Tämä on hyvä artikkeli.

Mosambikin historia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mosambikin historian varhaisvaiheista on hyvin vähän tietoa, mutta maassa on elänyt ihmisiä jo tuhansia vuosia. Maanviljelijöitä ja karjankasvattajia levittäytyi alueelle vasta ajanlaskun alun jälkeen, ja arabikauppiaat vaikuttivat siellä 900-luvulta lähtien. Ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Mosambikin rannikolla kävi portugalilainen Vasco da Gama 1498. Portugalilaiset valloittivat rannikkoalueet 1500-luvulla, ja alue oli löyhästi Portugalin hallussa, vaikka monet paikalliset valtakunnat vastustivat sitä pitkään etenkin sisämaassa. Vasta vuonna 1891 Portugalin ja Britannian sopimuksen myötä Mosambik sai nykyisen muotonsa.

Toisen maailmansodan jälkeen monet eurooppalaisten siirtomaat itsenäistyivät, mutta Portugali ei halunnut myöntää itsenäisyyttä siirtomailleen. Vasemmistopuolue Frelimo aloitti itsenäisyyssodan 1960-luvulla, mutta Mosambik itsenäistyi vasta 1975, kun Portugalissa oli noussut neilikkavallankumouksen jälkeen valtaan uusi hallitus. Mosambik oli aluksi kommunistinen yksipuoluevaltio, mutta Frelimon vastustajaksi perustettu konservatiivinen Renamo aloitti sisällissodan 1977. Vuonna 1990 Mosambikissa otettiin käyttöön uusi perustuslaki, joka lakkautti yksipuoluejärjestelmän, ja sisällissota päättyi lopulta vuonna 1992.

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sofalan kartta n. vuodelta 1683.

Useimpien tutkijoiden mukaan ensimmäiset ihmiset kehittyivät Ison hautavajoaman alueella itäisessä Afrikassa. Todennäköisesti Mosambikissakin on asunut ihmisiä jo tuhansia vuosia, mutta maasta on löytynyt vain muutamia fossiilitodisteita varhaisista ihmisistä.[1] Joitakin nomadiklaaneja on liikkunut Mosambikissa jo luultavasti 10 000 vuotta sitten. He saattoivat olla nykyisten sanien esi-isiä. Bantukieliä puhuvia maanviljelijöitä ja karjankasvattajia alkoi saapua alueelle vuoden 100 tienoilla, ja he etenivät sisämaan ylängöiltä Intian valtamerelle vuoteen 400 mennessä. Tämä oli bantuekspansion alkua.[2] Ensimmäisen vuosituhannen lopulla Mosambikin eteläisiin keskiosiin oli kehittynyt yhteisöjä, joita hallitsi heimopäällikkö.[3]

Bantukansat perustivat useita valtioita, jotka ulottuivat ajoittain myös nykyisen Mosambikin alueelle. Yksi niistä oli Maravi, joka sijaitsi Njassajärven itäpuolella ja oli laajimmilaan noin vuonna 1650. Etelämpänä, Sambesi- ja Limpopojokien välisellä tasangolla kehittyivät Zimbabwen kuningaskunta (noin 1220–1450) ja sen seuraaja Mwene Mutapa (noin 1450–1698).[2] Eteläisessä Mosambikissa sijaitsi Zimbabwen kuningaskuntaan kuulunut Manekwenin kaupunki, joka oli 1100-luvulta 1700-luvulle maanviljelyn, karjankasvatuksen ja kultakaupan keskus.[3]

Afrikan itärannikolla käytiin kauppaa jo antiikin aikana, mutta kaupankäynti ei todennäköisesti yltänyt vielä Mosambikiin asti ja Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen kauppa tyrehtyi. Islaminuskon myötä Itä-Afrikan kauppareitit otettiin uudelleen käyttöön. Arabihistorijoitsija Al-Masudin mukaan arabikauppiaat kävivät säännöllisesti kauppaa Madagaskarilla vuonna 947 ja tiesivät Buzijoen suulla olevan Sofalan kaupungin, joka oli afrikkalaisen kullan myyntipaikka. Maantieteilijä Al-Idrisin mukaan Sofala oli 1100-luvulla merkittävä kauppapaikka, josta hankittiin rautaa, kultaa ja eläintennahkoja.[4]

