Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on konservatiivinen 1800-luvun puolivälissä syntynyt luterilaisuuden herätysliike, jonka kannattajia löytyy pääasiassa Suomesta, Norjasta, Pohjois-Amerikasta, Ruotsista, Venäjältä ja Virosta. Pienempiä ryhmiä on muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa ja Keski-Euroopassa. Lestadiolaisuus on Pohjoismaiden suurin kirkon sisällä toimiva herätysliike. Liike on opillisten erimielisyyksien vuoksi hajautunut 16 eri suuntaukseen, joista Suomessa esiintyy yhdeksää. Näistä kannattajamäärältään suurimmat ovat vanhoillislestadiolaisuus, esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus ja uusheräys. Elämänsanalaisuus on ollut suhteellisen merkittävä tekijä Suomen teologisissa piireissä. Yhteistä eri suuntien opetuksessa on syntien anteeksi antaminen "Jeesuksen nimessä ja veressä". Lestadiolaisuuden suunnat ovat halunneet opillisista eroista huolimatta pysyä luterilaisen kirkon jäseninä.

Lestadiolaisuuden synty

Lestadiolaisuus ei syntynyt tyhjästä, vaan sitä edeltäneitä herätysliikkeitä olivat lukijalaisuus ja viklundilaisuus. Lestadiolaisuutta on L.L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijalaisuudeksi". Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalaissyntyinen pappi Lars Levi Laestadius koki hengellisen uudelleensyntymisen vuonna 1844. Tuolloin hän tapasi Lapin Marian. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Laestadius halusi, että uskovaisia kutsuttaisiin kristityiksi, mutta pian syntynyttä liikettä alettiin kutsua lestadiolaisuudeksi. Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.

Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla. Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan lähetyskoulu edesauttoivat herätyksen leviämistä. Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Muun muassa Titanicissa matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella.

1870-luvun alussa lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja Viron. Vuonna 1884 Ewangelinen-lehdessä todetaan: "Hihhulilaisuus on lewinnyt 20 w. ajalla yli Suomen, sanoakseni kulowalkean tawalla". Vuonna 1899 Suomessa arvellaan olleen lestadiolaisia noin 64 000, mikä on suunnilleen 2,5% silloisesta Suomen väestöstä. Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen jopa 50 000. Lestadiolaiset alkoivat järjestäytyä 1800-luvulta alkaen ja perustivat rauhanyhdistyksiksi kutsuttuja toimitiloja. Lannavaaran kokouksista muodostui lestadiolaisten vuosittain pitämä suuri tapahtuma, johon kokoontui saarnaajia ja seuraväkeä.

Lestadiolaisuus levisi myös Ruotsin kuninkaallisten joukkoon. Ruotsin prinsessa Eugenia rahoitti lestadiolaisten lähetyskoulun rakennuksen Lannavaarassa. Prinsessan kuoltua 1889 Juhani Raattamaa kirjoitti hänestä: "Rakastettu äiti, joka on nyt uskoaksemme korkeammassa palatsissa kuin kuninkaallinen palatsi - siellä, missä Herrojen Herra ja Kuninkaiden Kuningas on."

Hajaannukset

Lestadiolaisuus on ollut hyvin herkkä hajaantumaan. Yleensä hajaannukset ovat tapahtuneet kaikkialla liikkeen kannatusalueella, mutta esimerkiksi Lyngenin suuntaa esiintyy vain Norjassa. 1900-luvun taitteessa lestadiolaisuus hajaantui kolmeen osaan: esikoislestadiolaisuuteen eli isoesikoisuuteen, uusheräykseen ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Tämän jälkeen myös näiden ryhmien sisällä on tapahtunut hajaannuksia.

1930-luvulla vanhoillisuudesta erkaantui rauhansanalaisuus eli "pikkuesikoisuuteen" ja 1970-luvulla elämänsanalaisuus, johon kuului kaksi kolmasosaa liikkeen papeista. Vuonna 1977 hajaannuksen tuloksena syntyi sillanpääläisyys. Uusheräyksessä hajaantui sotavuosien jälkeen peuralaisuus. Hajaannukset ovat syntyneet erilaisista opillisista painotuksista, joista ei yhtenäisyyteen pyrkineissä ns. sovintokokouksissa päästy yksimielisyyteen. Ensimmäinen sovintokokous pidettiin vuonna 1911.

