Black Sabbath
 |
Tätä artikkelia on ehdotettu hyväksi artikkeliksi. Hyvä artikkeli -merkinnän on tarkoitus kertoa, että yhteisön mielestä artikkeli on keskitasoa parempi. Artikkelin ehdokassivulla voit ottaa asiaan kantaa.
|
| Black Sabbath | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tiedot | |
| Toiminnassa | 1969– |
| Tyylilaji |
heavy metal doom metal |
| Kotipaikka | Birmingham, Iso-Britannia |
| Laulukieli | englanti |
| Jäsenet |
Ozzy Osbourne, laulu |
| Levy-yhtiö | |
| Aiheesta muualla | |
| black-sabbath.com | |
Black Sabbath on englantilainen heavy metal -yhtye, joka perustettiin Birminghamissa vuonna 1969. Black Sabbath aloitti uransa blues-rockia esittämällä, mutta siirtyi jo debyyttialbumillaan raskaaseen rockiin, jonka kehitykseen yhtye vaikutti merkittävästi. Joskus Black Sabbathia luonnehditaan jopa ensimmäiseksi todelliseksi heavy metal -yhtyeeksi. Yhtyeen pitkään säilynyt suosio perustuu ensisijaisesti sen kuuteen ensimmäiseen albumiin, jotka ilmestyivät vuosina 1970–1975. Paranoid-albumilta löytyvä samanniminen kappale lienee yhtyeen tunnetuin. Yhtyeen albumeita on myyty Yhdysvalloissa 25 miljoonaa[1] , maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa kappaletta.lähde?
Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon muodostivat laulaja John "Ozzy" Osbourne (s. 1948), kitaristi Anthony "Tony" Iommi (s. 1948), basisti Terrence "Geezer" Butler (s. 1949) ja rumpali William "Bill" Ward (s. 1948).
Historia
Ennen Black Sabbathia (1966–1969)
Black Sabbathin alkujuuret ulottuvat vuoteen 1966, jolloin muutamaa kuukautta aiemmin vankilasta vapautunut Ozzy Osbourne tapasi Geezer Butlerin. Osbourne oli jo kierrellyt muutamissa kokoonpanoissa laulajana. Tapaamisensa jälkeen he soittivat yhdessä yhtyeessä Rare Breed (joka aiemmin oli ollut The Ruums -niminen).[2] Myöhemmin Osbourne vei birminghamilaisen musiikkikaupan ikkunaan ilmoituksen, jossa ilmoitti etsivänsä yhtyettä, johon liittyä (ilmoituksessa luki: Ozzy Zigg needs a gig). Tuohon aikaan Osbournen ystävä Butler tunsi jo kitaristi Tony Iommin ja rumpali Bill Wardin, jotka olivat soittaneet silloin jo hajonneessa Mythology-nimisessä yhtyeessä (joka aiemmin oli ollut The Rest -niminen)[3]. Ilmoituksen nähtyään Butler vei Tony Iommin ja Bill Wardin tapaamaan Ozzya, jolloin Iommi tajusi, että kysymyksessä oli sama mies, jota hän oli aikaisemmin kiusannut poikaporukkansa kanssa heidän oltuaan samassa koulussa. Alkujärkytyksen jälkeen Ozzy ja Tony sopivat riitansa, ja niin yhtye perustettiin.
Nelikko perusti 1968 kuusimiehisen Polka Tulk -nimisen bluesjazzfuusioyhtyeen. Yhtyeen nimi otettiin intialaisesta vaateliikkeestä. Yhtye harjoitteli tulevia esiintymisiä varten lainakappaleita. Kuusimiehisen yhtyeen slidekitaristi ja saksofonisti olivat mukana ensimmäisissä esiintymisissä. Muut yhtyejäsenet halusivat päästä heistä eroon, joten yhtye hajotettiin ja perustettiin uudelleen nelimiehisenä. Yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Earth Blues Company, joka pian lyheni pelkäksi Earthiksi. Tällä nimellä yhtye toimikin vuoden verran. Loppuvuodesta 1968 Tony Iommi liittyi Jethro Tull -yhtyeeseen kitaristiksi yhtyeestä lähteneen Mick Abrahamsin tilalle. Iommi ei kuitenkaan tullut toimeen yhtyeen johtajan Ian Andersonin kanssa, joten visiitti jäi lyhyeksi. Iommin voi nähdä soittamassa Jethro Tullissa Rolling Stones -yhtyeen Rock And Roll Circus -dvd:llä. Iommi palasi Earthiin, ja keikkailua jatkettiin. Loppuvuodesta 1969 Earth joutui jälleen vaihtamaan nimeään. Earth-niminen tanssiorkesteri oli nimittäin jo olemassa, ja yhtyeet sekoitettiin keskenään. Kaiken huippu oli viimeinen keikka, jolla Osbourne, Iommi, Butler ja Ward esiintyivät Earth-nimellä, sillä järjestäjä oli erehtynyt ottamaan keikalle väärän Earth-yhtyeen. Iltapukuihin sonnustautunut Birminghamin hienostoväki sai kokea järkytyksen, kun Osbourne kumppaneineen esitti pyjama-asuisina kovaäänisesti 60-luvun hittikappaleita. Tämän esiintymisen jälkeen yhtye muutti nimensä Black Sabbathiksi marraskuussa 1969.[4]
Yhtye oli jo Earth-nimisenä esittänyt "Black Sabbath" -nimistä kappaletta. Kappaleen nimi tuli nyt yhtyeen uudeksi nimeksi. Nimi Black Sabbath oli basisti Geezer Butlerin ehdotus. Nimi tuli Mario Bavan ja Salvatore Billitterin ohjaamasta ja Boris Karloffin tähdittämästä vuonna 1963 julkaistusta elokuvasta Tre volti della paura (ital. Pelon kolmet kasvot), jota Yhdysvalloissa esitettiin nimellä Black Sabbath (Musta sapatti tai Musta pyhäpäivä).[5][6]
Alkuperäinen kokoonpano: Ozzy Sabbathin laulajana
Manner-Euroopasta vauhtia (1969)
Black Sabbath -nimen keksimisen jälkeen yhtye kierteli Englannissa ja muualla Euroopassa. Yhtye pääsi esiintymään peräti kuutena peräkkäisenä iltana hampurilaiselle Star-klubille, jossa The Beatles oli esiintynyt 1960-luvun alussa. Yhtyeen maine raivokkaana liveorkesterina kasvoi.