Swahilit olivat perustaneet 1200-luvulle mennessä useita kaupunkivaltioita Itä-Afrikan rannikolle Somaliasta Mosambikin keskiosiin. Monet nykyisen Mosambikin merkittävimmistä satamakaupungeista olivat alkujaan swahilien kauppakeskuksia, kuten Mosambikin saari, Angoche, Ibo ja Inhambane. Tärkein keskus oli Sofala, joka on perustettu kauppapaikaksi todennäköisesti jo 800-luvulla. Siellä oli 1400-luvulla 10 000 asukasta.[4] Sofala sijaitsi lähellä nykyistä Beiran kaupunkia Sofalan maakunnassa. Kauppakaravaanit kulkivat Sambesia ja monia muita jokia sisämaahan nykyiseen Zimbabween, josta tuotiin etenkin kultaa. Vuoteen 1100 mennessä alettiin käydä kauppaa myös sisämaasta tuoduista orjista.[5] Mosambikin satamien kautta arvioidaan myydyn noin miljoona orjaa.[6]

Arabiretkeilijät tutkivat todennäköisesti myös Mosambikin sisämaata. He purjehtivat Sambesia pitkin jopa nykyisen Cahora Bassan tekojärven tienoille ja perustivat pieniä kaupunkeja joen varrelle. Nykyiset Teten ja Senan kaupungit ovat ilmeisesti arabien perustamia.[7]

Portugalilaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalilaisten saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasco da Gaman kaivo Mosambikissa.

Portugalilaiset valtasivat marokkolaisen Ceutan satamakaupungin 1415. He kuulivat pian Afrikan kukoistavasta kultakaupasta ja alkoivatkin etsiä meritietä Afrikan ympäri. Bartolomeu Dias kiersi 1487 ensimmäisenä Afrikan eteläkärjen, Hyväntoivonniemen, mutta hän ei kuitenkaan purjehtinut vielä nykyisen Mosambikin rannikolle asti. Itärannikkoa pitkin etelään matkasi puolestaan Pêro da Covilhã, joka pääsi nykyisen Mosambikin alueelle Sofalaan saakka. Ensimmäisenä merireitit yhdisti Vasco da Gama, joka pysähtyi Mosambikin saarella ja jatkoi sieltä matkaa Malindiin ja swahilioppaan avulla Intiaan.[7]

Vuoteen 1502 mennessä portugalilaisilla oli jo tukikohta Sofalassa, ja vuonna 1507 he asuttivat Mosambikin saaren Intiaan ja Maustesaarille käytävän kaupan välietapiksi.[8] Mosambikin saaresta tuli niin merkittävä kauppakeskus, että portugalilaiset hylkäsivät Kilwa Kisiwanin. Vuoteen 1530 mennessä portugalilaiset hallitsivat pääosaa nykyisen Mosambikin rannikosta Sofalasta pohjoiseen.[7]

Portugalilaiset hallitsivat pitkään lähinnä rannikkoalueita, ja varsinaiseksi siirtomaaksi Mosambik kehittyi vasta aivan 1800-luvun lopussa.[9] Ensimmäisen tutkimusmatkan Mosambikin sisämaahan teki António Fernandes, joka vieraili todennäköisesti ensimmäisenä portugalilaisena Mwene Mutapan pääkaupungissa. Hän teki kolme matkaa vuosina 1511–1513 ja kertoi löytämistään kultakaupan reiteistä. Fernandesin löydöt eivät vielä saaneet portugalilaisia kiinnostumaan Mosambikin sisämaan valtaamisesta, vaan he tyytyivät käymään kauppaa heimopäälliköiden kanssa rannikkolinnakkeistaan käsin.[10]

