Aristide Briand
| Aristide Briand | |
|---|---|
 |
|
| Ranskan pääministeri | |
| Presidentti | Armand Fallières |
| Edeltäjä | Georges Clemenceau |
| Seuraaja | Ernest Monis |
| Presidentti |
Armand Fallières Raymond Poincaré |
| Edeltäjä | Raymond Poincaré |
| Seuraaja | Louis Barthou |
| Presidentti | Raymond Poincaré |
| Edeltäjä | René Viviani |
| Seuraaja | Alexandre Ribot |
| Presidentti | Alexandre Millerand |
| Edeltäjä | Georges Leygues |
| Seuraaja | Raymond Poincaré |
| Presidentti | Gaston Doumergue |
| Edeltäjä | Paul Painlevé |
| Seuraaja | Édouard Herriot |
| Presidentti | Gaston Doumergue |
| Edeltäjä | Raymond Poincaré |
| Seuraaja | André Tardieu |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. maaliskuuta 1862 Nantes, Ranska |
| Kuollut | 7. maaliskuuta 1932 (69 vuotta) Pariisi, Ranska |
| Tiedot | |
| Puolue | PRS |
Aristide Briand (28. maaliskuuta 1862 Nantes – 7. maaliskuuta 1932 Pariisi)[1] oli ranskalainen valtiomies. Hän toimi Ranskan pääministerinä 11 kertaa vuosina 1909–1929 sekä ulkoministerinä vuodesta 1925. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1926.[2]
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Briandin isä oli varakas majatalon pitäjä, joka lähetti hänet kouluun Saint-Nazaireen ja myöhemmin lukioon Nantesiin, missä hän tutustui Jules Verneen.[3] Hän opiskeli Pariisissa valmistuen lakimieheksi. Briand lähti varhain mukaan politiikkaan kirjoittaen anarkistien Le Peupleen ja myöhemmin La Lanterneen, La Petite Républiqueen sekä sosialistien L’Humanitéhen, jota hän oli Jean Jaurèsin kanssa perustamassa.[3]
Briand kannatti ammattiliittoja ja syndikalismia, joka pyrki aikaansaamaan poliittisen muutoksen yleislakolla. Briand oli ehdolla parlamenttiin vuosina 1893 ja 1895 muttei tullut valituksi. Syndikalisteista hän siirtyi Jean Jaurès'n sosialistipuolueeseen (Parti socialiste français). Vuonna 1902 Briand valittiin edustajainhuoneeseen.[3]
Briand kannatti valtion ja kirkon erottamista toisistaan.[3] Hän osoitti myös sovittelukykyään, josta tuli kuuluisaksi järjestäessään katolilaisten ja papiston vastustajien välejä. Hän hylkäsi sosialistien periaatteen olla osallistumatta porvarillisiin hallituksiin, ja erotettiin yhdistyneestä sosialistipuolueesta ottaessaan vastaan koulutuksen ja kirkkojen ministerisalkun Sarrien'n radikaali- ja tasavaltalaispuolueen hallituksessa vuonna 1906. Georges Clemenceau valitsi hänet oikeusministeriksi, ja Briandista tuli pääministeri Clemenceaun tappion myötä vuonna 1909.[3] Pääministerinä hän hyökkäsi radikaalipuoluetta vastaan ja sai sosialistipuolueen vihan ylleen käsitellessään kovakouraisesti militantteja ammattijärjestöjä ja murtaessaan rautatietyöläisten lakon 1910.
Pääministerinä Briand toimi vuosina 1909–1911, 1913, 1915–1917, 1921–1922, 1925–1926 ja 1929. Oikeistolaisempana häntä alettiin pitää kun hän kannatti konservatiivi Raymond Poincarén valintaa kolmannen tasavallan presidentiksi (virassa 1913–1920), toimi tämän pääministerinä ja pidensi asevelvollisuusajan kolmeen vuoteen.
Ensimmäinen maailmansota aloitti kehityksen, jonka myötä Briand hyväksyttiin jälleen myös vasemmistossa. Hänen toimintansa pääministerinä vuosina 1915–1917 ei ollut erityisen menestyksekästä. Kautensa jälkeen Briand ei voinut hyväksyä sodan valtavaa verenvuodatusta ja alkoi tunnustella rauhaa itävaltalaisten kanssa. Marraskuussa 1917 pääministeriksi noussut Clemenceau oli kuitenkin taipumaton, ja Briand hiljennettiin eikä häntä otettu mukaan vuoden 1919 rauhanneuvotteluihin. Briand palasi politiikkaan johtamalla kampanjaa, jolla estettiin Clemenceaun valinta presidentiksi. Tammikuussa 1921 hän palasi pääministeriksi ja otti myös ulkopolitiikan hoitoonsa.
1920-luvulla Briandista tuli kunnioitettu kansainvälinen johtaja. Hän osallistui Lontoon vuoden 1921 ja Cannesin vuoden 1922 konferensseihin, valvoi Versailles’n rauhan toimeenpanoa, riitaantui presidentti Alexandre Millerandin kanssa Saksalle asetetuista raskaista ehdoista ja erosi vuonna 1922 palaten valtaan 1925. Tällä välin Poincaré oli miehityttänyt Saksan Ruhrin alueen maksamattomien sotakorvausten vuoksi. Ulkoministerinä Briand toimi vuodesta 1925 lähes kuolemaansa saakka. Ulkoministerinä hän oli läheisessä yhteistyössä Yhdysvaltain Frank B. Kelloggin, Britannian Austen Chamberlainin ja Saksan Gustav Stresemannin kanssa.
Vuonna 1925 sovittiin Saksan länsirajat Locarnon sopimuksessa, joka toi Saksan jälleen mukaan kansainväliseen yhteistyöhön. Briand vaikutti Kansainliitossa edistäen aseistariisuntaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän sai Stresemannin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1926. Vuonna 1928 allekirjoitettiin hänen aloitteestaan Kellogg–Briand-sopimus, joka kielsi sodan kansainvälisen politiikan välineenä. Vuonna 1930 Briand esitti Pan-Eurooppa-suunnitelman.
Briandia ei valittu tasavallan presidentiksi toukokuussa 1931. Tammikuussa 1932 hänet syrjäytti ulkoministerin paikalta Pierre Laval. Briand kuoli äkillisesti kuusi viikkoa myöhemmin.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Aristide Briand – Facts Nobelprize.org. Viitattu 29.10.2016. (englanniksi)
- ↑ The Nobel Peace Prize 1926 Nobelprize.org – The Official Website of the Nobel. Viitattu 15.7.2012. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Aristide Briand – Biographical Nobelprize.org. Viitattu 29.10.2016. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aristide Briand Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||