Palattuaan loppuvuodesta 1969 Englantiin ja palkattuaan Jim Simpsonin managerikseen yhtye sai levy-yhtiö Vertigolta sopimustarjouksen, jonka se hyväksyi, ja se pääsi levyttämään ensimmäistä albumiaan lokakuussa 1969. Tiettävästi levytyssessioissa oli mukana Norman Heines -niminen kosketinsoittaja, mutta yhteistyö jäi lyhyeksi, eikä koskettimia kuultu levyllä.
Albumit Black Sabbath ja Paranoid (1970)
Debyyttialbumi julkaistiin 13. helmikuuta 1970. Heti sen ilmestyttyä uskonnolliset tahot syyttivät Black Sabbathia saatananpalvonnasta albumin välikanteen painetun ylösalaisin olevan ristin ja Still Falls the Rain -runon takia. Levy-yhtiöstä kerrottiin sen kuuluvan yhtyeen imagoon. Todellisuudessa saatananpalvonnalla ei pintapuolista uteliaisuutta lukuun ottamatta ollut osaa Black Sabbathin musiikissa. Maine kuitenkin kiiri yhtyeen edellä. Pian yhtyettä pyydettiin esiintymään Englannissa järjestettävillä Night Of Satan -festivaaleilla, mutta se kieltäytyi. Saatananpalvojat kirosivat tästä syystä yhtyeen, ja siitä säikähtäneenä Ozzy pyysi isäänsä leikkaamaan yhtyeen joka jäsenelle alumiinista ristit suojaksi kirousta vastaan. Toimenpiteelle antoi vauhtia hermoromahdus, jonka yhtä lailla kirouksen alaiseksi joutuneen Black Widow -yhtyeen rumpali sai samaan aikaan. Mitään pahaa ei kuitenkaan Black Sabbathin jäsenille tapahtunut....
Debyyttilevy nousi Englannissa Top-10-listalle, ja keväällä 1970 yhtye sai levytyssopimuksen Amerikkaan Warner Bros. -levy-yhtiölle. Yhdysvalloissa levy nousi top-30-listalle.
Syyskuussa 1970 Black Sabbath julkaisi hittisinglen "Paranoid" (Britanniassa myyntilistan neljäntenä) ja samanaikaisesti samaa nimeä kantavan albumin, joka nousi brittiläisen albumilistan ykköseksi. Albumin nimeksi piti alun perin tulla War Pigs, mutta Vietnamin sodan ollessa vielä käynnissä nimestä luovuttiin. Yhdysvalloissa albumi nousi alkuvuodesta 1971 sijalle 12.
Black Sabbath esiintyi ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa syyskuussa 1970, ja siellä yleisö oli vielä innokkaampaa kuin Britanniassa. Black Sabbathin jäsenet pääsivät makean elämän makuun, ja päihde- ja alkoholisekoilut sekä bändärit olivat olleet jo pitkään osa heidän elämäänsä. Yhtye ei päässyt vieläkään eroon saatananpalvojien maineestaan. Eräässä konsertissa yleisön joukossa ollut mies yritti puukottaa Tony Iommin uhratakseen tämän paholaiselle. Esiintymisten jälkeen saatananpalvojat kokoontuivat yhtyeen hotellin ulkopuolelle odottamaan, että yhtye pelastaisi heidät. Useat fanit jopa pelkäsivät Black Sabbathin jäseniä. Syyskuun lopussa Black Sabbath antoi yllättäen potkut Jim Simpsonille ja palkkasi managerikaksikko Patrick Meehanin ja Wilf Pinen hoitamaan asioitaan.
Master of Reality, Vol. 4 ja Sabbath Bloody Sabbath (1971–1974)
Pitkän kiertueen jälkeen alkuvuodesta 1971 Sabbathin piti jälleen levy-yhtiön määräyksestä mennä äänittämään albumia. Kolmas albumi, Master of Reality julkaistiin 1. heinäkuuta 1971. Sillä on Sabbathin menestyneimpien kappaleiden joukkoon kuuluva "Children Of The Grave". Levyn aloituskappale "Sweet Leaf" ylistää täysin avoimesti kannabista. Seuraava kappale, "After Forever", ottaa kuitenkin kantaa kristinuskon puolesta. Levyä myytiin Amerikassa kultalevyn edestä jo pelkkien ennakkotilauksien perusteella. Sabbath lähti levyn ilmestyttyä jälleen kiertueelle. Amerikassa heidän maineensa saatananpalvojina oli edelleen vankka, ja saavuttuaan Philadelphiaan keikalle kesällä 1971 heidän takahuoneensa seinille oli piirretty verellä ristejä. Okkultismi yhdistettynä päihteiden ja alkoholin käyttöön sai solisti Ozzy Osbournen vainoharhaiseksi, ja hän repi kerran hotellihuoneessa Raamattuja, mikä hirvitti muita yhtyeen jäseniä.
