Georges Clemenceau

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Clemenceau” ohjaa tänne. Lentotukialusta käsittelee artikkeli FS Clemenceau.
Georges Clemenceau vuonna 1919.

Georges Benjamin Eugène Clemenceau [kləmãsõ´][1] (lempinimi Le Tigre, ”Tiikeri”; 28. syyskuuta 1841 Mouilleron-en-Pareds, Vendée24. marraskuuta 1929 Pariisi)[2] oli ranskalainen journalisti ja valtiomies. Hän oli yksi Ranskan kolmannen tasavallan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia ja toimi kahdesti Ranskan pääministerinä vuosina 1906–1909 ja 1917–1920. Clemenceaulla oli keskeinen rooli ensimmäisen maailmansodan jälkeisten rauhanjärjestelyjen muotoilussa ja hän vaati erittäin ankaria rauhanehtoja Saksalle.[3]

Clemenceau kuului keskustavasemmistolaiseen radikaalipuolueeseen. Hänet tunnettiin pitkään edistyksellisenä liberaalina ja vaikutusvaltaisena oppositiopoliitikkona, joka kaatoi mestarillisella puhetaidollaan useita hallituksia. Varsinkin maailmansodan aikana ja sen jälkeen hän profiloitui saksalaisvastaisena kansallismielisenä. Alkuperäiseltä koulutukseltaan Clemenceau oli lääkäri. Puolustaakseen mainettaan hän kävi uransa aikana useita kaksintaisteluja.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Clemenceau Nadarin valokuvaamana.

Clemenceau oli kotoisin Vendéen maaseudulta. Hänen isänsä Benjamin Clemenceau oli vuoden 1848 vallankumousta kannattanut tasavaltalainen, joka pidätettiin vuonna 1858 lyhyeksi aikaa keisari Napoleon III:n vastaiseen salaliittoon kuulumisesta.[3][4] Clemenceaun äiti Sophie Eucharie Gautreau oli hugenottisuvusta.[4] Clemenceau omaksui isänsä aatemaailman ja tutustui jo nuorena toista keisarikuntaa vastustaneisiin tärkeisiin oppositiomiehiin, kuten historioitsija Jules Micheletiin.[3] Clemenceau opiskeli lääketiedettä Nantesissa ja vuodesta 1861 Pariisin Sorbonnessa. Hän perusti tasavaltalaisten opiskelijatoveriensa kanssa Le Travail (”Työ”) -nimisen poliittisen lehden, jonka viranomaiset nopeasti lakkauttivat. Hän joutui viettämään kymmenen viikkoa vangittuna, koska lehdessä oli mainostettu vuoden 1848 vallankumouksen muistoksi järjestettyä mielenosoitusta.[3][5] Vapauduttuaan hän perusti Le Matin -nimisen lehden, joka myös lakkautettiin.[3]

Clemenceau väitteli vuonna 1865 lääketieteen tohtoriksi väitöskirjallaan De la génération des éléments atomiques.[6] Samana vuonna hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa asui neljä vuotta ja työskenteli muun muassa tyttökoulun opettajana Stamfordissa Connecticutissa. Häneen teki vaikutuksen amerikkalainen sananvapaus, joka oli paljon laajempi kuin Napoleon III:n Ranskassa. Palattuaan Ranskaan vuonna 1869 Clemenceau ryhtyi harjoittamaan lääkärin ammattia Pariisissa.[3][5]

Clemenceaun ensimmäinen vaimo oli hänen entinen oppilaansa, amerikkalainen Mary Plummer, jonka hän nai vuonna 1869. Heillä oli kolme lasta, mutta liitto päättyi eroon.[3]