Hajaannukset Amerikassa

Ensimmäinen hajaannus tapahtui, kun Old Apostolic Lutheran Church irtautui FALC:sta vuonna 1892. Suomessa heitä kutsutaan esikoislestadiolaisiksi. Vuonna 1922 syntyi pollarilaisuus, joka sai nimensä saarnaaja John Pollarin mukaan, ja vuonna 1928 "suurseuralaisuus". Joukkoon meni suuri osa silloisista OALC:sta ja FALC:sta. Tämä suurseuralainen yhteenliittymä aiheutti erimielisyyksiä suhtautumisessa sekaoppisuuteen Suomessa ja Amerikassa. Suurseuralaisuus synnytti Suomessa rauhansanalaisuuden ja Amerikan suurseuralaisuus alkoi toimia yhteistyössä sen kanssa. Ne, jotka eivät hyväksyneet syntynyttä suurseuralaisuutta ottivat nimekseen First Apostolic Lutheran Churchin ja olivat yhteydessä Suomen vanhoillislestadiolaisiin.

Vuonna 1973 osa First Apostolic Lutheran Churchin jäsenistä katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisuuteen ja alkoivat yhteistyöhön Suomessa syntyneen sillanpääläisyyden kanssa. Osa kuitenkin jatkoi yhteyden pitämistä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa ja he ottivat uudeksi nimekseen Association of American Laestadian Congregations. Vuonna 1994 AALC vaihtoi nimensä Laestadian Lutheran Churchiksi.

Oppi

Hajaannusten vuoksi yhtenäisestä opista lestadiolaisuudessa ei voi puhua. Yhteistä eri suunnille on parannuksen ja armon korostaminen, ero Pyhän Hengen saaneiden uskovien ja ei-uskovien välillä ja opetus siitä että syntien anteeksiantamisen valta on kaikilla uskovilla. Tämä synninpäästö julistetaan yleensä sanoilla: "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä". Lestadiolaisten mukaan syntien anteeksiantamuksen voima ei ole sanoissa vaan Pyhässä Hengessä, joka kaikilla uskovaisilla on.

Uusheräys korostaa henkilökohtaista rippiä. Suunnassa on vastustettu hajaannuksista lähtien syntien anteeksiantamusta "seiniä myöten" eli saarnassa julkisesti julistettavaa anteeksiantamusta. Tätä opetusta on vanhoillislestadiolaisuudessa. Uusheräyksessä on myös hyväksytty muista suunnista poiketen lain kolmas käyttö ja opetus siitä, että pelastavaa uskoa on myös uusheränneiden ulkopuolella. Uusheräys on myös aktiivinen lähetystyössä. Uusheräys tekee lähetystyötä Suomen lähetysseuran yhteydessä ja on yhteistyössä myös muiden lähetysyhdistysten kanssa.

Sekä vanhoillis- että esikoislestadiolaiset pitäytyvät siinä, että on vain yksi usko, jolla pelastuu. Esikoislestadiolaisuuden erottaa vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti sen painotus "esikoisten seurakuntaan", joka on heidän mukaansa todellinen Jumalan seurakunta. Sen seurakuntavanhimpina toimivat Ruotsin Jällivaarassa olevat maallikkosaarnaajat eli "Lapin vanhimmat". Lestadiolaisen saarnamiehen Juhani Raattamaan uskotaan siirtäneen seurakuntavanhimman tehtävät esikoisten seurakunnalle. Historia on tältä osin ristiriitainen. Vanhoilliset ovat torjuneet ajatuksen tietyille ihmisille siirtyvästä vanhimman tehtävästä. Esikoislestadiolaisuutta on pidetty tapakulttuurin perusteella vanhoillisimpana haarana, myös sen suhtautuminen kansankirkkoon on ollut ja on vielä nykyäänkin torjuvampi. Liikkeessä ei esimerkiksi toimi pappeja vaan pelkästään maallikoita. Liikkeessä vaikuttaa myös pyrkimys hoitaa sakramentit omissa rukoushuoneissa. Nykyään esikoislestadiolaisuuden sisällä vaikuttaa liberaali suuntaus, jolla on avoin ekumeeninen suhtautuminen kirkkoon ja muihin herätysliikkeisiin. Tämä ryhmä julkaisee Ruukku-lehteä. Esikoislestadiolaisuus korostaa elämässä koruttomuutta, mikä näkyy erityisesti pukeutumisessa ja sisustuksessa.