Yhtyeen jäsenten päihde- ja alkoholiriippuvuudet tulivat ilmi etenkin Black Sabbathin seuraavan levyn, Vol. 4:n, äänittämisen aikoihin. Levyn alkuperäiseksi nimeksi Ozzy olisi halunnut Snowblind – levyllä olevan kappaleen mukaan – mutta koska nimi viittasi päihteisiin, joutuivat yhtyeen jäsenet tyytymään kansitekstiin "We wish to thank the great COKE-Cola Company of Los Angeles". Yhtyeelle kuljetettiin kokaiinia saippuajauhepakkauksissa, ja Osbourne saattoi istua koko päivän kylpyammeessa käyttäen kokaiinia. Yhtyeen jäsenten huume- ja alkoholiriippuvuudet olivat Vol. 4:n ilmestyessä pahimmillaan.
Ongelmista huolimatta Vol. 4 -albumi menestyi hyvin ja "Snowblind"-kappaleesta tuli suosittu. Albumilla on myös "Changes"-pianoballadi, jota Ozzy ja hänen tyttärensä Kelly Osbourne ovat esittäneet vuonna 2003 duettona.
Vuonna 1973 Sabbath vuokrasi Walesista linnan, jonne yhtye lähti äänittämään viidettä studioalbumiaan, Sabbath Bloody Sabbathia. Omituiset, jopa aavemaisiksi väitetyt, tapahtumat saivat yhtyeen uskomaan, että linnassa kummitteli, ja myöhemmin linnan omistajatkin väittivät nähneensä aaveen.
Ozzyn ja Tonyn mukaan he olivat kerran myöhään illalla äänitysten jälkeen nähneet aaveen. Vähän myöhemmin Ozzy oli nukahtanut takkatulen ääreen ja tuli oli levinnyt Ozzyn käyttämään huopaan. Tony ja Geezer pelastivat Ozzyn liekeistä viime hetkellä.
Vaikka aavemaiset tapahtumat saivatkin yhtyeen järkiintymään ja suhtautumaan vakavasti uskonnollisiin kysymyksiin, tuli Sabbath Bloody Sabbathista suosikkikappaleita, joista tunnetuin lienee nimikappale "Sabbath Bloody Sabbath". Myös kappaleet "Sabbra Cadabra" ja "Killing Yourself To Live" saivat suosiota. Levyllä esiintyi myös Yes-yhtyeestä tuttu Rick Wakeman, joka soitti yhdellä kappaleella kosketinsoittimia. Huhtikuussa 1974 Sabbath esiintyi 450 000 ihmiselle California Jam -festivaaleilla, jonne yhtye kuljetettiin helikopterilla.
Sabotage-albumi ja välien tulehtuminen (1975)
Kesällä 1975 julkaistiin Black Sabbathin kuudes albumi Sabotage, jota monet pitävät viimeisenä aitona Black Sabbath -albumina. Levyn äänityksiä häiritsivät manageririidat ja päihteiden käytön lisääntyminen, ja tunnelmia kuvastaa myös singlenäkin julkaistu "Am I Going Insane (Radio)". Muita hyvin merkittäviä kappaleita ovat "Hole in the Sky" ja "Symptom of the Universe".
Sabotage-albumin myyntiä yhtye lähti tuttuun tapaan edistämään Amerikkaan. Tällä kertaa lavakokoonpanoon otettiin mukaan kosketinsoittaja, Birminghamista kotoisin oleva Gerald "Jezz" Woodroffe, joka pysyi yhtyeessä aina vuoden 1977 loppuun.
1970-luvun puolivälissä Black Sabbathia pidettiin merkittävimpänä heavy metal -yhtyeenä. Se loi paineita Osbournelle, jolta odotettiin joka keikalta vauhkoa ja hullua menoa. Paine johti Osbournen loppuunpalamiseen. Joulukuussa 1975 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma We Sold Our Soul For Rock 'n' Roll, joka sisälsi yhtyeen menestyskappaleita, kuten "Black Sabbath", "N.I.B.", "Paranoid", "Iron Man" "War Pigs", "Children of the Grave" ja "Snowblind".
Uusi tyyli: Technical Ecstasy (1976)
Alkuvuodesta 1976 Sabbath äänitti seitsemättä studioalbumiaan. Silloin yhtyeen jäsenet erottivat managerinsa Meehanin ja Pinen, koska he yhtyeen mukaan hoitivat tehtävänsä huonosti. Heti sen jälkeen yhtyeen ensimmäinen manageri, jo syyskuussa 1970 erotettu Jim Simpson, haastoi yhtyeen oikeuteen laittomasta erottamisesta. Black Sabbathin jäsenet hävisivät oikeudenkäynnin ja joutuivat luovuttamaan puolet omaisuudestaan Simpsonille.lähde? Toisen puolen yhtye oli jo tuhlannut riehakkaaseen elämään, joten yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset taloudet olivat tuolloin varsin tiukoilla.
Samaan aikaan kun yhtye kärsi rahapulasta, alkoivat Ozzyn ja Tonyn välit tulehtua yhtyeen sisäisestä valtataistelusta johtuvien riitojen vuoksi. Riitojen välissä yhtyeen jäsenet yrittivät itse hoitaa managerointiaan, mutta epäonnistuttuaan siinä he kääntyivät Jet Records -levy-yhtiön toimitusjohtajan Don Ardenin puoleen yrittäen saada hänet manageroimaan hiipuvaa yhtyettä. Arden suostui. Solisti Ozzy Osbourne tapasi neuvotteluissa Ardenin tyttären, tulevan vaimonsa Sharon Ardenin.
