Siirry sisältöön

Ruotsin suurvalta-aika

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ruotsin suurvalta)
Ruotsin suurvalta-aika
Stormaktstiden
1611–1721
lippu
lippu		 vaakuna
vaakuna
Ruotsin valtakunta suurimmillaan vuonna 1658. Kuvassa ei näytetä Ruotsin siirtomaita.
Ruotsin valtakunta suurimmillaan vuonna 1658. Kuvassa ei näytetä Ruotsin siirtomaita.
Valtiomuoto absoluuttinen monarkia
Monarkki Ensimmäinen:
Kustaa II Aadolf (1611–1632)
Viimeinen:
Fredrik I (1720–1721)
Pääkaupunki Tukholma
Väkiluku noin 2 500 000
Uskonnot Ruotsin kirkko
Kielet ruotsi, suomi, norja, viro, saamelaiskielet, alasaksa, latina, liivi, latvia, tanska, venäjä
Valuutta riikintaaleri

Ruotsin suurvalta-aika (ruots. Stormaktstiden) käsittää sen ajan Ruotsin historiassa 1600-luvun alusta 1700-luvun alkuun, jolloin maa oli eurooppalainen suurvalta. Tällöin se hallitsi muun muassa pitkälti koko nykyisten Suomen ja Baltian maiden aluetta ja otti tosiasiallisesti itselleen Itämeren valtiuden. Suurvalta-ajan katsotaan yleensä alkaneen Kustaa II Aadolfin noususta valtaistuimelle vuonna 1611 ja päättyneen suuren Pohjan sodan aluemenetyksiin vuonna 1721.[1][2]

Keskusvallan vahvistuminen ja hallinnon tehostuminen tekivät mahdolliseksi siirtää voimavaroja sodankäyntiin. Kuparin ja raudan viennillä oli huomattava merkitys kruunun tuloissa.[3] Kustaa II Aadolf loi Ruotsille Euroopan tehokkaimmat sotavoimat.[2] Naapurivaltioiden heikkous ja taitava kansainvälisten ristiriitojen hyödyntäminen tekivät mahdolliseksi sen nousta suurvallaksi.[4] Valloitukset aloitettuaan Ruotsi pystyi rahoittamaan sodankäyntiä Saksan satamien tullituloilla, Ranskan avustuksilla ja sotaa käyvältä alueelta kerätyllä pakkoverolla. Lisäksi omaa kansaa verotettiin ankarasti.[3] Se onnistui saamaan myös siirtomaita. Sotiminen kuitenkin velkaannutti maan, eikä sillä maatalousvaltaisena yhteiskuntana ollut riittävästi resursseja vallattujen alueiden puolustamiseen.[5][6]

Ruotsin suurvalta-ajalla Tukholma kasvoi yli 9000 asukkaan pikkukaupungista 58 000 asukkaan suurkaupungiksi ja moderniksi pääkaupungiksi. Hovi ja kasvava keskushallinto asettuivat pysyvästi Tukholmaan.[7]

Sodat ja laajentuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin laajentuminen vuosien 1560 ja 1815 välillä.

Venäjän kanssa vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen Ruotsi soti Puolaa vastaan, kolmikymmenvuotisessa sodassa keisaria vastaan Saksassa ja vuosina 1643–1645 Tanskaa vastaan. Sodat olivat Ruotsille voitollisia, ja valtakunta laajeni voimakkaasti. Venäjän Stolbovan rauhassa luovuttamille alueille perustettiin Käkisalmen lääni ja Inkerinmaan provinssi. Ruotsin armeija piti hallussaan myös laajoja tilapäisesti miehitettyjä alueita, joilla olivat voimassa Ruotsin sotilashallinto ja veronkanto.[8] Monet Ruotsin valloittamista alueista poikkesivat selvästi emämaasta, eikä niiden asukkailla ollut luonnollista yhteyttä Ruotsiin.[4]