Kun šonat olivat tappaneet jesuiittapappi Gonçalo da Silveiran 1561, portugalilaiset lähettivät sotilaita sisämaahan 1569–1575 ja yrittivät vallata kulta-alueita. Monet sotilaat kuolivat hyttysten ja tsetsekärpästen levittämiin tauteihin.[8] Jäljelle jääneet joukot hyökkäsivät Senaan ja surmasivat suuren osan kaupungin muslimiväestöstä. Heinäkuussa 1572 Francisco Barreton johtama 650 miehen osasto marssi kohti Teteä, mutta matkalla heidän kimppuunsa hyökkäsi 16 000 afrikkalaisen joukko, jota johti maravien kuningas Mambo. Barreton miehet tappoivat ennen vetäytymistään noin 4 000 vastustajaa. Barreton joukoista vain 180 miestä palasi Senaan, ja myös Barreto itse kuoli kuumeeseen paluumatkalla.[11]

Taistelu alueen hallinnasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalilaiset joutuivat taistelemaan alueensa hallinnasta 1600-luvulla muiden eurooppalaisten kanssa. Hollantilaiset yrittivät vallata Mosambikin saaren vuosina 1607 ja 1608.[12] Vuonna 1607 hollantilaiset piirittivät saarta kuusi viikkoa mutta eivät pystyneet valtaamaan São Sebastiãon linnoitusta. Toinenkin yritys epäonnistui, minkä jälkeen hollantilaiset valtasivat brittilaivaston tuella muita Portugalin tukikohtia Intian valtamerellä. Eripura jatkui vuoteen 1630, jolloin maat tekivät rauhansopimuksen.[11] Valtausyritysten vuoksi portugalilaiset halusivat ottaa Mosambikin alueen paremmin hallintaansa,[12] ja Sousa de Menesesin johtama 2 000 miehen joukko löi muun muassa maravivaltion ja perusti vasallivaltion Mwene Mutapaan.[13] Portugalilaiset hallitsivat vähän aikaa suurta osaa Mosambikin sisämaasta aina nykyisen Zimbabwen pohjoisosiin saakka, mutta changamiret ajoivat portugalilaiset takaisin rannikolle 1693.[14]

Samaan aikaan kun portugalilaiset taistelivat sisämaassa afrikkalaisia vastaan, arabit hyökkäsivät rannikolle. Vuonna 1650 Omanin arabit valtasivat Masqatin ja hyökkäsivät sen jälkeen Itä-Afrikkaan. Omanilaisten alukset hyökkäsivät Sansibarille 1652, Mombasaan 1661 ja Mosambikin saarelle 1671. São Sebastiãon linnoitus kesti jälleen, eivätkä omanilaiset yrittäneet uudestaan hyökätä Mosambikiin. Portugalilaiset menettivät kuitenkin Itä-Afrikan alueensa Cabo Delgadon pohjoispuolelta.[13]

Portugalilaiset perustivat 1650-luvulla Sambesin laaksoon järjestelmän, joka oli periaatteiltaan feodalistinen. Portugali vuokrasi uudisasukkaille ja varakkaille kauppiaille maa-alueita, eli ns. prazo-tiloja. Prazeroilla, prazojen omistajilla, oli täysi valta omaan maa-alueeseensa. Monet prazerot eivät viljelleet maata lainkaan vaan keräsivät veroja maillaan asuvilta ihmisiltä.[13] Orjakauppa oli kasvanut 1700-luvulle tultaessa, ja orjat olivat Mosambikin merkittävimpiä kauppatavaroita. Prazot myivät Quelimanessa orjia portugalilaiskauppiaille. Portugalilaiset veivät orjia Brasiliaan ja ranskalaiset Intian valtameren saarille. Orjakauppa alkoi hiipua 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta se jatkui silti vielä 1900-luvun alkuun saakka.[3]