Lokakuussa 1976 julkaistu Black Sabbathin seitsemäs albumi Technical Ecstasy oli faneille pettymys albumin pehmenneen linjan takia. Myös kriitikot tyrmäsivät uuden tyylin, johon kuuluivat Tony Iommin käyttöön ottamat näppärät studiokikat, jotka ärsyttivät etenkin Osbournea. Levyn ilmestymisen jälkeen tehdyllä maailmankiertueella yhtye häilyi olemassaolon ja hajoamisen välillä.
30-vuotiaat kehäraakit: Never Say Die! (1977–1979)
Vuoden 1977 lopussa Osbourne hakeutui hoitoon päihde- ja alkoholiongelmansa takia ja erosi yhtyeestä. Eroon vaikutti myös hänen isänsä, joka teki kuolemaa. Ozzyn ollessa poissa hänen tilalleen otettiin Fleetwood Mac- ja Savoy Brown -yhtyeistä tuttu Dave Walker. Ozzyn haluttua takaisin yhtyeeseen alkuvuodesta 1978 Walker sai lähteä.
Kesällä 1978 julkaistu Never Say Die! -albumi vakuutti yhä enemmän yleisöä siitä, että Black Sabbathin jäsenet olivat väsyneitä 30-vuotiaita rokkareita, jotka ratsastivat vanhan maineensa turvin, vaikka Never Say Die -single nousikin Englannin Top-30-singlelistalle. Albumilla soitti kosketinsoittimia Don Airey, joka myöhemmin liittyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen. Loppuvuodesta lähdettiin tuttuun tapaan kiertämään Amerikkaa. Kiertueen jälkeen, vuoden 1979 alkupuolella, ongelmainen yhtye lähti Los Angelesiin työstämään uutta albumia. Ongelmat Ozzy Osbournen kanssa johtivat lopulta hänen erottamiseen maaliskuussa 1979. Samaan aikaan myös Geezer Butler jätti pettyneenä yhtyeen.
1980-luku
Ronnie James Dio laulajana (1979–1982)
Osbournen ja Butlerin lähdettyä Tony Iommi otti yhteyttä Rainbow-yhtyeestä juuri eronneeseen laulajaan Ronnie James Dioon. Dio innostui ajatuksesta työskennellä Iommin kanssa, ja miehet alkoivat suunnitella uutta yhtyettä, johon kuuluisivat Dio, Iommi ja Ward sekä uusi basisti ja kakkoskitaristi. Kakkoskitaristin virkaan Iommi kutsui vanhan ystävänsä Geoff Nichollsin, joka soitti birminghamilaisessa Quartz-yhtyeessä. Basistiksi oli tarjolla Rainbowssa aikoinaan soittanut Craig Gruber, mutta hän ei sopinut yhtyeen kemiaan ja sai lähteä.
Iommi, Dio, Ward ja Nicholls työstivät uutta albumia tuottaja Martin Birchin johdolla. Basistiongelmaan saatiin ratkaisu, kun Iommi sai houkuteltua Geezer Butlerin takaisin yhtyeeseen. Tämän jälkeen päätettiin jatkaa Black Sabbath -nimellä. Kakkoskitaristisuunnitelma haudattiin samoin, ja Geoff Nicholls siirtyi kosketinsoittajaksi, jossa virassa hän toimikin seuraavat yli 20 vuotta välillä enemmän ja välillä vähemmän näkyvässä roolissa. Uusi albumi, Heaven and Hell, julkaistiin huhtikuussa 1980 ja sai monien ihailijoiden kehut osakseen. Hevimusiikki oli muutenkin noussut uuteen kukoistukseen 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, ja yleisö otti uudistuneen Sabbathin hyvin vastaan. Albumia lähdettiin promovoimaan aluksi Eurooppaan ja myöhemmin samana vuonna Amerikkaan, missä Black Sabbath ja Blue Öyster Cult tekivät suuren yhteiskiertueen. Yhtyeitä manageroi tuolloin Sandy Pearlman.
Elokuussa 1980 Black Sabbath koki takaiskun, kun alusta asti yhtyeessä soittanut rumpali Bill Ward päätti lähteä yhtyeestä. Wardilla oli pahoja ongelmia päihteiden kanssa, ja lisäksi hänen vanhempansa olivat juuri kuolleet. Tilalle otettiin Ronnie James Dion vanha tuttu Vinnie Appice, rumpali Carmine Appicen nuorempi veli, ja kiertuetta jatkettiin.
Vuonna 1980 vanha manageri julkaisi vuonna 1973 taltioidun, Live at Last -livealbumin. Yhtye yritti estää levyn julkaisemista, mutta turhaan. Albumi nousi Englannin listan viidenneksi.
Kiertueen ja pienen tauon jälkeen Black Sabbath lähti äänittämään seuraavaa albumiaan, joka ilmestyi syksyllä 1981. Mob Rules -albumi menestyi kaupallisesti, mutta jo levyn äänittämisen aikoihin alkoivat yhtyeen englantilais- ja yhdysvaltalaisjäsenten erimielisyydet aiheuttaa ongelmia. Vaikka yhtye vakuutteli kaiken olevan kunnossa, erosivat Dio ja Appice seuraavan kiertueen jälkeen ja perustivat Dio-yhtyeen. Kiertueelta julkaistiin myös Sabbathin ensimmäinen virallinen livetallenne Live Evil, joka ilmestyi kauppoihin joulukuussa 1982. Iommi epäili perusteettomasti Dion ja Appicen käyneen miksaamassa salaa Live Evil -albumia korostaen omia osuuksiaan livesoundissa. Todellisuudessa Iommi ja Butler eivät saapuneet studiolle kun oli tarkoitus aloittaa levyn miksaaminen. Parin päivän istumisen jälkeen Appice ja Dio kyllästyivät istumiseen ja alkoivat miksata kahdestaan. Tämä oli ollut eräs syy Dion ja Appicen lähtöön yhtyeestä. Black Sabbath oli myynyt tähän mennessä jo yli 60 miljoonaa albumia.
