Tiikeri
Malline:Taksonomian alku eläimet – Erittäin uhanalainen Malline:Taksonomian kuva Malline:Taksonomian luokitus Malline:Taksonomian kunta Malline:Taksonomian pääjakso Malline:Taksonomian alajakso Malline:Taksonomian luokka Malline:Taksonomian lahko Malline:Taksonomian heimo Malline:Taksonomian suku Malline:Taksonomian laji Malline:Taksonomian luokituksen loppu Malline:Taksonomian jako
- Intiantiikeri (Panthera tigris tigris)
- Indokiinantiikeri (Panthera tigris corbetti)
- Sumatrantiikeri (Panthera tigris sumatrae)
- Siperiantiikeri (Panthera tigris altaica)
- Kiinantiikeri (Panthera tigris amoyensis)
- Malakantiikeri (Panthera tigris jackson)
- Kaspiantiikeri (Panthera tigris virgata)
- Balintiikeri (Panthera tigris balica)
- Jaavantiikeri (Panthera tigris sondaica)
Tiikerit (Panthera tigris) ovat suuria Panthera-sukuun kuuluvia uhanalaisia kissaeläimiä, jotka elävät hajanaisina populaatioina Itä- ja Kaakkois-Aasian trooppisissa sademetsissä. Tiikerien turkki on oranssihtava ja siinä on tummia poikkijuovia. Tiikerit painavat yleensä noin 100-270 kg ja niiden säkäkorkeus on noin 80 cm. Tiikerit ovat lihansyöjiä ja niiden ainoa luonnollinen vihollinen on ihminen. Tiikerit ovat jaettu yhdeksään alalajiin.
Tuntomerkit ja biologia
Tiikerin ulkonäkö vaihtelee elinalueesta ja alalajista riippuen. Kaikkein suurin alalaji on siperiantiikeri, joka voi saavuttaa 2,2 metrin pituuden (ilman häntää) ja yli 300 kilon painon. Näin ollen se on myös maailman suurin kissaeläin. Tiikerin ruumis on vahva ja solakka ja pää pyöreähkö. Normaalisti tiikeriuros painaa 180-270 kiloa ja naaras 100-170 kiloa. Säkäkorkeutta tiikerillä on noin 80 senttiä. Tupsuttoman hännän pituus on 60-110 senttiä. Saarilla elävät tiikerit ovat mantereella eläviä pienempiä ja pohjoisessa elävät eteläisiä lajitovereitaan suurempia.
Tiikeri on kehittynyt täydelliseksi lihansyöjäksi ja tästä johtuen sen suolisto on ruumiin kokoon nähden varsin lyhyt. Suolisto on vain noin neljä kertaa ruumiin mittainen, kun se voi olla kasvinsyöjillä yli 20 kertaa ruumiin pituinen. Tiikeri on myös hyvin vahva ja lihaksikas ja pystyy tekemään jopa 10 metrin pituisia ja yli 2 metrin korkuisia loikkia. Se on myös hyvä uimari ja voi ylittää jopa 10 kilometrin levyisiä merensalmia siirtyessään alueelta toiselle.
Tiikerin kynnet ovat pidemmät kuin yhdelläkään toisella kissaeläimellä. Ne ovat yleensä sisäänvedettyinä piilossa, mutta ovat ulos työnnettyinä jopa 10 sentin pituiset. Tiikerillä on myös suussaan 7,5 sentin pituiset kulmahampaat, joiden väli on juuri sama, kuin sen tyypillisten saaliseläinten niskanikamien väli. Tiikeri käyttää saalistuksessa apunaan myös kuononsa pitkiä tuntokarvoja. Niiden avulla se voi saalista kohti hiipiessään tunnustella maata irrottamatta hetkeksikään katsetta uhristaan.
Tiikerin silmät ovat tyypillisillä värimuodoilla kellanruskeat. Se saalistaa ennen kaikkea näkönsä avulla, joten näkökenttä on laaja ja näkö hyvin tarkka. Silmänverkkokalvon alla on erityinen heijastuskerros, joka palauttaa aistinsolujen ohi päässeen valon takaisin. Tästä johtuen tiikerin hämäränäkö on erittäin tarkka ja sen silmät kiiluvat pimeässä samaan tapaan kuin kissalla.
Tiikerin turkin väritys ja paksuus riippuu sekin alalajista. Kylmillä alueilla elävällä siperiantiikerillä karvojen pituus saattaa olla talvella jopa 10 cm. Tyypillisesti turkki on lyhyt ja ja tiheä. Kiiltävän karvapeitteen pohjaväri on oranssiin vivahtava ja muuttuu vatsassa valkoiseksi. Lisäksi tiikerillä on valkeita täpliä korvien takana ja naamassa. Tummat poikkijuovat alkavat selkäviivalta ja päättyvät vatsan tuntumaan. Hännässä juovat ovat rengasmaiset ja jaloissa vaakasuorat. Jokaisen tiikerin juovitus on yksilöllinen kuin ihmisen sormenjälki ja eri yksilöt voi tunnistaa kuvioinnin perusteella. Pennut syntyvät raidakkaina, mutta pohjaväriltään hieman aikuisia haaleampina.
Värimuunnokset
Eläintarhoissa tavattava ns. valkoinen tiikeri eli rewantiikeri ei ole oma alalajinsa vaan eräs intiantiikerin värimuoto. Valkoisen värimuodon lisäksi on tavattu kermanvärisiä tiikereitä, joilla on kellanruskeat juovat, sekä siniharmaita tiikereitä, joilla on pikimustat raidat. Täysin albiinoja tiikereitä on tavattu äärimmäisen harvoin. Poikkeavia värimuotoja esiintyy luonnossa hyvin harvoin, sillä niiden on vaikeampi metsästää ja piiloutua kuin muiden tiikereiden.