Koko 1700-luvun portugalilaiset taistelivat pitääkseen Mosambikin alueen itsellään. He asuttivat 1781 Maputonlahden alueen (eli nykyisen Maputon) pysyvästi ja ajoivat hollantilaiset ja itävaltalaiset kauppiaat pois kaupungista.[14] Mosambikin ja Zimbabwen rajamaille syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa muutamia paikallisia kuningaskuntia. Ngunijohtaja perusti 1820-luvulla valtakunnan Sofalasta sisämaahan. Soshangane otti valtakunnan haltuunsa 1837 ja nimitti sen Gazan kuningaskunnaksi. Gaza käsitti laajimmillaan 1860-luvulla suuren osan eteläistä Mosambikia Sambesilta Limpopolle.[14] Gaza alkoi 1800-luvun kuluessa vaatimaan naapureiltaan erilaisia maksuja, mikä sai alueen asukkaat liittoutumaan Portugalin kanssa. Portugalilais-afrikkalaiset joukot hyökkäsivät 1890-luvulla Gazaan, joka kukistui lopullisesti 1897. Eteläinen Mosambik oli tämän jälkeen kokonaisuudessaan Portugalin hallussa.[3]

Britannian ja Portugalin kiista eteläisestä Afrikasta alkoi 1800-luvun alussa, kun britit valtasivat Kapmaan nykyisessä Etelä-Afrikassa. He yrittivät saada myös Maputonlahden etelärannan hallintaansa, mutta Ranska toimi välittäjänä Britannian ja Portugalin kiistoissa ja myönsi 1875 Portugalille oikeuden koko Maputonlahteen. Mosambik sai nykyisen muotonsa toukokuussa 1891,[15] kun Portugali sopi Saksan ja Britannian kanssa Mosambikin rajoista. Saksa myöntyi Portugalin vaatimuksiin pohjoisrajasta, mutta Portugali, jolla oli isoja velkoja brittirahoittajille, joutui tyytymään Britannian vaatimuksiin Mosambikin länsi- ja etelärajoista.[3]

Siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalilaiset hallitsivat 1800-luvun lopussa vain neljää nykyisen Mosambikin kymmenestä maakunnasta: kun he valtasivat Gazan 1895, heidän hallussaan olivat nykyisen Maputon, Inhambanen ja Gazan alueet. Gazan valtakunnan ansiosta eteläinen Mosambik oli kehittynyt poliittisesti melko yhtenäiseksi. Lisäksi siirtomaaisäntien alaisuudessa oli Mosambikin saaren ympäristö, eli nykyisen Nampulan alue. Muuten Mosambikin aluetta hallitsivat prazerot ja kaksi yksityistä yritystä, Mozambique Company ja Niassa Company.[16] Siirtomaakaudella Mosambikista käytettiin myös nimitystä Portugalin Itä-Afrikka.

Eteläisen Mosambikin merkitys kasvoi 1900-luvun taitteessa, kun rautatie Etelä-Afrikan Witwatersrandista Lourenço Marqueziin (nyk. Maputo) valmistui vuonna 1894. Rautatiellä alettiin kuljettaa kultaa Witwatersrandin kaivoksesta, ja Lourenço Marquezin kautta kulki noin kolmannes rikkaan alueen mineraaleista. Witwatersrandin kaivoksilla oli töissä buurisotien ja toisen maailmansodan välisenä aikana 50 000–100 000 mosambikilaista, minkä ansiosta parhaimmillaan yli puolet siirtomaahallituksen verotuloista tuli ulkomailta.[17]

Portugalin vuoden 1926 sotilasvallankaappauksen vaikutukset näkyivät selvästi Mosambikissa. Portugalia hallitsi vuodesta 1932 pääministeri António de Oliveira Salazar, jonka suunnitelmana oli muodostaa omavarainen valtio niin, että Portugali olisi teollisuuden keskus ja siirtomaat tuottaisivat maataloustuotteita ja raaka-aineita. Salazar kielsi maaomistuksen yksityisiltä yrityksiltä ja prazeroilta, jotka olivat aiemmin hallinneet noin kahta kolmasosaa Mosambikista, ja onnistui saamaan koko alueen Portugalin siirtomaahallintoon.[17]