Ian Gillan laulajana (1983–1984)
Kaikkien yllätykseksi Black Sabbathin uudeksi laulajaksi valittiin Deep Purplesta tuttu Ian Gillan, jonka oma yhtye oli juuri hajonnut. Laulajavalinta oli iso uutispommi, ja sitä puitiin kovasti musiikkilehdistössä ja fanien keskuudessa. Yhtye sai lehdistöltä lisänimen "Deep Sabbath". Rumpaliksi palasi vanha tuttu Bill Ward. Uusi albumi, Born Again, julkaistiin syksyllä 1983, ja yhtye lähti kiertueelle – tosin rumpalina ELO-yhtyeestä tuttu Bev Bevan, sillä Bill Ward ei katsonut vielä kykenevänsä pitkälle kiertueelle heikon terveydentilansa takia. Myös Bevanin valintaa ihmeteltiin, sillä häntä ei pidetty heavy metal -rumpalina. Born Again -albumi menestyi huonoista arvosteluista huolimatta hyvin ja nousi Englannissa top-5:een. Kun olisi pitänyt lähteä kiertueelle Gillan loikkasi uudelleen koottuun Deep Purpleen. Myös Bev Bevan joutui "reunion-kuumeeseen" ja lähti takaisin ELO-yhtyeeseen.
Yhtye hajoaa, Iommi "sooloilee" (1984–1985)
Iommi ja Butler päättivät jatkaa, ja rumpaliksi palasi – jälleen kerran – Bill Ward. Laulajaa lähdettiin etsimään Los Angelesin rock-klubeilta. Lukuisia nauhoja kuunneltiin. Ensimmäisenä varsinaisena ehdokkaana esille nousi Steeler-yhtyeessä laulanut Ron Keel, mutta häntä ei kuitenkaan lopulta valittu. Ron Keel perusti myöhemmin Keel-yhtyeen. Seuraavana kuvaan astui Armageddon- ja White Tiger -yhtyeissä laulanut David Donato. Hänet valittiin ja yhtye aloitti treenaamisen. Tätä vaihetta kesti muutaman kuukauden, ja loppuvuodesta 1984 Geezer Butler turhautui paikoillaan junnaamiseen ja jatkuviin miehistönvaihdoksiin ja päätti lähteä yhtyeestä. Myös Bill Ward ja David Donato poistuivat yhtyeestä tässä vaiheessa.
Yksin jäänyt Tony Iommi aloitti seuraavaksi sooloalbumin suunnittelun. Basistiksi ja rumpaliksi Iommi otti tyttöystävänsä Lita Fordin yhtyeessä soittaneet Gordon Copleyn ja Eric Singerin. Kosketinsoittajana jatkoi Geoff Nicholls. Laulajaksi oli ehdolla Jesus Christ Superstar -musikaalista ja Joshua-yhtyeestä tuttu Jeff Fenholt. Fenholtin pesti jäi lyhyeksi hänen riitaannuttua Iommin managerin Don Ardenin kanssa. Nykyisin Fenholt toimii TV-evankelistana Yhdysvalloissa. Myös basisti Gordon Copley lähti, ja hänen tilalleen tuli Dave "The Beast" Spitz, Anthrax-yhtyeen kitaristi Dan Spitzin veli.
Levyn nauhoitukset keskeytyivät, kun heinäkuussa 1985 alkuperäinen Black Sabbath esiintyi kolmen kappaleen verran Philadelphiassa suuressa Live Aid -hyväntekeväisyyskonsertissa. Sabbathin esiintyminen oli menestys, ja reunion-huhut lähtivät liikkeelle. Ozzy Osbournen päätettyä jatkaa menestyksekästä soolouraansa huhut vaimenivat.
Levyttämistä jatkettiin, ja laulajaksi valittiin Trapeze- ja Deep Purple -yhtyeistä tuttu Glenn Hughes. Hughes oli Iommin hyvä ystävä ja erinomainen laulaja, joten valinta ei ollut suuri yllätys. Levyn lopulta valmistuttua sitä ei julkaistukaan Tony Iommin sooloalbumina, vaan levy-yhtiön vaatiessa sen julkaisua Black Sabbath -nimellä, päädyttiin kompromissiin "Black Sabbath featuring Tony Iommi". Albumin nimenä oli Seventh Star.[7]
Ongelmat kasaantuvat (1986)
Vuoden 1986 alkupuolella Seventh Star -albumia lähdettiin promovoimaan Amerikkaan, mutta heti alkuvaiheessa ilmeni ongelmia Glenn Hughesin päihdeongelmien vuoksi. Hughes oli fyysisesti heikossa kunnossa, ja lisäksi juuri kiertueen alussa hän sai tappelussa nyrkin iskun kasvoihinsa, mistä aiheutui vaurioita hänen äänelleen. Hughes pystyi laulamaan vain kiertueen viidellä ensimmäisellä keikalla, nekin heikosti. Iommin ei auttanut muuta kuin erottaa Hughes ja jatkaa kiertuetta toisella laulajalla. Dave Spitzin ehdotuksesta laulajaksi otettiin nuori ja tuntematon Ray Gillen, joka oli laulanut Bobby Rondinellin yhtyeessä. Yhtye soitti kiertueen loppuun ja teki lyhyen ja heikosti menestyneen kiertueen Isossa-Britanniassa. Musiikkilehdistö keskittyi vain nimisekoiluihin, Hughesin erottamiseen, miehistönvaihdoksiin ja muuhun haukkumiseen, ja Seventh Star -albumi jäi kaiken tämän varjoon.
