Marokon historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Marokon alueen historia juontaa juurensa neoliittiselle kaudelle, josta lähtien nykyisen Marokon alue on ollut asutettu.

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen Marokon alue on ollut asutettu neoliittiselta kaudelta lähtien. Varhaiset asukkaat olivat pääasiassa berbereitä.[1] Ensimmäinen paikallisvaltio oli Mauretanian kuningaskunta, joka sai alkunsa viimeistään 110 eaa. Rooman valtakunta valloitti nykyisen Marokon pohjoisosan viimeisellä vuosisadalla eaa., ja teki siitä Mauretania Tingitana -nimisen provinssin. 600-luvulta lähtien alueelle levisi arabivalloittajia, joiden vaikutuksesta monet berberit kääntyivät islamin uskoon. Islamilaisella ajalla ensimmäinen marokkolainen muslimivaltio oli Nekorin kuningaskunta, Rifin vuoristossa sijainnut emiraatti, jonka perustaja Salih ibn Mansur lähti pakoon abbasidien valtaa. Hän rohkaisi myös alueen berbereitä katkomaan siteensä abbasideihin.[2] Paikallinen arabialainen Idrisidien hallitsijasuku irtautui Abbasidien valtakunnassa 700-luvun lopulla.

Marokkoa hallitsivat 1000-luvulta 1600-luvulle berberidynastiat: Almoravidit, Almohadit, Marinidit, Wattasidit ja Saadit.[3] Pyreneiden niemimaan reconquistan jälkeen Marokkoon pakeni jokun verran muslimeita ja juutalaisia, jotka toivat maahen espanjalaisia vaikutteita. Eurooppalaiset yrittivät vallata myös Marokko kristityille siinä kuitenkaan onnistumatta. Osmanivalloittajatkin torjuttiin, minkä seurauksena Marokko oli käytännössä ainoa arabivaltakunta, joka ei ollut osmanien alaisuudessa. Eurooppalaiset löytiin kolmeksi vuosisadaksi vuonna 1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa.[4] 1600-luvulta lähtien Marokossa on hallinnut Alaouiten dynastia. Marokon hallitsijan arvonimenä oli sulttaani vuoteen 1957 saakka, jolloin Muhammad V otti kuninkaan arvonimen.[5]

Marokon yhtenäistäjänä voidaan pitää Ismail ibn Sharifia (1672–1727), joka niin sanotun orja-armeijansa avulla alisti ison osan maata yhden hallinnon alaisuuteen.[4] Marokko tunnettiin 1600-luvun alkupuolelta 1800-luvulle saakka yhtenä merirosvousta harjoittaneista barbareskivaltioista. Tuohon aikaan barbareskit toimivat aktiivisesti sen rannikolla, ja sieppasivat eurooppalaisia kristittyjä orjiksi sekä Välimerellä purjehtivista laivoista että rannikon asukkaiden joukosta, etenkin Espanjasta ja Italiasta.[6]

Siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1859 Marokon ja Espanjan välille tuli riitaa Espanjan hallinnoiman Ceutan rajoista. Sitä seurasi sota, jonka seurauksena Marokko joutui antamaan Espanjalle myös Ifnin alueen. Sulttaani Abdelaziz yritti 1900-luvun alussa modernisoida Marokkoa ja otti myös käyttöön monia eurooppalaisia tapoja hovin eurooppalaisilta jäseniltä. Tämä herätti närää erityisesti monissa uskonnollisissa tahoissa, mitä seurasi myös monia heimokapinoita. Bou Hmara perusti Melillan lähelle jopa kilpailevan hovin. Eurooppalaiset valtiot laajentaa vaikutusvaltaansa alueella huomattuaan Marokon sisäisen konfliktin.[4]

Ranska kiinnostui Marokosta sotilaallisessa ja taloudellisessa mielessä pyrkien alistamaan myös sen siirtomaakseen. 31. maaliskuuta 1905 Saksan keisari Vilhelm II teki silloisen valtakunnankansleri von Bülowin kehotuksesta Välimeren-matkansa aikana vierailun Tangerin kaupunkiin. Keisarin tarkoitus oli saada Ranska epäilemään entente cordialen hyödyllisyyttä. Tätä vierailua kutsutaan Englannin ja Ranskan perspektiivistä ensimmäiseksi Marokon kriisiksi.[7]

Ranska pyysi apua Britannialta. Saksa vaati Marokon tulevaisuutta koskevan konferenssin järjestämistä. Konferenssi järjestettiin alkuvuoden 1906 aikana Algecirasissa. Saksa ja Ranska sopivat, että molemmat maat saavat vapaasti harjoittaa kauppaa Marokon kanssa ja sallivat ulkomaalaisten pankkien ja yritysten tulon Marokkoon. Marokkoon perustettiin samassa yhteydessä espanjalaisten ja ranskalaisten upseerien johtamat poliisivoimat.[8] Algecirasin konferenssissa tehty sopimus takasi periaatteessa Marokon itsenäisyyden, mutta käytännössä maa luisui yhä enemmän ranskalaisten hallintaan. Marokkolaiset vastustivat eurooppalaisten vaikutusvallan kasvua ja maassa puhkesi Marokon sota.[9]

Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi alkoi 1. heinäkuuta 1911, kun saksalainen tykkivene SMS Panther saapui Agadiriin. Agadirissa oli tärkeäksi katsottu hollantilaisten aiemmin rakentama linnoitus, joka oli Marokon sulttaanin komennossa. Englannissa ja Ranskassa heräsi pelko, että Saksa oli aikeissa tehdä Agadirista itselleen Atlantin laivasto- ja sotilastukikohdan. Saksan perustelu tykkivenediplomatialle olivat Marokon levottomuudet, joiden vuoksi saksalaiset yritykset olivat pyytäneet apua Saksan hallitukselta.[10]

Saksan ulkoministeriö sanoi lähettävänsä sotilaita suojelemaan Marokossa asuvia saksalaisia. Virallinen sopimus Marokon jaosta länsimaiden kesken allekirjoitettiin Fèsissä 30. maaliskuuta 1912. Marokon sulttaani Abdelhafid allekirjoitti sopimuksen, jossa Marokosta tehtiin Ranskan protektoraatti ja Espanja sai alueita Marokon pohjois- ja eteläosasta. Näin Marokko jaettiin kahtia: Ranskan Marokkoon ja Espanjan Marokkoon.[11] Espanjan Marokosta irtautui vuosina 1920–1926 käydyn Rifin sodan yhteydessä lyhytaikaiseksi jäänyt Rifin tasavalta.[12] Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.[13]

Toisen maailmansodan aikana espanjalaiset miehittivät Tangerin. Yhdysvaltain ja brittien maavoimat nousivat maihin Marokossa vuonna 1942 länsiliittoutuneiden offensiivissa Saksan Afrika Korpsia vastaan. Maihinnousu oli lähes veretön Vichyn Ranskan joukkojen antautuessa ilman taistelua.[14]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan lopulla perustettiin Marokon itsenäisyyspuolue. Sulttaani Mohammed V nousi itsenäisyysliikkeen keskeisiksi hahmoiksi eikä suostunut kieltämään nationalistista liikehdintää ranskalaisten toiveista huolimatta. Ranska pyrki liittoutumaan sulttaania perinteisesti vastustaneiden paimentolaisten kanssa, mutta taktiikka lopulta vain yhdisti marokkolaisia. Ranska karkotti Mohammedin vuonna 1953 Korsikalle.[15] Ranskan asemaa vaikeutti marraskuussa 1954 alkanut Algerian itsenäisyyssota. Ranska käänsi pian kelkkansa ja myöntyi antamaan Marokolle itsenäisyyden, joka julistettiin 2. maaliskuuta 1956.[4]

Espanja yllättyi Ranskan antamasta itsenäisyydestä, mutta suostui pian myös luovuttamaan suurimman osan omista alueistansa takaisin Marokolle.[4] Tarfaya-Tantan provinssi palautettiin vuonna 1958 ja Ifnin alue vuonna 1969. Ceuta ja Melilla jäivät kuitenkin edelleen Espanjalle.[11]

Mohammedia seurasi kuninkaana, joksi hallitsijan titteli oli vaihdettu pian itsenäistymisen jälkeen, Hassan II, joka nousi valtaan vuonna 1961. Seuraavana vuonna hyväksyttiin uusi perustuslaki, mutta Hassan julisti vuonna 1965 viisi vuotta kestäneen poikkeustilan, mikä oli seurausta kesäkuussa Casablancassa syntyneistä mellakoista, joissa kuoli yli 400 ihmistä. Marokon perustuslaki uusittiin taas vuosina 1970 ja 1972. Uuden perustuslain alaiset parlamenttivaalit pidettiin kuitenkin vasta vuonna 1977, sillä niitä siirrettiin vallankaappausyrityksen takia.[16]

Kolonialismin jättämiä aluekiistoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Hassan alkoi 1970-luvun puolivälissä kampanjoida Espanjan Saharan liittämiseksi Marokkoon. Nationalistisilla pyrkimyksillä hän yritti saada itselleen kaivattua tukea kotimaasta. Kun YK ilmoitti marraskuussa 1975 sahraweista haluavan itsenäisyyttä, Hassan käynnisti niin sanotun vihreän marssin, jossa noin 200 000 aseetonta marokkolaista marssi Espanjan Saharaan. Espanja luopui alueesta välttääkseen konfliktin, ja Länsi-Saharaksi nimetty alue annettiin Marokon ja Mauritanian yhteishallintaan. Espanja oli vetänyt joukkonsa pois vuoden 1976 alkuun mennessä, minkä jälkeen Marokko joutui taistelemaan sahrawien vapautusjärjestön Polisarion kanssa.[4]