Salazar perusti Mosambikiin suunnitelmatalouden. Maanviljelijät määrättiin viljelemään tiettyjä tuotteita, minkä seurauksena riisin ja puuvillan tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti 1930–1950.[18] Mosambikin talous kehittyikin huomattavasti toisen maailmansodan aikana, mihin vaikutti Portugalin puolueettomuus, ja vuosina 1939–1945 Mosambikin vientituotteiden arvo nousi 500 %.[17]

Kun Salazar hellitti toisen maailmansodan jälkeen fasistista politiikkaansa, Mosambikiin kehittyi teollisuutta ja maan rannat sekä luonto alkoivat kiinnostaa matkailijoita, joita tuli etenkin Etelä-Afrikasta. Viennin kasvu ei kuitenkaan vaikuttanut ihmisten elintasoon, sillä suunnitelmataloudessa ei otettu huomioon viljelyä omiin tarpeisiin. Salazar houkutteli eurooppalaisia muuttamaan Mosambikin eteläosiin, ja eurooppalaisten siirtolaisten määrä kasvoi 200 000:een.[19] Lisäksi Mosambikin status muuttui siirtomaasta merentakaiseksi maakunnaksi.[20]

Itsenäinen Mosambik[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikka, jossa tapahtui Muedan verilöyly 1960.
Portugalilaisia sotilaita Mosambikin itsenäisyyssodassa.

Itsenäisyysliike ja itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen monet siirtomaat itsenäistyivät, ja usein itsenäisyysliikkeen aloittivat sotaveteraanit. Portugali ei kuitenkaan suostunut antamaan siirtomailleen itsenäisyyttä, ja koska Portugali ei ollut osallistunut sotaan, sen siirtomaissa ei ollut sotaveteraaneja.[19] Siirtomaaisännyyttä alettiin kuitenkin vastustaa yhä enemmän, kun Portugali jatkoi viljan tuottamista myyntiin, ja Portugalin politiikkaa vastaan pidettiin monia mielenosoituksia. Muedassa vuonna 1960 poliisi avasi tulen mielenosoittajia vastaan, mistä syntyneessä verilöylyssä kuoli jopa 500 puuvillaviljelijää.[21]

Itsenäisyysliike alkoi Mosambikissa varsinaisesti vasta 1962, kun ryhmä karkotettuja mosambikilaisia perusti Mosambikin vapautusrintaman, Frelimon, jonka johtajaksi tuli Yhdysvalloissa asunut Eduardo Mondlane.[19] Frelimon strategiasta ei ollut alkuun täyttä varmuutta, mutta pian sen johto päätti ryhtyä sotilaalliseen toimintaan.[3] Kun Portugali kieltäytyi neuvottelemasta Mosambikin itsenäistymisestä,[22] Frelimo aloitti sissisodan Cabo Delgadossa syyskuussa 1964.[23] Frelimon joukot olivat vallanneet vuoteen 1965 mennessä ison osan pohjoista Mosambikia. Portugali sai vangiksi 1 500 Frelimon sotilasta ja onnistui pitämään liikkeen pois Mosambikin eteläosista.[22]

Sodan aikana Portugali käynnisti laajan kehityshankkeen taatakseen siirtomaan uskollisuuden. Cabora Bassan padon rakentaminen toi monia työpaikkoja. Maahan rakennettiin myös teitä, kouluja ja sairaaloita, jotka vaikuttivat taloudelliseen kasvuun. Frelimo jatkoi silti sissisotaansa.[22]

Frelimon johtaja Mondlane sai surmansa kirjepommi-iskussa 1969, ja hänen seuraajakseen nousi Samora Machel. Vuonna 1970 portugalilaiset lähettivät 35 000 sotilasta Pohjois-Mosambikiin ajamaan Frelimon joukot pois ja hyökkäämään Tansaniassa sijanneisiin Frelimon tukikohtiin. Machel päätti vetäytyä Mosambikista ja siirtää vapautusrintaman toiminnan Malawiin, mistä käsin Frelimo alkoi tehdä chewojen tukemana sissi-iskuja Teten alueelle.[20]