Varhainen poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Clemenceau osallistui syyskuussa 1870 Pariisissa keisarikunnan kaataneeseen vallankumoukseen ja hänet nimitettiin ensimmäiseen poliittiseen virkaansa, Pariisin 18. arrondissementin eli Montmartren kaupunginosan määriksi. Hän osallistui Pariisin puolustukseen saksalaisen piirityksen aikana. Hänet valittiin helmikuussa 1871 radikaalien tasavaltalaisten riveistä Seinen departementin edustajana Bordeaux’ssa kokoontuneeseen kolmannen tasavallan kansalliskokoukseen, jossa hän äänesti alustavien rauhanehtojen hyväksymistä vastaan. Hänen aloitteestaan hyväksyttiin myös päätös 80-jäsenisen kaupunginvaltuuston perustamisesta Pariisiin. Pariisin kommuunin aikana Clemenceau yritti turhaan sovitella kommuunin johdon ja Versailles’ssa istuneen Ranskan hallituksen välejä.[3][5] Hän yritti turhaan myös estää kommunardeja teloittamasta kenraali Clément-Thomasia ja Lecomtea.[5] Pettyneenä Clemenceau erosi kansalliskokouksesta ja määrin virastaan maaliskuun lopussa 1871 ja jäi joksikin aikaa syrjään politiikasta.[3] Kenraalien murhaajien oikeudenkäynnissä häntä syytettiin asiaan puuttumattomuudesta. Vaikka Clemenceau vapautui syytteestä, seurauksena oli kaksintaistelu, josta hänet tuomittiin sakkoihin ja kahdeksi viikoksi vankeuteen.

Pelätty oppositiojohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edouard Manet’n vuonna 1879 maalaama muotokuva Clemenceausta.

Clemenceau vaikutti kolmannen tasavallan ensimmäisinä vuosina lähinnä Pariisin kaupunginvaltuustossa, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1875.[6] Vuonna 1876 hänet valittiin Ranskan edustajainkamariin Pariisin 18. arrondissementin edustajana. Taitavana puhujana hän kohosi pian johtavaksi hahmoksi radikaalien tasavaltalaisten ryhmässä, joka tuolloin muodosti parlamentin äärimmäisen vasemmiston. Toukokuun 1877 perustuslaillisen kriisin aikana Clemenceau oli yksi presidentti Patrice de Mac-Mahonin antiparlamentaarisen politiikan näkyvimpiä arvostelijoita.[3][5] Hän hyökkäsi varsinkin monarkistista pääministeri Albert de Broglieta vastaan ja vaati vuonna 1879 de Broglien asettamista syytteeseen. Clemenceau myötävaikutti vuonna 1880 säädettyyn lakiin, jolla kommunardeille annettiin yleinen armahdus.[5] Samana vuonna hän perusti La Justice -lehden, josta tuli radikaalien tärkein äänenkannattaja. Vuodesta 1885 hän edusti edustajainkamarissa Varin departementtia.[3][5] Hyökkäävät esiintymiset toivat hänelle lempinimen Le Tigre, ”Tiikeri”.[4]

Maltilliset tasavaltalaiset kohosivat Ranskassa valtaan kun Jules Grévy valittiin 1879 presidentiksi, mutta Clemenceaun vasemmistoryhmä jatkoi kuitenkin oppositiossa, myös hänen aiemman liittolaisensa Léon Gambettan pääministerikautena. Seuraavina vuosina Clemenceau saavutti maineen kaikkia Ranskan hallituksia armottomasti suomivana oppositiojohtajana, joka arvosteli tasavaltalaisten johtajia haluttomuudesta toteuttaa lupaamiaan poliittisia uudistuksia. Hänet tunnettiin pitkään pelättynä hallitusten kaatajana, joka itse ei koskaan ottanut vastaan ministerinsalkkua. Clemenceaun kuuluisin saavutus tällä saralla oli Jules Ferryn toisen hallituksen kaataminen maaliskuussa 1885 niin sanotun Tonkin-kriisin varjolla. Clemenceau vastusti Ranskan kalliiksi tullutta ja Ferryyn henkilöitynyttä siirtomaavalloituspolitiikkaa, ja onnistui hyödyntämään Ranskan–Kiinan sodan loppuvaiheessa Tonkinissa kärsittyä yksittäistä sotilaallista tappiota tehokkaana poliittisena aseena Ferryn hallitusta vastaan.[3][5]

