-luvulle, joten esimerkiksi Bonhoefferin sukulaiset eivät saaneet korvauksia. Vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen Saksan liittopäivät sääti lain, jolla Bonhoefferin ja muiden vastarintataistelijoiden tuomiot julistettiin lainvastaisiksi.

Bonhoeffer itse korosti, ettei hän pitänyt itseään syyttömänä. Hän totesi rikkoneensa Jeesuksen käskyä vastaan ja saavansa siitä oikeudenmukaisen tuomion viitaten Jeesuksen sanaan: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu” Matteuksen evankeliumin 26:52:ssa. Teoksessaan Ethik Bonhoeffer sanoo, että kristitty voi joutua tilanteeseen, jossa kuuliaisuus evankeliumille ja Jeesuksen sanoille pakottaa hänet tekemään syntiä. Rakkaus ja totuuden seuraaminen voi johtaa hänet tilanteeseen, jossa hänen on pakko rikkoa Jumalan käskyjä vastaan, varastaa, pettää, valehdella ja jopa murhata.

Bonhoeffer on vaikuttanut paitsi omalla esimerkillään, myös kirjoituksillaan ja uskonnollisella lyriikallaan. Erityisesti vuoden 1968 jälkimainingeissa syntynyt poliittinen teologia näki Bonhoefferissä suuren marttyyrin ja vapaustaistelijan esimerkin. Euroopassa hänen esimerkkinsä innosti ennen kaikkea akateemisia piirejä ja poliittisesti sitoutuneita kristittyjä. Euroopan ulkopuolella Bonhoeffer toimi innostavana esimerkkinä muun muassa Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa taistelussa ja Etelä-Amerikan vapautuksen teologiassa.

Bonhoeffer on 1900-luvun kuuluisin saksalainen teologi. Hänen teologinen tuotantonsa kiinnostaa edelleen niin protestantteja kuin katolilaisiakin. Vuonna 1999 valmistui hänen koottujen teostensa 17-osainen kriittinen versio Dietrich Bonhoeffers Werke (DBW). Valtaosa teoksista on jo ilmestynyt myös englanniksi. Käyttökelpoinen johdatus hänen ajatteluunsa on vuonna 2005 Kirjapajan kustantamana pokkariversiona ilmestynyt uudistettu laitos teoksesta Kirjeitä vankilasta. Siihen on suomalainen asiantuntija kirjoittanut johdannon ja selitykset.

Suomennettuja teoksia

• Katselen taivasta: mietteitä Psalmien äärellä. Suomennos Samppa Asunta. Helsinki: Suomen lähetysseura, 1996. ISBN 951-624-224-3
• Kirjeitä vankilasta. Suomentaneet Kai Selinheimo ja Erkki Niinivaara. Helsinki: Suomen lähetysseura, 1963.
• Kirjeitä vankilasta 1943–1944. (Widerstand und Ergebung.) Suomentaneet Kai Selin ja Erkki Niinivaara. Johdanto ja selitykset: Tomi Karttunen. 3. uudistettu painos. Pyhiinvaeltaja-sarja. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-211-9.
• Kristillinen yhteiselämä. Suomentanut Aune Krohn. Helsinki: Suomen sisälähetysseura, 1962.
• Kutsu seuraamiseen. Suomentanut Riitta Virkkunen. Avain-sarja, 9. Helsinki: Kirjapaja, 1965.
• Mielekkyyden lähteillä: Runoja ja ajatuksia. Toimittanut Eugen Hettinger. Suomentanut Simo Repo. Lähteillä, 20. Espoo: SR-mietekirjat, 1995. ISBN 952-9747-05-5
• Yhteinen elämä. Saksan kielestä suomentanut Anna-Maija Raittila. Yhteyden puu -sarja. Helsinki: Kirjapaja, 1987. ISBN 951-621-756-7

Lähteet

• Bethge: Dietrich Bonhoeffer: A biography. (Third edition.) Fortress Press, 2000.
• Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta. Kirjaneliö 1994
• Bonhoeffer: Sanctorum Communio. Fortress press, 2009
• Kotila, L.: Dietrich Bonhoefferin jumalarepresentaatiot objektisuhdekoulukunnan käsitteenmuodostuksen valossa. Ei julk., seminaarityö.
• Metaxas, Eric: Bonhoeffer: Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja — Oikeamielinen ei-juutalainen vs. kolmas valtakunta. (Bonhoeffer: Pastor, Martyr, Prophet, Spy — A Righteous Gentile vs. the Third Reich, 2010.) Esipuhe: Timothy J. Keller. Suomentaneet Merja Pitkänen ja Marja Sevón. Hämeenlinna: Päivä, 2013. ISBN 978-952-475-585-6.

Kirjallisuutta

• Karttunen, Tomi: Ilmoitus, kirkko ja etiikka: Dietrich Bonhoefferin teologia. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja, 293. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2020. ISSN 0356-9349. ISBN 978-952-7272-06-0.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dietrich Bonhoeffer Wikimedia Commonsissa

• Pappi ja vastarintamies. Ylen Elävä arkisto.
• Maunula, Marko: Dietrich Bonhoeffer – rohkeuden muotokuva. Suomen kuvalehti, blogit 1.3.2012.