Ääntely
Kun tiikeri karjuu, se yleensä osoittaa voimaansa tai on tyytyväinen saatuaan saalista. Kiimainen naaras viestittää karjunnallaan olevansa valmis parittelemaan ja urokset puolestaan ilmoitavat muille olevansa reviirin haltijoita. Tiikerillä on myös erityiset varoitus-, kutsu- ja paritteluäänensä. Vilkkaimmin tiikeri ääntelee parittelukumppaninsa ja pentujensa seurassa. Se osaa myös kotikissan tapaan kehrätä.
Alalajit
Nykykäsityksen mukaan kaikki tiikerin alalajit polveutuvat samasta kantamuodosta, joka oli olemassa vielä 100 000 vuotta sitten. Pitkään uskottiin, että tiikerikanta on jakautunut kahdeksaan alalajiin, mutta 2000-luvun puolella tehtyjen tutkimusten mukaan aiemmin indokiinantiikereinä pidetyt Malakan niemimaan tiikerit muodostavatkin oman alalajinsa. Nykyään yhdeksästä alalajista on jäljellä enää kuusi, joista lähes kaikki ovat sukupuuton partaalla.
- Intiantiikeri eli bengalintiikeri (Panthera tigris tigris)
- Indokiinantiikeri (Panthera tigris corbetti) – 2 000-4 600 yksilöä luonnossa
- Sumatrantiikeri (Panthera tigris sumatrae) – vain muutamia satoja yksilöitä luonnossa
- Siperiantiikeri, amurintiikeri eli mantšuriantiikeri (Panthera tigris altaica) – vain muutamia satoja. Äärimmäisen uhanalainen
- Kiinantiikeri (Panthera tigris amoyensis) – vain muutamia kymmeniä, äärimmäisen uhanalainen
- Malakantiikeri (Panthera tigris jacksoni) - hiljattain löydetty
- Kaspiantiikeri (Panthera tigris virgata) – Katosi 1970-luvulla
- Balintiikeri (Panthera tigris balica) – Kadonnut 1940-luvulla
- Jaavantiikeri (Panthera tigris sondaica) – Kadonnut 1980-luvulla
Ravinto
.jpg)
Tiikeri syö 6-20 kiloa lihaa vuorokaudessa, mutta täysikasvuisen yksilön keskimääräinen päiväannos on 10-15 kiloa. Tiikerin riista vaihtelee sen elinalueen mukaan. Esimerkiksi intiantiikeri suosii saaliseläimenään gaureja, sekä joitakin antilooppeja ja hirvieläimiä, kun taas siperiantiikeri elää pääasiassa hirvillä ja villisioilla. Indokiinantiikeri puolestaan metsästää hirvien ja villisikojen lisäksi myös runsaasti kaloja ja kilpikonnia. Elinalueesta riippumatta tiikerin ruokavalio on yleensä varsin monipuolista. Siperiantiikerin tiedetään saalistaneen jopa karhuja, jotka ovat itse asiassa ainoita sitä suurempia maapetoeläimiä.
Tiikeri ei karta vaarallistakaan saalista, jos se vain on sille mieluisaa syötävää. Esimerkiksi norsujen ja sarvikuonojen poikaset ovat aina tavoiteltavaa ravintoa joskin niitä puolustavat emot asettavat tiikerin todelliseen hengenvaaraan. Suuren vaaran tiikerille aiheuttaa myös pieni piikkisika, jonka terävät piikit aiheuttavat osuessaan pahoja märkiviä haavoja.
Sadekauden aikaan tiikerit täydentävät ravintoaan muun muassa sammakoilla, mutta voi käydä myös suurempien matelijoiden kuten pytoneiden ja krokotiilien kimppuun. Se on myös taitava kalastaja eikä useimmista muista kissaeläimistä poiketen aristele lainkaan vettä.
Ravinnon hankinta
Tiikeri lähtee saaliin hakuun iltahämärissä ja voi vaeltaa yhden yön aikana kymmeniä kilometrejä sitä etsiessään. Kun se viimein löytää sopivan saaliin, se kyyristyy matalaksi ja jää väijymään. Tiikerin raidoitus kätkee sen hyvin kasvillisuuden joukkoon ja tekee siitä vaikeasti havaittavan. Se saattaa hiipiä varovaisesti lähemmäs saalista, mutta pysyy yleensä hievahtamatta paikallaan, kunnes uhri on tullut noin 10 metrin etäisyydelle. Silloin se ponkaisee saaliinsa kimppuun muutamalla loikalla. Tiikeri tähtää iskunsa useimmiten uhrin niskaan, mutta usein saalis onnistuu välttämään iskun. Jos tiikeri ei onnistu takertumaan uhrinsa niskaan, niin se voi yrittää estää tätä liikkumasta pureutumalla jalkaan kiinni. Usein kuitenkin saalis pääsee karkuun. Itse asiassa vain noin joka kahdeskymmenes saalistusyritys tuottaa tulosta.