Itsenäisyyssodan lisäksi Mosambikin itsenäistymiseen vaikutti paljon myös Portugalin poliittinen tilanne. Vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen Portugalissa valtaan noussut vasemmisto ei enää halunnut pitää kiinni siirtomaista. Mosambikille myönnettiin syyskuussa 1974 itsenäisyys Lusakan sopimuksella, ja virallisesti valtio itsenäistyi 25. heinäkuuta 1975. Maan ensimmäiseksi presidentiksi tuli Frelimon johtaja Machel.[22]

Monet portugalilaiset jättivät itsenäistyneen Mosambikin nopeasti ja tuhosivat samalla infrasktruktuuria. Portugalilaisten lähdön jälkeen maahan jäi vain vähän koulutettuja ammattilaisia ja infrasktruktuuri oli heikossa tilassa.[24] Yksi siirtomaa-ajan muistomerkki on Maputon rantabulevardilla sijaitseva, raunioitunut loistohotelli, jonka hissikuilut portugalilaiset valoivat täyteen betonia.[25]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisestä Mosambikista tuli marxistinen valtio, jonka ainoa puolue oli Frelimo.[22] Frelimo onnistui kehittämään valtiota itsenäisyyden alussa: erityisesti yhteiskunnalliset olot paranivat, kun koulutusta ja terveydenhuoltoa kehitettiin.[26] Vuonna 1975 Frelimo käynnisti rokotusohjelman, jonka tuloksena lapsikuolleisuus väheni 20 %. Maailman terveysjärjestön mukaan ohjelma oli yksi Afrikan tehokkaimmista.[27] Lisäksi vuoden 1977 vaaleissa naisia tuli valituiksi 28 prosenttia, mikä oli huomattavan paljon jopa maailmanlaajuisesti.[26] Frelimon hallinto epäonnistui kuitenkin talouden kehittämisessä, mihin vaikutti etenkin vuoden 1973 öljykriisi. Kriisin seurauksena Etelä-Afrikan kultakaivoksilla irtisanottiin kaksi kolmasosaa mosambikilaisista työläisistä. Samalla monet portugalilaiset siirtolaiset lähtivät maasta, mikä vähensi pääomia ja ammattitaitoista työvoimaa.[27]

Mosambikin rajanaapurissa, valkoisten hallitsemassa Rhodesiassa pelättiin afrikkalaisen itsenäisyysliikkeen leviämistä. Siksi Rhodesiassa perustettiin Mosambikin kansallinen vastarintaliike, Renamo, joka aloitti 1977 sisällissodan.[26][28] Kun Rhodesiasta tuli 1980 itsenäinen Zimbabwe, Renamo siirtyi Etelä-Afrikan puolustusvoimien (SADF) alaisuuteen. SADF koulutti Renamon sotilaita Etelä-Afrikassa, Phalaborwassa. Renamoa tukivat lisäksi monet länsimaisen kommunisminvastaiset järjestöt. Etelä-Afrikka ja Mosambik allekirjoittivat 16. maaliskuuta 1984 Nkomatin sopimuksen, joka kielsi maita tukemasta toisilleen vihamielisiä tahoja. Tästä huolimatta SADF jatkoi salaista tukeaan Renamolle, ja Malawin presidentti Hastings Banda antoi myös järjestölle turvapaikan maastaan.[29]

Mosambikin presidentti Machel tapasi joulukuussa 1986 Malawissa presidentti Bandan ja Sambian sekä Zimbabwen presidentit. Hän pystyi taivuttelemaan Bandan lopettamaan Renamon tukemisen. Paluumatkalla Machel sai kuitenkin surmansa, kun häntä kuljettanut lentokone putosi maahan Etelä-Afrikassa. Onnettomuus herätti monia epäilyksiä salaliitosta.[29]