Marokko sai 1980-luvulla haltuunsa kaksi kolmasosaa Länsi-Saharasta, mutta Saharan demokraattisen arabitasavallan pakolaishallitus alkoi saada tunnustusta ulkomailta.[4] Marokko alkoi 1980-luvulla myös rakentaa muuria sen ja sahrawien hallitsemien alueiden väliin.[17] Vuodesta 1991 Länsi-Saharan alueella on vallinnut Yhdistyneiden kansakuntien valvoma aselepo, ja ratkaisua on pyritty löytämään kansanäänestyksestä, jollainen oli tarkoitus järjestää jo vuonna 1992. Frente Polisario ja Marokko eivät kuitenkaan ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenellä kansanäänestyksessä tulisi olla äänioikeus. Äänioikeutettujen tunnistamisprosessi lopetettiin vuonna 1999. Marokko hylkäsi vuonna 2003 Yhdistyneiden kansakuntien erikoislähettiläänä toimineen yhdysvaltalaisen James Bakerin laatiman rauhansuunnitelman.[18]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marokko on ollut Yhdysvaltain läheinen liittolainen, ja 2000-luvulla Al Qaidaan liitetyt terrorismi-iskut levisivät myös Marokkoon.[19] Vuosina 2003 ja 2007 itsemurhapommittajat iskivät Casablancaan surmaten kymmeniä siviileitä. Vuonna 2009 Abdelkader Bellira, jota epäiltiin Al Qaidan Marokon haaran johtajaksi, tuomittiin elinikäiseen vankeuteen.[20]

Kuningas Mohammed VI:n kaudella maassa on toteutettu taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia kuten vuonna 2006 naisten oikeuksia parantanut perhelainsäädännön uudistus. Myös terveydenhuoltoa, koulutusta ja köyhien asuinoloja on parannettu. Vuonna 2011, kun naapurimaissa oli laajoja levottomuuksia ja vallankumouksia, Marokko pääsi melko vähällä.[11] Helmikuussa tuhannet osallistuivat mielenosoituksiin, joissa vaadittiin kuninkaan valtaoikeuksien rajoittamista. Heinäkuussa kuninkaan ehdottamaa uutta perustuslakia kannatettiin laajasti kansanäänestyksessä.[20]

30. tammikuuta 2017 Marokko liittyi takaisin Afrikan maiden yhteisjärjestöön Afrikan unioniin, josta se oli eronnut vuonna 1984 vastalauseena Länsi-Saharan hyväksymiselle jäseneksi. Myös Länsi-Sahara jatkaa jäsenenä.[21]

Joulukuussa 2020 Marokko solmi Yhdysvaltain kautta Israelin kanssa diplomaattisuhteet.[22] Marokon kuningas Mohammed VI sopi suhteiden normalisoinnin yhteydessä laajentavansa taloudellista ja kulttuurista yhteistyötä Israelin kanssa edistääkseen alueellista vakautta.[22] Yhdysvallat tunnusti vastapalveluksena Saharan demokraattisen arabitasavallan kuuluvan osaksi Marokkoa.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 314. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
  2. History Najem Tours
  3. History of Morocco Magic Morocco
  4. a b c d e f g Laroui ym: Morocco: History Encyclopedia Britannica. Viitattu 23.8.2021. (englanniksi)
  5. Otavan iso tietosanakirja, 5. osa (Kuus-Mons), art. Marokko, p. 1376, Otava 1963
  6. Robert Davis: British Slaves on the Barbary Coast BBC. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)
  7. Tangier Crisis History today
  8. Algeciras Conference Morocco: World Affairs, Theodore Roosevelt and Foreign Affairs
  9. The Morocco Convention of 1909. The Morocco Convention of 1909. In: Anderson, Frank Maloy and Amos Shartle Hershey, Handbook for the Diplomatic History of Europe, Asia, and Africa 1870-1914. Prepared for the National Board for Historical Service. Government Printing Office, Washington, 1918.
  10. Agadir Crisis History Today
  11. a b c Background Note 20.4.2011. US Department of State. Viitattu 28.12.2014. (englanniksi)
  12. Fleming, Shannon: Rif War Encyclopedia Britannica. 5.12.2019. Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
  13. More than Marrakech: Tantalised by Tangiers, Morocco's other great city of souks and swagger Daily Mail 2009
  14. Operation Torch History Learning Site
  15. History in Morocco FrommerMedia LLC. Viitattu 24.8.2021. (englanniksi)
  16. Report of an Amnesty International Mission to the Kingdom of Morocco (PDF) 13.2.1981. London: Amnesty International Publications. Viitattu 24.8.2021.
  17. World's barriers: Western Sahara BBC News 2009
  18. Regions and territories: Western Sahara BBC news
  19. Terror blasts rock Casablanca BBC News 2003 (englanniksi)
  20. a b Timeline Morocco BBC News (englanniksi)
  21. Marokko palaa Afrikan unionin jäseneksi 32 vuoden jälkeen Yle Uutiset. 31.1.2017. Viitattu 1.2.2017.
  22. a b c Israel ja Marokko solmivat diplomaattisuhteet Trumpin johdolla – vastapalveluksena Yhdysvallat tunnustaa kiistellyn Länsi-Saharan osaksi Marokkoa yle.fi. Viitattu 10.12.2020. (suomeksi)