Clemenceau oli jonkin aikaa politiikkaan lähteneen kenraali Georges Boulangerin tärkeä tukija, sillä hän luuli Boulangeria tasavaltalaiseksi. Clemenceau antoi tukensa tammikuussa 1886 muodostetulle Charles de Freycinet’n hallitukselle ja junaili samalla Boulangerin nimityksen sotaministeriksi. Kun Boulanger pian paljastui monarkisteja kosiskelevaksi populistiseksi kiihkonationalistiksi, Clemenceau kääntyi jyrkästi häntä ja hänen ympärilleen syntynyttä ”boulangistien” liikettä vastaan. Presidentti Grévyn vävyyn liittyneen niin sanotun Wilson-skandaalin varjolla Clemenceau sai vuonna 1887 kaadettua sekä Maurice Rouvierin hallituksen että Grévyn presidenttiyden, mutta kieltäytyi toistuvasti muodostamasta itse hallitusta ja tyytyi mieluummin pitämään muut tunnetut poliittiset johtajat poissa vallasta. Kansalliskokouksen suorittamassa presidentinvaalissa Clemenceau onnistui estämään de Freycinet’n, Ferryn ja Charles Floquet’n valinnan, joten presidentiksi tuli ulkopuolinen Sadi Carnot.[3][5] Clemenceau menetti seuraavina vuosina osan kannatuksestaan boulangisteille.[5]

Vuodet syrjässä politiikasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Clemenceaun vaikutusvalta toi hänelle politiikassa paljon vihollisia, jotka pääsivät kostamaan vetämällä hänen maineensa lokaan vuonna 1892 paljastuneen suuren Panama-skandaalin yhteydessä. Ranskan valtion tukemaan kanavayhtiöön liittyneen poliitikkojen lahjonnan yhtenä välikätenä oli ollut juutalainen liikemies Cornélius Herz, joka oli ollut jonkin aikaa myös La Justicen osakkaana ja siten Clemenceaun liikekumppanina. Päivälehti Le Petit Journal esitti syytöksiä Clemenceaun osuudesta lahjonnassa, vaikka todisteita ei ollut. Koska Clemenceau oli vastustanut monien nationalistien kannattamaa Ranskan ja Venäjän liittoa, häntä väitettiin jopa Ison-Britannian ostamaksi agentiksi.[3][5] Varsinkin boulangistit purkivat kaunansa ja kansanedustaja Paul Déroulède syytti joulukuussa 1892 Clemenceauta edustajainkamarin istunnossa niin jyrkin sanoin, että Clemenceau haastoi hänet kaksintaisteluun, jossa kumpikaan ei tosin loukkaantunut.[3] Vaikka Clemenceau voitti useita vainoajiaan vastaan nostamansa kunnianloukkausoikeudenkäynnin, hänen oma maineensa tahriutui sen verran pahasti, että hän menetti paikkansa edustajainkamarissa vuoden 1893 vaaleissa.[3][5]

Pudottuaan parlamentista Clemenceau keskittyi journalismiin ja saavutti aseman arvostettuna kirjoittajana. Hän ystävystyi monien kulttuurivaikuttajien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Hän tuki muun muassa taidemaalari Claude Monet’ta. Clemenceau kirjoitti myös itse lukuisia poliittisia teoksia, romaaneja ja näytelmiä.[3] Hän jatkoi politikointia lehdistössä ja kirjoitti paljon Dreyfus-skandaalista. Ensimmäisen Dreyfus-oikeudenkäynnin aikana Clemenceau uskoi upseeri Alfred Dreyfusin todella olleen vakooja, mutta vakuuttui myöhemmin tämän syyttömyydestä. Yhdessä kirjailija Émile Zolan kanssa Clemenceau kampanjoi vuodesta 1897 alkaen Dreyfusin maineen puhdistamiseksi ja perusti äänitorvekseen uuden L’Aurore-lehden.[3][5] Lehti julkaisi 13. tammikuuta 1898 etusivullaan Zolan kuuluisan avoimen kirjeen ”J’accuse…!”, jolla oli suuri vaikutus Dreyfusin maineen palauttamiseen. Vuonna 1901 Clemenceau perusti Le Bloc -viikkolehden.[6]

Paluu politiikkaan ja ensimmäinen pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dreyfusin puolustaminen palautti Clemenceaun suosion tasavaltalaisten parissa ja hänet valittiin huhtikuussa 1902 Varin edustajana Ranskan senaattiin, jossa hän jatkoi edustajana vuoteen 1920 asti.[3] Hän palasi johtamaan radikaaleja tasavaltalaisia, jotka järjestäytyivät vuonna 1901 virallisesti puolueeksi nimellä ”Tasavaltalainen radikaali ja radikaali-sosialistinen puolue” (Parti Républicain Radical et Radical-Socialiste) ja tunnettiin siitä alkaen ”radikaali-sosialisteina”.[7][8] Puolue oli vuodesta 1899 johtavassa asemassa René Waldeck-Rousseaun ja Émile Combesin johtamissa keskustavasemmistolaisissa hallituksissa, joiden aikana Dreyfus viimein julistettiin syyttömäksi kolmannessa oikeudenkäynnissä ja vuonna 1905 säädettiin laki kirkon ja valtion erosta.[7]