Tiikerin onnistuessa saamaan saaliinsa kiinni, se tappaa sen puremalla sitä niskaan. Sitten se vetäytyy kaikessa rauhassa tiheikön suojiin aterioimaan. Tiikeri ei pidä syömisen kanssa mitään turhaa kiirettä vaan nautiskelee ruuastaan hitaasti pureskellen. Suuresta saaliseläimestä se syö ensin parhaat palat. Tiikeri pitää syödessään välillä taukoja, joiden aikana se saattaa käydä juomassa tai lepäillä. Jos se ei halua muiden saavan vihiä saaliistaan, se saattaa peittää ruhon oksilla ja lehdillä tai upottaa sen veteen.
Tiikeri ei aina jaksa pysytellä suuren saaliin lähistöllä niin kauan, että se saisi itse syötyä kaiken lihan. Muutaman yön jälkeen se vaihtaa jälleen maisemaa ja tuolloin raadonsyöjät tekevät selvää sen tähteistä, joita voi olla varsin paljon. Kun tiikeri on syönyt itsensä kylläiseksi, se ei etsi uutta saalista ennen kuin nälkä alkaa taas kurnia. Joskus tiikeri saalistaa vain joka kymmenes yö, harvoin useammin kuin joka kolmas yö.
Luontaiset viholliset
Ihmistä lukuun ottamatta tiikerillä ei juuri ole luontaisia vihollisia. Aikuisen tiikerin ei juurikaan tarvitse pelätä muita eläimiä, mutta esimerkiksi vuorisudet ja karhut saattavat tappaa pentuja ravinnokseen. Vaikka muut pedot eivät yleensä aikuisen tiikerin henkeä uhkaakaan, saattavat ne yrittää riistää tältä valmiiksi tapetun saaliin. Leopardi on kokonsa ja ruokavalionsa puolesta Aasian kissapedoista lähimpänä tiikeriä ja niinpä tiikeri käykin kilpailijansa kimppuun aina kun kohtaa tällaisen. Helposti uusiin tilanteisiin sopeutuvat koiraeläimetkin voivat olla tiikerille vaarallisia, varsinkin jos liikkuvat laumoissa. Etelässä tiikeriä ahdistelevat vuorisudet ja pohjoisessa suurikokoisemmat sudet. Yleensä täysikasvuinen kissapeto on kuitenkin jopa susilaumaan nähden ylivoimainen, eikä sille mahda normaalisti mitään edes karhu, joka sentään on sitä kookkaampi. Tiikeri on karhuun nähden niin ylivertainen vastus, ettei otson kannata yrittää hätyyttää saaliiltaan muita kuin keskenkasvuisia yksilöitä.
Reviiri
Tiikerit ovat yksineläjiä ja jokaisella on oma reviiri, jota se puolustaa toisilta tiikereiltä. Joillakin alueella voi liikkua useampiakin yksilöitä, mutta tuolloin ne liikkuvat alueella eri aikaan ja välttävät toistensa kohtaamista hajumerkein ja raapimajäljillä viestien.
Naaraiden ja urosten reviirit poikkeavat selvästi toisistaan. Naaraan reviiri kattaa sen kokoisen alueen metsää, kuin se tarvitsee itsensä ja pentujensa elättämiseen vaikkakin se usein laajentaa aluettaan saadessaan jälkeläisiä. Urosten reviirit ovat paljon suurempia ja monesti ne menevät päällekkäin usean naaraan reviirin kanssa. Samaa sukupuolta olevat tiikerit pyrkivät normaalisti välttämään toistensa seuraa, mutta voimakkaat urokset pyrkivät yleensä laajentamaan reviirinsä mahdollisimman monen naaraan alueelle. Johtavan uroksen reviiri saattaa parhaimmillaan kattaa jopa kuuden naaraan reviirit.
Urokset vaeltavat jatkuvasti pitkin hallitsemaansa aluetta ja uudistavat vanhoja virtsa- ja ulostemerkkejään, jotka varsinkin sadekauden aikana haihtuvat nopeasti pois. Jokaisella alueella on hallitseva uros, joka on kaikkien siellä syntyvien pentujen isä. Se myös pyrkii takaamaan sukunsa jatkumisen puolustamalla omia jälkeläisiään kilpailevilta uroksilta. Joskus hallitseva uros kuitenkin kuolee tai ei enää jaksa puolustaa reviiriään ja tällöin vieras uros voi vallata sen itselleen. Tällöin poikaset ovat vaarassa, sillä reviirin uusi hallitsija saattaa yrittää tappaa ne voidakseen korvata ne omilla jälkeläisillään mahdollisimman pian. Tämän vuoksi naaraat piilottavat pesäkolonsa huolellisesti ja vahtivat pentujaan mahdollisimman hyvin.
Jos kaksi tiikeriä sattuu vahingossa kohtaamaan toisensa, ne eivät käyttäydy yleensä hyökkäävästi vaan pyrkivät pitämään toisiinsa turvallisen välimatkan. Jos tiikereitä tapaa kahta suuremmissa ryhmissä, ne ovat aina läheistä sukua keskenään. Silloin on kyseessä, joko emo ja sen keskenkasvuiset pennut tai joukko aikuisia sisaruksia, jotka eivät vielä ole lähteneet omille teilleen. Saman perheen tiikerit voivat vielä aikuisinakin pitää yhteyttä toisiinsa ja varsinkin alueilla, joilla elintilaa on vähän, ne saattavat saalistaa yhdessä ja jakaa saaliinsa. Tällöin kukin syö yksitellen omalla vuorollaan.