Alueellisesti laajimmillaan Ruotsin suurvalta oli Tanskan kanssa vuonna 1658 solmitun Roskilden rauhan jälkeen.[9] Ruotsi soti 1670-luvulla Kaarle XI:n johdolla Tanskaa, Puolaa ja Brandenburgia vastaan Etelä-Ruotsissa, Itä-Preussissa ja eteläisellä Itämerellä.[4] Tanska, Venäjä ja Saksi (Puola) allekirjoittivat vuonna 1699 sopimuksen hyökkäyksestä Ruotsiin. Ne olivat valmiita revanssiin.[10]

Kaupankäynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankäynti ja tullien perimisestä saatavat tulot olivat merkittäviä taloudellisia syitä, jotka vaikuttivat Ruotsin laajentumispolitiikan taustalla. Stolbovan rauhan jälkeen kaupankäynnin piti Venäjällä tapahtua erityisissä kauppahoveissa tai faktorioissa, joissa suljetuissa tiloissa oli luterilainen jumalanpalvelus sallittu. Moskovassa Ruotsin kauppa-asema perustettiin Tverskajan varrelle. Ruotsalaisten kauppahovien henkilökunnan tehtäväksi tuli pian myös säännöllisten Venäjän uutisia sisältävien raporttien lähettäminen kotimaahan. Kauppahovien johtajilla eli faktoreilla oli diplomaatin kaltainen asema. Tärkeä ruotsalainen kauppakomissaari Moskovassa oli saksalainen kauppias Johan de Rodes, joka kirjoitti 1650-luvun alkupuolella ahkerasti selontekojaan Tukholmaan.[11]

Vuonna 1621 Ruotsi valtasi Liivinmaalla sijainneen Riian, joka oli vilkas kauppakaupunki ja tuotti suuret tullitulot kruunun kassaan. Riian pääasiallinen vientituote oli hamppu, jota tarvittiin purjelaivoissa.[11]

Ruotsin lähettiläs Anton Monier solmi vuonna 1629 kauppasopimuksen Venäjän tsaarin edustajien kanssa, mikä johti viljan ostamiseen Venäjältä kuparin ja raudan vientiä vastaan. Elintarvikkeet ja laivanrakennusmateriaali olivat laajemminkin Keski-Euroopassa ja Englannissa vähissä sotien vuoksi, ja ratkaisuksi muodostui tuonti Itä-Euroopasta, erityisesti Venäjältä.[11]

Vuonna 1632 perustettiin uusi kaupunki Nyen (Nevanlinna) Nevajoen varteen niin, että kaiken venäläisen Laatokan suunnalta tulevan tullattavan kauppavaihdon piti kulkea sen ohitse. Venäläiset tuotteet Laatokan, Ilmajärven ja Äänisjärven alueelta muodostivat 1630- ja 1640-luvulla noin kolmasosan Venäjän kaupasta Ruotsin kanssa. Kauppa-asiat tulivat vähitellen niin monimutkaisiksi, että niitä hoitamaan perustettiin vuonna 1651 Tukholmaan uusi virasto, Kauppakollegio.[11]

Vuonna 1635 Venäjän tsaari ilmoitti haluavansa perustaa kauppakartanon Tukholmaan, minkä Ruotsin valtaneuvoskunta hyväksyi. Venäjänkartano (Ryssgården) rakennettiin keskelle satama-aluetta, ja se valmistui kesällä 1637. Koska Venäjällä ei ollut Suomenlahdella omaa satamaa, kaupankäynti Tukholmassa edellytti venäläisiltä kauppiailta pitkää purjehdusta Venäjän jokiverkostoa pitkin. Venäläisalukset olivat karbaaseja, pienehköjä korkealaitaisia lotjia. 1640-luvulla Venäjän kauppakartano siirrettiin uuteen paikkaan, Söderin vuorten rinteeseen. Vuonna 1675 Venäjältä tuotujen tavaroiden kokonaisarvo oli 284 842 riikintaaleria. Venäjänkartanon tuhosi tulipalo joulukuun 6. päivänä vuonna 1694, mutta Tukholman kaupunki rakensi kuitenkin sen nopeasti uudelleen vuosina 1695–1697 noudattaen säännöllistä pohjakaavaa ja pystyttäen tiilirakennuksia.