Yhtye, kokoonpanona Iommi, Gillen, Spitz, Singer ja Nicholls, lähti loppuvuodesta 1986 Montserratin saaristoon levyttämään tulevaa The Eternal Idol -albumia. Levytyssessiot sujuivat nihkeästi: ongelmina olivat Ray Gillenin ammattitaidottomuus studiotyössä ja säveltämisessä, manageriksi jälleen tulleen Patrick Meehanin temppuilut ja tuottaja Jeff Glixmanin omat ongelmat. Lisäksi tapahtui jälleen miehistönvaihdoksia: Dave Spitz joutui lähtemään henkilökohtaisten syiden vuoksi, ja tilalle otettiin mm. Ozzy Osbournen yhtyeestä tuttu Bob Daisley. Daisley pysyi yhtyeessä nauhoitusten ajan. Pian tämän jälkeen rumpali Eric Singer lähti yhtyeestä saatuaan tarjouksen liittyä Gary Mooren keikkayhtyeeseen.
Yleisö kaikkoaa, yhtye hajoaa (1987)
Alkuvuodesta 1987 oli Ray Gillenin vuoro jättää yhtye. Hän liittyi myöhemmin Eric Singerin kanssa Jake E. Leen Badlands-yhtyeeseen. Gillen kuoli vuonna 1993 AIDS:iin. Uudeksi rumpaliksi palasi vanha tuttu Bev Bevan, ja laulajaksi otettiin birminghamilaisissa paikallisyhtyeissä laulanut Tony Martin. Martin lauloi tekeillä olevan The Eternal Idol -albumin kaikki lauluosuudet uusiksi.
Kesällä 1987 Black Sabbath soitti sarjan keikkoja Sun Cityssä, Etelä-Afrikassa. Tämä rikkoi kansainvälistä kulttuuriboikottia, johon Etelä-Afrikka oli joutunut apartheid-rotuerottelupolitiikkansa johdosta. Black Sabbath esitti myöhemmin anteeksipyynnön, mutta rikkomuksen vuoksi yhtye joutui pitkäksi aikaa esityskieltoon muun muassa Suomen Yleisradion ohjelmissa.
Tässä vaiheessa Bev Bevan oli jälleen lähtenyt, ja rumpaliksi oli otettu The Clash- ja Hanoi Rocks -yhtyeissä soittanut Terry Chimes. Bassoa keikoilla soitti Dave Spitz. Myös Geezer Butleria pyydettiin takaisin, mutta tämä ei lämmennyt ajatukselle. The Eternal Idol -albumi julkaistiin viimein loppuvuonna 1987. Levy sai lähinnä murska-arvosteluja ja pääsi Englannin listoilla niukasti top-70:een. Lukuisat miehistönvaihdokset olivat hämmentäneet yleisöä, ja muita sotkuja puitiin lehdistössä mieluummin kuin musiikkia. Levyllä soittava kokoonpano on Iommi, Martin, Singer, Daisley ja Nicholls. Vaikka Bev Bevan ja Dave Spitz mainitaan soittajatiedoissa, he eivät soittaneet levyllä. Dave Spitzin palattua Afrikan keikkojen jälkeen Amerikkaan, basistiksi tuli lähinnä popyhtyeissä soittanut Jo Burt. Yhtye teki pienimuotoisen Euroopan kiertueen, joka päättyi nolosti yhtyeen jouduttua perumaan Lontoon keikat vähäisen lipunmyynnin vuoksi. Tämän jälkeen yhtye käytännöllisesti katsoen hajosi, ja Tony Iommi päätti aloittaa homman uudelleen puhtaalta pöydältä uusilla muusikoilla ja uudella managerilla Patrick Meehanin osoittauduttua jälleen epäluotettavaksi.
Uusi nousu: rumpuihin Cozy Powell (1988–1989)
Vuonna 1988 Iommi otti yhteyttä rumpali Cozy Powelliin. Powell kiinnostui ajatuksesta nostaa Black Sabbath aallonpohjasta, joten hän liittyi yhtyeeseen. Laulajaksi kaavailtiin aluksi Ronnie James Dioa tai David Coverdalea, mutta kuultuaan Tony Martinin laulua Powell halusi tämän jatkavan laulajana. Geoff Nicholls pysyi edelleen kosketinsoittajana. Uusi levytyssopimus saatiin I.R.S.-yhtiöltä, kun Vertigo oli lopettanut Sabbathin kanssa vuonna 1987. Uutta materiaalia alettiin työstää matalalla profiililla, ja tuloksena ollut Headless Cross -albumi saikin joidenkin fanien suosion. Albumi puhdisti Sabbathin rähjääntynyttä julkisuuskuvaa ja antoi faneille jälleen ylpeyden aihetta. Levyllä bassoa soitti studiomuusikko Laurence Cottle, mutta varsinaiseksi basistiksi otettiin Whitesnake-yhtyeessäkin soittanut Neil Murray. Yhtye teki laajan ja menestyksekkään maailmankiertueen käyden muun muassa Neuvostoliitossa esiintymässä.
