Väinö Paunu

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Väinö Paunu Oy

Paunu logo.png

Yritysmuoto Osakeyhtiö
Lajityyppi Linja-autoyritys
Perustettu 1926
Perustaja Väinö Paunu
Toimitusjohtaja Martti Paunu
Avainhenkilöt Martti Paunu, Jarmo Paunu, Pirkko Paunu
Kotipaikka Tampere, Suomi
Toiminta-alue Tampereen seutu, Helsinki
Toimiala Tampereen sisäinen liikenne, tilausajoliikenne
Tuotteet Linja-autojen reittiliikenne
Henkilökuntaa noin 250
Tytäryhtiöt PR-Bussit Oy, Väinö Paunu Oy Korjaamo
Omistaja Martti Paunu
Kotisivu www.paunu.fi
Paunun linja 71B Ideaparkiin. Kuva vuodelta 2008.

Väinö Paunu Oy eli Paunu on pirkanmaalainen linja-autoyritys. Yrityksen perusti Väinö Paunu vuonna 1926.[1] Yrityksen toimitusjohtaja on Väinö Paunun poika Martti Paunu. Yhtiö ajaa Tampereen joukkoliikenneyksikön (JOLI) kaupunkiliikennettä Tampereella, lähiliikennettä Tampereen kaupunkiseudulla, vakiovuoroliikennettä Pirkanmaalla, ExpressBus-pikavuororeittejä sekä tilausajoja. Paunu on mukana Tampereen yhteistariffiliikenteessä. Yhtiön toimitilat sijaitsevat Tampereella Nekalan kaupunginosassa.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paunun Ajokki-Volvo Hämeenlinnassa vuonna 1987.

Vuonna 1901 syntynyt Väinö Paunu aloitti liikennöinnin 13-paikkaisella Chevrolet-linja-autolla vapunpäivänä 1926 Tampere–Epilä-linjalla.[2] Vuonna 1929 alkoi liikenne Tampere–Jyväskylä-linjalla ja 1930-luvulla liikennöitiin jo Mänttään, Kuruun, Lahteen ja Kuhmoisiin. Jyväskylän-linjan käynnistämistä pidettiin tuohon aikaan uhkarohkeana, koska tie oli varsinkin Kangasalan ja Jämsän välillä kapea, mäkinen ja mutkainen. Linjalupaan liittyikin ehto, jonka mukaan liikenteen sai lyhentää välille Jämsä–Jyväskylä, mikäli olosuhteet olisivat lumiesteiden tai kelirikon vuoksi ylivoimaiset. Kuvaavaa oli myös se, että Paunu joutui 1930-luvun puoliväliin saakka huolehtimaan itse tien talviaurauksesta Kangasalan ja Jämsän välisellä lähes 90 kilometrin pituisella osuudella; hän piti tiukasti kiinni periaatteesta, että yksikään vuoro ei saanut jäädä ajamatta.[3] Väinö Paunu kertoi myöhemmin, että hän ei olisi uskaltanut aloittaa Jyväskylän-linjaa, ellei juuri silloin olisi tullut markkinoille Brockway-auto, jossa oli ehkä ensimmäisenä linja-autona Suomessa paripyörät takana.[4] Kelirikko haittasi liikenteen hoitoa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin; esimerkiksi keväällä 1955 valtatie 9 oli kuukauden ajan käytännössä poikki Länkipohjan kohdalla.[5]

Väinö Paunu oli perustamassa 1936 Tampereen Liikenne Oy:tä, joka harjoitti Tampereen sisäistä paikallisliikennettä ennen Tampereen kaupungin liikennelaitoksen perustamista 1949. Vuonna 1939 Paunulla oli noin 40 linja-autoa.[1] Kalustossa oli useita automerkkejä, koska Väinö Paunu halusi vertailla eri automerkkien ja -mallien soveltuvuutta liikennekentälleen. Sotavuodet katkaisivat tämän kehityksen ja vielä pitkään sodan jälkeen linja-autoliikenne kärsi huonosta kalustosta ja varaosapulasta. Yhtiö muutettiin osakeyhtiöksi vuonna 1942.[6]

Vuonna 1942 Väinö Paunu perusti yhdessä viiden muun liikennöitsijän kanssa Ajokki Oy:n linja-autokoritehtaan Tampereelle.[7] Ajokki Oy:n osake-enemmistö siirtyi 1952 valtion haltuun ja se toimi itsenäisenä yhtiönä vuoteen 1989, jolloin siitä tuli osa Carrus Oy:tä. Väinö Paunulla oli vuosina 1950–1967 omaakin linja-autokorituotantoa (Korittamo Oy) yhteistyössä Ajokin kanssa. 1950- ja 1960-luvuilla Paunu oli suurin yksityinen Vanaja-linja-autojen käyttäjä; Vanajan valmistuksen loputtua Paunun kaluston valtamerkiksi tuli Volvo. Viimeinen Paunun hankkima Vanaja vuodelta 1971 on nykyisin museoautona. Yrityskaupoissa Paunun autokantaan tuli muitakin automerkkejä, lähinnä Scanioita. Vuonna 1965 Väinö Paunu Oy:llä oli yhteensä 118 autoa: 90 linja-autoa, 15 kuorma-autoa, kahdeksan henkilöautoa, neljä pakettiautoa ja yksi hinausauto.[8] Vuonna 1966 yhtiön toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana toimi Väinö Paunu, korjaamon työnjohtajana hänen veljensä Unto Paunu, teknisenä johtajana diplomi-insinööri Antero Kivikoski ja liikennepäällikkönä Väinö Paunun poika Urho Paunu.[9]