Lisääntyminen
Kun naaras tulee kiimaan se alkaa viestittää vastaanottavuuttaan hajulla, äänellä ja eleillä. Kiimaisen naaraan virtsassa on erityinen haju, jonka uros tunnistaa ja löytää naaraan hajujälkiä seuraamalla. Lisäksi naaras kutsuu niitä erityisellä karjunnalla. Naaras, jolla ei ole pentuja hoidettavanaan, tulee kiimaan noin 50 vuorokauden välein. Tiikerit voivat paritella mihin aikaan vuodesta tahansa, joskin vuodessa on yksi tai kaksi 1-3 kuukautta kestävää huippukautta, jolloin useimmat naaraat ovat kiimassa.
Uros ja naaras hakeutuvat toistensa seuraan vain kiima-aikana ja tuolloin samaa naarasta saattaa piirittää useampikin uros. Jos kaksi urosta kosiskelee samaa naarasta, seuraa yhteenotto, jossa urokset pyrkivät kukistamaan toisensa. Kamppailu on yleensä pikemminkin urosten keskinäistä mahtailua, kuin todellinen tappelu, sillä voimakeinoja pyritään välttämään mahdollisimman pitkään. Ensimmäisenä uhkauksena toimii tuijotus, jota tehostetaan viiksikarvojen pörhistämisellä ja hampaiden paljastamisella. Ellei kumpikaan anna periksi, osapuolet lähestyvät toisiaan sähisten ja muristen. Sitten ne käyvät istumaan takajalkojensa varaan eturuumis koholla ja alkavat läimiä toisiaan käpälillään. Jos kamppailu jatkuu, otetaan avuksi kynnet ja kiihtyneet tiikerit nousevat kiivaasti karjuen takajaloilleen huitoen toisiaan. Viimeistään tässä vaiheessa toinen antaa yleensä periksi ja kääntää katseensa sivuun antautumisen merkiksi, minkä jälkeen voittaja ajaa sen pois paikalta. Jos kuitenkin käy niin, että kamppailijat ovat yhtä vahvoja ja peräänantamattomia, taistelu voi yltyä todelliseksi verilöylyksi. Yhteenotto on kuitenkin lähes aina muodollisten rituaalien sarja, jonka toinen osapuoli voi koska tahansa keskeyttää.
Parittelu
Tiikerien parittelu ei ala kovinkaan lempeissä tunnelmissa, sillä aluksi naaras ärisee urokselle aggressiivisesti. Pian se kuitenkin alkaa hellästi puskea ja hieroa päätään urosta vasten. Sitten se asettuu häntä ja takapää koholla makuulle valmiina parittelemaan. Uros nousee naaraan selkään ja tarttuu sitä tiukasti niskasta kiinni hampaillaan. Lyhyen parittelun aikana molemmat osapuolet murahtelevat ja vongahtelevat jatkuvasti, mutta lopulta naaras riuhtaisee itsensä nopeasti irti uroksesta ja alkaa huitoa tätä raivokkaasti käpälillään. Nämä "valeriidat" saattavat vaikuttaa aggressiivisilta, mutta pienen lepohetken jälkeen tiikerit toistavat saman kohtauksen ja voivat toistaa sen jopa 50 kertaa vuorokaudessa koko 5-6 päivää kestävän kiiman aikana. Tuon ajan pariskunta metsästää yhdessä ja jakaa saaliinsa, mutta heti kiiman laannuttua ne lähtevät kumpikin taas omille teilleen.
Pennut
Naaraan kantoaika kestää kolmisen kuukautta. Tiineytensä lopulla se etsii turvallisen synnytyspaikan, joka voi olla yhtä hyvin korkea heinikko kuin ontto puunrunkokin. Naaras synnyttää yleensä 2-3 pentua, joiden liike herättää sen äidinvaistot. Tästä johtuen naaras ei kiinnitä mitään huomiota liikkumattomiin, kuolleena syntyneisiin pentuihin. Pennut ovat syntyessään sokeita ja niiden silmät aukeavat 6-14 päivän ikäisinä, mutta jokseenkin tarkasti ne pystyvät näkemään vasta kahden kuukauden ikäisinä. Maitohampaat alkavat puhjeta noin kahden viikon kuluttua syntymästä ja pysyvä hampaisto on täysin kehittynyt vuoden ikään tultaessa. Kahdeksan viikon ikään asti pennut saavat kaiken ravintonsa emon maidosta, mutta alkavat sen jälkeen maistella myös emon pesälle tuomaa lihaa. Maito on kuitenkin pentujen tärkeä ravinnonlähde vielä puolivuotiaiksi asti, jolloin emo vieroittaa ne.