Rauhansanalaisuus on perusteeltaan vanhoillislestadiolainen, mutta väljempi opiltaan. Liike on jakautunut sisäisesti liberaaleihin ja konservatiiveihin, erityisesti Amerikassa. Opiltaan kirkkoa lähellä olevan elämänsanalaisuuden piiristä on noussut kolme piispaa.

Lestadiolaisuus Pohjois-Amerikassa

Lestadiolaisuus levisi Amerikkaan 1860-luvulla siirtolaisten mukana, jotka tulivat Norjasta ja Suomen Pohjanmaalta. Ensimmäisenä saarnaajana mainitaan Antti Witikkohuhta, joka saapui Norjan Hammerfestistä. Aluksi lestadiolaisuus levisi Minnesotaan, Oregoniin ja Washingtoniin. Tärkeimmäksi herätyksen keskukseksi muodostui Calumet. Seurakuntia perustettiin muodollisesti ensimmäisen kerran Cokatossa, Minnesotassa (1872) ja Calumetissa, Michiganissa (1873). 1900-luvun vaihteessa lestadiolaisia oli Amerikassa jo kymmeniä tuhansia. Myös Pohjois-Amerikan lestadiolaisuus on kärsinyt lukuisista hajaannuksista 1890-luvulta lähtien.

Vuonna 1873 kirkko sai nimekseen Solomon Kortetniemi Lutheran Society. Tämä lestadiolaiskirkko perustettiin, koska silloisen Amerikan luterilaisen kirkon papit julistivat lestadiolaiset pannaan ja sulkivat lestadiolaiset villiuskoisina ulkopuolelle. He eivät myöskään päästäneet lestadiolaisia ehtoolliselle ja estivät jopa pääsyn lasten kummeiksi. Lakimiehen neuvosta lestadiolaiset perustivat pakon edessä oman kirkon. Vuonna 1879 nimi vaihtui Finnish Apostolic-Lutheran Congregationiksi.

Liikutukset

Lestadiolaisuudessa on esiintynyt "liikutuksia", joista on syntynyt lukuisia pilkkanimiä, esimerkiksi hihhulit ja lentokristityt. Liikutukset syntyivät, kun ihmiset saivat syntinsä anteeksi. Taakan keveneminen synnytti erilaisia tunteenpurkauksia. Erityisesti lapsenomaisten ja tunteitaan peittelemättömien lappalaisten liikutukset olivat voimakkaita ja äänekkäitä. Liikutukset aiheuttivat papeissa erilaisia reaktioita. Toiset pitivät niitä aitoina osoituksina armosta, toiset ajoivat lestadiolaiset niiden takia kirkosta ulos. Esimerkiksi rovasti A.Heikel, joka ei vielä ollut lestadiolainen nousi Ylitornion kirkossa saarnastuoliin kesken saarnan ja lausui: "Kun tämmöistä elämää pidetään kirkossa, niin kaikki Suomen kirkot tulevat suljetuiksi tämmöisiltä kokouksilta". Lestadiolaisuudessa on kuitenkin saarnattu "kylmiä hyppyjä" vastaan. Ne syntyivät, kun jotkut yrittivät saada itsensä väkisin liikutuksiin.

Kaaresuvannossa joulukuussa 1845 eräs nainen sai parannuksen armon ja siitä liikuttuneena vaipui hurmoksiin. Samaan aikaan tapahtui maanjäristys, jonka myös Laestadius pappilassaan pani merkille. Laestadius piti sitä Jumalan merkkinä.

Lestadiolaisuus ja kirkko

Lestadiolaisuus perustuu Raamatun, Martti Lutherin ja Lars Levi Laestadiuksen opetuksiin. Eri suunnilla on erilaisia opillisia painotuksia. Liikkeen leviämistä vaikeutti konventikkeliplakaatti ja kirkossa vaikuttanut puhdasoppisuus. Lestadiolaisuutta ei katsottu hyvällä ja se tuomittiin lahkoksi ja villiuskoksi. Kirkon piispat ja papit toimivat aktiivisesti sitä vastaan.