1950-luvulla Paunu aloitti liikenteen Tampere–Helsinki-välillä[1] ja vuonna 1956 perustettiin Tampereen seudun paikallisliikenteeseen runkolinjat NokiaKangasala ja Nokia–Lempäälä. Linjoja hoidettiin yhteensä 12 linja-autolla. 1960-luvun alussa runkolinjat varustettiin numerotunnuksilla 70 (Nokia–Kangasala) ja 71 (Nokia–Lempäälä), ja niiden aikataulut pysyivät pieniä tarkistuksia lukuun ottamatta samoina 2010-luvulle saakka, jolloin Tampereen sisäinen linja-autoliikenne kilpailutettiin. Vuoden 2014 kilpailutuksessa Paunun perinteiset runkolinjat katkesivat, kun Länsilinjat voitti itselleen osuudet Tampereelta Kangasalle ja Lempäälään Nokian suunnan jäädessä Paunulle.[10]

1940- ja 1950-luvuilla Paunu liikennöi kymmenen vuoden ajan Kankaanpäähän, mutta tämä suunta poikkesi täysin yhtiön perinteisestä liikennekentästä ja se siirtyi vuonna 1954 Länsilinjat Oy:lle.[11] 1960-luvulla Paunun linjaverkosto laajeni Kotkaan, Turkuun, Hämeenlinnaan ja Forssaan.[12] Yrityskauppojen myötä Paunu sai vuonna 1959 yhtenäisen pikavuoron välille Turku−Tampere−Jyväskylä. Yhtiö harjoitti tässä vaiheessa myös tavaralinjaliikennettä, jonka osuus yhtiön koko liikevaihdosta oli enimmillään 15 prosenttia.[13] Vuonna 1972 Paunulla oli 110 linja-autoa, 24 rekkaa ja 430 työntekijää.[12] Kuitenkin jo samana vuonna yhtiö luopui tavaraliikenteestä, koska henkilöliikenteen kehittäminen vaati enemmän pääomaa. Vuonna 1979 Paunu hankki Wäinämöiseksi ristityn linja-auton tilausliikenteeseen ja 1980-luvulta alkaen yhtiöllä oli useita Kalevalan henkilöiden mukaan nimettyjä busseja tilaus- ja pikavuoroliikenteessä.

Väinö Paunu toimi aktiivisesti myös liikennealan luottamustehtävissä – muun muassa Linja-autoliiton Tampereen osaston puheenjohtajana ja Matkahuolto Oy:n johtokunnan jäsenenä – ja hän sai liikenneneuvoksen arvonimen vuonna 1962. Valtakunnallinen yrittäjäpalkinto hänelle myönnettiin 1969.[14] Hän kuoli kotikaupungissaan Tampereella vuonna 1979 78 vuoden ikäisenä.

Vuonna 1988 yhtiön toimitusjohtajana toimi Väinö Paunun poika, insinööri Pentti Paunu, liikennepäällikkönä tämän veli, insinööri Urho Paunu, markkinointipäällikkönä kolmas veli, kauppatieteen maisteri Martti Paunu ja hallituksen puheenjohtajana Unto Paunun poika ekonomi Pekka Paunu.[15]

Vuoteen 1939 mennessä Väinö Paunu oli kasvanut Suomen viidenneksi suurimmaksi Linja-autoliiton jäsenyritykseksi, jonka kaluston muodostivat 45 autoa. Kahta vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1959 sijoitus oli neljäs ja autoja 68, ja vuonna 1972 Paunu oli sijalla 5 automäärällä 110.[16] Nykyisin Paunulla on noin 120 linja-autoa ja noin 250 työntekijää.

Toimitusjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Väinö Paunu 1926–1979
  • Pentti Paunu 1979–1988
  • Martti Paunu 1988–

Yritysostot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[17]

  • 2010 Veolia Transport Tampere (ent. Alhonen & Lastunen)lähde?

Vakiovuororeitistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yllä mainituilla reiteillä ajetaan myös paljon vuoroja jotka kulkevat vain osan reitistä, esimerkiksi Orivesi–Mänttä tai Tampere–Sahalahti–Saarioinen.

Pikavuororeitistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki Paunun pikavuorot ovat ExpressBus-vuoroja. Yllä mainituilla reiteillä ajetaan myös paljon pikavuoroja, jotka kulkevat vain osan reitistä, esimerkiksi Tampere–Lahti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c 80 vuotta suomalaista linja-autoliikenteen historiaa Väinö Paunu Oy. Viitattu 14.3.2013.
  2. Viitaniemi ja Mäkelä 1978, s. 417
  3. Säpyskä 1988, s. 178–179
  4. Säpyskä 1988, s. 168.
  5. Pentti Paunu: Väinö Paunu Oy 1926–1976, s. 92. Tampere: Väinö Paunu Oy, 1976.
  6. Raevuori 1966, s. 44.
  7. Viitaniemi ja Mäkelä 1978, s. 233
  8. Raevuori 1966, s. 90.
  9. Raevuori 1966, s. 10.
  10. Hannu Kivilä: Paunu ja legendaariset runkolinjat 70 ja 71. Hetku: Suomen linja-autohistoriallisen Seuran jäsenlehti 2/2016, s. 7–8. Helsinki: Suomen Linja-autohistoriallinen Seura.
  11. Säpyskä 1988, s. 179.
  12. a b Paunu Oy Suomen Yrittäjät. Viitattu 14.3.2013.
  13. Raevuori 1966, s. 88.
  14. Valtakunnallisten yrittäjäpalkintojen saajat 1968–2012 Suomen Yrittäjät. Viitattu 14.3.2013.
  15. Säpyskä 1988, s. 184.
  16. Viitaniemi ja Mäkelä 1978, s. 465, 524, 525.
  17. Säpyskä 1988, s. 181–183.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]