Ensimmäistä kertaa pennut pääsevät tutustumaan pesän ulkopuoliseen maailmaan kolmen kuukauden iässä. Emo vahtii pentuja tarkasti ja päästää ne aluksi ulos vain päiväsaikaan. Kun sen on pakko käydä saalistamassa, pennut pysyvät hiljaa piilossa. Emo ei päästä ketään pesän lähistölle pentujen ollessa pieniä ja puolustaa niitä hyvin raivokkaasti mahdollisilta tunkeilijoilta. Se voi myös tarpeen vaatiessa siirtää pennut turvallisempaan paikkaan. Naaras siirtää pennut yksi kerrallaan pidellen niistä kiinni kulma- ja poskihampaillaan. Tiikeri ei kanna pentujaan niskanahasta kuten kissa, vaan asettelee niiden pään syvälle suuhunsa kulmahampaiden varaan. Vaikka naaras huolehtiikin jälkikasvustaan parhaan taitonsa mukaan, yli puolet kaikista tiikerin pennuista menehtyy ennen kahden vuoden ikää, useimmiten petojen saaliina. Emo voi kuitenkin synnyttää viiden kuukauden kuluttua uuden pentueen mikäli menettää kaikki poikasensa. Pennut pysyttelevät tottelevaisesti piilossa vielä puolivuotiainakin mikäli emo on saalistusretkellä. Palatessaan saaliin kanssa emo kutsuu pentujaan ja antaa näiden aina syödä ensin vaikka olisi itse kuinka nälkäinen tahansa. Puolivuotiaat pennut alkavat jo tehdä lyhyitä tutkimusretkiä lähimaastoon emon läsnäollessa, mutta 50 metriä kauemmas emostaan ne eivät uskaltaudu. Ne alkavat hioa saalistustaitojaan pikkueläimillä ja kahdeksan kuukauden ikäisinä ne saavat jo seurata emoa metsästysretkille. Emo opettaa poikasilleen tärkeitä taitoja ja saalistusta ja antaa niiden harjoitella jo isonkin riistan metsästystä. Vaarallisten saaliseläinten lähelle emo ei kuitenkaan pentujaan päästä.
Naaras huolehtii pennuistaan kahden vuoden ikään asti, minkä jälkeen ne pystyvät jo huolehtimaan itsestään. Ne ovat kasvaneet 150-200 kilon painoisiksi ja vähitellen perhe alkaa hajota. Urospennut lähtevät yleensä omille teilleen naaraita aikaisemmin, mutta saattavat pysytellä toistensa seurassa vielä jonkin aikaa. Naaraat sen sijaan saattavat pysytellä emonsa seurassa jopa kolmen vuoden ikään asti. Ne lähtevät kuitenkin viimeistään silloin, kun emo saa uusia pentuja pitkän tauon jälkeen. Nuoret tiikerit etsivät itselleen uudet reviirit vanhempiensa alueiden reunalta. Urokset tulevat sukukypsiksi 4-5-vuotiaina ja naaraat 3-4-vuotiaina. Suotuisissa oloissa naaras voi synnyttää ja kasvattaa kahden pennun poikueen joka toinen vuosi ja elää 16-18 vuotta.
Levinneisyys ja elinympäristö
Tiikeri oli aikoinaan laajalle levinnyt laji. Vielä 1800-luvullakin sitä tavattiin yleisesti kaikkialla Kaakkois-Aasiassa. Pohjoisimmat tiikerit elivät Amur-joen tienoolla itäisessä Siperiassa, kun taas eteläisimmät tavattiin Indonesian saaristossa. Tiikerien elinalue ulottui lännessäkin aina nykyisten Turkin ja Irakin alueelle. Ihminen on kuitenkin vallannut suurimman osa tiikerien elinalueesta ja nykyään kaikki alalajit elävät pienillä pirstoutuneilla alueilla eristyksissä toisistaan. Nykyisin suurin osa tiikereistä elää eteläisen ja kaakkoisen Aasian trooppisissa sademetsissä. Lisäksi pieniä populaatioita tavataan yhä Siperiassa ja itäisessä Kiinassa. Indonesian suurilta saarilta tiikeri on Sumatraa lukuun ottamatta kadonnut eikä sitä enää tavata missään osissa läntistä Aasiaa.
Tiikeri mielletään usein vehreiden sademetsien asukiksi, mutta tosi asiassa se on lähtöisin Siperian taigalta, mitä ilmeisimmin jostain Amur- ja Ussurijokien tienoilta, missä vielä nykyäänkin elää siperiantiikereitä. Taigaa hallitsevat mahtavat havu- ja lehtipuumetsät, joissa tiikerit vaeltavat hyvin laajoilla alueilla ruokaa etsiessään. Siperiassa tiikereitä koettelee myös ankara ja luminen talvi, jota ei yleensä mielletä näiden kissapetojen vaivaksi.
Pohjoisesta tiikeri levisi aikoinaan etelää kohti ja nykyään suurin osa jäljellä olevista populaatioista elää lämpimän tropiikin monenlaisissa metsissä. Tiikerit sopeutuvat erilaisiin elinympäristöihin ja esimerkiksi Intiassa niitä elää sekä itäisen Intian tulvivissa galeriametsissä, että eteläisissä Keralan vuoristometsissä. Sitä tavataan myös kuivemmilla alueilla bambumetsissä ja metsäsavanneilla.
Tiikeri on metsien asukas ja eteläisimmät populaatiot elävätkin Indonesiassa Sumatran kosteissa sademetsissä. Myös Jaavan ja Balin saarilla kasvoi aikoinaan suuria metsiä, mutta niiden kaatamisen myötä alueen tiikerikannat katosivat. Lounais-Aasiassa elänyttä kaspiantiikeriä tavattiin aikoinaan kaikkialla, missä järvien ja jokien rannalla kasvoi metsää, mutta nykyisin tuokin alalaji on hävinnyt.
Taigan ja tropiikin suurten metsien lisäksi tiikeriä tavataan myös korkeiden vuoristojen rinteillä mm. Himalajalla. Kesäkuukausina ne saattavat kavuta jopa neljän kilometrin korkeuteen meren pinnasta. Saman rodun tiikereitä tavataan myös Kaakkois-Aasian suurella suistoalueella, Sunderbansilla, missä kasvaa paljon mangrovemetsää. Suuri alue on vuoksen aikana enimmäkseen murtoveden peitossa, mutta silti siellä elää varsin paljon tiikereitä.