Lestadiolaisuudessa vaikuttaneista papeista osa pyrki kirkollistamaan syntyneen herätyksen. Esimerkiksi A.Heikel ja K.A.Heikel pyrkivät avoimesti muuttamaan lestadiolaisuuden oppia kirkollisemmaksi. He olivat uusheräyksen pioneereja. Esimerkiksi lestadiolaisuudessa olleen opin avainten vallasta he halusivat luovuttaa pois käytöstä pappien ja piispa Johanssonin painostuksen vuoksi. Piispantarkastuksen pöytäkirjassa vuonna 1876 he lupasivat poistaa tämän opetuksen: "Uskovaisissa käytetyn synninpäästön myönsivät he (provastit A.Heikel ja K.A.Heikel) vääräksi ja aikoivat sen poistaa".

Juhani Raattamaa ei hyväksynyt Heikeleiden oppia ja heti Raattamaan kuoltua syntyikin avoin hajaannus uusheräyksen ja vanhalestadiolaisuuden välille. Lestadiolaisuuteen kuului jonkin verran pappeja herätyksen alkuajoista lähtien, ensimmäisenä Lars Levi Laestadius. Myöhemmin mukaan liittyivät myös P.O. Grape, Aatu Laitinen, Paul Heideman, Oskari Jussila ja Väinö Havas. Kaikki eivät menneet Heikeleiden mukana uusheräykseen. Nykyään kirkossa toimii jonkin verran yli 100 lestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvaa pappia.

Puhdasoppisen kirkon oli vaikea hyväksyä lestadiolaisten opetuksia sakramenteista, ripistä, avainten vallasta, seurakuntaopista, lapsen uskosta, rukouksesta ja uskon syntymisestä. Esimerkiksi piispa Gustaf Johansson on näitä eroavaisuuksia käsitellyt kirjassaan Laestadiolaisuus. Vaikka lestadiolaisuus on luterilainen herätysliike on siihen kuulunut myös katolilaisia ja ortodokseja.

Lestadiolaisuus ja valtiovalta

Lestadiolaiset ovat kautta aikojen vahvasti kunnioittaneet esivaltaa. Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovien turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on lestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka sisällä se on suojassa. Vanhoillislestadiolaisten järjestön SRK:n sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa "isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa". He pitävät arvossaan maanpuolustusta: vanhoillislestadiolainen kansanedustaja Väinö Havas lähti vapaaehtoisena talvi- ja jatkosotaan ja suviseurateltta toimi evakkojen tavaroiden säilytyspaikkana.

Suomen valtiovalta sai lestadiolaisvaikutteita, kun vanhoillislestadiolaisen isän pojasta Urho Kekkosesta tuli Suomen presidentti. Hänen luonaan kävi vanhoillislestadiolaisia saarnamiehiä ja hänellä oli lämpimät välit lestadiolaisuuteen. Suomen eduskuntasali on todistanut tapauksen, jossa lestadiolainen ministeri Kalle Lohi saarnasi kesken hallituksen istunnon synnit anteeksi istuntosaliin ilmestyneelle miehelle. Tämän välikohtauksen jälkeen silloinen pääministeri Kyösti Kallio totesi: "Olemme saaneet olla todistamassa oikeaa sielunhoitoa".

Lestadiolaisuudessa ei juuri ole vieroksuttu yhteiskunnallista osallistumista. Tällä hetkellä istuvat eduskunnassa mm. vanhoillislestadiolaiset keskustalaiset Terhi Peltokorpi ja Kyösti Karjula. Myös Hannu Takkulalla on lestadiolaistausta.[1] Varsinkin Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, missä lestadiolaisia on paljon, pääsee kunnanvaltuustoihinkin paljon lestadiolaisia, kun lestadiolaiset keskittävät ääniään "omille" ehdokkailleen. Tämä on synnyttänyt puheita "lestadiolaismafiasta". Lestadiolaisia on myös kritisoitu siitä, että he äänestävät lähinnä vain keskustaa ja kokoomusta, joiden arvopohjan he katsovat olevan lähinnä omaansa.