1990-luku
Dio palaa, Powell lähtee (1990–1991)
1990-luku käynnistyi Sabbathin osalta Tyr-albumilla. Albumi jatkoi Headless Crossin viitoittamaa tietä ja sai hyviä arvosteluja. Yhtye lähti jälleen kiertueelle. Black Sabbath oli erittäin suosittu Euroopassa ja Aasiassa, mutta Amerikassa yhtyeen suosio ei tässä vaiheessa ollut huippuluokkaa. Etenkin Cozy Powell ja Tony Iommi olivat pettyneitä Amerikan tilanteeseen. Kiertueen päätyttyä Warner Bros. ehdotti Iommille mahdollisuutta tehdä uusi albumi ja maailmankiertue Ronnie James Dion kanssa. Myös Dion ura oli kääntynyt Yhdysvalloissa laskuun, ja levy-yhtiössä nähtiin mahdollisuus, että jos Dio liittyisi jälleen Sabbathiin, menestys olisi taattu. Powell ja Iommi tarttuivat tarjoukseen, ja kun basistiksi palasi vielä Geezer Butler, olivat toiveet korkealla. Uuden albumin tekeminen ei alkanut kuitenkaan ongelmitta. Dion ja Powellin välit olivat olleet kireät jo herrojen soittaessa Rainbowssa 1970-luvulla, ja tilanne kiristyi nyt uudelleen. Tämän seurauksena Powell lähti, ja tilalle otettiin jo aiemmin mukana ollut Vinnie Appice.
Dio ei lämmittele Ozzya (1992–1993)
Dehumanizer-albumi valmistui kesäksi 1992. Se ei ollut levy-yhtiön toivoma jättimyyntimenestys vaikka menestyikin hyvin. Yhtyeen lähdettyä maailmankiertueelle vanhat riidat alkoivat nousta jälleen esille, ja yhtye jakautui kahteen leiriin: Iommi ja Butler vastaan Dio ja Appice. Viimeisenä naulana arkkuun tuli Ozzy Osbournen esittämä kutsu Black Sabbathille tulla lämmittelemään hänen yhtyeensä viimeisiä keikkoja No More Tears -kiertueella marraskuussa 1992. Iommi ja Butler hyväksyivät kutsun, mutta Dio ei hyväksynyt tätä. Hänen mielestään Sabbathin ei kuulunut toimia lämmittely-yhtyeenä kenellekään, saati sitten Ozzy Osbournelle. Niinpä Dio erosi ennen konsertteja, ja hänen tilalleen otettiin Judas Priest -yhtyeen laulaja Rob Halford. Kokoonpanolla Iommi, Butler, Halford, Appice ja Nicholls Sabbath soitti kahtena iltana, 14 ja 15. marraskuuta, 1992 Ozzyn lämmittelijänä. Viimeisen Ozzyn keikan jälkeen lavalle astui alkuperäinen Black Sabbath (Osbourne, Iommi, Butler, Ward) neljän kappaleen ajaksi. Tämän jälkeen alkoivat huhut jälleen liikkua niin alkuperäisen Sabbathin paluusta kuin Rob Halfordin liittymisestä Sabbathiin laulajaksi. Näistä kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut.
Raskaasta kevyeen: Cross Purposes ja Forbidden (1994-1996)
Black Sabbath jatkoi uraansa. Laulajaksi palasi Tony Martin, ja uudeksi rumpaliksi tuli Bobby Rondinelli, joka parhaiten muistetaan Rainbow-yhtyeen rumpalina. Tällä kokoonpanolla tehtiin albumi Cross Purposes (1994), joka jatkoi Dehumanizerilla esiintynyttä raskaampaa suuntausta. Kiertueella nähtiin miehistönvaihdos, kun Bobby Rondinelli joutui lähtemään managerisotkujen takia, ja lopuilla Etelä-Amerikan keikoilla rummuissa oli jälleen kerran vanha tuttu Bill Ward. Ward ei pysynyt kuitenkaan mukana pitkään, ja myös Geezer Butler erosi ja liittyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen.
1995 Iommi kutsui kokoon vuosien 1989–1990 kokoonpanon (Iommi, Powell, Murray, Martin, Nicholls) ja tuottajaksi tulevalle Forbidden-albumille Iommi hankki kaikkien yllätykseksi – ja muiden jäsenten pettymykseksi – lähinnä rap-artistina tunnetun Ernie C:n. Forbidden-albumia on luonnehdittu jopa Black Sabbathin surkeimmaksi albumiksi. Cozy Powell oli pettynyt albumiin, ja vuoden 1995 USA:n kiertueen jälkeen hän lähti, ja tilalle palasi Bobby Rondinelli.
Maailmankiertueen jälkeen Iommi pisti yhtyeen telakalle. Huhut Ozzy Osbournen ja Iommin yhteistyöstä alkoivat taas liikkua.
Alkuperäinen kokoonpano jälleen yhdessä: Reunion (1997–1999)
Vuonna 1997 julkistettiin faneille ilosanoma, jossa Black Sabbathin kerrottiin esiintyvän kesän Ozzfest-kiertueella alkuperäisessä kokoonpanossa. Tämä ei kuitenkaan aivan pitänyt paikkaansa, sillä Bill Wardin tilalla rumpuja soitti Mike Bordin, joka oli Ozzyn yhtyeen rumpali ja joka parhaiten muistetaan Faith No More -yhtyeestä. Wardin poissaolon syyksi sanottiin terveysongelmat.