Tiikerit löysivät aikoinaan kodin myös Kaakkois-Kiinan laajoista metsistä, mutta ne on jo aikaa sitten kaadettu ja jäljellä on enää karua kalliota ja kivikkoa. Kallionhalkeamien suojissa piileksii yhä pieni joukko tiikereitä, mutta niiden elinmahdollisuudet ovat hyvin heikot Kiinan kasvavan ihmismassan puristuksessa.
Tiikeri tarvitsee elääkseen vettä ja etsiytyykin yleensä jokien lähettyville. Se myös monista muista kissaeläimistä poiketen pitää uimisesta ja vilvoittelee mielellään vedessä kuumina päivinä.
Tiikerin ja ihmisen yhteinen historia
_001.jpg)
Aleksanteri Suuren sotapäällikkö toi ensimmäisen tiikerin mukanaan Eurooppaan noin 300 vuotta eaa. Tiikeri oli tuliainen Persian ja Intian valloitusretkeltä ja sai kreikkalaisilta nimekseen tigris. Antiikin ajan roomalaiset toivat tiikereitä joukoittain Aasiasta taistelunäytöksiin amfiteattereilleen, missä pedot pakotettiin taistelemaan toisiaan ja ihmisiä vastaan. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen tiikerit jäivät eurooppalaisilta unohduksiin ja seuraavan kerran niistä kuultiin vasta 1300-luvulla, kun Marco Polo kertoi nähneensä Kiinan keisarillisessa hovissa jättimäisen, musta-valko-punaisen "leijonan".
Vaikka tiikeri oli eurooppalaisille aivan uusi ja kummallinen tuttavuus, Aasian kansat olivat jo tuhansia vuosia eläneet sen kanssa rinta rinnan ja kunnioittaneet sen mahtavaa voimaa. Tiikeri on tärkeä osa monien aasialaisten kulttuurien taidetta ja uskontoa. Sitä kuvattiin hyvin yleisesti jo Induksen kulttuurin aikoihin 4000-6000 vuotta sitten. Toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua pedon kuvia alkoi ilmestyä runsaasti myös sinetteihin ja amuletteihin.
Tiikeri osana uskontoa
Muinaiset kiinalaiset pitivät tiikeriä mahtavana olentona, jolle edes demonit eivät mahtaneet mitään ja ripustivat tiettyinä erityisen vaarallisina päivinä sen kuvia ovien yläpuolelle ja maalasivat tiikerin kirjoitusmerkin lasten otsaan. Tiikeri oli kiinalaisten keskuudessa niin arvostettu, että jopa keisarien haudat koristeltiin sen kuvilla. Kiinalaisten mukaan myös jumalilla oli läheinen yhteys tiikeriin ja eläin esiintyykin monissa Aasian jumaltarustoissa. Erään myytin mukaan pyhien Kunlunvuorten jumalia vartioi nelihäntäinen tiikerijumalatar, jolla on ihmisen kasvot. Taivaan valtiaan palatsin porttia puolestaan vartioi tiikeri, jolla oli yhdeksän ihmispäätä. Kiinalaisesta muinaisuskonnosta poiketen hindulaisuus ei palvo tiikeriä jumalana. Tiikeri on kuitenkin Durga-jumalattaren ratsu, jonka avulla tämä kukisti puhvelin hahmossa maailmaa uhanneen demonin.
Tiikerin metsästys
Vaikka tiikeri olikin uskonnollisesti tärkeä ja kunnioitettu eläin Aasiassa, sen metsästys oli jo muinoin yleistä ja varsinkin hallitsijoiden ja ylhäisön huvia. Erään kertomuksen mukaan Kiinan keisari määräsi 1700-luvulla armeijan saartamaan valtavan maa-alueen ja ajamaan tiikerit esiin. Ajojahdin tuloksena tapettiin yli tuhat villieläintä, joukossa 60 tiikeriä. Toinen tarina kertoo, että eräs intialainen hallitsija varusti kerran tuhat norsua ja yhtä paljon jalka- ja ratsuväkeä tiikerinmetsästystä varten. Hän otti mukaan myös lukuisat vaimonsa ja koko hovinsa. Tarinaa on ilmeisesti hieman liioiteltu, mutta se on totta, että intialaisilla hallitsijoilla oli hyvin kallis tapa metsästää. Norsuja käytettiin yleisesti tiikerinmetsästykseen Intiassa vielä 1800-luvullakin. Metsästysretkillä oli mukana suuri joukko ajomiehiä, jotka säikyttivät tiikerit piiloistaan ja ajoivat ne metsästäjien ulottuville. Tiikereitä tapettiin jo tuolloin suuria määriä. Esim. Surgujan maharadžan kerrotaan surmanneen ennätykselliset 1157 petoa ja myös Udaipurin maharadža tappoi huikeat 1019 yksilöä. Myös tiikerinmetsästykseen viehtyneet englantilaiset järjestivät suoranaisia joukkoteurastuksia ja kävivät kauppaa arvokkailla taljoilla. Taljojen kauppa saavutti huippunsa 1900-luvun alussa ja seurauksena oli tiikerikannan voimakas romahtaminen. Tiikereitä uhkasi sekä elinalueiden nopea häviäminen kasvavan asutuksen tieltä, että brittien ja maharadžojen järjestämät valtavat joukkoteurastukset, joiden aikana tapettiin kymmeniä tuhansia kissapetoja.