1600-luvun viimeiset vuodet ennen suurta Pohjan sotaa olivat Venäjänkartanon loistoaikaa ja kauppa vilkkaampaa kuin koskaan ennen. Venäläisten vientiartikkeleita olivat turkikset, käsitellyt nahat ja vuodat, hamppu, pellava, palttina, tali, vaha, traani ja saippua. Tukholmassa käydyn venäläiskaupan ansiosta Ruotsiin levisi Venäjän tuntemus. Länsimaissa Venäjänkartano oli ainutlaatuinen ilmiö. Venäläiset kauppiaat näkyivät katukuvassa, ja heidän kanssaan saattoi tulkin välityksellä keskustella. Venäläisten myymät tuotteet olivat myös hyvin kysyttyjä. Maksu suoritettiin tavallisesti plootuina, jotka sitten kuljetettiin Venäjälle.[12] 1690-luvulla Venäjän-tuonti siirtyi Narvan ja Nyenin satamiin, mikä johti näiden satamakaupunkien vaurastumiseen. Erikoisuutena kaupassa oli silkintuonti.[13]

Koko suurvaltakauden ajan Ruotsin taloudellinen tilanne oli suhteellisen kehno. Kauppaa jouduttiin harjoittamaan pääasiassa vain Itämeren alueella, eikä Itämeri kokonsa puolesta riittänyt suuriin voittoihin.[4]

Verotus ja tullimaksut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1626 Kustaa II Aadolf ajoi läpi uuden veron, ruotsalaisen maatullin, ja myös myllytullia alettiin Virossa kantaa vuonna 1630. Hollannin esikuvan mukaan Tallinnassa toteutettiin tullimaksu nimeltä lisenssi, kaksi prosenttia tullattavien tavaroiden arvosta, joka otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa vuonna 1628. Kruunu antoi vuonna 1648 Suomenlahden alueen kaupungeille Tallinnalle, Narvalle ja Nyenille samansuuruiset tullit toivossa, että kaupankäynti venäläisten kanssa alkaisi keskittyä Arkangelin sijasta Suomenlahdelle. Ajatusta siirtää Jäämeren kauppa Itämerelle sanottiin derivaatioksi, ja se oli Ruotsin kauppapolitiikan tavoite vuosina 1617–1661. Suomenlahden alueen ulkomaantulli pantiin houkuttelevan alhaiseksi, vain kahdeksi prosentiksi tavaroiden arvosta. Ruotsi ei kuitenkaan pystynyt asiassa painostamaan Venäjää, ja muutkin maat kuin Venäjä olivat derivaatiota vastaan. Kaupankäynti alkoi levittäytyä Narvan ja Nyenin seuduille, mutta vasta 1680- ja 1690-luvulla.[11]

Diplomatia ja ulkopolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uuden Ruotsin siirtomaa Pohjois-Amerikan itärannikolla vuonna 1638.

Ruotsin ja Ranskan välisestä liitosta kolmikymmenvuotisessa sodassa neuvoteltiin vuodesta 1629 alkaen. Neuvottelut johtivat uutenavuotena vuonna 1631 Bärwalden sopimukseen, jonka tarkoituksena oli ”Itämeren ja valtameren vapauden” puolustaminen yhdessä ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiollinen sekä uskonnollinen vapauttaminen. Ranska sitoutui sopimuksessa rahoittamaan Ruotsia vuosittain 400 000 riikintaalerilla. Heilbronnin konventissa vuonna 1633 Etelä-Saksan protestantit muodostivat liiton, jossa Ruotsilla oli johtoasema. Heilbronnin liitto hajosi kuitenkin Nördlingenin taistelun jälkeen jo seuraavana vuonna. Westfalenin rauhassa Ruotsi sai Etu-Pommerin, osan Taka-Pommerista, Wismarin kaupungin sekä Bremenin ja Verdenin hiippakunnat. Yhdessä Ranskan kanssa Ruotsi joutui takaamaan, että rauhanmääräyksiä noudatettiin.[14] Ruotsin lähettilääksi Ranskan hoviin nimitettiin Hugo Grotius, joka toimi tehtävässä vuoteen 1645.[15]