Clemenceau otti ensimmäistä kertaa vastaan aseman hallituksessa tullessaan maaliskuussa 1906 Ferdinand Sarrienin hallituksen sisäministeriksi. Häntä pidettiin Sarrienin hallituksen vahvana miehenä, mutta hän menetti sosialistien sympatiat määrätessään sotilaat tukahduttamaan kaivostyöläisten lakkolevottomuuksia Pas-de-Calais’ssa.[3] Clemenceau nimitettiin Sarrienin seuraajana pääministeriksi 23. lokakuuta 1906.[9] Hän joutui kokoamaan hallituksensa pelkästään keskustan ja radikaalien yhteistyön varaan, koska sosialistien uusi puolue SFIO kieltäytyi tukemasta porvarillisia hallituksia. Kapean pohjansa vuoksi Clemenceaun ensimmäisellä hallituksella oli vaikeuksia saada sosiaalinen uudistusohjelmansa läpi parlamentissa. Hallitus kääntyi työväenliikettä vastaan kukistamalla ankarin keinoin syndikalistisen ammattijärjestö CGT:n johtamat työlevottomuudet.[7] Ranskan työministeriö kuitenkin perustettiin Clemenceaun ensimmäisen hallituksen aikana. Hallitusta haittasivat myös kirkon ja valtion eron toimeenpanosta seuranneet kiistat katolisen kirkon kanssa.[9] Ulkopolitiikassa eniten huomiota saivat Ranskan ja Saksan kiistat intresseistään Marokossa, joita koitettiin sovitella helmikuussa 1909 solmitulla sopimuksella. Myös Ranskan ja Ison-Britannian entente cordiale -liitto tiivistyi noina vuosina.[3] Vuoden 1908 Bosnian kriisin aikana Clemenceau ilmoitti Ranskan pysyvän puolueettomana.[6] Clemenceau erosi yllättäen pääministerin tehtävistä 20. heinäkuuta 1909 käytyään katkeran sananvaihdon Théophile Delcassén kanssa edustajainkamarin istunnossa laivastokysymyksen käsittelyn aikana.[3][10] Clemenceaun pääministerikausi oli vieroittanut hänen osin omasta puolueestaankin ja uudeksi pääministeriksi tuli vasemmistolaisempi Aristide Briand.[7]

Palattuaan oppositioon Clemenceau myötävaikutti Joseph Caillaux’n hallituksen kaatumiseen vuonna 1912 ja Briandin toisen hallituksen kaatumiseen vuonna 1913. Vuoden 1913 presidentinvaalissa hän tuki Jules Pamsia, joka hävisi Raymond Poincarélle.[10]

Ensimmäinen maailmansota ja toinen pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina Clemenceaun mielenkiinto kohdistui maanpuolustusasioihin, sillä hän ennakoi Saksan suunnittelevan hyökkäystä.[3] Hän kannatti sotilaallisen varustelun lisäämistä ja perusti keväällä 1913 tämän asian ajamiseen uuden lehden L’Homme Libren. Sotasensuuri lakkautti lehden pian sodan puhkeamisen jälkeen syyskuussa 1914, mutta Clemenceau perusti sen uudelleen nimellä L’Homme Enchaîné. Clemenceau tuki Ranskan sotapolitiikkaa, mutta arvosteli ankarasti ensimmäisten sotavuosien hallituksia kyvyttömyydestä.[3][10] Hän kieltäytyi sodan alussa oikeusministerin paikasta René Vivianin kokoamassa hallituksessa ja moitti julkisuudessa erityisesti ylipäällikkö Joseph Joffrea.[4] Senaatin ulkoasiain- ja sota-asiainvaliokuntien puheenjohtajana hän vaati suurempaa panostusta varusteluun ja tehokkaampaa inhimillisten ja aineellisten resurssien hyödyntämistä. Lehdissään hän hyökkäsi kansakunnan taistelumoraalia horjuttavia ”defaitisteja” kuten vasemmistolaisia pasifisteja vastaan. Julkisuudessa Clemenceausta tuli Ranskan ”voitontahdon” symboli.[3][10]