Tiikeri lääkkeiden raaka-aineena
Kiinassa ja Kaakkos-Aasiassa elää vieläkin vahvana usko perinteisiin tiikeristä tehtyihin lääkkeisiin. Erityisesti varakkaat kiinalaiset ovat valmiita maksamaan suuria summia "maagisia voimia" sisältävistä rohdoista. Nykyään tiikereitä ei enää elä kyllin paljon luonnossa lääketeollisuuden tarpeisiin, joten niitä on alettu paikoin kasvattaa kysynnän tyydyttämiseksi. Silti suurin osa markkinoille tulevista lääkkeistä on yhä peräisin salametsästetyistä yksilöistä. Kiinassa tiikereitä elää enää vain joitakin kymmeniä, joten eläimet pyydystetään pääosin Intiassa, Nepalissa ja Kaakkos-Aasiassa, mistä ne salakuljetetaan rajan yli. Salametsästys on houkuttelevaa, sillä yhdestä tiikeristä voi saada paikoin rahasumman, joka vastaa maanviljeliän vuoden palkkaa.
Tiikerin aivoja käytetään mm. aknen ja tylsämielisyyden hoitoon. Sen silmistä tehdään epilepsialääkettä ja luut ovat erilaisten kipulääkkeiden raaka-ainetta. Kirsua käytetään koiranpuremien hoitoon ja häntää erilaisiin ihosairauksiin. Viiksikarvoista taas tehdään lääkettä hammassärkyyn ja sapen uskotaan auttavan lasten lihaskouristuksiin. Tiikerin kynsiä käytetään Laosissa rauhoittavien lääkkeiden raaka-aineena.
Kilpailu elintilasta
Tärkein syy tiikerikannan romahtamiseen lienee sopivien elinalueiden katoaminen. Tiikerit tarvitsevat suuren reviirin, jolla on riittävästi saalista pitämään ne hengissä. Kun ihmisten lukumäärä kasvaa, yhä enemmän metsiä raivataan pelloiksi ja asuinalueeksi. Tiikereien elintila supistuu ja pienet populaatiot joutuvat eristyksiin hajanaisille metsäsaarekkeille. Kun elintilaa on koko ajan vähemmän, tiikerit ajautuvat yhä useammin ihmisasutuksen lähelle, mistä seuraa väistämättäkin ongelmia paikallisten asukkaiden keskuudessa. Kun kaikki vapaat metsäalueet on jo vallattu reviireiksi muiden tiikereiden toimesta, on nuorten yksilöiden yhä vaikeampi löytää sopivaa asuinpaikkaa. Eristyneisyydessä on myös se haittapuoli, etteivät eri populaatiot pääse sekoittumaan keskenään. Tästä seuraa sisäsiittoisuus ja perimän köyhtyminen.
Ihmissyöjätiikerit
Tiikeri ei yleensä saalista ihmistä ruuakseen. Se tappaa ihmisen yleensä vain tuntiessaan itsensä uhatuksi eikä tällöinkään syö tätä. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että tiikeri on historian aikana tappanut enemmän ihmisiä, kuin mikään muu suuri kissapeto. Tiikerin arvellaan surmanneen vielä 1800-luvulla vuosittain peräti tuhat ihmistä. Erään tiikerin kerrotaan tappaneen yksistään 430 ihmistä, mutta näihin tilastotietoihin on suhtauduttava varovasti, sillä niiden todenperäisyydestä ei useinkaan ole takeita.
Ihmissyöjätiikerit ovat normaalisti vanhoja ja sairaita yksilöitä, jotka ovat liian heikkoja pyydystääkseen sille tyypillistä riistaa. Tällaisille yksilöille hidas ja suhteellisen heikko ihminen on ihanteellinen saalis. Ihmissyöjätiikerit eivät kuitenkaan yleensä ehdi aiheuttaa kovin montaa kuolemantapausta. Ne vangitaan tai tapetaan usein melko nopeasti.
Nykyään, kun tiikerien elintila on pienentynyt, ne joutuvat yhä useammin tekemisiin ihmisen kanssa. Tämä lisää riskiä joutua tiikerin saaliiksi, sillä kun metsissä ei ole tarpeeksi riistaa, peto käy mielellään pellolla työskentelevien viljelijöiden kimppuun. Tiikerin hyökkäyksiä on pyritty vähentämmän takaraivolle ripustettavien naamareiden avulla. Tiikeri ei yleensä hyökkää saaliin kimppuun, jos tämä katsoo suoraan sitä kohti. Kun viljelijällä on "kasvot" molemmilla puolilla päätä, tiikerin hyökkäys on hyvin epätodennäköinen.
Tiikerien suojelu
Vuonna 1969 Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto, IUCN, julisti yleiskokouksensa päätteeksi, että ihmisen toiminta on hävittämässä tiikerin sukupuuttoon. Tiikeri kirjattiin uhanalaiseksi lajiksi ja seuraavana vuonna Intian hallitus kielsi tiikerin taljojen viennin. Tiikerin suojelemiseksi käynnistettiin maailmanlaajuinen keräyskampanja, joka tuotti suuren summan rahaa. Myös Maailman luonnon säätiö, WWF, tuli mukaan tiikerien suojeluhankkeeseen.