Diplomaattisia suhteita Venäjän kanssa hoidettiin suurten lähetystöjen, pysyvän edustajan eli residentin sekä rajalla käytävien neuvottelukokousten avulla. Moskovaan vuosina 1661–1662 matkustanutta suurta lähetystöä johti valtaneuvos Bengt Horn. Venäjän residenttinä toimi vuosina 1665–1667 Johann von Lilienthal. Hän laati viikoittain Tukholmaan lähetettävän raportin, jonka tie kulki normaalia väylää Novgorodiin ja Narvaan ja sieltä Ruotsiin. Hänen seuraajansa oli Christopher von Koch (aateloituna von Kochen), joka toimi virassa vuodet 1684–1690. Vuoden 1666 kesällä ja syksyllä käytiin Pljussa-joella aivan Narvan kaupungin tuntumassa Ruotsin ja Venäjän välinen neuvottelu, jonka aiheena oli ruptuurisodan jälkeisten epäselvyyksien ratkominen.[8]

Syksyllä 1683 Ruotsiin saapui suuri venäläinen lähetystö, jota johti pajari Ivan Prontšištšev. Se vahvisti valtakuntien välillä vallitsevan rauhan, koska edellinen rauha oli venäläisen näkemyksen mukaan päättynyt tsaari Fjodor III:n kuolemaan. Juhlallinen seremonia pidettiin Tukholman Suurkirkossa, minkä jälkeen kuningas Kaarle XI nimitti Moskovan-matkaa varten uuden suuren lähetystön. Sen tehtävänä oli vastaavanlainen rauhanvahvistus nuorten kaksoistsaarien silmien edessä. Lähetystön johtaja oli valtaneuvos Conrad Gyllenstierna. Kooltaan virallinen lähetystö oli poikkeuksellisen suuri, 221 henkeä. Se lähti matkaan Tukholmasta laivalla helmikuussa 1684 ja saapui reki-, kärry- ja venekyydin jälkeen Moskovaan huhtikuun 28. päivänä. Rauha vahvistettiin prinsessa Sofian audienssissa toukokuun 28. päivänä.[16]

Pietari Suuren noustua Venäjän tsaariksi Ruotsin ja Venäjän välinen rauha vahvistettiin jälleen seremoniallisin menoin vuonna 1699. Samaan aikaan rauhanvahvistamisen kanssa uusi tsaari suunnitteli salassa Moskovaan saapuneelta ruotsalaiselta lähetystöltä jo uutta sotaa. Ruotsin Moskovan-residentti Thomas Kniper (aateloituna Knipercrona) varoitti keväällä 1700 kirjeissään sekä Carl Piperiä että Bengt Oxenstiernaa Venäjän tulossa olevasta hyökkäyksestä. Rauhan aika Ruotsin ja Venäjän suhteissa päättyi myöhemmin samana vuonna. Ruotsin valtakunnan ulkomaanpolitiikka perustui 1600-luvulla sopimuksiin ja liittoihin. Voimasuhteiden tasapaino ja harmonia Euroopassa olivat avainkäsitteitä kabinettipoliittisessa pelissä, johon laajentumishaluisen Venäjän oli vaikea sopeutua.[16]

Puolustussuunnitelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnan Kaarle XI:n aikana valmistunut puolustussuunnitelma perustui kolmelle tekijälle. Ensimmäinen oli ruotujakoinen armeija, joka oli sijoitettuna emämaan ja provinssien eri alueille, minkä vuoksi sen liikekannallepano vei aikaa. Vuosisadan lopussa armeija oli 65 000 miehen vahvuinen. Toinen olivat linnoitukset. Sotakannalle siirtymisen hitauden vuoksi valtakunnan raja-alueille, erityisesti itään, oli kohta vuosisadan ajan rakennettu vahvoja linnoituksia, joiden tarkoitus oli pitää puolensa niin kauan, että armeija ehtisi avuksi. Kolmas tekijä oli voimakas laivasto, joka pitäisi meren puhtaana vihollisesta, erityisesti Tanskasta, ja kuljettaisi armeijan sinne, missä sitä tarvittaisiin. Laivastoa kehitettiin vuosina 1679–1699 lisäämällä ja nykyaikaistamalla aluskantaa, minkä jälkeen laivastoon kuului 35 linjalaivaa, 15 fregattia ja 15 000 miestä. Kaarle XII lisäsi suunnitelmaan vielä aggressiivisen vastahyökkäyksen.[4][17]