Lestadiolaisuus ja kulttuuri

Lestadiolaisuudessa tiettyihin kulttuurin osa-alueisiin kuten teatteriin ja elokuviin on suhtauduttu torjuvasti. Myös esimerkiksi kilpaurheilu ja lauluesiintyminen on koettu vieraaksi niihin sisältyvän oman kunnian tavoittelun vuoksi. Kuitenkin kaunokirjallisuudesta tunnetaan useitakin lestadiolaisia. Tunnettuja ovat lestadiolaisuuteen kuulunut runoilija Anna-Maija Raittila, Väinö Havas, modernisti Antti Hyry ja runoilija Niilo Rauhala. Lestadiolaisuuden piirissä syntyneistä hengellisistä lauluista osa on valittu Virsikirjaan.

Monet kirjailijat ovat käsitelleet lestadiolaisuutta romaaneissaan. Kalle Päätalo kuvasi laajassa tuotannossaa "Koillismaan uskovaisia" eli lestadiolaisia. SRK julkaisee uskonnollista kaunokirjallisuutta. Tuoreimmat esimerkit lestadiolaisuuden käytöstä ovat Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu ja Ilkka Remeksen Nimessä ja veressä.

Lestadiolaisuuden julkisuuskuva

Lestadiolaisuus herätti alusta asti kielteisiä tunteita. Liike leimattiin kirkon taholta lahkoksi 1910-luvulle asti. Liikutukset aiheuttivat pilkkanimet "hihhulit" ja "lentokristityt". Liikkeen opetukset esimerkiksi siitä, että vain he pelastuvat, loivat kuvaa hengellisesti ylpeistä ihmisistä. 1920-luvulla liike alkoi saada tunnustusta herätysliikkeenä. Ennen 1970-lukua lestadiolaisuus sulkeutui eikä juuri oikonut julkisuudessa esitettyjä väitteitä. 1930-luvulla kuitenkin kommentoitiin yleisesti vanhoillislestadiolaisuuteen liitettyä korpelalaisuutta, joka kuitenkin oli voimakkaasti irtaantunut lestadiolaisuuden opetuksista.

1960- ja 1970-luvulla erityisesti vanhoillislestadiolaisuus joutui liikkeessä tapahtuneiden hajaannusten, tv-asian, perhesuunnittelun, hoitokokousten ja ns. Kristuksen kirkkolain käytön vuoksi julkisen riepottelun kohteeksi. Julkisuuskuvaa loi myös Timo K. Mukan teos Maa on syntinen laulu, joka käsitteli korpelalaisuutta. Myös ruotsalainen kirjailija Bengt Pohjanen on useassa romaanissaan käsitellyt samaa aihetta.

1980-luvulla liike alkoi voimakkaammin huolehtia julkisuuskuvastaan. SRK esimerkiksi kutsui toimittajia suviseuroihin ja alkoi julkaista vuosittain liikkeestä kertovia vuosikirjoja. Yleisradio on tehnyt lestadiolaisuudesta televisiodokumentit "Matkalla taivaskotiin" (2000), "Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa" (2000) ja "Ainoa oikea Jumala" (2004).

Osittain julkisuuskuva on edelleen kielteinen ja lestadiolaisuus liitetään sensaationhakuisesti yhteyksiin, joihin se liittyy vain toissijaisesti: Koististen veljeksistä kirjoiteltiin aluksi pitkään lestadiolaisina, vaikka he olivat eronneet leeviläisistä. Mediassa ei aina eritellä liikkeen eri suuntia vaan käsitellään niitä kaikkia lestadiolaisuutena. Yleisessä kielenkäytössä lestadiolaista saatetaan kutsua pilkkanimillä "lesta", "lestis", "lessu" tai "lestantti", nykyään harvemmin "hihhuliksi".

Lestadiolaislehdistö

Historiaa

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu. Sitä alettiin julkaista vuonna 1877, mutta pian lehti lopetti toimintansa. Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä. Sen päätoimittajana toimi K.A. Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut.