Asiantuntijaryhmä alkoi suunnitella tiikereille suojelualueita. Hanke nimettiin Tiikeriprojektiksi ja sen toteuttaminen alkoi vuonna 1973, kun Intiaan perustettiin yhdeksän tiikerireservaattia. Seuraavana vuonna hankkeeseen liittyivät mukaan myös Nepal, Bangladesh, Kiina, Neuvostoliitto ja Bhutan. Suojelutöillä alkoi olla kiire, sillä tiikerien lukumäärä oli romahtanut erittäin nopeasti 1900-luvun aikana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen niitä oli ollut jäljellä vielä 100 000 yksilöä, mutta 1960-luvun lopulla kanta oli enää 2 500. Suojelutyö tuotti kuitenkin tulosta ja vuonna 1984 eli jo yksistään Bengalissa 4 000 tiikeriä.
Nykyään maailman tiikerikannaksi on arvioitu 5 000-7 000 tiikeriä. Laji on kuitenkin yhä erittäin uhanalainen ja vaatii tiukkoja suojelutoimenpiteitä säilyäkseen hengissä. Salametsästys ja elinalueiden katoaminen ovat edelleenkin vakava uhka eivätkä suojelualueetkaan pysty takaamaan alueellaan eläville tiikereille turvallisuutta.
1900-luvun aikana tiikereille on perustettu lukuisia suojelualueita eri puolille Aasiaa ja niiden suojelua on pyritty tehostamaan. Vuonna 2004 Myanmariin perustettiin maailman suurin tiikerireservaatti. Tiikereitä pidetään myös eläintarhoissa ympäri maailman ja joidenkin alalajien eläintarhoissa elävä kanta on suurempi kuin luonnonvarainen. Tiikeri lisääntyy vankeudessa ja vaikka luonnonvarainen kanta jostain syystä katoaisikin tulee laji mitä ilmeisimmin säilymään vankeudessa. Tiikereitä voi nähdä myös Suomessa Korkeasaaren eläintarhassa. Luonnossa tiikeri ylittää harvoin 18 vuoden iän, mutta vankeudessa on tavattu jopa 26-vuotiaita yksilöitä.
Yhdistyvät suojelualueet
1950-luvulle asti Intian ja Nepalin rajalla asui vähän ihmisiä ankarien malariaepidemioiden takia. Tiikerit olivat alueella yleisiä, sillä metsiä ja riistaa oli paljon, mutta ihmisä vähän. Malarian kukistuttua ihmiset kuitenkin palasivat alueelle ja metsien tilalle levittäytyi laidunmaita ja riisipeltoja. Nykyisin 49 000 neliökilometrin alueen elää 200 tiikeriä ja 3,6 miljoonaa ihmistä kotieläimineen. Alueen tiikerit elävät 11 reservaatissa ja muodostavat pieniä toisistaan eristäytyneitä populaatioita, joita uhkaa vakava sisäsiittoisuus. Kannan pitämiseksi elinvoimaisena Intia ja Nepal ovat nyt aikeissa yhdistää neljä suojelualuetta toisiinsa erityisillä käytävillä, joita pitkin tiikerit voisivat liikkua paikasta toiseen.
Käytävien suunnittelu ja toteuttaminen ei ole helppoa, sillä myös alueella elävien ihmisten tarpeet on otettava huomioon. Suunnitelman pohjana on pitkä tutkimustyö, jossa on käytetty apuna sekä tiikerien vuosikymmeniä kestänyttä havainnointia että alueen satelliittikuvia. Tutkijat jakoivat jokaisen hehtaarin kahdeksaan eri luokkaan sen perusteella miten ne sopivat tiikerin elinalueeksi. Tavoitteena on, että käytävät ovat mahdollisimman yhtenäistä metsäaluetta. Tavoitteen saavuttamiseksi pitää kuitenkin ensin siirtää kokonaisia kyliä ja ostaa metsää. Tavoitteena on myös, että tiikereillä riittäisi käytävissä saaliseläimiä ja sopivia levähdyspaikkoja.
Hankkeen toteuttamiseen kuluu vielä 50 vuotta. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, sillä yksittäisten tiikerien on havaittu käyttävän Nepalin Royal Bardia -kansallispuiston ja Intian Katarnighat-reservaatin välistä käytävää.
Tiikeri viihteessä
Tiikeri on ollut iät ja ajat suosittu eläin sirkuksissa. Se on myös paljon käytetty hahmo kirjallisuudessa ja elokuvissa. Kenties kirjallisuuden historian kuuluisin tiikeri on Rudyard Kiplingin vuonna 1894 ilmestyneen Viidakkokirja-romaanin paha Shere Khan, josta Disneyn myöhemmin ilmestynyt elokuva teki vielä kuuluisamman.
A. A. Milnen kirjoittamissa Nalle Puh-kirjoissa esiintyy myös Tikru, joka on pehmolelutiikeri. Myöhemmin Disneyn omiessa Nalle Puhin hahmoineen, Tikru sai ihan oman piirroselokuvansa. Myös Disneyn piirroselokuvassa Aladdin, prinsessa Jasminella on oma lemmikkitiikeri, Ragža ja samaisessa elokuvassa esiintyvän Ihmeiden onkalo-aarrekammion suuaukkona toimii tiikerin pään muotoinen puhuva hiekkadyyni.
Vuonna 2004 ilmestyi Jean-Jacques Annaud'n elokuva Tiikeriveljekset, jossa seurataan kahden tiikeriveljeksen, Kumalin ja Sanghan elämänvaiheita.
Sarjakuvakulttuurin tunnetuin tiikeri on mitä ilmeisimmin Bill Wattersonin piirtämien Lassi ja Leevi -sarjakuvien Leevi-tiikeri, joka on Lassi-pojan pehmolelu ja syvälliseen ajatteluun taipuvainen ystävä.
.jpg){kind=link}