Ward palasi yhtyeeseen joulukuussa 1997, kun Sabbath soitti kahtena iltana Birminghamissa. Nämä keikat nauhoitettiin ja seuraavana vuonna julkaistiin Reunion-livealbumi. Albumi oli menestys ja nousi Amerikan listoilla lähes top-10:een. Kesällä 1998 Sabbath teki Euroopan kiertueen, ja jälleen Bill Ward joutui olemaan sivussa terveydellisten ongelmien takia, ja häntä tuurasi Vinnie Appice. Ward palasi rumpuihín joulukuussa 1998, kun yhtye aloitti USA:n kiertueen. Black Sabbath sai vuoden 1999 Grammy-gaalassa Grammy-patsaan "vuoden parhaasta heavy metal-esityksestä" edellisvuonna julkaistun Reunion-livealbumin "Iron Man" -kappaleen esityksestä.
2000-luku
Alkuperäinen kokoonpano 2000-luvulla
2000-luvulla Black Sabbath on tehnyt alkuperäisellä kokoonpanolla muutaman Ozzfest-kiertueen sekä pari Euroopan kiertuetta. Yhtye on ollut myös studiossa tekemässä uusia kappaleita, mutta uutta albumia ei ole toistaiseksi kuulunut. Yhtyeen jäsenet ovat myös julkaisseet sooloalbumeja. Kosketinsoittajana parilla viime kiertueella on ollut Adam Wakeman, Rick Wakemanin poika.
Alkuperäisen Black Sabbathin studioalbumit vuosilta 1970–1978 julkaistiin uudelleen Yhdysvalloissa vuonna 2005 digitaalisesti remasteroituina 8 CD:n boxina. Lisäksi vuonna 2002 julkaistiin Past Lives -livekokoelma, jolla on livemateriaalia 1970-luvulta. Maaliskuussa 2006 Black Sabbath valittiin Rock and Roll Hall of Fameen. Lokakuussa 2006 Ozzy Osbourne laittoi lehdistötiedotteen, jonka mukaan alkuperäinen Black Sabbath julkaisee uuden albumin vuonna 2007 ja tekee maailmankiertueen. Tämä ei kuitenkaan toteutunut. Samassa tiedotteessa Osbourne toivoi kaikkea hyvää toiselle Black Sabbath -kokoonpanolle: Heaven and Hell -projektille.
Heaven And Hell -kokoonpano 2000-luvulla
Syyskuussa 2006 tuli julkisuuteen tieto, jonka mukaan vuonna 1980 Heaven and Hell -levyn tehnyt kokoonpano (Ronnie James Dio, Tony Iommi, Geezer Butler, Bill Ward) tekisi maailmankiertueen vuoden 2007 alussa nimikkeellä Heaven and Hell. Kiertueen tarkoituksena oli promotoida tulevaa Black Sabbath: The Dio Years -kokoelmaa, jolla oli mukana kolme uutta kappaletta. Marraskuussa 2006 tiedotettiin, että Bill Ward ei tulisi olemaan mukana projektissa ja hänen tilallaan rummuissa nähtiin Vinnie Appice. Näin Heaven and Hell -kokoonpanosta tulikin nimestään huolimatta itse asiassa Mob Rules -albumin (1981) tehnyt kokoonpano. Heaven And Hell aloitti kiertueen Kanadasta maaliskuussa 2007 ja kesällä oli vuorossa Euroopan kiertue (kaksi konserttia myös Suomessa) ja syksyllä Yhdysvallat. Myös Japanin kiertue kuului suunnitelmiin. Kosketinsoittajana kiertueella oli Dio-yhtyeestä tuttu Scott Warren.[8] Kiertueen yhteydessä julkaistiin myös rajoitetulla painoksella Live at Hammersmith Odeon-livealbumi, joka sisälsi materiaalia Black Sabbathin Hammersmith Odeonin keikoilta vuodenvaihteesta 1981-1982. Myös vuoden 2007 Heaven and Hell-kiertueelta julkaistiin DVD/CD Live from Radio City Music Hall.
Black Sabbath Suomessa
Yhtye on esiintynyt alkuperäisessä kokoonpanossaan Suomessa 12. joulukuuta 1999 Helsingin jäähallissa ja 5. heinäkuuta 2005 Helsingin Hartwall Areenalla. Black Sabbath muilla kokoonpanoilla on sen lisäksi esiintynyt Provinssirockissa vuosina 1994 ja 1998 sekä Helsingin jäähallissa 1983 ja Tampereella 1995. Lisäksi Heaven and Hell-kokoonpano kävi Suomessa vuonna 2007.
Kokoonpano
|
|
Diskografia
Lähteet
- ↑ Ozzy OSbourne Hiponline.
- ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 44.
- ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 44.
- ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 44–45.
- ↑ Ives, Brian: A Black Sabbath Timeline. Black Box. The Complete Original Black Sabbath 1970–1978. Warner Bros. / Rhino 2004, 45.
- ↑ Internet Movie Database: Tre volti della paura, I. (viitattu 9.7.2007)
- ↑ Seventh Star Black Sabbath Online. Viitattu 19.11.2007.
- ↑ Neljä Black Sabbath –legendaa Suomeen kesäkuussa! 11.1.2007. Menolippu. Viitattu 19.11.2007.
Kirjallisuutta
- Joel McIver: Sabbath Bloody Sabbath. Like, 2007. ISBN 978-952-471-917-9
Aiheesta muualla
- Black Sabbath Online - Erittäin laaja Black Sabbath -aiheinen sivusto
- Sabbathlive - Black Sabbathin live-esiintymisiin keskittyvä fanisivusto
- Black Sabbath Germany - Saksan fanclubin sivusto