Kun Ranskan taistelukyky ja -tahto kolmen sotavuoden jälkeen olivat lakkoliikkeiden ja sotilaskapinoiden heikentäminä surkeimmassa tilassaan, presidentti Poincaré päätti nimittää 76-vuotiaan Clemenceaun uudelleen pääministeriksi 17. marraskuuta 1917.[3] Kansalliskokous antoi Clemenceaulle lähes diktatoriset poikkeusvaltuudet, joiden turvin hän saattoi johtaa hallitusta parlamentista juurikaan välittämättä.[11] Clemenceau otti itselleen myös sotaministerin salkun ja keskitti kaiken tarmonsa sodan voittamiseen sivuuttaen muut tavoitteet. Hän piti ympärysvaltojen yhtenäisen sotilasjohdon muodostamista välttämättömänä ja sai Ranskan liittolaisilta hyväksynnän kenraali Ferdinand Fochin nimittämiselle kaikkien länsirintaman joukkojen ylipäälliköksi maaliskuussa 1918.[3][10][4] Totaalisen sodankäynnin vaatimusten mukaisesti myös Ranskan kansantalouden kontrolli keskitettiin entistä voimakkaammin sodanjohdon käsiin ja kansalaisvapauksia kavennettiin.[7] Defaitismin vastaisessa taistelussa Clemenceau oli niin armoton, että järjesti jopa entisen pääministerin Joseph Caillaux’n ja entisen sisäministerin Louis Malvyn vangituiksi ja myöhemmin oikeuden eteen syytettyinä maanpetoksesta.[3][10][4] Clemenceau myös vieraili useasti rintamalla kohottamassa sotilaiden taistelutahtoa.[10] Sodan päätyttyä ympärysvaltojen voittoon marraskuussa 1918 hän sai Ranskassa uuden lempinimen Le Père la Victoire, ”voiton isä”.[3] Kiitollisuudenosoituksena hänet valittiin vuonna 1918 Ranskan akatemian jäseneksi ja parlamentti määräsi Ranskan jokaiseen raatihuoneeseen kiinnitettäväksi hänelle omistetun muistolaatan.[10]

Pariisin rauhankonferenssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Versailles’n rauhanneuvottelujen ”neljä suurta” eli Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George, Italian pääministeri Vittorio Orlando, Ranskan pääministeri Clemenceau ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson.

Clemenceau olisi halunnut voittajavaltioiden sotilaallisen liiton jatkuvan myös maailmansodan jälkeen. Hän toimi vuoden 1919 Pariisin rauhankonferenssin puheenjohtajana ja puolusti siellä peräänantamattomasti Ranskan etuja.[3] Hän vaati Saksan aseistariisumista ja muita ankaria rauhanehtoja, jotka käytännössä estäisivät Saksaa uhkaamasta Ranskaa uudelleen ja rankaisisivat sitä sodan aloittamisesta.[10] Clemenceaun mielestä Ranskan turvallisuuden takaaminen edellytti Saksan heikentämistä jakamalla se osiin.[7] Vuonna 1871 Saksalle luovutetun Elsass-Lothringenin palauttamisen ohella hän olisi halunnut irrottaa myös Reininmaan Saksasta erilliseksi puskurivaltioksi. Clemenceaun ajama kyyninen valtapolitiikka edusti rauhankonferenssissa vastavoimaa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin edustamalle idealismille.[10] Myös Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George piti Clemenceaun linjaa epäviisaana, koska se voisi nostattaa vallankumouksen Saksassa. Clemenceau piti Versailles’n rauhansopimuksen lopullista sisältöä sittenkin liian pehmeänä Saksalle.[4] Lopuksi hän vaati, että Saksan delegaation oli allekirjoitettava sopimus samassa Versailles’n palatsin peilisalissa, jossa Saksan keisarikunta oli julistettu perustetuksi vuonna 1871.[3]

Anarkisti Émile Cottin yritti salamurhata Clemenceaun ampumalla rauhankonferenssin aikana 19. helmikuuta 1919.[10]