Machelin seuraajaksi valittiin Joaquim Chissano.[30] Chissano teki joulukuussa 1986 yhteistyösopimuksen Malawin kanssa, minkä takia Renamo joutui siirtämään tukikohtansa pysyvästi Mosambikiin. Aiemmin Renamo oli tyytynyt tekemään vain strategisia iskuja, mutta vuodesta 1987 se alkoi hyökkäillä säännöllisesti Mosambikin maaseudulle ja kyliin. Yhdysvaltain ulkoministeriö on kutsunut Renamon hyökkäyksiä ”yhdeksi raaimmista kansanmurhista, joka on kohdistunut siviiliväestöön, sitten toisen maailmansodan”. Renamo surmasi sisällissodan aikana arviolta 100 000 ihmistä, ja noin kolmasosa mosambikilaisista joutui evakkoon kotiseudultaan. Lisäksi valtion talous romahti.[29]

Frelimo hyväksyi vuonna 1990 uuden perustuslain, joka lopetti maan marxistisen yksipuoluejärjestelmän. Sisällissota jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1992, jolloin osapuolet hyväksyivät Roomassa rauhansopimuksen, jonka allekirjoittivat Frelimon puolesta presidentti Chissano ja Renamon puolesta Afonso Dhlakama.[30]

Mosambik nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armando Guebuza on valittu Mosambikin presidentiksi sekä vaaleissa 2004 että 2009.

Ensimmäiset vaalit sisällissodan jälkeen järjestettiin 1994. Monipuoluevaaleissa valittiin sekä presidentti että parlamentti. Frelimon ehdokas Joaquim Chissanon sai 53 prosenttia äänistä, ja hänet valittiin uudelleen maan presidentiksi, kun taas Renamon ehdokas Afonso Dhlakama sai 34 prosenttia äänistä. Parlamenttiin Frelimo sai 129 ja Renamo 112 paikkaa.[31] Renamo vaati itselleen paikkoja niiden maakuntien johtoon, joissa se oli saanut vaaleissa enemmistön, mistä presidentti Chissano kieltäytyi.[32] Vaikka Frelimoa syytettiin Renamon syrjimisestä, Renamon johtaja Dhlakama vakuutti, että sotatoimia ei aloiteta uudelleen.[31]

Ensimmäisellä uudella hallituksella oli haasteenaan erityisesti sisällissodasta toipuminen, sillä maahan oli sodan aikana kylvetty noin kaksi miljoonaa maamiinaa. Kansainvälisen yhteistyön avulla miinat saatiin pian purettua tienvarsilta, mutta monin paikoin maaseudulla miinat ovat vieläkin ongelma. Lisäksi Renamon ja Frelimon aseellisten joukkojen yhdistäminen kansalliseksi armeijaksi oli hankalaa, ja joukot joutuivat odottamaan 1990-luvun puolivälissä pitkään demobilisointileireillä, missä oli pulaa ruoasta. Tilanne aiheutti joitakin levottomuuksia.[3]

Mosambik liittyi vuonna 1995 Kansainyhteisöön ensimmäisenä valtiona, jolla ei ollut brittiläistä siirtomaahistoriaa. Valintaan vaikutti se, että Mosambikilla on läheiset yhteydet sitä ympäröiviin entisiin brittien siirtomaihin.[31]

Renamo ja 16 muuta oppositiopuoluetta boikotoivat vuoden 1998 paikallisvaaleja, minkä ansiosta Frelimo sai lähes täyden vallan paikallistasolla. Chissano voittikin selvästi kolmannen kautensa presidenttinä vuoden 1999 vaaleissa, joissa Frelimo sai myös selvän enemmistön parlamenttiin. Renamon edustajat väittivät vaaleja vilpillisiksi, mutta ulkomaisten tarkkailijoiden mielestä vaalit olivat vapaat ja tasapuoliset.[32]

Helikopteri tulva-alueella.