Jo ennen hajaannuksia monet lestadiolaiset eivät tilanneet Sanomia Siionista eivätkä kirjoittaneet siihen. Syynä oli se, että lehti ei ollut puhdashenkinen siinä esiintyneiden Kittilän suunnan eli uudenheräyksen kirjoitusten takia. Hajaannusten jälkeen yhä useampi lestadiolainen lopetti lehden tilaamisen ja se jäi lähinnä uudenheräyksen lehdeksi. Armonsanomat lopetti toimintansa vuonna 1911 Oulun sovintokokoukseen. Kokkolan suurissa seuroissa 1911 perustivat vanhoillislestadiolaiset Siionin lähetyslehden. Jopa Juhani Raattamaa kirjeissään huomasi Kittilän suunnan kirjoitukset lehdissä. Hän on kirjoittanut eräistä lehden kirjoituksista seuraavaa: "En usko löytyvän totisia kristityitä Ruotsin ja Suomen Lapissa eikä myöskään Torniolla yhtään, joka saattaa Kristillisen kuukausilehden tuomiot oikeaksi todistaa".

Muita lakkautettuja lestadiolaislehtiä ovat: A och O, elämänsanalaisten Elämän sana, Faders rösten, Huutavan ääni, Kolkuttaja sekä Vartijan ääni.

Nykytila

Nykyisin Euroopassa ilmestyy yhdeksän lestadiolaislehteä: vanhoillislestadiolaisten Siionin lähetyslehti (1911), Siionin kevät (1931) ja Päivämies (1954), rauhansanalaisuuden Rauhan sana (1935) ja Zions Missionstidning, Under Vandringen (1967), esikoislestadiolaisten Rauhan side (1978) ja Ruukku (1998), uudenheräyksen Lähettäjä ja sillanpääläisten Armon ja rauhan tervehdys. Esikoislestadiolaiset ry:n virallinen julkaisu on Rauhan side. Ruukku-lehti taas ei ole esikoislestadiolaiset ry:n virallisesti hyväksymä julkaisu, mutta lehden toimittajat, sisältö ja lukijat ovat liikkeen vaikutuspiiristä. Amerikassa ilmestyy neljä lehteä: Christian Monthly, Greetings of Peace, The Shepherd's Voice ja The Voice of Zion.

Lestadiolaisuuden suunnat

Sovintokokouksen pöytäkirja vuodelta 1911.

Lestadiolaisuus on luokiteltu maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen suuntaukseen. Läntistä suuntaa edustaa esikoislestadiolaisuus, leeviläisyys ja steeniläisyys. Loput ryhmät ovat peräisin itäisestä sukuhaarasta. Lukuisista sovintoyrityksistä huolimatta erot ovat jääneet pysyviksi. Suunnat ovat nykyisin itsenäisiä ja toimivat toisistaan riippumatta.

Suomessa nykyään vaikuttavia merkittäviä lestadiolaisuuden suuntia ovat esikoislestadiolaisuus, rauhansanalaisuus ja vanhoillislestadiolaisuus. Muut ryhmät ovat pieniä (kannatus alle 3 000), lopettaneet toimintansa tai sulautuneet kansankirkkoon. Amerikassa eräs suuri suuntaus on First Apostolic Lutheran Church. Rauhansanalaisuutta ja vanhoillislestadiolaisuutta on suuremmissa määrin Norjassa, Ruotsissa ja Virossa. Vanhoillislestadiolaisuutta on useassa muussa maassa pieniä seurakuntia. Esikoislestadiolaisuutta Ruotsissa, Norjassa ja Pohjois-Amerikassa. Uuttaheräystä esiintyy myös Norjassa.

Seuraavassa on luetteloitu eri suunnat sen maan mukaan, jossa kannatus on suurinta tai jossa se on alkanut. Nimen perässä on suunnan mahdollinen suomalainen sisaryhteisö.

Amerikassa lestadiolaisuuden suuntia ovat Apostolic Lutheran Church (rauhansanalaisuus), auneslaiset, Davidites, First Apostolic Lutheran Church (sillanpääläisyys), hallilaisuus, Independent Apostolic Lutheran Church, Laestadian Lutheran Church (vanhoillislestadiolaisuus), Melvinites, Old Apostolic Lutheran Church (esikoislestadiolaisuus) ja pollarilaisuus.

Norjassa syntyneitä suuntia ovat Lyngenin suunta ja Valkoiset enkelit, Ruotsissa leeviläisyys, leskisläisyys, morjärveläisyys (sillanpääläisyys), steeniläisyys ja Sveriges Kristna Fridsförbund.