Suomi suurvallan osana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli osa Ruotsin valtakunnan yhtenäistä ydinaluetta.[7] Kustaa II Aadolf kutsui Suomen säädyt koolle tammikuussa 1616 järjestetyille Helsingin maapäiville. Hän pyysi säädyiltä tukea sodankäyntiin, mihin ne uskollisesti suostuivat. Säädyt määräsivät suomalaisille uusia veroja ja päättivät järjestää uusia sotajoukkoja.[18]

Suomalaiset saivat hoitaa itärajan 1620-luvulta alkaen yksin Ruotsin armeijan alettua sotia Puolaa vastaan, jolloin sotilaita siirrettiin uudelle rintamalle. Kesällä 1659 Suomi tyhjennettiin sotilaista kokonaan. Suomalaisten asioiden hoitaminen heikkeni suurvalta-aikana selvästi, koska huomio oli keskittynyt sotatapahtumiin muualla. Samaan suuntaan vaikutti valtakunnan keskushallinnon assimiloimis- eli sulauttamispolitiikka, jonka myötä suomalaisia siirtyi tai siirrettiin Pohjanlahden yli valtakunnan palvelukseen ja riikinruotsalaisia virkamiehiä puolestaan Suomeen. Toisaalta kenraalikuvernööri Pietari Brahen aikana Suomen taloudellisen menestyksen edellytyksiä parannettiin rakentamalla maanteitä, kehittämällä maanmittausta ja kaivosteollisuutta sekä perustamalla uusia kaupunkeja. Myös Turun akatemia perustettiin, minkä jälkeen Suomessa pian opittiin kirjapainotaito.[18]

Vielä 1600-luvun alussa suomen kieli oli suuressa osassa Suomen aluetta sivistyneistön seurustelukieli, mutta vuosisadan puolivälissä sen tilalle oli tullut ruotsi.[4] Vuosina 1695–1697 Suomea koetteli myös poikkeuksellisen ankara nälänhätä, jonka seurauksena kolmannes väestöstä menehtyi.[18]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tarkiainen, Kari: Moskovalainen: Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478–1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Frost, Robert I.: The Northern Wars: War, State and Society in Northeastern Europe, 1558–1721. Longman, 2000. (englanniksi)
  2. ↑ a b Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 79. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  3. ↑ a b Hiedanniemi, Britta: Uskonsodat ja itsevaltius, s. 531. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
  4. ↑ a b c d e f Kangas, Tomi: Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös, s. 8–10. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys ry, 1996. ISBN 952-90-7798-X
  5. ↑ History of Sweden - more than Vikings sweden.se. Viitattu 21.5.2023. (englanniksi)
  6. ↑ A Brief History of Sweden Local Histories. Viitattu 21.5.2023. (englanniksi)
  7. ↑ a b Engman, Max: Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 29, 48. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34880-2
  8. ↑ a b Tarkiainen 2022, s. 120, 123, 165–167.
  9. ↑ Mäntylä, Ilkka: Suurvaltakausi, s. 218. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  10. ↑ Hiedanniemi s. 533.
  11. ↑ a b c d e Tarkiainen 2022, s. 251–265.
  12. ↑ Tarkiainen 2022, s. 265–269.
  13. ↑ Tarkiainen 2022, s. 368.
  14. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 13. Uskonsodat, s. 330–332, 342–343, 349. WSOY. ISBN 951-0-09741-1
  15. ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 12. Tieteen ja taiteen vuosisata, s. 364. WSOY, 1982. ISBN 951-0-09740-3
  16. ↑ a b Tarkiainen 2022, s. 174–175, 181–182.
  17. ↑ Tarkiainen 2022, s. 279.
  18. ↑ a b c Mäkinen, Vesa (toim.): Topelius Maamme kirja, s. 396, 413–416, 421–424. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12804-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotsin_suurvalta-aika&oldid=23521264”