Vuonna 2000 Mosambikiin iskivät pahimmat tulvat 50 vuoteen. Viikkojen rankkasade ja sykloni Elinen nostattama myrsky synnyttivät laajoja tulvia etenkin Sambesin ja Limpopon laaksoissa. Noin 700 ihmistä kuoli ja yli 500 000 jäi kodittomiksi. Lisäksi tulvat tuhosivat Mosambikin infrastruktuuria ja noin 80 prosenttia karjasta menehtyi.[32]

Presidentti Chissano ei asettunut enää ehdokkaaksi vuoden 2004 vaaleissa, ja Frelimon pääsihteeri Armando Guebuza valittiin uudeksi presidentiksi.[32] Hän sai jatkokauden vuoden 2009 vaaleissa.[3]

Vaikka Mosambikin talous on kasvanut voimakkaasti, suurin osa mosambikalaisista on kuitenkin jäänyt talouskasvun ulkopuolelle. Vielä 2010-luvun alussakin yli puolet kansanta eli köyhyydessä. Tämä epätasapaino on lisännyt jo kertaalleen rauhoitettua Renamon ja Frelimon välistä erimielisyyttä. Renamo irtautui lokakuussa 2013 pienimuotoisten taistelujen jälkeen Rooman rauhansopimuksesta. Renamon Dhlakama ja presidentti Guebuza teki uuden rauhansopimuksen elokuussa 2014.[3]

Frelimon vaalitilaisuus Maputossa 2014.

Vuoden 2014 vaalit olivat yleisen tyytymättömyyden takia todella kilpaillut. Guebuza ei pystynyt enää olemaan ehdokkaana kolmannelle kaudelleen, ja hänen seuraajakseen valittiin selvästi Frelimon Filipe Nyusi. Vaikka Nyusin voitto oli selvä, parlamenttissa Frelimon osuus putosi selvästi. Edellisissä vaaleissa Frelimolla oli ollut noin kolmeneljäsosaa paikoista, mutta nyt sille jäi hieman yli puolet paikoista.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Briggs, Philip: Mozambique, 4th: The Bradt Travel Guide. Bradt Travel Guides, 2007. ISBN 9781841621777. Google Books. (englanniksi)
  • Fitzpatrick, Mark: Lonely Planet: Mozambique Travel Guide, s. 21-23. 2.painos. Lonely Planet Publications, 2007. ISBN 978-174059188-1. preview (PDF). (englanniksi)
  • King, David C.: Mozambique. Marshall Cavendish, 2007. Google Books (viitattu 29.11.2009). (englanniksi)
  • Mozambique Encyclopædia Britannica. 2012. Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  • Tiyambe Zeleza & Dickson, Eyoh: Encyclopedia of twentieth-century African history. Taylor & Francis, 2003. ISBN 9780415234795. Google Books (viitattu 1.12.2009). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. King, s. 21.
  2. a b Fitzpatrick, s. 21.
  3. a b c d e f g h i j Encyclopædia Britannica.
  4. a b Briggs, s. 7.
  5. King, s. 22–23.
  6. Fitzpatrick, s. 22.
  7. a b c Briggs, s. 8.
  8. a b King, s. 23.
  9. King, s. 24.
  10. Briggs, s. 9.
  11. a b Briggs, s. 10.
  12. a b King, s. 25.
  13. a b c Briggs, s. 11.
  14. a b c King, s. 26.
  15. King, s. 27.
  16. Briggs, s. 13.
  17. a b c Briggs, s. 14.
  18. King, s. 28.
  19. a b c King, s. 29.
  20. a b Briggs, s. 15.
  21. Tiyambe & Dickson, s. 370.
  22. a b c d e King, s. 30.
  23. Tiyambe & Dickson, s. 371.
  24. History Lonely Planet. Viitattu 24.11.2012. (englanniksi)
  25. Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 271-272. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  26. a b c King, s. 31.
  27. a b Briggs, s. 16.
  28. Briggs, s. 16-17.
  29. a b c Briggs, s. 17.
  30. a b King, s. 32.
  31. a b c Gascoigne, Bamber: History of Mozambique HistoryWorld. Viitattu 1.12.2009. (englanniksi)
  32. a b c d Briggs, s. 18.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]