Suomessa elämänsanalaisuus, esikoislestadiolaisuus, kontiolaisuus, peuralaisuus, rauhansanalaisuus, sillanpääläisyys, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus, joka on suurin ryhmä ja käsittää noin kolme neljäsosaa lestadiolaisista; Virossa esiintyy narvalaisuutta.

Nykytila

Lestadiolaisryhmien yhteenlasketun henkilömäärän arvioidaan olevan noin 150 000. Suurin ryhmä on vanhoillislestadiolaisuus, jolla on Suomessa eri arvioiden mukaan 70 000—100 000 kannattajaa. Laestadiuksen ja lestadiolaisuuden tutkija tohtori Seppo Lohi arvioi vuosituhannen vaihteessa Suomen vanhoillisten määräksi noin 80 000. Erityisesti Oulunsalo, Kempele, Ruukki, Sievi ja Tyrnävä ovat tulleet tunnetuiksi siitä, että näissä kunnissa on huomattava määrä lestadiolaisia. On pieniä kuntia, joissa on väkilukuun suhteutettuna on jopa enemmän lestadiolaisia kuin muita kansankirkkoon kuuluvia.

Lestadiolaisuus on keskittynyt lähinnä Lappiin, Pohjanmaalle ja Etelä-Suomeen, mutta lestadiolaisia asuu kuitenkin myös muualla Suomessa. Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen ja sen vahvinta kannatusaluetta on Lappi, Pohjanmaa ja Etelä-Suomi. Esikoislestadiolaisuus toimii lähinnä Etelä-Suomessa, uusheräys Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa, Rauhan sana Pohjanmaalla ja Lapissa. Euroopassa lestadiolaisuus on levinnyt erityisesti Pohjois-Eurooppaan ja luterilaisiin maihin. Pohjois-Amerikkaan levinnyt lestadiolaisuus on alkanut säteillä vaikutustaan Etelä-Amerikkaan, sekä Afrikkaan.

Kukin lestadiolaisuuden suunta järjestää kesäisin kesäseurat. Pohjoismaiden suurin hengellinen tapahtuma suviseurat on vanhoillislestadiolaisuuden vuotuinen pääjuhla. Muiden suuntien pääseurat ovat nimeltään juhannusseurat (esikoislestadiolaiset), kesäseurat (uusheräys) ja suvijuhlat (rauhan sana). Esikoislestadiolaiset järjestävät juhannusseurojen lisäksi vuosittaset jouluseurat Gällivaressa Pohjois-Ruotsissa.

Vanhoillislestadiolaisten laulukirjan nimi on Siionin laulut, jota yleensä julkaistaan yhdessä Virsikirjan kanssa. Esikoislestadiolaiset käyttävät laulukokoelmaa Virsikirja ja Hengellisiä lauluja, jossa on virsien lisäksi 132 hengellistä laulua. Uusheräys ja rauhansanalaisuus käyttävät Siionin matkalaulut -nimistä laulukirjaa.

Kirjallisuutta

Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939 - Mauri Kinnunen
Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset - toimittanut Pekka Raittila
Juhonkylä. Tapaustutkimus pohjoissuomalaisesta lestadiolaiskylästä - Kirti Suolinna ja Kaisa Sinikaira
Kutsujan armo - Heikki Jussila
Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään - Wäinö Havas
Muistoja Lapin kristillisyydestä - Aatu Laitinen
Pohjolan kristillisyys - Seppo Lohi

Aiheesta muualla

Suomeksi

Liikkeiden sivut

Lähetysyhdistys Rauhan Sana
Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys - vanhoillislestadiolaiset
Uusheräys

Kirjoituksia aiheesta

Historia ja leviäminen

Kirkon sivuilta

Oppilaitoksilta

Laulut

Muuta

Vieraskieliset

Liikkeiden sivut

Apostolic Lutheran Church - rauhansanalaiset
Independent Apostolic Lutheran Church
Laestadian Lutheran Church - vanhoillislestadiolaiset

Kirjoituksia aiheesta

Lestadiolaisaiheisia kirjoja ja lehtiä

Lestadiolaisuus

Sisällys

Lestadiolaisuuden synty