Sodan päättymisen jälkeen Clemenceaun hallitus pyrki toteuttamaan kotimaassa lupaamiaan uudistuksia ja sääti muun muassa lain kahdeksantuntisesta työpäivästä. Lakiehdotus naisten äänioikeudesta sen sijaan kaatui konservatiivisen senaatin vastustukseen.[7] Ranskan parlamentin ohittaminen rauhanneuvotteluissa oli heikentänyt Clemenceaun hallituksen tukea kotimaassa, varsinkin kun monet ranskalaiset olivat pettyneitä rauhanehtoihin, ja oikeisto-oppositio saavutti voiton marraskuun 1919 vaaleissa. Clemenceau pyrki presidentiksi tammikuun 1920 vaalissa, mutta hävisi Paul Deschanelille äänin 389–408. Clemenceau erosi pääministerin tehtävistä vaalia seuranneena päivänä 18. tammikuuta 1920.[3][10]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen pääministerikautensa jälkeen Clemenceau vetäytyi täydellisesti politiikasta. Hän teki 1920–1921 huomiota herättäneen matkan Kauko-Itään ja 1922 menestyksekkään puhematkan Yhdysvaltoihin.[3][10] Eläkepäiviään hän vietti pääasiassa Bel-Ebatin kylässä Vendéen maaseudulla ja osallistui satunnaisesti suurvaltapolitiikkaa koskeneeseen julkiseen keskusteluun. Viimeisinä vuosinaan Clemenceau kirjoitti vielä useita tutkielmia ja aatteellisia teoksia. Hän kuoli vuonna 1929 Pariisin-asunnossaan ja omasta toiveestaan hänet haudattiin ilman muodollisuuksia Vendéen Colombieriin, johon myös hänen isänsä oli haudattu. Hänen keskeneräiset muistelmansa julkaistiin postuumisti vuonna 1930 nimellä Grandeurs et misères d’une victoire (”Voiton suuruudet ja kurjuudet”).[3] Teoksessa hän varoitti Saksan uhkaavan vielä Ranskaa uudella sodalla, mahdollisesti vuonna 1940.[4]

Muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Clemenceaun patsas Pariisissa.

Clemenceaun mukaan on nimetty vuonna 1919 Mount Clemenceau -vuori (3 658 m) Kanadassa ja vuonna 1961 valmistunut Ranskan lentotukialus FS Clemenceau.

Pariisin Champs-Élysées-kadun varrelle Petit Palaisin lähelle pystytettiin vuonna 1932 kuvanveistäjä François Cognén toteuttama Clemenceaun patsas.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Les plus forts, romaani (1898)
  • Dans les champs du poivoir (1914)
  • La France devant l’Allemagne (1916)
  • Au pied du Sinaï, esseekokoelma juutalaisuuden historiasta (1922)
  • Démosthène, tutkielma Demostheneesta (1926)
  • Au soir de la pensée, filosofinen teos (1927)
  • Grandeurs et misères d’une victoire, keskeneräinen muistelmateos (1930)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suuri henkilökirja, s. 118. WSOY, Helsinki 2001.
  2. Georges, Eugène, Benjamin Clemenceau (ranskaksi) Assemblée Nationale. Viitattu 30.4.2017.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah Gaston Monnerville: Georges Clemenceau (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.4.2017.
  4. a b c d e f g h Georges Clemenceau (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 30.4.2017.
  5. a b c d e f g h i j k l m Nordisk familjebok (1906), s. 425–427 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 30.4.2017.
  6. a b c d Georges Clemenceau (ranskaksi) Encyclopédie Larousse. Viitattu 30.4.2017.
  7. a b c d e f g Risto Kari: Historian ABC: Kaikkien aikojen valtiot 4, s. 342–347. Tammi. Helsinki 2001.
  8. Radical-Socialist Party (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 11.5.2017.
  9. a b Nordisk familjebok (1908), s. 1173 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 30.4.2017.
  10. a b c d e f g h i j k l m Nordisk familjebok, täydennysosa (1923), s. 138–139 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 30.4.2017.
  11. Ihmiskunnan kronikka 1861–1937, s. 902–903. Gummerus 1988.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Kardinaal de Richelieu.jpg Edeltäjä:
Émile Faguet
Ranskan akatemian jäsen
Tuoli 3
1918–1929
Seuraaja:
André Chaumeix